Haastattelu: Tuhoutumaton - pala RFC:tä

Mikä on turkulaisen RFC:n legenda? Entä tyyppi särmikkään ulkokuoren ja nimimerkin, Tuhoutumaton, takana? Muun muassa näitä asioita selvittelimme TV-kameroiden sammuttua Kakolanmäellä ja sen jälkeisissä seikkailuissa.

Tuhoutumaton ei ollut minulle uusi tuttavuus. Turkulainen on ollut näkyvä vaikuttaja skenessä jo kymmenisen vuotta. Harrastajana koen tietynlaista yhteenkuuluvuutta Tuhoutumattoman kriittiseen suhtautumiseen harrastamista kohtaan. Häntä on vaikea kategorisoida. Hän ei kuulu siihen tyypilliseen porukkaan, joka juoksee jokaisen paljastuneen kohteen perässä muiden tavoin. Hän ei istu niihin muotteihin, joita minun kirjoittajana olisi helppo muovata haastateltavasta eikä hänellä ei ole mitään tiettyä suosikkikohdetyyppiä. Hänelle kohteita tärkeämpää on se miten ja miksi homma tehdään. Hänellä urbexin rinnalle on kasvanut pari muutakin aktiviteettia: valokuvaus ja kiipeily. Mutta kaikessa on pohjimmiltaan kyse seikkailusta.

Tuho Vankimielisairaalassa.

Sitä lähdimme illan tullen jälleen hakemaan Turun rajakunnista. Joillekin ehkä epämielenkiintoiselta kohteelta, vanhalta jättömaalta, jonka stalkermaisen maagiset maisemat jätevesialtaineen, niittyineen ja teollisuusratoineen vetivät molemmat hiljaiseksi. Haastateltaessa vaikutelma sarkastisesta ja mustasta huumorista pitävästä sekä keskikertaisuutta kaihtavasta oman kivikkoisen tien kulkijasta vahvistuu, vaikka toisaalta alta paistaa todellisen seuramiehen lämpö.

Syrjäseutu: Miten päädyit harrastamaan urbexia? Oliko siinä jotain muita tyyppejä mukana?

Tuhoutumaton: Kyllä siinä alkuun oli yksi kaveri mukana. Mutta se on nykyään poliisi, niin se joutuu ottamaan vähän rauhallisemmin, vaikka tässä ihan lain rajojen sisässä touhutaankin. Kyllähän sitä on pikkupennusta saakka on ollut kiinnostunut autiotaloista. Muistan käyneeni ehkä 10 vanhana yhden tien alle jäävän autiotalon koluamassa samalla, kun mutsi kävi keräämässä talteen puutarhan istutuksia. Kerran oltiin myös isoisän mökillä, jonka viereisellä hiekkakuopalla oli vanha Hullu-Jussi eli vanhan ajan kaivinkone. Lähdin sinne kerran itsekseni seikkailemaan. Muistan edelleenkin kuinka hienolta se näytti, vaikutti ja haisi sekä kuinka hienoa niitä vipuja oli veivata. Niiltä ajoilta tää kai pohjimmiltaan on lähtenyt. On sitä muitakin autiotaloja nuoruudessa tullut könyttyä. Muistan, että jo silloin on tullut haettua sellaista vahvaa paikan tuntua kuten autiotaloissa usein on tai jossain korkeilla mäillä.

2004 sain himaan Internetin ja aloin sitten tutkiskeleen. Jyrkissä, 90-luvun lopulla esiintyneessä nuoriso-ohjelmassa, oli joskus juttua Infiltrationista. Iskin Infiltrationin sitten Googleen ja löysin dm-expin. Kattelin ihmeissäni, että ei v***u, nää äijät ihan tosissaan reissaa ympäri Suomee kattoo autiotaloi. Siinähän oli heti pari ihan uutta mestaa tästä nurkilta. Sitten aloin notkumaan siellä IRC:ssä, jonne taas päädyin galtsun, eli irc-gallerian, kautta. Sieltä sitten löyty henkilö dm-expin takaa ja aika moni muukin. Sitten alettiin parin kaverin, Jorman ja Jallun, kanssa tätä aktiivisemmin touhuumaan.

Tuhoutumaton ja dm-expin Violator purettavalla makkaratehtaalla 2009.

SS: Suurelle yleisölle Raunistula Fight Club lienee tuntematon käsite. Mikä siinä oli ideana?

