Inkerinmaa osa 8

Osa 8:

Kello oli 16. Olimme siis nauttineet maittavan päivällisen Keski-Inkerin Volossovassa. Toisin kuin parisen viikkoa sitten vironreissulla, minkäänlaista vegaaniruokavaliota emme noudattaneet. Minkäänlaisia eväitä tai retkikeittimiä meillä ei ollut aikomuskaan kanniskella mukanamme, joten nälän yllättäessä turvauduimme kauppoihin ja ruokaloihin. Eläinten oikeudet tai eettinen ruoka saattavat olla käsitteinä ehkä hivenen vieraita maassa, jossa ihmisten oikeudetkaan eivät aina ole ihan ajan tasalla. Emmekä me turhia Markon kanssa kursailleet. Silloin syötiin, mitä oli tarjolla hyvällä ruokahalulla. Tällä kertaa borssia, leipää, kanapihviä perunamuussilla ja majoneesisalaattia. Oikein perinteistä venäläistä ruokaa.

Iltapäivää jatkettiin Volossovassa. Poikkesimme junaradan varressa sijainneessa parikerroksisessa puutalossa, jota oli yritetty polttaa toistaiseksi vailla suurempaa menestystä. Volossovan todellinen raunionähtävyys oli kuitenkin 1930-luvulla rakennettu kalkkitehdas. Tehdas tuhoutui sodassa ja jäi ilmeisesti kunnostamatta. Niin kulunut kohde oli, että sisätilojen kunto oli sekä epäilyttävän huono että mielenkiinnoton. Niin matka jatkui pian kohti Moloskovitsaa.

Volossovan kalkkitehtaan raunioituneita rakennelmia.

Moloskovitsa, aiemmin Valkeakirkko, ei varsinaisesti ollut meidän määränpää vaan läpikulkupaikka. Joskin olisihan siellä ollut Inkerin vanhimman luterilaisen kirkon rauniot, jonka saksalaiset rakensivat jo vuonna 1632. Vaan aivan vierestä ajoimme sekaisin kartoista ja helteestä. Olin itse ratissa. Marko kylläkin oli ajanut kiitettävästi ja pysynyt selvinpäin toistaiseksi. Pysähdyimme sitten vaihtelun vuoksi ihastelemaan aakeeta laakeeta peltomaisemaa rautatieseisakkeen eteläpuolella. Se kuvasti hyvin seudun yleisilmettä.


Perusmaisemaa Etelä-Inkerissä.

Peltomaisemien takana oli Pesseta niminen taajama. Kyläpahaiseksi luokiteltava on oikein perinteinen neuvostoaikainen asutuskeskus, jossa on ne pakolliset hyvinvointivaltio-Neukkulan perusainekset: kolhoosi, muutama teollisuushalli, urheilukenttä, kulttuuritalo, varikko ja muutama kolkko kerrostalo. Puolet kaikesta on varmasti jonkinasteisessa hylättyvyyden tilassa. Kauppa toimii ja siellä kokoontuu kylän nuoriso, jota suuresti tuntuu huvittavan eksoottinen näky, joka on ilmeisesti me tai meidän auto tai me kaikki yhdessä. Keskuksen ulkopuolella on sitten datsoja ja vaatimattomia omakotitaloja. Ajelimme kylää hiukan ympäri. Varikkoalue, huolimatta useista raunioistaan, ei kiinnostanut, mutta yksi suurimmista kerrostaloista sai meidän päivän mittaan laiskaksi käyneet vartemme taipumaan ulos autosta.

Pessetan hiljainen varikkoalue.

Pessetan pääaukio. Oikealla kulttuuritalo tms. ja taaempana ainoa kauppa.

Pessetan suurin yksittäinen hylätty rakennus, kerrostalon luuranko.

Rakenteiden kestävyyden silmämääräistä mittailua.

Pessetan maisemia.

Päivä oli ollut pitkä ja antoisa. Päätimme jättää rappiokohteet seuraavaan päivään ja alkaa katselemaan tulevaa yösijaamme vielä valon vallitessa. Täten siinä jäi yksi mahdollinen hylätty sotilastukikohta välistä, mutta sielumme vaati vaihtelua. Meillä oli selvä suunnitelma: ajaa seuraavaan isoon kaupunkiin, etsiä sieltä sopiva soppi. Se seuraava iso kaupunki oli Kingisepp, jossa elelee hieman alle 50 000 asukasta. Kaupunki sijaitsee vain 20 kilometrin päässä Viron rajasta ja vain kolme viikkoa aiemmin seikkailin rajan toisella puolen Danielin kanssa.

Kaupungin alkuperäinen inkeriläinen nimi on Jaama. Kaupunkia halkoo Laukaanjoki, jonka alajuoksua pohjoisempana on asuttaneet aikoinaan vatjalaiset. Vatjalaiset puolestaan ovat uhanalainen kansa, jotka ovat saapuneet Inkerinmaalle alun perin Virosta. Heitä arvioidaan nykyisin olevan enää muutamia kymmeniä, joten tämä historiallinen seikka ei juurikaan katukuvassa näy.

