Viro: Harjumaa osa 3

Päivä 3:

Heräsin luonnostani kohtalaisen aikaisin aamusta. Herätyskelloja en tarvinnut, sillä tietoisuus ympärillä olevista seikkailuista sai minut reissussa aina jalkeille ennen aikojani. Vaikka oli varhainen aamu, kesäkuinen aurinko oli jo noussut kohtalaisen korkealle. Annoin Urbanex Ninjan lepäillä ja lähdin kävelymatkan etäisyydellä olevaa kalankasvattamoa tutkimaan, jonka Urbanex Ninja oli jo edellisenä iltana todennut olevan tyhjillään. Sen pääportti oli kiinni ja vartiointiliikkeen tarra oli näkyvästi esillä. Rakennukset olivat silti selkeästi vailla suurempaa käyttöä. Kaikki oli, vanhaa laulua mukaillen, ihanasti rempallaan. Asfaltin raot puskivat heinää ja korroosio tunkeutunut laitoksen metalliosiin.

Kalankasvattamon portti oli kiinni ja lukittu.

Lähdin kiertämään laitosta rannan kautta, mutta sain heti pian seuraa kahdesta miehestä, jotka saapuivat lujaa pakettiautolla pysäköiden portin ulkopuolelle. En kehdannut suoraan harppoa kalankasvattamon pihalle, vaan jäin notkumaan sijoilleni pienelle sillalle ja katsomaan, mitä he aikoivat. Morjenstin heille tere ja sain saman vastauksen takaisin. Vähän kulmien alta he minua pälyilivät, mutta eipä heitä oleskeluni paljon tuntunut häiritsevän. Heillä oli vene sillan alla ja sinne he lastasivat kalastusvälineitään ja olivat muutamassa minuutissa merellä. Kun he olivat silmänkantamattomissa, luikahdin vääntyneen aidan välistä kalankasvattamon pihalle.

Kalastajien vene sillan alla.

Piha oli odotetusti autio ja ihastuttavan vandalisoimaton. Tarkemmin ottaen mitään ilkivallan merkkejä ei näkynyt. Sellaiselle on yleensä myös syynsä, mikä sai tietysti minut samalla vähän varuilleni. Vaikka syrjässä oltiin, niin tuholaiset löytävät aina kohteensa ennemmin tai myöhemmin. Rakennusten ovet olivat pääosin suljetut, mutta ainakin yhden hallin ovet repsottivat auki. Sisällä oli jotain laitteistoa ja rehukärry. Myös pihalla lojui monenlaisia kärryjä rapistumassa.

Perimmäisen rakennuskeskittymän pienelle sisäpihalle tallustellessani olin saada paskahalvauksen. Koira alkoi raivokkaasti haukkua ihan vieressäni, mutta mitään ei näkynyt vaikka kuinka päätäni pyörittelin. Pian tajusin, että ääni kantautui tyhjästä teollisuushallista, jonne se oli suljettu vahtikoiran virkaa toimittamaan. Paskamaisen kuihduttava homma, jota en soisi millekään elävälle olennolle. Sellaisen pitäisi olla laitonta. En kuitenkaan jäänyt pohtimaan tuota kurjaa kohtaloa enempää, sillä tilanteesta oli päästävä irtaantumaan mahdollisimman pian vihaisen omistajan tai sen apulaisen varalta. Otin jalat alleni. Kenties hän asui siinä lähellä. Sillalla vastaan tulikin pieni joukko vanhuksia. Hiljensin vauhtia kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja tervehdin heitä ystävällisesti. Hetimiten tajusin heidän olevan vain kaltaisiani uteliaita turisteja. Vain kiinnostuksen kohteet olivat erilaiset. He jatkoivat kävelyään rannanmyötäisesti.

Koira se jaksoi jatkaa läyskytystään vielä tullessani takaisin autolle. Läyskytys kantautui taatusti aina läheiseen kylään asti. Urbanex Ninja oli jo jalkeilla ja katseli aavaa merta takakontistansa. Mainitsin hänelle tapahtuneesta, joten into kalankasvattamon uusintatutkimuksiin lässähti hänelläkin. Idyllinen lokaatio ei kuitenkaan hoputtanut jatkamaan matkaa. Pakkasimme vetelästi kamppeemme ja pälyilimme vielä hetken upeita maisemia. Koira jäi jatkamaan väsymätöntä konserttiaan jättäessäme niemenkärjen.

Viiden tähden yöpaikkamme.

