Syrjäseutu: heinäkuuta 2016

Prologi:

Eihän sille mitään voi, minua on puraissut matkakärpänen ja syvälle. Jos en ollut reissussa, niin reissu oli minussa, mielessäni. Keväällä oli ilmentynyt mahdollisuus ylimääräiseen UE-reissuun ja viipymättä rupesin sellaista suunnittelemaan. Venäjänviisumi oli kuitenkin vanhentunut, joten matka itänaapuriin oli tällä kertaa poissa kyseestä. Se puolestaan mahdollisti pitkään vatvotun vironreissun toteuttamisen. Kokemusta Virosta omasin oikeastaan lähinnä Tallinnasta ja sen liepeiltä, mutta kunnollista, Viroa laajemmin käsittävää, reissua en ollut ehtinyt toteuttaa. Hiljalleen olin silti kerännyt kohteita mahdollista matkaa varten odottaen sopivaa tilaisuutta, ja kun se viimein oli käsillä, oli minulla lähes valmis matkasuunnitelma valmiina.

Olin tosiaan aikeissa matkata Suomenlahden taakse, siis suoraan etelään. Vaikka kartan mukaan suuntaisinkin etelään, niin henkisellä tasolla kuitenkin enemmän itään. Nimittäin Viro kuuluu siihen samaan kulttuurijakaumaan kuin Suomikin, joiden kansalaiset tasapainoilevat siinä idän ja lännen kulttuurin rajamaastossa. Virossa idän vaikutuksen voi katsoa elävän ehkä jopa vahvempanakin jo pelkästään kommunistien johtaman Neuvostoliiton monikymmenvuotisen hallinnan ja vaikutuksen ansiosta. Siinä missä Suomi menetti sodissa kymmeneksen pinta-alastaan Neuvostoliitolle, Viro menetti samoihin aikoihin (1940) koko itsenäisyytensä salakavalasti ilman sotimista Neuvostoliitolle. Sama Stalinin hirmuhallinto johti silloin Viroa kuin muitakin ryövättyjä neuvostotasavaltoja karmein seurauksin. Se oli valtion johtamaa terroria: totalitaarisuutta, puutetta ja nälkää, suurkyydityksiä Siperiaan, perusteettomia vangitsemisia, näännytystä, vainoa ja poliittisia murhia. Uhrit lasketaan Viron osalta kymmenissä tuhansissa, koko Neuvostoliitossa miljoonissa. Kaikki elivät pelossa. Sellaista oli Neuvostoliiton arki. Stalin kuitenkin kuoli, ajat muuttuivat. Tapahtui "liennytystä". Lopulta Neuvostoliitto hajosi ja Viro monien muiden sulautettujen maiden ohella lunasti itsenäisyytensä takaisin 1991. Vain pitkät ja syvät arvet jäivät Viron osin venäläistyneeseen kansaan ja maaperään.

Tuon, Neuvosto-Viron ajan (1940-1991), tuotoksiin pohjasi pitkälle myös reissusuunnitelmani. Tuona aikana syntyneet arvet näkyivät vieläkin Vironmaalla rikkirevittyinä taloina, raunioina, kartanoina ja puna-armeijan sotilastukikohtina. Rehellisyyden nimissä en minä sinne silti historiaa lähtenyt tutkimaan. Kohteiden valikoinnissa pääkriteeri oli lähes yksinomaan koko ja visuaalisuus. Siinä mielessä homma olisi puhdasta UE:ta, kunnon road trip, josta kaikki ylimääräinen oli karsittu pois.

Hyvä on, reissukohteet siis oli kasassa. Entä reissun toteutus ja kokoonpano? Ehkä lukija saattaa nyt hämmentyä, jopa pettyä, mutta ykkösvaihtoehtona ei ollutkaan venäjänreissuilta tuttu Kilpeläisen Marko. Ei, se oli Daniel. En halunnut rasittaa Markoa liiallisella rappiomatkailulla eikä Viro edes kiinnostanut Venäjän tapaan Markoa. Sen sijaan Danielin kanssa Virosta oltiin puhuttu jo pitkään. Hänellä oli sieltä kokemusta autolla liikkumisesta ja auto reissun toteuttamiseksi. Hänellä oli myös taatusti kohdenälkää ja kokemusta erilaisista seikkailuista. Homma oli siis sillä selvä.