Nykyinen Kingisepp on kuitenkin eläväinen kaupunki. Sen keskus lienee O'kei kauppakeskuksen ympärillä, jossa kuhisee ihmisiä. Kun saavumme kaupalle, parkkipaikalla testaillaan äänentoistolaitteita, mikä ennakoi jonkinlaisia juhlia. Marko on asiasta täpinöissään. Kyseessä on kaupungin vuosijuhla, mutta Markon epäonneksi niitä ei järjestetty tuona iltana. Minäkin olin omalla tavalla juhlatuulella. Yksipuolinen kohteiden bongailu vaati pienen hengähdystauon. Niinpä haimme kaupasta hivenen purtavaa, olutta ja vesitonkan, jota Marko käytti peseytymiseen. Kun auton perätila oli asetettu nukkumisvalmiiksi suuntasimme kaupunkiin etsimään baaria. Baarivalikoima oli pettymys ja kauppojen sulkeuduttua myös kaupunki hiljeni yllättävän nopeasti. Yksittäisen kadun varrella oli vieretysten kuitenkin muutama kaljateltta, jossa vuoden ensimmäiset nauttimani oluet kihahtivat nuppiin siihen malliin, että palasin autolle kellon näyttäessä 23:30. Markon ilta, kuinkas muutenkaan, jatkui huomattavasti pidempään.

Kingisepissä valmistauduttiin kaupungin vuosijuhlaan.

Linkit:

Inkerinmaa osa 9

Inkerinmaa osat 1-13

Idän reissut

Inkerinmaa osa 7

Osa 7:

Mitä siis tapahtui inkeriläisille sotien aikana ja sen jälkeen? Siinä missä Pohjois-Inkeri oli tyhjennetty "epäluotettavista" suomalaisasukkaistaan, oli Leningradin eteläpuolisella Inkerinmaalla inkeriläisten elo ollut siihen nähden vielä suurimmaksi osaksi kohtuullisen vakaata. Etelä-Inkeriin saakka työntyneet saksalaisjoukot piirittäessään Leningradia yllättyivät kohdatessaan suomalaisia kaukana Venäjänmaalla. Suomen silloisena liittolaisena saksalaiset joukot sympatisoivat suomalaistaustaisia siviilejä. Kun viimein Jatkosodan lopulla kulku kävi Natsi-Saksalle vaikeaksi, sopivat Saksa ja Suomi inkeriläisten siirrosta Viron kautta Suomeen. Nämä 63 000 evakuoitua inkeriläistä sijoitettiin eri puolelle Suomea.

Suomi hävisi sodan. Rauhanehtojen mukaan evakuoidut inkeriläiset piti palauttaa Neuvostoliittoon. Mutta kotiin he eivät päässeet. Inkeriläisiä pidettiin edelleen epäluotettavana kansana taustansa vuoksi. Heitä kiellettiin muuttamasta 100 kilometriä lähemmäs Leningradia. Tuo alue käsitti käytännössä koko Inkerinmaan.

Inkeriläisiä pakkosiirrettiin muun muassa Kuolaan, Keski-Aasiaan, Arkangelin, Novgorodin ja Vologdan alueelle sekä Obin, Jenisein ja Lenan varsille Siperiaan. Suomeen evakuoiduille luvattiin paluu takaisin kotiseuduille. Sen sijaan heidät kuljetettiinkin Jaroslavin, Kalinin, Novgorodin, Pihkovan ja Velikolukin seuduille. Moni yritti takaisin Inkerinmaalle - turhaan. Myös Viroon, joka oli Jatkosodan evakuointien aikana tullut osalle jo tutuksi. Kaiken kaikkiaan inkeriläisiä arvioidaan karkoitetun peräti 150 000 henkeä.

Perheenjäseniä, etenkin miehiä, tapettiin järjestelmällisesti ja käytettiin orjamaisesti työvoimana oloissa, joista monikaan ei selvinnyt. Monet sairaat, vanhukset ja lapset eivät taas selvinneet pakkosiirtojen heikoissa oloissa. Junamatkat uuteen sijoituspaikkaan olivat monesti raskaita, useita päiviä kestäviä. Vasta Stalinin kuoleman jälkeen tilanne hiukan hellitti. Inkeriläiset eivät päässeet muuttamaan takaisin kotiseuduilleen ennen vuotta 1954 lukuunottamatta niitä perheitä, joiden omainen oli taistellut puna-armeijassa suuressa isänmaallisessa sodassa.

Tieto tästä ei kuitenkaan aina saavuttanut inkeriläisiä. Silloinkin, kun tieto mahdollisuudesta palata takaisin meni perille, oli osa inkeriläisistä jo aloittanut uuden elämän muualla. Toisekseen vanhat kotiseudut olivat muuttuneet ja vanhat kotitalot asutettu sinne houkutelluilla siirtolaisilla, jotka tulivat muualta Neuvostoliitosta. Jo 1940-luvun lopulla inkeriläisiä houkuteltiin työvoimapulasta kärsineeseen Itä-Karjalaan. Sinne lopulta muodostui suurin keskittymä inkeriläisiä, kun entisille kotiseuduille ei ollut enää asiaa.