Palasimme eilisiltaiselle kohteelle. Päivänvalossa kuvien räpsiminen ja paikkojen koluaminen on aina helpompaa. Toki ei niinkään tunnelmallista. Tämä oli kuitenkin sen laatuinen paikka, josta halusi saada lisää selvyyttä. Rakennus oli osa sotilastukikohtaa, jota alettiin rakentaa seudulle 1950-luvun puolivälin paikkeilla. Koko Haran lahtihan oli vahvasti militarisoitu. Vastarannalla sijaitsi kuulu sukellusvenetukikohta, jossa piipahdimme Danielin kanssa pari vuotta sitten. Käsittääkseni sielläkin on tätä nykyä lipunmyyntikoju. Täällä sellaista ei onneksi vielä ollut eikä tämä totta puhuen ollut niin uniikki kohteenakaan. Ei ollut ristin sielua. Sen verran rakennusta oli kuitenkin töhritty ja vandalisoitu, ettei sekään ihan huomiotta ollut jäänyt.

Aloitimme pitkän rakennuksen uudistetusta päästä, jota oli korotettu peräti 4-kerroksiseksi. Muutoin rakennus oli toimi pääosin kahdessa kerroksessa lukuunottamatta katolle sijoitettuja tähystyspaikkoja - tai siltä ne ainakin näyttivät. Tarkkaa tietoa rakennuksen käyttötarkoitukesta ei ollut, mutta huhuja liikkui monenlaisia: vartiointiasema, tutkimuskeskus, koulutuskeskus, venäläisten sotilaiden majapaikka. Totuus varmaan lienee jossain näiden välimaastossa, sillä emme löytäneet rakennuksesta juurikaan mitään historiaan viittaavaa ja netin "tietolähteet" oli jätettävä omaan arvoonsa.

Rakennuksen pohjoispääty on nelikerroksinen.

Katolle oli päästävä. (Kuva: Urbanex Ninja)

Sisätiloja oli moukaroitu.

Käytävät olivat pitkiä.

Äänisuojattu ovi.

Päärakennuksen lisäksi puolen kilometrin sisään mahtui kokonainen kasarmikylä koostuen lähes 30 rakennuksesta. Kylä oli jakautunut kahteen. Toisella puolen oli seitsemisen asuinkerrostaloa ja pari koulua. Toisella puolen piikkilanka-aidoin suljettu asevoimien alue. Niiden välissä sitten urheilu- ja leikkikenttä. Aloitimme asuinalueesta. Kerrostalot olivat sisällöllisesti mielenkiinnottoman oloisia. Emme käyneet kuin toista hieman läpi.

Osa taloista on vielä asuttuja.

Etummaiset ovat täysin hylättyjä.

Kujan perimmäisin rakennus oli ehdottomasti mielenkiintoisin. Ulkoapäin vaatimaton talo oli lasten koulu. Se oli sisällöllisesti kiinnostava lähinnä propagandististen seinämaalausten vuoksi. Tässä sotilaskylässä, jos missä, muokattiin lapsista ja nuorista kunnollisia sosialisteja ja Neuvostoliiton ylpeitä kansalaisia.

Liikuntasali toimi myös elokuvateatterina tarkoin valituille filmeille.

Toimeliaat ja etevät neuvostokansalaiset hymyssä suin.

Sosialistiset neuvostokansat tanssivat tasa-arvoisesti sulassa sovussa.

Kylän toisella laidalla sijaitsi piikkilanka-aidoin varjeltu sotilasalue vahtikoppeineen. Sen verran kauan alue on ehtinyt olla vailla käyttöä, että rakennuksista, niiden katoista tai piikkilanka-aidastakaan ei paljon ollut jäljellä. Koko alue oli täysin villiintynyt eikä minkäänlaista toimintaa alueella enää esiintynyt. Osa rakennuksista oli keinotekoisten kumpareiden maastoamia, ilmeisesti räjähdevarastoja.

(Kuva: Urbanex Ninja)

Taaimmaisena oli isohko lämpölaitos. Sen takaa kuului jotain älämölöä, joten hiippailimme varoen lähemmäksi. Älämölö paljastui radion pauhannaksi, joka tuli pöheikön suojissa sijaitsevalta mökkialueelta. Lämpölaitos oli kurjan näköinen murju, jonka sisätiloissa oli avara halli täynnä tiilimurskaa.

Sotilaskylän hylätty lämpölaitos.