Tuhoutumaton: Kai se Fight Club-elokuvasta tuli ja kun Jorma tykkäs budo-lajei touhuta. Sit oli kauhee huhumylly nuorison keskuudessa, että Raunistulan rehutehtaan katolle kerääntyy joku jengi. Jengin initaatio-riittinä oli, että kokelaan täytyi tapella sen pomon kanssa siellä katolla ja voittaa se. Lähettiin ruokkii sitä legendaa foorumeilla ja nuorison keskuudessa puhumalla kaikkee tarinaa aiheesta. Sitten me keksittiinn nimi RFC. Siihen kuului mää, Jorma, Jallu ja Noomi.

SS: Minkälaisia ne RFC:n seikkailut sitten on?

Tuhoutumaton: Samanlaisia kuin muillakin. Kauheesti tietenkin paisuteltiin juttuja. Pidettiin semmosta legendaa yllä. Semmosta perusninjailua...

SS: Mitä on ninjailu?

Tuhoutumaton: Pientä hiippailua, mutta ei se varmaan kovin kummosempaa infiltraatiota oo kuin kellään muullakaan, ketkä sitä Suomessa harrastaa. Siinä oli sellanen ninjailuhenki liikkumisen ja hiiviskelyn suhteen. Enemmän kuin ne mestat olisi oikeasti vaatineet. Yleensä oltiin kuitenkin sitten jossain perusautiotaloissa yöaikaan liikkeellä ja sniikattiin jostain puskista ihan vaan, että ollaan olevinaan niin helkkarin ninjaa.

Ruåtsin ihmeitä koluamassa. (Kuva: Tuhoutumaton)

SS: Mieleenpainuvimpia kokemuksia?

Tuhoutumaton: Kaikenlaisia temppuja on tullut tehtyä. Yksi niistä on laskeutuminen köyden kanssa Wärtsilän nosturin puomista yöllä tihkusateessa. Toinen ikimuistoinen oli Jorman puhelimen pelastaminen yhden tunnelin valuma-altaasta, johon yritin kurottaa, mutta liukastuin ja putosin kokonaan veteen. Kerran jouduttiin puukkotappeluun jonkun narkin kanssa, mutta siitäkin selvittiin lopulta pelkillä mustelmilla.

SS: Mitä sä haet tältä harrastukselta?

Tuhoutumaton: Varmaan sellaista tiettyä maisemaa ja näkymää. Just sellasta vahvaa paikan tuntua, missä on tietty näkymä, tietty äänimaailma, tietty haju. Siinä on sellanen elokuvamainen hetki. Usein jos kesäyönä ajaa sumuisen pellon poikki, niin kyllä mä pysähdyn siihen ihmettelee. Siinä on pitkälti kyse samasta asiasta.

Vahvaa paikan tuntua ilmassa.

SS: Minkälaisia kohteita diggailet?

Tuhoutumaton: Mulla on sellanen perversio kohteisiin, joihin on vaikea päästä. Joutuu kiipee tai kahlaamaan jossain liejussa. Tehdä jotain muuta, mitä joku toinen ei tekisi. En ole koskaan oikein digannut siitä, että ajetaan auton kanssa pihaan ja käydään räpsimäs kuvat ja sit lähetään himaan. Siihen pitää saada jollain konstilla seikkailun tuntu. Seikkailemisesta tässä on hyvin paljon kyse.

SS: Se on siinä. Kiitos.

(Kuva: c8h11no2)

Linkki:

Tuhoutumaton YLE Prisman ohjelmassa

Ei matkamuistoille, ei sorkkaraudoille!

"Ota vain valokuvia, jätä vain jalanjälkiä". Yhdysvaltalaisen ympäristöjärjestön Sierra Clubin motosta on tullut urbaanin tutkimusmatkailun, eli urbexin, yleisesti hyväksi havaittu eettinen ohjenuora. Eikä suotta. Verrattain nuoressa iässä, 31-vuotiaana syöpään kuollut Ninjalicious, Jeff Chapman, peräänkuulutti muiden kaltaistensa tavoin moton sanomaa UE-raamatuksi muodostuneessa kirjassaan Access All Areas.

Ninjalicious julkaisi AAA:n hieman ennen menehtymistään vuonna 2005.