Palatkaamme jälleen tien päälle. Olimme nimittäin saapuneet Kikkeriin. Se on pieni, maaseutuvaltainen parin tuhannen asukkaan taajama, johon kuuluu myös Pieni- ja Suuri Kikkerin kylät. Sellaisia olivat kylien nimet, että siinäpä olisi r-vikaisella ollut pirullinen äännettävä. Kyliin emme kuitenkaan edes varsinaisesti tutustuneet, vaikka Wikipedian mukaan kylässä on muun muassa 1997 valmistunut inkerinsuomalaisten vanhusten palvelutalo. Sen sijaan tutustuimme vaan seudun ylivoimaisesti suurimpaan työllistäjään, entiseen sellaiseen. Se oli aikoinaan 1900-luvun alussa perustettu keramiikkatehdas. Vuosituhannen vaihteen tienoilla se ajautui konkurssiin ja lopputulema oli toistakymmentä rakennuksen rauniota.

Keramiikkatehtaalta siirryimme muutaman kilometrin pohjoiseen, Torossovaan, jossa kyltin mukaan asusteli paroni Mikhail Georgevitsh Vrangel. Kyltissä on tietoa sekä venäjäksi että englanniksi. Taulussa kerrottiin, että Mikhail G. Vrangel toimi muinoin Suomen kenraalikuvernöörinä tai hänen alaisenaan. Joskaan en tälle väitteelle löytänyt Internetin tietävästä maailmasta tukea. Oikeastaan koko paronista ei löydy mitään mainittavaa. Tutkija en ole enkä edes kovin tarmokas tiedonetsijä, joten luottakaamme nyt sitten tässä kohtaa vaikkapa mainittuun kylttiin tietyin varauksin. Sen mukaan hän nimittäin asui tässä 1870-luvulla rakennetussa goottityylisessä tiilipalatsissa. Tiluksilla on myös toinen samankaltainen kyltti, jonka mukaan palatsin edessä on puna-armeijan sotilaiden ja sisällissodan punaisten joukkohauta, jotka kuolivat vuosina 1919 ja 1941-1944. Minun tietojeni mukaan lähin inkeriläisten vainoihin viittaava muistomerkki on puolestaan Pietarin pohjoispuolella Levassovassa.

Liikumme Kupanitsan seudulla.

Paroni M. G. Vranglerin palatsi.

Lienee tuhoutunut Jatkosodassa sekin.

Nälkä oli jo alkanut piinaamaan meitä käytännössä Hatsinasta asti. Jelisavettina, Kikkeri ja Torossova oli kaikki osoittautuneet tyhjiksi arvoiksi soveliaan ruokapaikan suhteen - tai sitten me emme vaan osanneet niitä etsiä. Hatsinassa niitä toki olisi ollut, kuten Hesburger. Jep, Suomen oma Hesburger. Sillä kertaa emme kuitenkaan olleet niin nälkäisiä. Odotus palkittiin reittimme seuraavassa pikkukaupungissa, Volossovassa. Onneksi etäisyydet täällä Keski-Inkerissä taajamien ja valitsemieni kohteiden välillä olivat noin 10 kilometrissä. Eli lyhyitä siirtymiä kylästä toiseen. Volossovan stalovaja näkyy heti ensimmäisessä risteyksessä pohjoisesta tultaessa kaupunkiin ja sinne kannattaa pysähtyä. Parilla hassulla eurolla saa itsensä kylläiseksi raavaampikin mies ilman että tarvitsee syödä hampaat irvessä. Sisustus ruokalassa on jäänyt jonnekin vuosien taakse, mutta sekös tunnelmaa vain nostattaa.

Veikeän värisessä stalovajassa syödään perinteisiä venäläisruokia.

Linkit:

Inkerinmaa osa 8

Inkerinmaa osat 1-13

Idän reissut

Inkerinmaa osa 6

OSA 6:

Vennäin Vuisakalta olimme ajaneet Ropsun suomalais-luterilaiselle, peräti vuonna 1798 rakennetun kirkon raunioille. Kirkosta oli vain seinät pystyssä, mutta viereiseltä hautausmaalta löytyi jälleen lisää suomalaisnimiä sisältäviä hautakiviä. Ropsusta taasen siirryimme Skuoritsan kirkolle, jossa teimme vastaavanlaisia havaintoja. Vuonna 1839 rakennettu suomalais-luterilainen kirkko on sekin tuhoutunut. Skuoritsan seurakunta perustettiin kuitenkin uudelleen 1990 ja pystyyn jääneiden seinien sisään on rakennettu erillinen kirkkorakennus. Kirkon ovessa oli lappu, jossa oli suomalaista kirjoitusta. Sen mukaan siellä edelleen järjestetään jumalanpalveluksia.

Ropsu ja Skuoritsa kartalla. Klikkaa suuremmaksi.

Ropsun suomalaiskirkko vuodelta 1798. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Jantusten hautakivi.