Vaikka lämpökeskus olikin kylmillään, lämpöä riitti. Vain perässä inisevät hyttyset estivät riisumasta pitkähihaista päältä. Kylässä olisi voinut kierrellä vielä enemmänkin, mutta rakennukset olivat niin pitkälle raunioitumisen tilassa, että mielenkiintoa perinpohjaisille tutkimuksille ei meillä riittänyt. Kello oli kiirinyt jo yli puolenpäivän ja illansuussa lähtevä lautta pakotti meidät aloittamaan paluun kohti Tallinnaa.

Ajelimme kansallispuiston läpi takaisin päätielle. Tienvarren myymälästä haettiin vähän juotavaa, sillä mukana tuomamme vesivaramme oli käytetty. Lämpöä oli riittänyt koko matkan ja nesteytyksestä oli pidettävä huolta, jotta jaksaisimme rutistaa täysillä loppuun saakka. Nälkä ei niinkään vaivannut, vaikkemme juuri mitään olleet syöneetkään.

Matkan varrella oli lisäksi ehkä se eniten odottamani kohde. Vanha kaivos. Kaivoksessa aloitettiin louhimaan fosforiittia 1920-luvun alussa, mutta tulipalon seurauksena kaivos suljettiin seuraavan vuosikymmenen lopulla ja fosforiteollisuus siirtyi Tallinnan lähelle Maarduun. Teollisuusrakennuksen rauniot ovat edelleen olemassa samoin kuin matalat tunnelit. Tunneleilla on mittaa muutamia satoja metrejä. Kerrotaan, että lepakot horrostavat niissä.

Saavuimme soratietä alueelle, jonka vierellä kohosi viidakkomainen jyrkänne. Autosta noustessa tunnelmaa vahvisti lukemattomien lintujen visertely ja raakkuminen. Rehevä kasvusto oli osin peittänyt teollisuusrakennuksen raunion. Sen takaa nousi polku ylös jyrkännettä. Vaikka nousua ei kovin paljoa ehtinytkään tulla, kihosi hiki pintaan pitkähihaisessa.

Jalostamon rauniot.

Vastapainoksi saavuimme tunnelin suulle, josta hönki viileää ilmaa. Kaivoimme valaisimet esille, sillä tunneleissa oli alkua lukuunottamatta pilkkopimeää. Korkeutta tunnelilla oli maksimissaan parisen metriä, sillä 185 senttisen runkoni suoristaminen täyteen mittaansa onnistui vain harvassa kohtaa. Tunneli haarautui heti alussa kahteen suuntaan. Tunnelin pohja oli toisaalla osittain vedenpeittämä, mutta eteenpäin pääsi kuivin jaloin hyppelemällä pahimpien paikkojen yli. Lepakoista ei ollut tietoakaan, mutta parit sammakot vipelsivät karkuun edestämme.

Tunneli haarautui jälleen. Nyt sivulle kääntyvä haara oli silminkantamattomiin vesittynyt. Jatkoimme siten kuivempaa tunnelia edemmäs. Viileys helli mukavasti, mutta kumarassa kävely piti lämpöä yllä. Mitä pidemmälle tunnelia etenimme, sitä matalammaksi ja rankemmaksi se myös kävi. Lopulta tunneli muuttui niin ahtaaksi, että konttasimme tiukimpia kohtia päästäksemme eteenpäin. Homma alkoi tuntua järjettömältä viimeistään siinä vaiheessa, kun huomasimme katosta romahtaneen ainesta maahan. Emme olleet erityisen huolissamme sortumisvaarasta, mutta yhä kapeneva tunneli ei liennyt enää vaivan eikä riskin arvoinen.

Kaivoksen suuaukko.

Parhaimmillaan kaivostunnelissa on korkeutta jopa 2 metriä.

Vedellä osittain täyttynyt tunnelinhaara.

Päätimme kokeilla vielä luolan suuaukolta katsoen toista suuntaa. Se oli alusta kuiva, mutta pidemmälle mennessä vesittynyt enemmissä määrin. Kuljimme niin pitkälle kuin lyhytvartisissa kengissä kärsi. Kenkäni tosin olivat jo hörpänneet vettä, mutta ennen pitkää saappaita olisi tarvittu. Minulla oli autossa pari tällaisia tapauksia varten, mutta niin houkuttelevilta tunnelit eivät vaikuttaneet, että olisin hakenut ne sieltä. Olimme nähneet tarpeeksi.

Tunneli jatkuu pidemmälle kuin raaskimme kulkea.

