Nevajoelta Suomeen osa 3

Päivä 3:


Heräsimme kuinkas muutenkaan kuin hotelli Druzhban parkissa. Mieliala oli heti aamusta letkeä. Marko ja Jussi olivat illalla piipahtaneet Druzhban baarissa yhdellä. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, siihen se oli myös jäänyt. Näin ollen Markon kuukausia kestänyt juomalakko piti käytännössä edelleen. Hyrisin tyytyväisyydestä.

Edellisillan pimeydessä olimme saapuneet Kannaksen läpi Viipuriin.

Hauskaa heti aamusta.

Kello oli 7 ja aamu kolea. Aurinko paistoi kuitenkin pilvettömältä taivaalta. Marko halusi kahvia ja lähti lampsimaan kohti Nesteen huoltamoa minun ja Jussin körötellessä Vanhaankaupunkiin päivän ensimmäisille kohteille. Ne kohteet eivät olleetkaan vaatimattomimmasta päästä. Molemmat niistä olivat ulkoisesti tuttuja jo keväiseltä reissulta.

Ensimmäisenä tutustuimme Kuvernöörin taloon. Talo on mahdollisesti rakennettu jopa 1700-luvulla. Talo oli vaurioitunut vuoden 1817 kaupunkipalossa, jonka jälkeen sitä on kunnostettu ja laajennettu. Vuosina 1841-1862 se toimi Viipurin läänin kuvernöörin asuintalona, kun taas Suomen itsenäisyyden aikana siinä toimi ravintola Funkis, Kampaamo ja Parturiliike City, Linnan Apteekki ynnä muita pienyrityksiä.

Vaikka ikkunat ovat vielä pääosin särkemättömiä, on viime vuosina rakennuksen kunto heikennyt silmissä. Kaduilla on hiljaista, kun kiipeämme sahatun metalliportaikon päälle sinne jonkun ystävällisesti raijaamien tikkaiden avulla. Pintapuolisesti hyväkuntoinen rakennus oli tässä tapauksessa enne siitä, että sisätiloissakin olisi jotain tutkittavaa. Toisin kuin moni hylätty rakennus tämä ei ollut ehtinyt vielä palaa ja siksi irtosälää löytyi. Heti sisäänastuessa maassa lojui venäjänkielisiä kirjoja sekä lehtiä. Myös huonekalut tuntuivat löytyvän pitkälti omilta sijoiltaan. Kiertelimme kerroksia ja sen huoneistoja. Täällä oli selkeästi asuttu rakennuksen viimeksi käytössä ollessa.

Kuvernöörin talo on näyttävä, yli 200-vuotias rakennus.

Viipurskii Kommunist vuodelta 1989.

Sisällä on hämärää.

Ylimmästä kerroksesta avautuu perin maisemallinen näky. Ränsistynyt kuja, jonne autot on parkkeerattu mielivaltaisesti. Kattojen takaa siinsi Salakkalahti. Sitä ihmetellessäni hätkähdin, suorastaan säikähdin. Silmäkulmastani huomasin kuinka viereisessä huoneessa, vain 4 metrin päässä minusta, seisoi mies täysin liikkumatta. Oivalsin heti, että kyseessä on koditon kulkuri. Ehkä hän pyrki pysyttelemään mahdollisimman huomaamatta. Ehkä hän pelkäsi. Varattoman osa Venäjällä ei liene helppo. Jännittynyt tilanne laukesi kuitenkin heti tervehdittyäni. Kielitaitoni ei vielä riittänyt kuitenkaan sitä syvällisempään keskusteluun. Mies vaikutti selväpäiseltä ja kohteliaalta. Hän teki jo lähtöä, mutta palasi vielä pyytämään rahaa, 100 ruplaa. Lahjoitin sen epäröimättä. Oli hyvä pysytellä välilöissä kodittomien kanssa tulevaisuudessakin.

Ränsistynyt kuja ja taustalla Salakkalahti.

Mööpelit löytyvät sijoiltaan.

Täällä lienee bunkattu ihan viime aikoina.

Venäjän vanhimpia aikakausilehtiä suosionsa huipulla 80-luvun lopulla.



Osa huoneistoista oli sen verran kurjassa kunnossa, että niihin ei arvannut astua. Ne parempikuntoiset tutkittuamme palasimme autolle, jossa Marko veti jälleen hirsiä. Nesteen huoltamo oli remontissa, joten kahvit olivat jääneet juomatta. Niinpä siirryimme seuraavalle kohteelle, joka sijaitsi vain kolmen korttelin päässä.