Siis kuka Daniel? Olimme tunteneet toisemme oikeastaan siitä lähtien, kun olin muuttanut Helsinkiin, mutta monen vuoden yhteisistä seikkailuista huolimatta en siltikään tiennyt hänestä paljonkaan. Sukunimikin taisi selvitä vasta toissa vuonna. Toisaalta eipä sen väliä niin kauan kuin voisimme reissulla luottaa toisiimme. Rima sille ei ollut edes asetettu kovin ylös. Daniel on Markon täydellinen vastakohta. Ei polta eikä liioin juo. Hän on siisti ja hillitty. Ehkä joskus jopa kiusallisen hiljainen, mutta ei silti mikään nysvääjä. Oikeastaan hurjempaa kaveria voi olla vaikea hakea. Ehkä siihenkin saataisi selvyyttä reissun kuluessa.

1. Päivä:

Matkustaminen nykypäivänä Helsingistä Tallinnaan tapahtuu luontevimmin useilla risteilyaluksilla, jotka liikennöivät näiden kahden pääkaupungin väliä. On kesäkuinen perjantai ja odotamme Viking Linen terminaalin autokaistalla M/S Viking XPRS:iä, joka saapuu vain varttia ennen lähtöaikaa. Se purkaa nopeasti kuormansa ja pian myös me ajamme sisään. Ilmassa ei ole samanlaista jännitystä kuin Venäjän tullissa. Kukaan ei edes vaivaudu tarkistamaan passiamme. Pitkälle ollaan tultu niistä Neuvosto-Viron ajoista, jolloin ne harvat ulkomaalaiset, jotka ylipäänsä pääsivät tuohon nykyisen Pohjois-Korean kaltaiseen eristäytyneeseen maahan, otettiin vastaan aseistetuin sotilain ja tiukoin rajatarkastuksin.

Matkakumppanini Daniel, uudehko menopelimme ja taustalla Viking XPRS.

Laivassa on selvästi hullaantunutta väkeä. Kuka mistäkin syystä. Jollekin jo laivamatka itsessään on suuri elämys buffeteineen ja tax free-myymälöineen. He olkoot oikeutettuja siihen, mutta mielessäni kihisee jo aivan toisenlaiset kokemukset. Tällaisessa laivassa jos missä tunnen itseni joukkoonkuulumattomaksi. Tämä on kuitenkin tavallisen kansalaisen ainoa järkevä ja kohtuuhintainen tapa saada itsensä Suomenlahden yli autoineen. Aikaa risteilyyn kuluu vain 2,5 tuntia ja laivasta ulospääsykin on kohtuuripeää verrattuna vaikkapa Vaalimaan tullijonossa kököttämiseen. Pikainen yhteenveto: Viroon on helppo matkustaa, Venäjälle ei.

Ensimmäinen etappi suoritetaan meriteitse Viking XPRS:llä.

Tallinna on kaunis kaupunki ja ylivoimaisesti Viron suurin yli 400 000 asukkaallaan. Sen vanhoja rakennuksia ehdimme ihastella vielä laivan purkauksen aiheuttamissa ruuhkissa. Rotermannin teollisuusrakennuksia, vanhaa kaupunkia, niin puisia ja nuhjuisia kuin uusia, lasisia tornitaloja. Aivan kuin kaikki olisi silti sopusoinnussa keskenään. Raitiovaunuihin mahtuu niin vanhoja peltipurkkeja kuin moderneja sihiseviä mallejakin, mutta autokanta on täällä lähinnä uutta. Vanhoja neukkumerkkejä ei enää juurikaan näe. Mutu-tuntumalla autokanta on uudempaa kuin koto-Suomessa tai Venäjällä.