Ajoimme rannikon myötäisesti pikkuteitä kohti Tallinnaa, sillä päätien maisemat oli jo nähty eivätkä ne pahemmin puhutelleet. Vaikka mitään seikkailunnälkää herättävää emme sattumoisin nähneetkään - satama-alueella sijaitsevia siiloja lukuunottamatta, niin komeasti kumpuilevaa seutua oli Tallinnan itäpuoli. Maisemat alkoivat näyttää jälleen tutulta tasaisessa Lasnamäessä, jonka Prismasta haimme jotain kotiinviemistä.

Ostokset saatiin tehdä rauhassa, sillä tällä kertaa kiirettä ei ollut. Se oli mukavaa ja suorastaan harvinaista niillä roadtripeillä, joita itse olen ideoinut. Toki tällaisia tilanteita varten olin aina varustautunut niin sanotuilla vaihtoehto- tai extrakohteilla, joita voitaisiin kierrellä tilaisuuden salliessa. Tylsää hetkeä ei siten ehtisi tulla. Laivan lähtö oli 18:30 ja meillä oli pari tuntia aikaa vielä käytettävissä.

Niin menimme Urbanex Ninjan ehdotuksesta Lentosataman (Lennusadam) nurkille etsimään hylättyä laivaa, jonka hän oli siellä joskus nähnyt. Käppäilimme pitkää laituria pälyillen mahdollisia laivanraatoja, mutta romulaivat olivat yhtä lukuunottamatta siirretty maisemaa rumentamasta. Ja se ainoa ruosteensyömä oli laiturin päässä aidalla eristetyllä osalla.

Patarei ja Linnahall, Tallinnan kiehtovimpia mestoja.

Ei pelkästään laituria ollut siistitty vaan koko Lennusadam ja sitä ympäröivä Kalamaja on käynyt läpi viime vuosina suuria muutoksia. Uudisrakennukset näyttävät vielä kiehtovalta vanhojen hallinröttelöiden seassa, sillä kontrasti rakennusten välillä on häkellyttävän suuri. Muutoksen tuulet puhaltavat siellä kuitenkin vääjäämättä. Patarein muuri vartiotorneineen merenpuolelta on purettu kokonaan, piha on siistitty ja ihmisiä vilisee joka puolella. Ennen suljetut satamat ovat tänä päivänä avointa aluetta. Onkohan ensi kerralla enää mitään jännää jäljellä?

Telakkahalli on avoinna.

Kalamajan teollisuusrakennukset ovat saamassa uutta käyttöä.

Nyt on ehkä vielä parasta aikaa käydä tutkimassa vanhan maailman jäänteitä, sillä alueen luonne ja tunnelma muuttuu jatkuvasti. Jos minulta kysytään, jännästä turvallisempaan ja samalla tylsempään suuntaan. Köyhälistön alueesta varakkaiden alueeksi. Painopiste periferiasta keskusmaiseksi, jos puhutaan Esoteerisen maantieteen termein. Onneksi kuitenkaan kaikkea vanhaa ei aiota purkaa. Osa rakennuksista näyttää jäävän niin sanotusti muistomerkiksi alueen historiasta. Tosin ainoa mikä niistä luultavasti tulee säästymään on seinät, sillä kuten ajan hengen mukaan kaikki muu modernisoidaan maksajan tarpeiden mukaan. Se on ehkä niiden ainoa tapa selviytyä puretuksi tulemisen sijaan edes jossain muodossa. Jos olisi halunnut dokumentoida meneillä olevaa muutosta ja nähdä kaiken urbaania löytöretkeilijää kiinnostavan, olisi pitänyt käydä täällä useammin. Vähintään kerran tai pari vuodessa.

Yritetiin vielä seikkailun saralla jotain pientä. Telakan halli oli kutsuvasti avoinna, mutta kauempana ukko töllisteli meitä vartiokopista niin hartaasti, että luovuimme ajatuksesta käydä sisällä. Periaatteessa sehän oli vain tyhjä halli. Remontin alla oli monia rakennuksia, jonne olisi voinut päästä sisään, sillä oli sunnuntai ja työmiehet vapaalla. Mutta näkemättä jäivät tällä erää. Rakennuksiin jätetyt työkalut ja -koneet nostivat kynnystä sisäänmenoon. Mikäli vartija sattuisi yhyttämään paikalta, olisi seliteltävää tuplasti enemmän. Näin reissun loppusuoralla se ei enää tuntunut riskin arvoiselta.