Kyseessä oli kauppaneuvoksetar Alice Hackmannin talo. Fredrik Thesleffin suunnittelema uusrenesanssihenkinen asuinrakennus on vuodelta 1898. Sijainti on Viipurin paraatipaikalla, rannassa, melkein linnaa vastapäätä. Edellisenä vuonna hoitamattomassa rakennuksessa kärähti ja näin rakennuksen alennustila syveni.

Marko jäi jatkamaan kauneusuniaan minun ja Jussin etsiessä sopivaa sisäänmenoreittiä. Sellainen löytyikin suhteellisen helposti. Ilmassa oli pientä jännitystä, sillä vaistoni sanoi tässäkin rakennuksessa majailevan ihmisiä. Luulo osoittautuikin oikeaksi melko pian. Vaikka rakennus olikin tyhjätty kaikesta palavasta irtaimistosta, yhteen huoneeseen oli kerätty muutamia vaatteita ja tuoleja oleskelua varten. Niitä ja muutamaa järeää kassakaappia lukuunottamatta rakennus oli sillä hetkellä autio.

Alice Hackmannin talo sijaitsee Viipurin ytimessä.

Sanomalehtitapettia. (Kuva: Jussi Virtanen)

Tuomiokirkon torni.

Rappiossa, osin palaneissa ja romahtaneissa rakenteissa riitti kuitenkin silmänruokaa. Niin myös katolla, josta avautui hulppeat näkymät Viipurin ylle.

(Kuva: Jussi Virtanen)

Siellä se linnakin komeilee.

Jussi tutkii rakennuksen palanutta puoliskoa.

Komsomolskaja pravda, venäläinen iltapäivälehti vuodelta 1978.

Aikamme fiilisteltyämme palasimme autolle. Markokin oli viimein valmis toimintaan, mutta ei ennen aamupalaa. Siinä hetken arvottuamme päätimme kokeilla hotelli Druzhban aamupalaa, jos vaan hinta olisi kohdallaan. Olihan se - 250 ruplaa monipuolisesta aamupalasta oli taatusti hintansa väärti. Samalla sai hoidettua muutkin kevyttä hygieeniaa vaativat tarpeet.

Siinä samalla poikettiin myös Markon toiveesta rautakaupassa hankkimassa edullisia maalaustarvikkeita ja sen jälkeen Talikkalan torilla. Tori ei ole sama kuin kansanlaulussa Talikkalan markkinoilla, joka sijaitsee Antreassa. Se on kuitenkin reilusti edullisempi kuin Vanhankaupungin kauppahallin turistitori. Marko hankki jättimäisen, 20kg painoisen vesimeloonin sekä 3 litran sangon karpaloita, joista jälkimmäinen kustansi 600 ruplaa eli 8 euroa.

Reissun epävirallisen osuuden jälkeen pysähdyimme läheisillä Patterinmäen historiallisilla linnoitteilla. Muuria, luolia, ruutikellareita ja muita raunioita on ilmeisesti alueella ollut useamman vuosisadan ajalta. Näkyvimpiä jäljelläolevia niistä on Patterinmäkeä kiertävä muuri 1900-luvun alusta. Kasarmit ja muut suuremmat historialliset rakennukset ovat kadonneet. Alueesta on muodostunut yleinen ulkoilupuisto, jonka laidalla on urheilukenttä. Minä kohdenälkäisimpänä johdin kolmen koplaa kiivain askelin, sillä vainuni kertoi, että jotain enemmän oli tarjolla.

1905 rakennettu muuri.

Ruutikellari.

Romahtaneita rakenteita.

Vallihautaa.

Tunnelia.

Jotain vanhaa...

...Ja jotain uutta: huumeneula?

Vanhimmat rauniot saattoivat olla jopa osa Sarvilinnoitusta, jota rakennettiin Viipurin suojaksi 1560-1590 välisenä aikana. Myös Krimin sodan jälkeen vuosina 1864-1877 oli rakennettu ruuti- ja varuskellareita Patterinmäelle. Meidän asiantuntijuus ei riittänyt selvittämään, mitkä olivat miltäkin aikakaudelta. Mutta olimmepahan jälleen jännän äärellä.

Patterinmäeltä siirryimme Tervaniemeen, Viipurin linnan länsipuolelle, kokeilemaan vihdoinkin vaivalla mukana kuljettamaamme kamerakopteria. Sitä oli tarkoitus kokeilla jo aiemmin jollain kohteella, mutta homma sen kuin lykkääntyi ja lykkääntyi. Nyt alkoi olla viimeiset hetket sen hyödyntämiseen. Markon ja Jussin asettaessa kojetta toimintakuntoon, poikkesin laukaisualustan liepeillä tutkimassa tuttuja tienoita syvemmin.