Ajoimme suorinta tietä Prismaan. Siis siihen samaan hypermarkettiin, joka löytyy Suomestakin. Niitä löytyy Tallinnasta peräti 5 kappaletta. Ennen kuin pääsemme itse seikkailuun, on meidän vaihdettava Danielin älypuhelimeen paikalliselta R-kioskilta ostamamamme virolainen liittymä, jolla datan siirto on edullista ja joutuisaa. Kyllä, R-kioskilta. Suomalaiset yritykset ovat levittäytyneet veljeskansamme maaperälle. Hip hurraa vapaa markkinatalous! Samassa yhteydessä ostimme myös evästä tulevaan koitokseen. Kaupassa asioimiseen ei tarvita montaakaan sanaa tullakseen toimeen. Toinen on "tere" eli terve ja toinen "tänan" eli kiitos. Kassalla pankkikortin lukija toimii suomeksi heti kortin asettamisen jälkeen. Suomalaisen on tänne helppo sopeutua. Kaikki on ehkä liiankin simppeliä.

Ei sen väliä, sillä päähuomio oli nyt viimein itse kohteissa! Tunnelma alkaa nousta, kun datapaketti on asennettu ja ensimmäiselle kohteelle vain 18 kilometrin ajon jälkeen. Yksi Viron sotahistorian näyttävimmistä tuotoksista, tai pala siitä, sijaitsee keskellä laitumen näköistä nummea. Vuosien 1913-1917 paikkeilla rakennetusta Tallinnaa ympäröivästä Pietari Suuren merilinnoitukseen kuuluvasta tunnelijärjestelmästä on säilynyt osuuksia. Jos Helsingissä on 300 kilometriä kohtuullisen tuoretta huoltotunneliverkostoa, niin huhutaan että Tallinnaan olisi aikoinaan louhittu saman verran pelkästään sotilaallisiin tarpeisiin. Mene ja tiedä. Yhtä niistä olin muutama vuosi sitten päässyt jo haistelemaan, mutta nyt palattiin tänne toiseen kohtaan kumisaappaiden kera.

Ensimmäisellä kohteella horisontti näyttää tummanpuhuvalta.

Maastoon sulautuva syvänne ja siihen rakennetut pari avoimena ammottavaa oviaukkoa löytyy verrattain vaivattomasti pienen päättelyn ja jaloittelun lopputuloksena. Veri alkaa kuohua suonissani ja usein hieman viluisen kehoni valtaa yhtäkkiä lämpö. Viron valloitus on alkanut! Astumme pimeyteen.

Kohde on löytynyt! Olen tulessa! (Kuva: Daniel)

Maanalaisen laitoksen lattia on peittynyt katosta sortuneella aineksella.

Tiloista johtaa peittyneet rappuset vieläkin alemmalle tasolle.

Sisällä on pimeää, viileää ja kosteaa. Valkoisena hohkaavat stalaktiitit roikkuvat katosta ja lattia on epätasaista murskaa, katosta on lohjennutta. Ainoa ääni tulee meidän aiheuttamana, se tulee lyhyenä kaikuna takaisin ja muodostaa kakofonian tiloihin. Vaikka maanalainen linnoite itsessään on kiehtova, monihuoneinen ja osin kaksikerroksinen, ei tietä suurempiin tunneleihin löydy. Tämän osuuden todennäköisin reitti laajempaan tunneliverkostoon on nimittäin tarkoituksellisesti sorrutettu. Palaamme maanpinnalle kuitenkin toiveikkaina, peli on vasta avattu.

Seuraava kohde oli vain 10 minuutin siirtymän takana. Sekin oli samaan Pietari Suuren merilinnoitukseen kuuluva bunkkeri. Ulkonäöltään se muistuttaa pitkälti edellistä. Jo sisäänkäynnillä silmille hyökkää kuitenkin suurilla kirjaimilla maalattu teksti:"YOUTUBE! http://www.starline.ee/diggers SORRY NO TUNNELS HERE. EN <-". Ilmeisesti jo toistakymmentä vuotta vanha verkko-osoite ei toimi eikä viestin mukaisesti tunnelista ole tietoakaan.

Oviaukko auttaa hahmottamaan mittasuhteita: ei mikään mini tämäkään.