Skuoritsan suomalais-luterilainen kirkko on rakennettu 1839.

Suomalaisia nimiä hautakivissä Skuoritsan luterilaisen kirkon hautausmaalla.

Kun inkeriläisten traaginen menneisyys oli tiedossa, oli huojentavaa nähdä jotain merkkejä kadonneesta Inkeristä. Jopa jonkinsortin uudelleensyntyä kuten Skuoritsassa. Skuoritsasta puolestaan matkamme jatkui kohti Hatsinaa auringon paistaessa lähes pilvettömältä taivaalta.

Hatsina on lähes 100 000 asukkaan kaupunki Pietarista noin 50 kilometriä etelään. Sen suuruus nojaa Katariina Suuren aikaan, joka rakennutti Antonio Rinaldin suunnitteleman palatsin 1766-1781. Se on asuttanut monia keisarillisen perheen jäseniä. Niin itse Keisarinnaa, Paavali I:stä, Aleksanteri III:ta kuin Nikolai II:ta. Toisen maailmansodan melskeissä tämäkin palatsi koki kovia ja sen restauroiminen aloitettiin vuonna 1970. Hatsinassa on suomalais-luterilainen seurakunta, jonka vuonna 1828 rakennettu kirkko muistuttaa pitkälti Skuoritsan vastaavaa. Hylättyjä rakennuksia on myös jonkin verran, mutta emme vaivaa niillä tällä kertaa päätämme liiaksi. Sen sijaan Markon iloksi tutustumme eläväisen kaupungin keskustaan ja sen kävelykatuun.

Reittimme Hatsinaan tähän mennessä.

Hatsinan keisarillinen palatsi.

Eräs tuhoutunut kirkko. Rakennettu vuonna 1906.

Marko tilaamassa kvassia kävelykadulla, jotta ajokunto ei laskisi.

Puuduttavan automatkailun sijaan kävely ja sen aikana nautitut kylmät kvassit, eli venäläiset kotikaljan tapaiset juomat, virkistivät mieltä kummasti heinäkuun helteessä. Paitaakin etsimme Markolle sitä kuitenkaan löytämättä, sillä hikirannut olivat jo uurtuneet syvälle muutenkin jo rusehtavaan paitaan. Jonkin verran patongin ilmastointikojeesta puhalsi oloa huojentavaa kylmää ilmaa, kun suunnistimme tällä kertaa länttä kohti.

Noin 20 kilometrin ajon jälkeen saavuimme Spankkovaan. Suomalaisen huippuarkkitehdin Eliel Saarisen kerrotaan viettäneen täällä lapsuuttaan, kun isä toimi kirkkoherrana. Vielä vuonna 1928 Spankkovassa asui 6500 inkeriläistä, mutta Jatkosodan aikana saksalaiset evakuoivat valloittamiltaan alueiltaan inkeriläiset Suomeen. Luterilainen kirkko vuodelta 1833 hautausmaineen on kuitenkin vielä sijoillaan, tosin sodasta raunioituneena. Päädymme jälleen tähystelemään suomalaisia sukunimiä hautakivistä, joita löytyikin ihan mukavasti.

Lähettyvillä oli myös toinen kirkko, Tillitsan ortodoksinen kirkko Jelisavettinassa, joka oli rakennettu vuonna 1765. Tämäkin kirkko tuhoutui sodassa. Tarkemmin vuonna 1940. Kuten Spankkovassa, myös Jelisavettinan inkeriläisväestö evakuoitiin saksalaisten perääntyessä Suomeen.

Tillitsan ortodoksinen rauniokirkko Jelisavettinassa.

Mutta kuinka niin inkeriläisiä evakuoitiin Suomeen? Pelastuivatko he Stalinin karkotuksilta? Tästä lisää tarinan seuraavassa osassa...

Linkit:

Inkerinmaa osa 7

Inkerinmaa osat 1-13

Idän reissut

Inkerinmaa osa 5

OSA 5:

Viime vuosituhannella Ruotsi ja Venäjä taistelivat moneen otteeseen Inkerinmaan hallinnasta. 1600-luvulla Ruotsi, jonka vallan alla Suomikin tuolloin oli, valloitti Inkerinmaan. Tällöin Karjalan Kannakselta ja Savosta muutti vallatuille alueille suomalaisia, joita alettiin sitten kutsua inkeriläisiksi. Heitä puolestaan kutsuttiin lähtöperän mukaan äyrämöisiksi ja savakoiksi. Nimitys äyrämöinen tulee Äyräpäästä (entinen kunta Karjalankannaksella), josta muuttoliike oli erityisen suurta. Savakko juontuu vastaavasti Savosta.