Viipurin Eteläsatama näkyy entisten makasiinien raunioilta mainiosti. 

Omituinen betonivene uinuu ryteikössä.

Vanha kasarmialue on parhaat päivänsä nähnyt.

Päärakennus on puoliksi palanut.

Reippailun jälkeen saavun parahiksi puistoon, jossa kaikki on lähes lähtövalmiina. Jännitystä on ilmassa. Jussi hermoilee ihmeaparaatin säätöjen kanssa, mutta lopulta laite asetetaan maahan. Alkaa ihmeellinen surina, kuin tuhat kärpästä lähtisi kerralla lentoon, kun laitteen neljä potkuria nostattaa rungon sujuvasti ilmaan. Siinä se heiluu parin metrin korkeudessa nokkamme edessä. Erityisesti Marko ja ohikulkumatkaltansa pysähtyneet mummot ovat haltioissaan. Ihan kuin näkisimme ensimmäistä kertaa lentävän laitteen.

Laitteen käyttökuntoon laitto tulee tehdä huolella. 

Suriseva ihme.

Pian Jussi kiidättää laitteen jonnekin kauas yläilmoihin. Paljaalla silmällä sitä ei noin vain enää erotakaan taivaalta, vaikka surina kuuluu yhä jossain etäällä. Vain Jussin kookkaan kaukosäätimen ruudusta selviää sijainti. Laite liikkuu uskomattoman kovaa ja ketterästi. Suomenlahdelta puhaltava, ajoittain navakka tuuli hieman huolestuttaa. Aikaa kamerakopterin käyttöön on maksimissaan vain 8 minuuttia, sen jälkeen akkujen teho loppuu. Jussi kiertelee taidokkaasti läheisen rauniokasarmin yllä ja sen jälkeen jossain puolen kilometrin korkeudessa Siikaniemen yläpuolella kuvaten linnaa ja Vanhaakaupunkia.

Kasarmin raunio kauko-ohjaimen näytöstä nähtynä.

Ilmakuva Viipurista! (Kuva: Jussi Virtanen)

Muutaman minuutin kaartelun jälkeen tuli se hetki, kun laskeutuminen oli aloitettava. Vaan laitepa ei enää suostunut tottelemaan käskyjä. Jussi hermostui ja jupisi jotain itsekseen. Hän oli ilmeisesti menettänyt laitteensa hallinnan. Kamerakoptereiden käyttöä on rajoitettu nimenomaan vilkkailla paikoilla, joille pudotessaan ne voisivat aiheuttaa vakavaa vahinkoa. Kyllähän sen jokainen ymmärtää, kun tuollainen mötikkä rämähtää jonkun onnettoman niskaan, niin huonostihan siinä käy. Siksi edes Marko ei irvaillut, vaan tilannetta seurattiin vakavana.

Koje oli hitaasti siirtynyt jonnekin yllemme. Akun varauksen palkki vilkutti ohjaimen näytössä jo punaista. Jussi ei edelleenkään kyennyt ohjaamaan aparaattia. Laite oli kuitenkin tulossa alaspäin ja se siirtyi näköetäisyydelle. Sitten Jussi hihkaisi helpottuneena. Laitteisto oli mitä ilmeisimmin siirtynyt automaattiohjaukseen. Se oli siis itsekseen palaamassa lähtöpisteeseen, jonka Jussi oli aiemmin koordinoinut. Laskeutumista jännitettiin silti viimeiseen asti kunnes laite oli edessämme maassa, johon se teki täysin virheettömän laskun.

Katso Markon video

Näin matkamme oli loppusilausta vaille paketissa. Haimme vielä maatuskan vaimolle kauppahallista ja Karusellista edullisia venäläisiä elintarvikkeita tuliaisiksi. Parkkipaikalla Marko intoutui juttusille villasukkia epätoivoisesti kaupustelevan mummon kanssa. Eläkettä mummo ansaitsi 8500 ruplaa, josta 4500 meni pelkästään asumiseen. Elämiseen jäi siten pikaisen laskutoimituksen mukaan 4000 ruplaa, eli hieman reilu 60 euroa. Tässä valossa ostopäätöksen tekeminen oli hyvin helppoa. Yksikin euro oli täällä heikkotuloiselle merkittävä summa.