Tehdas kunnostuksen alla.

Jotain sentään tavoitettiin vielä seikkailun saralla. Nimittäin aiemmin muureilla varjellun tehtaan muurit olivat poissa ja sinne ylettyi nyt yleinen katuverkosto. Sieltä pihan perältä paljastui väestönsuoja. Eikä mikään vähäisen näköinen. Rinteeseen oli upotettu jykevän näköinen ovi, jonka päälle asetettu heppoinen levy jostain syystä. Itse ovi oli iloksemme rakosellaan ja levyä siirtämällä sisään oli mahdollisuus päästä. Uteliaisuuteni sai minusta vallan, joten luikahdin sisään. Urbanex Ninja tyytyi jäämään ulos ja varmistamaan, että pääsen uloskin.

Ovensuussa sieraimiini tunkeutui pilaantuneen lihan löyhkä, mikä hieman nosti pulssia. Kärpäset pörräilivät villisti, kun askel askeleelta kävelin edemmäs. Monenlaista senkin pienen hetken aikana ehti käydä mielessä, mutta selitys löytyi nopeasti. Siellä todella oli lihaa rasioissa, jotka oli jätetty sisäpuolelle mitä ilmeisimmin ruoaksi kodittomia kissoja tai koiria varten. Ei sen kummempaa. Toki edelleen jännitin sitä, mikäli sisällä olisi näitä mahdollisesti pelokkaita eläimiä, jotka saattaisivat kokea minut uhkana. Niin pimeää siellä oli kuitenkin, ettei ilman valaisinta siellä olisi edes kissa nähnyt eteensä.

Kiersin väestönsuojaa kohtalaisen ripeään tahtiin. Aikaa pitkille valotuksille ja kameran asetteluille oli niukanlaisesti, joten jätin koko kuvaamisen välistä. Vaikka mitään ei oltu rikottu ja kalusteitakin oli, niin mitään ennennäkemätöntä se ei ollut. Vihreitä sävyjä oli paljon, sen muistan. Oikein sellaista neukkutyyliä se oli useamman huoneen verran. Ihan kelpo paikka siis silti.

Palasimme takaisin Lennusadamalle, jossa automme oli parkissa. Lennusadaman lentokonehangaari oli siis kunnostettu merimuseoksi. Sen sisällä oli kahvila, jonka terassilla Urbanex Ninja nautti kahvit. Vastapäätä on myös rakennuksen luuranko, jonka pihamaalla oli jokunen vuosi sitten enemmänkin armeijan kalustoa aina tankeista lähtien. Enää oli vain pari perävaunua jäljellä, joista toisen sisällä oli jotain radiokamaa. Sekin rakennus oli riisuttu niin, että vain lattiat ja seinät olivat enää pystyssä. Hieno rakennus se silti oli, joten toivottavasti se restauroidaan arvokkaasti uudelleen.

Rakennuksen kuori Lennusadamaa vastapäätä.

Kello oli ihmetellessä tikittänyt siihen pisteeseen, että meidän oli aika siirtyä laivaan ja kotimatkalle. Harjumaata oli kierretty mielestäni kiitettävästi kolmen päivän aikana. Löydettiin paljon uutta ja jännää alueilta, joiden parhaat palat piti olla jo nähdyt. Urbanex Ninja oli tyytyväinen reissun antiin ja minä olin tyytyväinen siihen kuinka vaivatonta yhteisreissaaminen oli. Viro oli kolmatta kertaa näyttänyt parastaan. Mikä hulluinta näiden reissujen aikana, ei oltu kierretty kuin oikeastaan vain pohjois-Viroa idästä länteen ja kaikkea siltä väliltä. Toki Viron asutus on nimenomaan pohjoisrannikolle painottunut kuten kohteetkin, joten saattaa olla, että seuraava reissu tehdään etelämmäs tai johonkin toiseen maahan. Mutta se on taas uuden tarinan paikka sitten se.