Muuttoliikettä Inkerinmaan suuntaan aiheuttivat Ruotsin vallan aikaiset läänitykset ja verot, mutta myös ortodoksien pako Venäjälle. Pietari Suuren johdolla Venäjä valloitti 1700-luvun alussa Inkerinmaan takaisin, mutta inkeriläistyneet suomalaiset jäivät. Inkerinmaan kylissä paikoin lähes puolet väestöstä oli suomalaisia. Inkerinmaalla alkoi pitkä rauhan aika. Vielä vuonna 1919 Inkerissä asui noin 120 000 suomenkielistä inkeriläistä. Seudun alkuperäisheimoisia, suomensukuisia inkerikkoja ja vatjalaisia puolestaan eli noin 10 000. Myrskypilvet varjostivat kuitenkin tuolloin Pietaria, Inkerinmaan keskusta. Keisarikunnan kaatuminen, Venäjän vallankumous sekä siitä valtaan nousseet bolševikit ja heidän johtama Venäjän neuvostotasavalta, sittemmin Neuvostoliitto, tulivat muuttamaan Inkerin kansan kohtalon.

Inkerinmaan kansallislippu.

Samalla kun Suomi itsenäistyi, inkeriläiset jäivät rajan toiselle puolen Venäjälle, josta oltiin tekemässä Neuvostoliittoa. Inkeriläisissä heräsi tarpeita liittyä esi-isien Suomeen, jopa perustaa oma valtio. Puhutaan inkeriläisten kansannoususta, joka oli lähinnä sarja kapinoita. Heimosotaretkiksikin nimitetyissä taisteluissa kävi niin suomalaisten, karjalaisten kuin inkeriläistenkin huonosti. Tavoitteena oli vapauttaa rajantakaisia suomalaissukuisia alueita Venäjän vallan ikeestä, ehkä jopa rakentaa Suur-Suomea. Kuka tietää.

Tuo aika oli joka tapauksessa kaiken kaikkiaan levotonta. Joitain inkeriläisiä matkusti Viroon auttamaan sen vapaustaisteluissa. Yksi mainitsemisen arvoisimmista lienee myös Kannaksen rajavyöhykkeellä sijainnut Kirjasalon piskuinen tasavalta, joka julistautui itsehallintoalueeksi. Se kuitenkin kukistettiin venäläisten toimesta ja unohdettiin Tarton rauhansopimusta tehtäessä. Kirjasalon sijaan Suomi sai Petsamon. Samoihin aikoihin tuhansia inkeriläisiä pakeni Suomeen, kun yhteys itsenäistyvään, valkoisten Suomeen oli vaarassa katketa.

Inkerinmaan kartta seurakunnittain.

Tuo kaikki oli vielä pientä siihen verrattuna, mitä oli tuleman. Neuvosto-Venäjän johtoon asettui ensin Lenin. Bolševikkien radikaali johtaja, joka jatkoi sisällissodan verenvuodatusta kukistamalla vastustajansa verisesti ja aloittamalla kirkon ja porvariston järjestelmällisen tuhoamisen. Se oli suurinpiirtein sitä aikaa, kun Suomessakin käytiin armotonta vapaussotaa. Osapuolina punaiset ja valkoiset kuten oli Venäjälläkin. Meillä vaan valkoiset voittivat. Leniniä oli kuitenkin kiittäminen valkoisen Suomen itsenäisyyden myöntämisestä, vaikka hänen motiivit siihen ehkä olivat kyseenalaiset. Leninin kuoltua 1924, vallankahvasta otti kiinni Stalin, Leninin vieläkin hullumpi opetuslapsi.

Stalin oli omaa luokkaansa. Stalinin aikana Inkerin vähemmistökansa sai todella tuta, mihin maata oltiin nyt viemässä. Kirkko ajettiin alas, sillä virallisesti Neuvostoliitossa ei ollut uskontoa. Maatalousvaltaiset inkeriläisyhteisöt saivat kärsiä kollektivisoinnin seuraukset ja sen vastustajat, kulakit, tapettiin tai lähetettiin Siperiaan. Kansalaisista yritettiin muokata yhtenäisiä, hallinnolle myötämielisiä neuvostokansalaisia. Siinä kärsivät kaikki vähemmistökansallisuudet, eivätkä vähiten suomalaiset.

Kaikenlainen suomalainen nationalismi pyrittiin tukahduttamaan viimeistään 1930-luvun lopulle tultaessa. Sen lisäksi, että uskonnon harjoittaminen oli kiellettyä, suomenkieliset koulut, sanomalehdet ja kirjapainot suljettiin. Esimerkiksi Pietarissa, Inkerinmaan keskuksessa, tuotettiin muistaakseni peräti 7:ää eri suomenkielistä lehteä. Edes kommunistisen puolueen omat suomenkieliset julkaisut eivät säästyneet epäluottamuksen ilmapiirissä.  Eikä siinä vielä kaikki. Stalinin puhdistuksissa inkeriläiset ajettiin pois kotiseuduiltaan, etenkin Suomen rajan läheisyydestä. Pohjois-Inkeri tyhjennettiin täysin, sillä Stalin valmisteli sotaa Suomea vastaan. Vai oliko siinä sitten kyse Suomen palautuksesta emämaansa yhteyteen? Yhtä kaikki. Etnisyytensä vuoksi suomalaistaustaisista inkeriläisistä oli tullut epäluotettavaa ainesta vainoharhaisen Stalinin ja valtiovallan silmissä.