Nyt suuntana oli Suomi. Sille matkalle saatiin sovitettua vielä yksi kohde. Vanhoihin karttoihin oli merkitty Sorvalin saaren etelärannalle läntti, joka mainittiin Sorvalin sahana. Tuolla joutomaalla oli tietojemme mukaan parikin rakennusta pystyssä. Marko ei viitsinyt vaivautua, joten jatkoimme Jussin kanssa liukasta kalliorantaa kohden aluetta, jonka mäennyppylällä oli kuin olikin raunioita.

Sorvalin saha Suomenlahden rannalla.

Sahan rauniot olivat kehnossa kunnossa.

Kohde oli yleisilmeeltään vaatimaton. Kaikki oli silti mennyt päivän aikana lähes nappiin, mikäli Jussi ei olisi palatessaan onnistunut liukastumaan vetisellä kalliolla hajoittaen arvokkaan kameransa. Toisaalta, jos se oli tapahtuakseen, niin tämä oli sille paras aika, sillä tämä oli viimeinen kohde reissullamme. Kello oli kolme iltapäivällä. Neljä tuntia myöhemmin saavuimme Helsinkiin.

Suomen puolella. Uuvuttava reissu alkaa olla takanapäin.

Kaikkensa antaneet kenkäni.

Yhteenveto:

• Xantia -98. Ajettu yli 350000 kilometriä. Rahallinen arvo ehkä parissa sadassa, mutta tunnearvo huomattavasti korkeampi. Uskollinen luottopeli, vaikka pikkuvikojen lista lieneekin loputon. Kesti jälleen yhden reissun moitteetta, jos ei oteta lukuun kuljettajan ovea, joka roikkui noin 5 senttimetriä sijoiltaan ja meni kiinni vain rajusti läimäyttämällä samalla tukien sitä.

• Marko. Ryyppylakko piti. Ajeli vähintään puolet reissusta ja hoiti asioimiset paikallisen väestön kanssa. Loi välittömällä olemuksellaan leppoisan ja elämänmakuisen meiningin. Unohtumaton persoona ja hengen luoja.

• Jussi. Vieraileva tähtemme. Vaatimaton kaveri. Ei valittanut eikä jarrutellut toimiamme. Yllätti innokkuudellaan ja rohkeudellaan muun muassa kiipeämällä mastoon Matoksissa. Sopi hyvin joukkoomme kuvauskalustostaan huolimatta.

• Minä. Eräänlainen matkanjohtaja ja kartanlukija. Tein jälleen kaiken työn kohteiden etsimisessä ja reissun suunnittelussa. Ensimmäistä päivää lukuunottamatta kartat toimivat ja suunnitelmat sain vietyä aikapulasta huolimatta kohtuullisesti läpi.

• Reissukilometrejä kertyi 1027. Matka-aika oli 52 tuntia.

• Mahdollisia kohteita matkallemme oli suunniteltu yli 80 kappaletta. Enimmillään noin neljäsosaa ehdimme lähemmin tarkastelemaan.

• Otin kuvia 367, Marko 211. Jussin kuvasaldosta ei ole tietoja.

• Rahaa kulutin alle 100 euroa bensoineen kaikkineen.

• Venäjällä ihmiset olivat ystävällisiä. Todellisia ongelmia emme kohdanneet missään vaiheessa.

• Tämä oli tämän vuoden kolmas ja viimeinen yhteinen reissu Venäjälle. Reissut jatkunevat ensi vuonna.

Linkit:

Reissun alkuun (osa 1)

Idän reissut (muut matkamme Venäjälle)

Syrjäseudun matkassa YLE Puheella

Tänään 16.11.2015 YLE Puheen iltapäivässä seikkailtiin YLE:n Pasilan studioiden maanalaisissa osissa ja keskustellaan urbaanista löytöretkeilystä. Toimittajana Tiina Lundberg ja haastateltavana Syrjäseutu-blogin perustaja Juha Nyman.

Kuuntele ohjelma tästä.

Kuvasarjassa selviää minkälaisissa tiloissa liikuttiin:

Nevajoelta Suomeen osa 2

Päivä 2:

Heräsimme 6:45. Siis koko poppoo. Olin unohtanut makuupussin ja tyynyn kotiin, mutta kylmyys ei vaivannut syysyössä, sillä 3 miehen ruumiinlämpö piti auton celsiukset kohdillaan. Aurinko kajasti kullankeltaisena horisontissa ja viereinen Pietari-Murmansk-valtatie kohisi autoja siihen malliin kuin ei olisi koskaan hiljentynytkään. Kamppeet kasaan, mikit paidankaulukseen ja ensimmäiselle kohteelle. Siinä aamun suunnitelma vailla vertaa.