Katsastettuamme bunkkerin tyhjät huoneet läpi jatkoimme ajaen seuraalle kohteelle, joka sekin oli lähietäisyydellä. Kyseessä oli jo ennen sotia perustettu sotilaslentokenttä, joka oli 1950-luvun lopulla muutettu ohjustukikohdaksi. Taustoja penkoessa törmää jännitystä nostattaviin sanoihin kuten maanalainen luolasto kasarmeineen ja leikkausaleineen, sukellusvene, ilmatorjuntaohjusjärjestelmät, radiokeskus, MiG15bis ja niin edelleen. Ne saavat mielikuvituksen laukkaamaan. Piikkilanka-aidoin eristetty alue on laaja ja havainnoitavaa riittää myös johtopäätelmien tekemiseen.

Kohdetta varten on tarvittu ei yksi vaan peräti kaksi piikkilanka-aitaa suojaksi.

Halleja siellä täällä maastossa.

Yhden sisuksissa.

Etäältä hahmottuu myös tukikohdan keskus.

Puusto on alueelta lähes kokonaan kaadettu. Nyt heinittyneellä ja aavalla maaperällä leijuu vahva autiuden tuntu. Teitä risteilee pitkin poikin. Jokainen niistä johtaa jonnekin, jossa on raunio tai rakennuksen jäänteet. Me keskitymme satelliittikuvien perusteella runsaimpiin rakennuskeskittymiin. Danielin älypuhelimeen asennettu liittymä avaa aivan uuden mahdollisuuden tarkastella ilmakuvia paikan päällä. Ensimmäistä kertaa itsekyhäämiä karttojani ei siis tarvitakaan, sillä laite hoitaa myös navigoinnin puolestamme. Sitä hyväksi käyttäen köröttelemme verrattain hyväkuntoisia hiekkateitä tukikohdan toistakymmentä rakennusta käsittävään keskustaan.

Rakennukset ovat kaikki sortumisvaarassa.

Toinen suuremmista kasarmeista.

Lämpökeskuksen piippu vaikuttaa rakennuksista eheimmältä.

Kartanomainen raunio on muinoin toiminut ruokalana.

Kulttuuritalon seinään kirjailtu rakennusvuosi 1972.

Hiljainen on tukikohdan keskusta sekä kovin raunioitunut. Romahtaneista sisätiloista ei löydy mitään erityisiä artefakteja tutkittavaksi. Ilonaiheita voi kuitenkin löytää villiintyneestä luonnosta, joka on tunkeutunut rikottujen rakennusten seiniin ja sisuksiin. Rauhallisuuden rikkoo vain puheensorina, joka kantautuu kulttuuritalolta. Kierrettyämme muut kylän rakennukset rohkenemme lähestyä sitä. Seinään on kirjoitettu vuosiluku 1972. Avarasta juhlasalista kantautuu puhetta, kun kiipeämme Danielin kanssa ulkoseinää vasten puskettua purkujätekasaa hyväksikäyttäen suoraan toiseen kerrokseen. Varovaisen kuikkimisen päätteeksi Daniel kertoo siellä olleen naisia, joista ainakin yksi oli vaihtamassa vaatteita ja joku kuvaamassa. Ujoina poikina emme tohdi ottaa kontaktia, joten jatkamme ulos kylästä lentokentän suuntaan.

Autiutta näkyy silminkantamattomiin. Jossain täällä kenties juuri silmiemme edessä kulki kiitoratoja. Muutaman sadan metrin ajamisen jälkeen saavumme entiselle lennonjohtotornille. Kivisellä tiellä auton pohjasta kuuluu kova kolahdus. Maavaraa uudessa VW:ssä ei ole ainakaan liikaa, joten katsomme parhaaksi jatkaa loppumatkaa jalan. "Lennonjohtotorni" herättää ehkä terminä huimia visioita. Tämä kyseinen oli lähinnä vain tyhjä kolmikerroksinen rakennelma, jonka ylimmässä kerroksessa oli ollut selkeästi joka suuntaan avautuvat näkymät. Itse lennonjohtorakennusta mielenkiintoisempaa oli Danielin pakkomielle kiipeilyyn ja itsensä hilaamiseen huipulle kaiken uhallakin.