Linkit:

Idän reissut

Viro: Harjumaa osa 1

Esipuhe:

Viro se ei jättänyt rauhaan, vaikka sen makuun olin monta kertaa päässyt. Ties kuinka monta kertaa siellä oli käyty risteilyllä koluamassa paikkoja Tallinnan ympäristössä. Kolmas autolla tehtävä reissu oli kuitenkin tosiasia kesäkuun alussa 2018, kun pakkasimme kamppeet Urbanex Ninjan pieneen kirkkaan vihreään pakettiautoon. Tällä kertaa kohteet painoittuvat hieman Tallinnan ulkopuolelle. Tarkoitus oli liikkua vain muutaman kymmenen kilometrin säteellä Tallinnasta. Tarkemmin ottaen liikkuisimme vain Harjun maakunnassa eli Harjumaalla. Kauimmainen suunnitelmiin sisällytetty kohde oli noin 100 kilometrin etäisyydellä Tallinnasta. Eli edellisiin roadtrippeihin nähden ajoa tuli reilusti vähemmän, mikä jätti enemmän aikaa fiilistellä kohteilla. Totuttuun tapaan tämäkin tulisi olemaan viikonloppureissu.

Päivä 1:

Matkaan lähdettiin perjantaina kello 9. Ilma oli kuin morsian ja ennusteiden mukaan sitä sen piti olla koko viikonlopun ajan. Lämmintä ja aurinkoista. Juuri niin kuin Urbanex Ninja oli toivonut. Hänelle edellinen, vuoden takainen reissu huhtikuun alussa oli turhan varhainen nimenomaan sään puolesta. Ajankohta oli minullekin passeli, vaikken lämpimien ilmojen perään ollutkaan. Venäjän reissu oli saatu keväällä hoidettua ja toisaalta olin palaamassa hoitovapaalta töihin kesäkuun lopulla. Siten se oli oivallinen sauma reissulle.

Suomenlahden yli seilasimme Eckerö Linellä.

Saavuimme Tallinnaan varttia yli 11 ja arviolta noin tunnin sisällä siitä olimme Haaberstin kauppakeskittymässä Tallinnan länsilaidalla. Suuntasimme Citymarkettiin, mutta päädyimme Prismaan. Rocca Al Mare-nimisessä kauppakeskuksessa oli muutkin suomalaisyritykset näkyvästi esillä: Nordea, Asko, Elisa, Seppälä, Sampo bank, Stockmann ja R-kioski muutamia mainitakseni. Ihan kuin kotimaassa olisi. No ruokaahan me sieltä haettiin, joskaan en keksinyt mitä ostaa. Lämpö ja into oli vienyt nälän, joten lähinnä otettiin pientä purtavaa ja juomaa, jota tietysti menisi päivän mittaan. Vettä meillä oli kotoa otettu mukaan, mutta muuten pyrin välttämään kotimaan tuotteita, koska ulkomailla ruoan suhteen pyrin olemaan kokeileva. Fiat Fiorinon takaosassa oli jopa jääkaappi, mutta se toimi vain auton käydessä, joten sen hyötykäyttö jäisi vähälle. Sinne kuitenkin lykkäsimme ne ostokset, joita emme heti nauttineet.

Prisma ja meidän kulkupeli + yösija.

Niin olimme valmiit päivän seikkailuihin. Siinä parkkipaikalla auringon lämmittäessä ja vilvoittavan tuulen hyväillessä fiilis oli vapautunut, suorastaan euforinen. Kolme seuraavaa päivää ilman arkihuolia, suunta kohti tuntematonta. No ei ihan tuntematonta. Olihan minulla itse tekemäni kohdekartasto älypuhelimessani, jonka mukaan matkaa pystyi joustavasti suunnittelemaan. Urbanex Ninjalla ei ollut tälläkään kertaa osaa eikä arpaa matkan kohteiden eikä reitin suunnittelussa. Hänelle reissu oli lepoa ja luksusta siinä mielessä. Sen sijaan kaiken muun hän hoiti. Auton, laturit, vara-akut ja muut varusteet, joista tarkempia tietoja löytyy bloggauksen lopusta linkit-osiossa. Työjakomme oli seuraava, minä keskittyisin valokuvaamiseen, hän videointiin. Näin vältyttäisiin turhalta työltä ja samojen kuvien tai videoiden ottamiselta.

Parinkymmenen minuutin siirtymän jälkeen olimme reissun ensimmäisellä kohteella, Murasten kylässä, jossa oli 1800-luvun puolivälissä rakennetun kartanon rauniot sekä sen uudempi lisäsiipi. 1919 kartano oli muuttunut orpokodiksi ja lisäsiipi oli rakennettu tätä tarkoitusta varten. Osa siitä oli kuitenkin käytössä eikä kumpaankaan näyttänyt olevan mitään yksinkertaista sisäänpääsyä. Miten sitten rakennukset olivat päätyneet nykyiseen alennustilaansa, sitä emme tienneet.

Murasten kartano.