Mahtavalla Nevalla tankkeritkin näyttävät veneiltä.

Matkaa oli vain reilu kilometri Nevajoen vartta etelään. Keskeneräisen rakennuksen luuranko törötti pystyssä aktiivisen teollisuusalueen muurien laidalla. Jussi oli innoissaan, Marko oli innoissaan, olimme kaikki innoissamme. Yöunien vähyys ei häirinnyt. Eilisen, loputtoman ajon jälkeen tuntui viimein, että pääsisimme itse asiaan. Marko laukkasi ensimmäisenä rakennukselle, minä taas kauemmas niitylle napsimaan kohteesta ulkokuvia Jussi perässäni videoiden kaiken.

Tämän hylättyvyydestä ei voi erehtyä.

Minä ja Marko autiossa hallissa. (Kuva; Jussi Virtanen)

Säästöbetoni haurastuu. Lattiassa on useita ilkeän näköisiä reikiä.

Jos se haurastuu tarpeeksi, seuraava pysäkki on tämä.

Rakennuksen mahdollinen käyttötarkoitus ei oikein avautunut, mutta ei sen väliä ollut. Päivä oli avattu ja seuraava kohde, keskenjäänyt sairaala, oli likellä. Tie sinne oli huonokuntoinen, mutta selkeä ja ajettava. Aluetta reunustava tuore aita oli huono enne. Tien päässä aidan ovi oli kuitenkin auki. Innokkaat reissutoverini rynnistivät pian autosta ulos rynnätäkseen pikimmiten takaisin. Vahtikoiria. Niiltä ei voinut välttyä täälläkään eikä niiden äänensävy ollut ystävällinen. Haukunta kuitenkin vaimeni pian. Ensimmäisenä oviaukosta tupsahti juron näköinen vanhempi mies. Lyhyehkön sananvaihdon jälkeen oli selvää, että puhumalla mahdollisuuksia sisälle ei ollut.

Lähiön bussiasemalla oli tarjolla elämää ja leivonnaisia.

Niin lähdimme etsimään aamupalaa, jota saimme bussiaseman kahvilasta. Maukkaiden, lämpimien tseburekkien eli sipuli- ja lihapiiraiden täyttäminä siirryimme Shlisselburgin eli Pähkinälinnan suuntaan. Pähkinälinna on pieni kaupunki Laatokan eteläpohjukassa Nevajoen suulla. Sen merkittävin turistinähtävyys on Pähkinäsaaren linna. Se oli myös yksi päivän pääkohteistamme. Lauttaa odottaessamme tutkimme kaupungin muuta rauniotarjontaa, joka sekin on kiitettävän laaja. Tarjolla oli vesitorni, ambulanssinraadolla varustettu hylätty autotallialue, useita muita rakennusten raunioita ja Vanhaa Laatokan kanavaa. Samaa kanavaa, jota näimme edellisellä reissullamme Uudessa Laatokankaupungissa.

Venäjällä kaikki on mahdollista. Kerrostalo, joka on asuttu ja toiselta puolen raunio.

Vesitornin puisiin rakenteisiin ei ole enää luottaminen.

Vesitornin säiliön alla.

Hylätty autotallialue.

Sisältä typötyhjä, mutta ulkokuori on säästynyt hyväkuntoisena.

Vanhan Laatokan kanavan länsipää on täytetty.

Veneliikenne Pähkinälinnaan alkoi kello 10. Olimme ensimmäisellä lautalla. Edestakainen kyyditys kustansi 250 ruplaa henkilöltä. Mutta jotta asiat ei menisi Venäjällä liian yksioikoisiksi, tuli erikseen ostaa lippu vielä linnan alueelle. Se maksoi 170 ruplaa. Eli sen hetkisen kurssin mukaan koko lysti maksoi 6,3 euroa.

Venekyyti Pähkinäsaarelle on tuupattu täyteen turisteja.

Linna on nähnyt monenmoista. Ensin novgorodilaiset perustivat puisen linnan Pähkinäsaarelle 1323. Vuonna 1349 linna paloi ja se rakennettiin uudelleen kivestä. Linnaa vahvistettiin ruotsalaisten valloittaessa Inkerinmaata ja vuonna 1617 Stolbovan rauhassa linna siirtyi ruotsalaisten haltuun. Ruotsalaisten valtakausi päättyi 1702, kun Pietari I valloitti saaren venäläisille. Tämän jälkeen sotilaallinen paine siirtyi lännemmäs. Linnasta muodostui vankila, jonne sijoitettiin useita poliittisia vankeja. Viimeksi linnan ympäristössä on sodittu toisen maailmansodan aikaan, kun saksalaiset piirittivät Leningradia. Nykyään Pähkinäsaaren linnan rauniot on siloiteltu ja se on yksi Unescon maailmanperintökohteista.