Ei sillä väliä, vaikka rakennuksesta on kolmasosa jo luhistunut, seinistä tiiliä varissut alas, lattioissa sormen paksuisia halkeamia ja puuntaimet ovat itäneet vesakoksi katolle. Tämän kaverin on vaan pakko päästä ylös kumisaappaat jalassa, ilman mitään asianmukaisia kiipeilyvarusteita. Minun pudistellessa päätäni hän meni jo siellä, minne kukaan täyspäinen ei kiipeäisi.

Lennonjohtotorni.

Tempauksesta selvittiin ehjin nahoin alas, joten otimme kokan kohti uusia haasteita. Virossa rantaviivaa riittää maan kokoon nähden runsaasti, peräti 3800 kilometriä. Sitä myötäili nyt kulkemamme tie. Jossain siellä sijaitsee keskimäärin 30 metriä korkea kalliotörmä, joka on osa Baltian klinttiä. Kalkkikivestä luonnon muovaamalla näköalatasanteella pysähdyimme ahmaisemaan meri-ilmaa ja avaruutta sisuksiimme. Parkkipaikkaa lukuunottamatta Suomesta tuttuja turva-aitoja tai muita esteitä ei ole estämässä vaeltamista alueella.

Kalliotörmä luoteis-Virossa on osa Baltian klinttiä.

Emme kuitenkaan tulleet paikalle näköalojen vuoksi. Linnoitteita ja luolia kuhisevalla alueella yksi mielenkiintoisimmista sijaitsi pienen metsikön siimeksessä. Salainen, mutta osin keskeneräiseksi jäänyt luolasto, oli sekin sotavoimien tarpeisiin rakennettu. Luolastossa riittää muutama huone ja reilu 300 metriä mutaista tunnelia koluttavaksi. Pietari Suuren merilinnoituksen laajasta kokonaisuudesta saatiin jälleen dokumentoitua yksi osa.

Jokin polun tapainen johtaa massiivisille rakenteille, jotka näyttävät tutuilta.

Sisätilat muistuttavat edellisiä.

Poikkeamana tunneli, joka jatkuu...

...ja jatkuu keskeneräisenä. (Kuva: Daniel)

Matka jatkuu. Sateen tihuttaessa saavutaan Paldiskin seudulle - tai Paltiskin kuten inkeriläiset sen väänsivät, kun heitä evakuoitiin Jatkosodan lopussa Venäjältä Paldiskin sataman kautta Suomeen. Nimi juontuu Baltijski Portista, joksi venäläiset sen nimesivät rakentaessaan 1700-luvulla laivastolleen tukikohtaa. Meren ääressä siis edelleen oltiin. Ensinnä poikkesimme kuitenkin Leetsen kartanolla, joka on kyltein merkattu yksityisalueeksi. Daniel tiesi kertoa, että Virossa vartijalla ja poliisilla on oikeus sakottaa luvattomasti yksityisalueella hiippailijoista. Kartanossa ja sen tiluksissa ei sinänsä vaikuttanut olevan paljoa katsottavaa, joten lähempi tarkastelu jäi väliin.

Kartanon portilla on yksityisalueesta muistuttava kyltti.

UE-mielessä alueen mielenkiintoisinta antia olisi Neuvostoliiton sukellusvenetukikohta, sen koulutuskeskus ja 2 ydinreaktoria. Kylmän sodan voimakkaimpia ja arimpia alueita siis kaikkiaan. Paljoakaan siitä tosin ei nykypäivänä ole jäljellä, mutta kruisailimme silti pieniä raunioita tihkuvalla alueella.

Kelpaa metsäteilläkin ajella umpimähkään, kun navigaattori pelastaa.

Entinen ydinreaktori on edelleen suljettua aluetta.

Teiden muututtua Volkkarille mahdottomaksi palasimme paremmille teille ja Paldiskin keskustaan. Paldiskin keskus vaikuttaa viihtyisältä alueelta. Satama luo työtä. Hyvinvointia ja rappiota esiintyy rinta rinnan. Maisemat ovat monin paikoin kauaskantoisia. Niemen kärjessä Pakrin jylhä rantatörmä on yksi maisemallisimmista. Sen saimme todistaa lähes eeppisen auringonlaskun aikaan vanhan majakan tyvessä. Vieressä on myös "uusi" majakka, 1889 rakennettu, jonne pääsee tutustumaan pääsymaksua vastaan.