Lisää kohteita oli lyhyen matkan päässä. Jonkin sortin tutkimusaseman oli puna-armeija Viron neuvostoaikana merenrantaan kyhännyt. Rakennuksessa vaikuttavaa oli lähinnä sijainti, rannikko maisemineen. Merilinnut ja pari joutsenta kaakattivat vedessä. Minä yritin houkutella Urbanex Ninjaa kaivamaan dronensa esiin, sillä laajalle ulottuvat lentokieltoalueet estivät monissa paikoin sen lennättämisen, mutta ei täällä. Maanittelun jälkeen hän päätti tehdäkin niin, mutta syystä tai toisesta drone ei suostunut tottelemaan omistajansa käskyjä. Tunti siinä varmaan yritettiin keskusteluyhteyttä laitteen kanssa muodostaa onnistumatta.

Rantatörmä on romahduttanut tien puoliksi.

Neuvostoliiton tutkimusasema.

Virolaiset ovat ottaneet rakennuksen omakseen.

Tutkimuslaitoksen vieressä oli myös laajalti linnoitteita 1900-luvun alkupuolelta. Tykkipattereita, joita yhdisti yllättävän laaja tunneliverkosto. Ihmeteltävää riitti runsaasti. Kaikkea ei edes kierretty, sillä sääsket alkoivat vellomaan laumoina ympärillämme. Kiertelimme kuitenkin niin pitkälle, että löysimme tulenjohtotornin ja sen maanalaiset suojahuoneet. Torniin kiipeäminen ei vaikuttanut mahdolliselta ilman lisävarusteita, joten palasimme merenrantaa pitkin takaisin.

Seuraavakin kohde oli lyhyen siirtymän päässä. Ilmiselvän sotilastukikohdan kasarmissa luki raamattukoulu, mutta arkkitehtuuri, ympäröivät raskaan kaluston hallit ja muut rakennukset indikoivat neuvostomeininkiä. Myös jättikokoinen bunkkeri alueelta löytyi. Avoimia oviakin sen sisälle oli, mutta tilat ovien takana olivat veden vallassa. Myöskään "Raamattukouluun" ei löytynyt yksioikoista sisäänpääsyä, sillä maatasolla ovet ja ikkunat olivat vaneroitu umpeen. Sotilastukikohta ei muutenkaan ollut täysin hylätty, vaan siellä täällä jonkinlaista toimintaa.

Varsinainen miljoonalinnake, jättimäinen bunkkeri.

Piikkilanka-aidattu alue ulottuu merenrantaan.

Kasarmi tai raamattukoulu oli maatasolla tilkitty umpeen.

...viereinen sivurakennus ei.

Raskaan kaluston varikko.

Ajelimme lounaaseen rannikkoa myöten poiketen pari vuotta sitten tutuksi käyneessä laajassa ja täysin raunioituneessa sotilastukikohdassa. Ajatuksena oli kuvata aluetta ilmasta käsin. Drone saatiin vihdoin paikan päällä kuntoon ja videota tukikohdan keskuksesta, kasarmialueesta saatiin tallennettua muistikortille.

Hylätty sotilastukikohta Virossa. (Kuva: Urbanex Ninja-drone)

Dronea kokeiltiin myös läheisen Keila-Joan vesivoimalaitoksen kupeessa sijaitsevalla vesiputouksella, joka on noin 6 metriä korkea. Seutu kartanoineen tarjoaa hulppeita, ajattomia maisemia, joten jalkautuminen kannattaa. Urbanex Ninja tilasi voimalaitoksen viereisestä kahvilasta itselleen kahvit, sillä minä en sitä tököttiä juo. Pienen tauon jälkeen kiertelimme puistoa muita raunioita etsien mitään erityisen mainittavaa löytämättä.

Keila-Joan vesiputous.

Koska aurinko osoitti laskeutumisen merkkejä, olin jo mielessäni suunnitellut yöpaikaksi lähellä sijaitsevaa Paldiskia. Kesällä tiesimme auringonlaskun venyvän, joten meillä oli vielä aikaa poiketa piskuisen Kloogan kauppalan kautta. Kloogan tunnetuin nähtävyys lienee muistomerkki, joka perustettiin 2000 juutalaisen muistolle, jotka menehtyivät natsien työleirillä. Me puolestamme etsimme kartanoa, jonka maille perustettiin neuvostoaikana puna-armeijan ammusvarasto ja ohjustukikohta.