Pähkinäsaaren linna Laatokalla, Nevajoen suulla.

Upeita raunioita reunustavat aidat ja päällystetyt kävelytiet.

Liikkumisrajoitteet lannistavat. Sisälle ei ole asiaa.

Saaren vankilasta on tehty museo.

Kurkistus selliin.

Olimme ensimmäisten joukossa palaamassa takaisin nähtävyydeltä, jonne virtasi yhä uusia venäjää sopertavia turistiryhmiä. Minä rauniokiimassani en edes huomannut ajan kulumista tai matkatovereideni mahdollisia tarpeita. Markon vatsassa kuitenkin kurni. Niinpä lounastimme sataman läheisyydessä sijaitsevassa ravintolassa. Jussin ja minun tilaukset jäivät kalpeaksi Markon venäläisen salaatin, pelmenien,"suomalaisen" kalakeiton, kaalikääryleiden, leipien, piirakan ja kahvin rinnalla. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Venäjällä ravintolassa syöminen on melkein aina yhtä juhlaa.

Kiersimme takaisin Nevajoen länsipuolelle ja jatkoimme pohjoiseen Laatokan länsirannan myötäisesti. Liikuimme siis Inkerinmaalla, sen pohjoisissa pitäjissä. Inkerinmaan alkuperäisasukkaita olivat suomea puhuvat inkerikot sekä sukukieltä puhuvat vatjalaiset. Inkeriläiset puolestaan siirtyivät Inkerinmaalle Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla pääosin Savosta ja Karjalan Kannakselta. Stalinin vainoissa, pakkokollektivisoinnin ja lopulta toisen maailmansodan aikana inkerikkoja ja inkeriläisiä kuitenkin karkotettiin muun muassa Siperiaan ja Keski-Aasiaan, joissa huonoissa oloissa, raskaissa töissä ja teloituksissa tuhansia menehtyi. Jatkosodassa Saksan avulla inkeriläisiä evakuoitiin Suomeen. Kaikkia ei suinkaan vapaaehtoisesti. Heti sodan jälkeen "voittajan", Neuvostoliiton, alistama Suomi joutui jälleen palauttamaan evakuoidut takaisin. Harvoja lukuunottamatta inkeriläiset eivät päässeet enää menettämilleen kotiseuduilleen. Näin suomalaisten kansoittama Inkerinmaa oli pyyhitty pois.

Kartoista voi löytää vielä viitteitä vanhoista suomalaisista paikannimistä. Me kuljimme ainakin Valkeasaaren, Siestarjoen, Lahden, Kelton, Rääpyvän, Toksovan, Vuoleen ja Lempaalan pitäjissä. Inkerinmaa historioineen ja mahdollisine suomalaiskohteineen jäi kuitenkin taka-alalle meidän keskittyessä lähinnä tienoon komeimpiin raunioihin, jotka olivat pääosin neuvostoaikaisia. Eräät niistä löytyivät aivan Laatokan rannasta. Tien molemmin puolin oli kaksi vanhaa kerrostalonrauniota. Kumpikin joskus palanut. Nyt ne kasvoivat puuta ja pensasta.

Valtava kerrostalo 1900-luvun alusta.

Toinen rakennuksista ei sekään kylmäksi jättänyt.

Seuraavana vuorossa oli jättimäinen, osittain raunioitunut maatalouslaitos. Ilmeisesti karjankasvattamo. Markon vedellessä hirsiä ajelimme sen porteille, mutta lupaa sisälle ei tuimalta vartijalta saatu. Samoilla suunnilla oli toinen laaja-alainen kohde. Samankaltainen Leningradin suojaksi rakennettu ohjustukikohta kuin ne, jotka olimme Markon kanssa nähneet jo edellisellä reissuillamme Kannaksella sekä Inkerinmaalla. Niitä oli kaikkiaan kolme ja tämä oli viimeinen, meille ennestään tuntematon.

Betonilaattainen tie johti jälleen reilun parin kilometrin matkan metsän läpi sotilastukikohdan alueelle. Edellisiäkään ei oltu täysin hylätty, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa toinen puoli sotilastukikohdasta oli vielä armeijan käytössä. Se tieto lisäsi hermostuneisuutta aluetta lähestyttäessä. Huojentava merkki oli kuitenkin sienestäjien vilkas liikkuminen alueen läheisyydessä. Jalkauduimme Jussin kanssa. Markokin intoutui mukaan hetken empimisen jälkeen ja ajoi citikkamme arvaamattoman syvän vesipassin läpi alueelle.