Tarina jatkuu seuraavassa osassa...

Linkit:

Inkerinmaa osa 6

Inkerinmaa osat 1-13

Idän reissut

Inkerinmaa osa 4

2. Päivä:

Heräsin yöllä Krasnoje Selossa ääniin. Automme oli piirittänyt joukko nuoria venäläismiehiä, jotka puhua polottivat innokkaasti jotain ja naureskelivat. Auton kyljestä kuului kumahdus. Potkaisiko joku? Hätkähdin ja nostin pääni. Samassa Marko nostamatta päätään murahti jotain kuuluvasti ja pojankollit säntäsivät vilkkaasti tiehensä. Ehdin näkemään vain valkoisen bemarin takavalot. Tilanne oli ohi. Päätämme sillä enempää vaivaamatta simahdimme uudelleen uneen.

Lopulta heräsimme vasta aamulla. Kello näytti kahdeksaa. Krasnoje Selossa, eli inkeriläisille Kraassinassa tai Kraasselassa, aurinko oli noussut muutamien pilven riekaleiden seuraksi taivaalle. Historian valossa Krasnoje Selo on tunnettu ainakin keisariperheen puuhuviloista. Inkeri-teeman ja hylättyjen kohteiden puolesta en ollut löytänyt mitään erityisen kutkuttavaa kohdetta vierailtavaksi. Muutama hylätty asuintalo, aitojen taakse jäänyt rikottu kasarmialue sekä koulu. Viimeksi mainittu, yöpymispaikkaamme lähinnä sijainnut vasaralla ja sirpillä koristelu koulu oli lopulta ainoa, jota kävimme ensi töiksemme tarkastelemassa.

Sisäänkäynnin yläpuolelle on koristeltu neuvostosymbolit.

Koulu on pitkälti palanut.

Koulun jälkeen palasimme vielä eiliselle ostarille hakemaan aamupalaa. Modernissa kaupassa oli sekin etu, että Marko sai ostettua sieltä kortillaan toisin kuin monista muista paikoista. Kenttäaamiaista nautittiin siten siinä kaupan parkkipaikalla. Sieltä lähdimme suuntamaan syvemmälle Inkerinmaalle. Kohtalokas virhe oli kuitenkin tapahtua heti alkuunsa, kun pysähdyimme kaupalta tullessamme liikennevaloihin. Ihmettelimme vieressä ja takana olevien pakettiautojen tööttäilyä ja viittoilua, joka oli selkeästi meille tarkoitettu. Viimein hokasin nousta ulos autosta ja katsoa, mistä on kyse. Olin jättänyt tulevien päivien reittiohjeet, karttani auton katolle. Kiittäminen oli näitä korkeammalta näkeviä pakettiauton kuljettajia, joita ilman loput matkastamme olisi voinut mennä pipariksi. Meillä oli onnea matkassa.

Tuota pikaa olimme jälleen matkalla ja saavuimme pieneen Vennäin-Vuisakan kylään. Sen megakohde oli jättiläismäinen suurkanala, joka käsitti lähes 100 teollisuusrakennusta. Niistä valtaosa tietysti hylättynä. Wikipediassa sen kerrotaan tuottaneen parhaimmillaan peräti 2 miljoonaa broileria vuodessa. Kuinka ollakaan tälle mittavalle kohteelle ei kuljettu noin vain. Törmäsimme heti alkuunsa vartijaan. Lupaa aitojen sisäpuolelle ei herunut. Jotain toimintaa siellä kai siis vielä pidettiin. Myös alueen länsilaidalla päivysti vähintään kaksi vartijaa portilla. Täten luovuimme ajatuksesta suurkanalan tutkimisesta.

Osa Vennäin Vuisakan suurkanalasta sijaitsee aitojen takana.

Taaempana on lisää entistä suurempia, hylättyjä laitosrykelmiä.

Vennäin Vuisakan pohjoispuolella sijaitsi myös Hietamäen seurakuntaan kuulunut, inkeriläisten asuttama Suomen Vuisakan kylä, joka kuuleman mukaan tuhoutui toisessa maailmansodassa. Inkeriläisen kansan Inkerinmaata oli ylipäänsä vaikeaa löytää enää maastosta. Inkerinmaahan pääsi tutustumaan paremmin kirjojen kautta. Niitä olin tosiaan innokaasti lukenut. Muun muassa Maria Kajavan Pitkä taival, Reijo Rautajoen Vaietut, Anita Konkan Musta passi, Jouko Sihvon Inkerin kansan 60 kohtalon vuotta, Mikko Savolaisen Inkerinmaa: joka on, mutta ei ole sekä Ella Ojalan Pitkä kotimatka ihan vain muutamia mainitakseni. Viimeksi mainitun teoksen tapahtumat sijoittuvat osin juuri Vennäin Vuisakalle. Kylän ortodoksiselta hautausmaalta löytyikin raunioituneen kirkon lisäksi muutama mahdollisesti inkeriläistaustaisen henkilön hoidettu hautakivi.

Ortodoksisen kirkon raunio Vennäin Vuisakalla.