Saavuimme hyväkuntoista hiekkatietä pitkin laajan aukean laitaan. Betonisia ja tiilisiä halleja näkyi hajallaan niin pitkälle kuin silmä kantoi. Tiekin sinne meni, mutta kulkua oli pyritty hankaloittamaan kaivamalla oja tien alkuun. Maastoautolla sekin olisi ollut ylitettävissä. Siellä täällä oli myös yksityisalue-kylttejä merkkinä siitä, että kutsumattomat vieraat miettisivät kahdesti ennen alueelle menoa.

Jätimme auton tien laitaan ja jatkoimme jalan. Muuta liikennettä ei tiellä ollut lukuunottamatta autoa, joka oli ajanut hetken aikaa perässämme kääntyen jonnekin pikkutielle. Hiljaista oli. Saavuimme ensimmäiselle kaarihallille, jonka sisus oli tyhjä. Yllytin jälleen Urbanex Ninjaa testaamaan dronea, sillä alueen laajuudesta ei saanut käsitystä kuin ilmasta käsin. Sillä hän ajelikin parisen kertaa kaarihallin sisään, mutta kolmannella hän aikoi suorittaa läpiajon. Sisäänajo sujui moitteettomasti, mutta hallin toisessa päässä näin hänen nostavan dronen ylös liian aikaisin ja ehdin vielä huutaa:" Hei, mitä nyt...", mutta oli liian myöhäistä. Urbanex Ninja tuijotti tiiviisti ohjaimensa monitoriin eikä ollut huomannut dronen olevan vielä hallin sisällä. Vehje kopsahti kattoon ja propellin rikkoutuessa tippui alas betonille. Siinä se pyöri vielä aikansa iskien kipinää kunnes viimein sammui. Mikä katastrofi! Vahinkojen seuraukset selviäisivät myöhemmin, mutta tällä reissulla dronea ei enää ilmaan saataisi. Toivoi kuitenkin sopii, että tonnin hintaluokassa pyörivä Dji Mavic Pro ei ihan romukoppaan vielä joutaisi.

Raunioitunut ammuvarasto Kloogassa.

Viimeinen ilmakuva hieman ennen onnettomuutta.

Jatkoimme jalan suuntaan, jossa oletimme kartanon olevan. Tarvoimme heinikossa, joka kohosi vyötäröon saakka. Kaikki rauniot olivat tyhjää täynnä kuten olettaa saattoi. Viimein lähestyttäessä kartanoa löysimme polun tapaisen ja hetken kuluttua näimme kauempana siintävän katon harjan. 1700-luvun lopulla valmistunut rakennus on hyvin hauraan näköinen raunio tätä nykyä. Viimeinen käyttäjä lienee ollut puna-armeija, jonka ohjustukikohdan rakennuksia näimme jo matkalla. Mitään kunnollista tietä sinne ei enää johtanut. Se sijaitsi lähes järven rannalla, mutta pusikoitumisesta johtuen sitä tuskin näki mistään suunnasta.

Kartanon tyhjiä sisuksia tutkiessamme järveltä alkoi kuulua pyssyn pauketta. Aseita tuntemattomana emme osanneet sanoa minkä, mutta meihin se ei arvatenkaan liittynyt. Palasimme alueen toista reunaa takaisin autolle päin ja matkalla bongasimme vielä parit asuintalot, ilmeisesti kasarmin rauniot. Matalalla kajastava aurinko valaisi komeasti kullanhohtavalla sävyllään aukealla ränsistyviä talonraatoja.

Paldiskia kohden suunnattiin vielä Kloogan idyllisen metsäisen keskuksen kautta. Kauniita puutaloja, rumia kerrostaloja ja Neuvostoliiton ajalta jokin hallintorakennus. Jotain kohteentynkääkin siellä ehkä oli ja armeijan alue, joka saattoi selittää aiemmin kuullun paukuttelun. Loppuilta menikin sitten auringonlaskua ihaillessa. Kaikista parhaiten sen näki Paldiskin pohjoispuolella sijaitsevan niemen kärjestä. Sinne myös parkkeerasimme Fiatin, jonka takaosaan sijasimme kiireen vilkkaa makuupussimme, sillä ystävämme hyttyset olivat taas ilmaantuneet pusikoista ja tungeksivat autoon sisälle jokaisella ovenavauksella.

Paldiskin klintillä auringonlasku on komeimmillaan.

Linkit:


Viro: Harjumaa osa 2

Urbanex Ninjan varusteet

Idän reissut