Toinen etappi saavutettu: Tallinnasta Paldiskiin.

Keskustan rikottuja taloja.

Pittoreskia maisemaa korostaa sateenkaari ja autiotalo.

Törmän reunalla sijaitsevan majakan luona valoelämys on huipussaan.

Emme me tännekään puhtaasti maisemia tultu katselemaan emmekä taatusti pääsymaksuja makselemaan. Kolmas, se vähiten tunnettu torni, nimittäin sijaitsee pöpelikössä. Se on entisen sotilasalueen valvontatorni. Neuvostoliiton peruja niin ikään niin kuin lähestulkoon kaikki kohteemme. Erikoisinta siinä on sen rakenne. Torni nimittäin käsittää reilut maanalaiset tilat. Reilusti suuremmat kuin, mitä maanpäällinen puoli itsessään. Se ei kuitenkaan riittänyt Danielille. Kiipeilyfriikki oli jo asettautunut moodiinsa ennen kuin ehdin halaistua sanaa sanoa. Ylös oli päästävä hinnalla millä hyvänsä.

Tornin alla riittää huoneita tutkittavaksi.

Jopa väliaikaiseen bunkkaamiseen. Huomatkaa patja lattialla.

Kieltämättä torniin kiipeäminen näytti mahdolliselta minullekin. Kapean tornin seinämässä oli metalliset kiinnikkeet, joista sai otetta ja jalansijaa. Mikä ettei, eihän vaarana ole kuin tiputus 8 metristä. Varsinaiset vaikeudet alkoivat silti vasta ylhäällä. Ensimmäisen etapin läpäisijän seuraava tulikoe oli siirtyä epävakaiden rakenteiden kannattelemana seuraavalle aukolle, josta piti hilata itsensä ylös sinne sijoitetun köyden avulla, jonka kestävyydestä, kunnosta tai kiinnityksestä ei ollut mitään tietoa. Danielia se ei kuitenkaan lannistanut. Sinne jonnekin hän katosi, löysi vielä pari hankalaa kattoluukkua, jonne ujuttautua. Ulos tultuani näin hänen poseeraavan huipulla napsien selfieitä. Tehtävä suoritettu!

Ylös on päästävä!

Jollain ilveellä ylös asti. (Kuva: Daniel)

Maisema etelään. (Kuva: Daniel)

Torni ja sen urhoollinen valloittaja selfie-puuhissa.

Kiipeilyn ja onnistuneen laskeutumisen jälkeen olimme käytännössä valmiit päivän osalta. Vilkaisimme muutamia säilyneitä kasarmirakennuksia uuden tuulivoimapuiston reunamilla, mutta ne eivät enää sytyttäneet meitä. Aurinko oli laskenut tällä välin. Juhannukseen oli vain pari viikkoa, joten todellisesta pimeydestä ei ollut huolta. Inhimillisiä rasitteita kuten nälkää ja väsymystä en tietenkään vielä tuntenut, mutta järki takaraivossa takoi jo siirtymään eteenpäin. Ihan jaksamisen kannalta.

Entistä sotilaskylää.

Daniel, joka oli ajanut toistaiseksi koko ajan, siirtyi lepovuoroon. Astuin VW:n puikkoihin ja älypuhelimen navigaattoriin asetettiin määränpääksi Haapsalu. Siinä jäi muutama kohde välistä mukaanlukien Viron ehkä tunnetuin rauniokohde, Rummun kaivos. Vanhalle kaivokselle ja sen veden täyttämälle avolouhokselle ei kuulemma enää olisi päästykään ilman sakon uhkaa. Ei niinkään, etteikö meitä kyseinen kohde olisi kiinnostanut, päätimme vain jättää sen toiseen kertaan. Hiljaisilla ja utuisilla teillä näimme runsaasti elämää: sammakoita, jyrsijöitä, rusakoita, peuroja ja paljon muuta. Haapsaluun aikaa kului toista tuntia. Pehkuihin pääsimme vasta 0:50. Sellainen oli ensimmäinen päivämme Virossa.