Rehkolaisia ja Heinonen hyvinhoidetussa haudassaan.

Vladimir Adamovits Karjalaisen hautakivi nojaa irrallisena aitaa vasten.

Siellä me nyt olimme kirjojen tapahtumien keskipisteessä, vain vuosikymmenet oli välissämme. Kuinka sitten suomalaiset päätyivät tänne pitkälle Suomenlahden eteläpuolelle? Miksi heitä ei enää näy eikä kuulu? Siitä kerromme tarinan seuraavassa osassa.

Linkit:

Inkerinmaa osa 5

Inkerinmaa osat 1-13

Idän reissut

Inkerinmaa osa 3

OSA 3:

Aurinko oli hyvää vauhtia laskemassa Pietarin keskustassa. Toisaalta se helpotti kulkua, sillä liikenteen määrä väheni suhteessa hämärän lisääntymiseen. Toisaalta taas hämäryys hankaloitti sekä havainnoimista että kohteissa liikkumista. Suurkaupungin keskustan kohteissa muihin asiattomiin kulkijoihin törmääminen on samalla yhä epämiellyttävämpää. Sen lisäksi väsymys ja nälkä alkoivat vaikuttaa myös reissun kulkuun liittyvään päätöksentekoon.

Ajoimme Vasilinsaaren kautta etelää kohti. Sivuutimme Amiraliteetin mahtavan telakka-alueen, jonka perusti kukas muukaan kuin Pietari Suuri 1704. Vuoden 2007 Turun Sanomien mukaan telakalla on rakennettu hurjat 2600 alusta, joista 303 oli sukellusveneitä. Telakasta ei korkeiden muurien takaa näy paljoakaan. Näimme myös vilaukselta Uuden Hollannin saaren, joka oli viime vuosiin asti suljettua sotilasaluetta. Ränsistynyttä, mutta kunnostuksen alla elävää saarta on avattu asteittain yleisölle.

Marko patongin puikoissa mahtavassa Pietarissa.

Nälkä kurni jo vatsassa, mutta miljoonakaupungissa ei vain tuntunut tulevan sopivaa ruokapaikkaa vastaan. Yhden stalovajan edessä pysähdyimme. Olimme jo ovesta sisällä, kun huomasimme liian fiinin yleisilmeen, asiakkaita hienoissa puvuissa. Katumus takoi pian takaraivossa. Pietaria on aiemmin pidetty kalliina matkakohteena, mutta romahtaneen ruplan kurssi on tasoittanut menoa. Hintahaitari on silti suuri. Katsoimme täten paremmaksi poistua ennen kuin oli liian myöhäistä.

Edessämme oli jälleen muutama teollisuuskohde. Ensimmäinen niistä oli 1900-luvun alussa perustettu viinatehdas, joka ei rupuisuudestaan huolimatta ollut edes hylätty. Kanaalin sillalta avautuivat kuitenkin näyttävät maisemat tehdasalueelle. Seuraava kohde oli puolestaan hieman vanhempi, Leningradin liimatehdas. Sitä oli alettu kunnostaa. Kolmas sitten oli Venäläis-Amerikkalainen kumitehdas Obvodnyi kanavan rantakadun varrella. Julkisivu on lähes 600 metrin mittainen, mutta minkäänlaista mahdollisuutta sisäänpääsyyn ei siitä kohden ollut.

Satama-aluetta.

Viinatehtaasta tupruttelee savua, tehdas toimii.

Kumitehdas Obvodnyi-kanavan varrella on massiivinen ja käyttämätön.

Kumitehdas on kuitenkin selkeästi käyttämättömänä, joten kiersimme aluetta sen mitä autolla pääsi. Sen itäpuolella oli lisää hylätynoloisia rakennuksia, joten ajoimme parkkiin ja jalkauduimme. Kävelimme pätkän pitkin teollisuusrataa, jonka varrella oli muun muassa 1902-1904 rakennettu asuintalo. Kuusikerroksinen asuintalon runko oli kärsinyt tuhopoltoista. Sisäänpääsylle ei näkynyt suoranaisia fyysisiä esteitä. Sisätilat vaikuttivat kuitenkin roskaisilta ja synkiltä, luultavasti noesta mustuneilta. Hämyisen näköistä sakkia norkoili radan varrella. Osa oli etelästä saapuneita laittomia siirtolaisia, jotka asuivat vaatimattomissa työmaaparakeissa. Näistä arvaamattomista tekijöistä johtuen sisätilojen tutkiminen ei lopulta napannut kumpaakaan meistä.

Hämyistä teollisuusrataa kumitehtaan takana.

Radan varressa ollut suurikokoinen kerrostalo on synkän näköinen ilmestys.

Tämäkin tilkitty komistus on 1900-luvun alusta.

Niin matkamme kulki edelleen kohti etelää. Olimme kuitenkin jo matkalla poispäin Pietarin ytimestä. Pari kolme kohdetta oli jäljellä illalle, mutta yön lähestyessä vääjäämättä joutuisimme tekemään karsintaa. Ennen kehäteiden ulkopuolelle siirtymistä matkallamme oli vielä yksi pakollinen kohde, Ushakovin kylpylä. Kiertelimme ja kaartelimme sekavia yksisuuntaisia katuja, joilla pysäköinti oli kielletty kunnes useamman yrityksen jälkeen löysimme paikan naapuritalon pihasta.