Kohteelle johtaa betonilaatoilla päällystetty tie. (Kuva: Jussi Virtanen)

Saavumme entiselle sotilasalueelle.

Piikkilanka-aidat ovat joskus sulkeneet sisäänsä jotain tarkoin varjeltua.

Pari kilometriä pitkän tien varresta erkani 5 sivutietä, jotka jokainen muodosti ympyrän palaten jälleen päätielle. Jokaiselle sivutielle oli jälleen rakennettu 6 kalustohallia. Osa teistä oli kuitenkin raivattu kulkukelvottomiksi. Aivan kuin olisi tehty jotain maansiirto-operaatioita. Puhdistettu aluetta myrkyistä, kuka tietää? Ajoimme parhaiten säästyneelle alueelle tien päässä. Kalustohallien keskelle, kumpareen sisään oli rakennettu maanalaisia tiloja, joita pysähdyimme tutkimaan.

Aika jalkautua maastoon.

Maan alla on jotain.

Taskulamput esiin! (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Maanalaisissa tiloissa ja niiden kuvaamisessa meni aikansa. Huono ilma kävi pian Jussin keuhkoihin järeästä hengityssuojaimesta huolimatta. Oli aika poistua. Satelliittikuvan mukaan raskaan kaluston suojista erillään sijaitsi vielä jotain mahdollisesti kiinnostavaa. Epämääräisiä rakennelmia. Tie sinne oli kuitenkin padottu irtomaalla. Hengästyneet kumppanini jäivät odottamaan autolle, kun pingoin itsekseni kuin aropupu kohti näitä rakennelmia. Tie johtaisi ennen pitkää käytössäolevalle sotilasalueelle. Sinne en halunnut. Käännyin ensimmäiselle sivutielle ja pusikon takana todella häämötti jotain. Napakymppi! Ohjussiilon ovet olivat levällään. Kävelin, mutta peräännyin nähdessäni tuoreen ulkokäymälän. Ketään ei kuitenkaan näkynyt alueella. Hetken hiljaisen tarkkailun jälkeen kävin tutkimassa löydökset.

Kohde oli nyt purkissa ja tulihan se ohjussiilokin nyt nähtyä. Juoksin takaisin. Jaktoimme kohti pohjoista, toista sotilasaluetta. Siellä vastaanotto ei kuitenkaan luvannut hyvää. Koirat räksyttivät ja juoksivat autoa vastaan. Hylätyksi luultu alue ei ollutkaan niin hylätty. Matkalle jäi myös hylätty sotilaslentokenttä ja muuta sotilaskohteiksi luokiteltavaa. Ne olisivat vaatineet erityisen paljon vaivaa ja huomattavan määrän patikoimista. Aikaa ei ollut hukattavaksi, sillä päivä oli kääntymässä iltaa kohden ja syksyn aikaisin laskeva pimeys tulisi hankaloittamaan puuhiamme merkittävästi. Siitä huolimatta löysimme aikaa pysähtyä ei-niin-näyttävälle kohteelle.

Piskit tulivat heti tervehtimään entisellä sotilaskohteella. (Kuva: Jussi Virtanen)

Olimme saapuneet hylätyn talon ja maston juurelle Vuoleen Matoksin pienessä kylässä. Ajatuksena oli, että kiipeisimme - tai edes joku meistä kiipeisi - mastoon. Marko ja minä kieltäydyimme oikopäätä vedoten sateeseen, väsymykseen, milloin mihinkin. Selityksiä löytyi monia. Jussi sen sijaan lähti viivyttelemättä kiipeämään osoittaen esimerkkiä. Sade teki kiipeämisen ikäväksi. Reippaalla vauhdilla Jussi kohosi kuitenkin korkeuksiin. Liikaa ei kannattanut ajatella, edetä vain. Kun hän kapusi maston ylätasanteelle, hän tunsi kuinka hutera hökötys huojui. "Tuuli heilutti mastoa puoli metriä suuntaansa", Jussi kertoi hengästyksissään alastullessaan. Ahdistava kokemus palkittiin kuitenkin itsensävoittamisen tunteella ja maisemakuvilla.

GoPro-kuvasarja kiipeämisestä. (Kuvat: Jussi Virtanen)

Tienvarressa sijainnut täytekohde ja sankarimme Jussi mastossa.

Matka jatkui kohti Lempaalan Seppälänmäkeä, jonne saavuimme kello 20:n paikkeilla. Pimeys haittasi jo näköä ja kuvaamista. Kylässä oli muutama kohde, mutta oikeastaan vain yksi niistä katsastamisen arvoinen; vastarikottu myymälä. Sateen jatkuessa kipitimme sisään taskulamppuinemme ja jalustoinemme. Hajaannuimme tutkimaan rakennusta. Myymälä oli keskellä kylää ja veti myös paikallista nuorisoa. Ullakolla tavatut pari nuorta miestä kertoivat, että rakennuksessa toimi aikanaan armeijatavaran erikoismyymälä.

Seppälänmäki nykyasussaan.

Kolkon näköinen myymälä.

Kylän laidalla pysähdyimme vielä mahtipontisella sotamuistomerkillä, joka oli pystytetty Jatkosodan muistolle, joka Venäjällä tunnetaan suurena isänmaallisena sotana. Tästä alkoi pitkä siirtymä. Pimeys muutti reittisuunnitelmia niin, että emme suunnistaneet alkuperäisen suunnitelman mukaan enää Luovutetun Karjalan kaakkoisosissa sijaitseviin rajapitäjiin, Rautuun ja Valkjärvelle. Sen sijaan otimme suunnaksi Kanneljärven lännessä.

Puna-armeijan sotamuistomerkki.

Siirryimme jossain vaiheessa Inkeristä Luovutettuun Karjalaan. Sitä oli vaikea havaita, sillä ajaessani kartan seuraaminen oli mahdotonta eikä vanhoja rajoja ole mitenkään edes merkitty maastoon. Kaikista haastavinta oli kuitenkin pimeys. Samanlaista pimeyttä ei Suomen teillä tapaa. Puut reunustivat tien viertä ja sade piiskasi tuulilasiin. Ainoat valot tulivat satunnaisesti vastaantulevista autoista. Ikään kuin tien varsilla ei ollut edes mitään. Reilun tunnin jännittämisen jälkeen saavuimme Viipurin tien varteen. Valaisemattomassa liittymässä karautin heti johonkin monttuun. Niin oli vaikea välillä nähdä. Auto selvisi vaurioitta, mutta pysähdyimme vetämään henkeä taukopaikalle.

Söimme mautonta pizzaa tienvarsipizzeriassa ja jatkoimme kohti Kanneljärveä, Niemenhovin kartanoa. Pimeillä teillä oli haasteensa. Marko oli kerran jo ajaa liittymästä suoraan pellolle. Epäuskoisina ajelimme metsäteitä. Näkyvyyttä oli tuskin muutama metri. Auton toinen etupolttimoista oli sammunut. Yhtäkkiä eteemme ilmestyi kuitenkin raunio ja sitten katuvaloista kellertäväksi värjäytynyttä taivasta vasten erottui jokin suurempi rakennuksen siluetti. Hämmästyimme. Niemenhovin kartano oli suurempi kuin olisimme uskoneetkaan.

Jussi halusi saada videota lähestymisestämme kohti rakennusta ja yritti pidätellä minua, mutta rauniokiimani oli jo ottanut vallan. Jussin kasatessa kameravarustustaan painelin hänen vastalauseista huolimatta rakennukselle. Asetin kameran maastoon ja valottelin pari tai kolme minuuttia per kuva juosten pitkin poikin rakennusta. Siinä oli muilla ihmettelemistä.

Ympäristössä oli muitakin raunioita, mutta pimeys ja tiheä sade hankaloitti pitkiä valotuksia ja latisti intoamme. Lähdimme takaisinpäin Kanneljärvelle katsomaan entuudestaan tuttua Kanneljärven kirkkoa. Kuinka ollakaan, poliisit sattuivat kohdalle ja pysäyttivät. Etuvalo pimeänä oletimme saavamme sakot, mutta ehkei sitä huomattu, sillä virkavallan edustajien suurin huolenaihe oli se, olimmeko eksyneitä. Toivottivat jälleen hyvää matkaa ja pian pienen harhailun jälkeen löysimme Kanneljärven rauniokirkon.

Kanneljärven kirkko illan pimetessä.

Pimeässä kohteiden läpikäyminen ei tuntunut enää mielekkäältä eikä järkevältä ajankäytöltä. Niinpä sivuutimme päivän jäljellejääneet kohteet ja jatkoimme kohti Viipuria, jonne saavuimme kello 00:30.


Linkit:

Nevajoelta Suomeen osa 3

Idän reissut