Matkalla bongattua. Suuren ja mahtavan muisto seuraa vieläkin. (Kuva: Marko)

Kylpylä oli rakennettu vuosien 1928-1930 aikana. Ohikulkeneet sivulliset, nainen ja hyvin humaltunut vanhempi mies, ihmettelivät uteliaisuuttamme rakennusta kohtaan. He päivittelivät rakennuksen kohtaloa ja kertoivat, että se oli toiminnassa vielä vuosituhannen alkuun saakka. Rakennuksen vandalisoimista ei ole estänyt edes sekään seikka, että poliisiasema on sijoitettu sen naapuriin. Poliisiautoja on parkkeerattu sikin sokin rakennuksen pihalle. Astelimme rohkeasti sisään, sillä minkäänlaisia elonmerkkejä ei ollut tontilla havaittavissa. Sisällä erotti selkeästi pesu-, pukeutumis- ja saunatiloja, vaikka ryytyneestä rakennuksesta lähes kaikki irtoava olikin viety.

Ushakovin kylpylän julkisivua.

Mitä ilmeisimmin saunaosastolta.

Kuvaaminen alkaa pimeydessä käydä hankalaksi.

Pesutiloja.

Vastapäätä kylpylää, tien toisella puolen, oli myös jälleen yksi konstruktivismin aikakaudella rakennettu suuri kerrostalo, joka oli ikkunaton ja sisältä tummunut. Sitäkään emme sen koommin lähteneet kiertelemään. Kello tikitti jo 23:n paikkeilla. Aurinko oli laskenut jonnekin taivaanrannan taakse, vaikka sen valo vielä kajastikin tummuneessa maisemassa.

Jättiläismäinen, autio kerrostalo.

Markolla oli nyt todella nälkä. Niin että hän oli jopa luopunut toiveestaan päästä iltakaljoille. Minä puolestani elin kiihkeintä UE-kiimaani kohkaten jatkuvasti seuraavista kohteista, mutta pakko oli tulla vastaan. Väsyneenä ja nälkäisenä ei sopinut kenenkään pitkään toimia. Ei etenkään ajurina Pietarin melskeessä. Pietarin ulosmenoväylille saapuessamme meno liikenteessä yllättäin vilkastuikin. Pietari ei kai koskaan nuku. Niin me jätimme pari, suuruusluokassaan jättikokoista teollisuusrakennusta tuleville reissuille ja suunnistimme edelleen etelään. Tarkemmin ottaen kohti Krasnoje Seloa, jossa arvelimme olevan sopivan rauhallista yöpymiseen, joka perinteisesti tapahtuu meidän kesken patongin tavaratilassa.

Parin harhautumisen jälkeen saavuimme kuin saavummekin oikealle tielle. Matkaa Krasnoje Seloon ei ole kuin toistakymmentä kilometriä. Matkalla pysähdyimme vain kerran, kun huomasimme McDonaldsin tien varressa. Koskaan emme ole reissuillamme monikansallisen yhtiön palveluihin sortuneet, mutta Markolla oli todella nälkä. Sen lisäksi, ehkä perimmäisinä syynä, Markolla oli rahahuolia. Hän ei saanut rahaa nostettua eikä perinteisissä venäläisissä ruokapaikoissa ole mitään takeita ulkomaisen kortin toimivuudesta. McDonaldissa sen pitäisi toimia. Toistaiseksi olimme kuitenkin minun käteisvarojeni varassa. Vaan mäkkäripä ei ollutkaan auki. Valot oli päällä, henkilökunta ahersi ja ihmisiä istui sisällä syömässä, mutta ovet olivat lukittu juuri ennen meidän saapumista.

Matkalla poispäin Pietarista.

Oli pimeää. Liikenne ja mainosvalot valaisivat enää tietä, kun saavuimme Krasnoje Seloon. Siellä oli suuri, uudenoloinen ostoskeskus auki. Saimme sieltä savukkeita ja eväitä matkalle. Varsinainen iltapala saatiin kuitenkin kauppakeskuksen vastapäätä shaferma-kioskista. Ahnaasti tungimme venäläisen kebabin sisuksiimme, jonka jälkeen etsiydyimme seuraavan kohteen tuntumaan. Puiston takaa parkkipaikalta löytyi sopiva soppi, jonne asettauduimme. Raivasimme perätilan rojuista ja asettauduimme sinne polvet notkolla makuulle. Keskikesän lempeä ilma tuuditti meidät tilanahtaudesta huolimatta nopeasti unien maille.

Reitti Pietarista Krasnoje Seloon.

Shaferma-kioski Krasnoje Selon ostarin vieressä.

Tarina jatkuu seuraavassa osassa...

Linkit:

Inkerinmaa osa 4

Inkerinmaa osat 1-13

Idän reissut