Vuonna 2005 julkaistussa kirjassaan Ninjalicious kehotti urbaaneja löytöretkeilijöitä valitsemaan retkikumppaninsa perusteilla, joita olivat muun muassa vahva omatunto ja kunnioitus kohteita kohtaan. Tämä sisällytti sen, ettei kohteilla mitään turmeltaisi, rikottaisi, otettaisi eikä roskattaisi, sillä kohteet ovat kaikille yhteisiä. Siellä vahingollinen toiminta olisi myös muilta pois. Kiinnijäädessä vaikutukset voisivat ulottua koko UE-skeneen ja mielikuvaan, mikä ulkopuolisilla on harrastajista. Siksi Ninjalicious varoitti harrastamasta vieraiden henkilöiden kanssa, joita ei tuntisi ja joihin ei luottaisi. Kuten Ninjalicious sen totesi, urbaanissa löytöretkeilyssä ei ole kyse itse kohteesta tai sen sisältämistä esineistä vaan seikkailusta ja jännityksestä.

Ilkivallan harjoittaminen on useinmiten keskenkasvuisten hommaa.

Omakohtaisesti olen eettisten sääntöjen rikkomisen kokenut karvaasti. Harrastuksen alkuvaiheissa kaikessa innostuksessa napattu homeinen väestönsuojapeite koitui lopulta terveysriskin lisäksi kalliiksi vahingonkorvausten myötä. Edes tarpeettominkaan esine ei ollut arvoton lain ja tuomarin edessä, kun sen oikein asetteli. Se, että juttu meni niinkin pitkälle johtui toki pitkälti muista syistä. Kuten siitä, että vielä varastokäytössä olleessa väestönsuojassa oli aikaisemmin vandaalit käyneet pirstomassa paikkoja. Tarinassa on paljon yksityiskohtia, joiden perusteella olisi pitänyt perääntyä jo paljon aikaisemmin kohteelta. Jätän ne kuitenkin mainitsematta, koska tapaukseen liittyy muitakin asianomaisia. Sen antama opetus olkoon kuitenkin esimerkkinä itselleni ja varoituksena muille. Yksi niistä on se, että tiettyihin kohteisiin menemiseen liittyvä epämukavuuden tunne kannattaa ottaa vakavasti. Säännöt ja rajat itselle sekä reissukumppaneille kannattaa asettaa jo ennen retkeä.

Valokuvan ottaminen on pätevä matkamuisto ja todiste kohteessa vierailusta. (Kuva: Heikki)

Toinen harrastuksen alkuaikoihin liittyvä itse koettu epäeettinen asia, joka silloin tuntui jotenkin "coolilta", oli sorkkaraudan mukanapitäminen. En sellaista koskaan onneksi omistanut, mutta se liitetään helposti pikkupahiksien ihannointiin. Sellaista pientä kapinointia, joka vetoaa nuoreen mieheen. Joskus tästä kysymyksiäherättävästä työvälineestä on ollut puhetta foorumilla ja jossain ulkomaisilla Youtube-videoilla se on heilunutkin. Mutta Herran nimessä älkää käyttäkö sitä! Epäeettisemmäksi ei tästä enää voi harrastuksen mainetta viedä kuin käyttämällä väkivaltaa sisäänpääsemiseksi. Pelkästään sen mukanakantaminen kohteeseen on jo tarpeeksi nostattamaan epäsuotuisia mielikuvia harrastuksen laadusta. Sama pätee myös muihin työkaluihin. Niin matkamuistoja mukaanotettaessa kuin paikkojen rikkoutuessa riskit syytteeseenasettamisesta nousevat. Samalla se myös todennäköisesti vaikuttaa kohteiden valvonnan määrään. Kiinnijääminen, kun usein on vain ajan kysymys.

Purettavassa rakennuksessa pidetyn Tampere-miitin keskeytti poliisi vuonna 2008.

Ehkei asia kuitenkaan ole aivan yhtä mustavalkoinen kuin sitä olen tähän mennessä esittänyt. Tälläkin hetkellä hylätyissä paikoissa piilee tuhoutumassa lukemattomasti käyttökelpoista, mutta arvotonta tavaraa, josta osalla on varmasti historiallista, jopa museaalista arvoa. Käyttökelpoisen materian tarpeeton hukkaanheittäminen tuntuu luonnottomalta. Ekologisesta näkökulmasta se on tismalleen sitä. Se on nopeasti kehittyvän teollisuuden ja kulttuurin ilmiöitä, joissa ei aina järki pysy mukana.

Joskus harvoin kohteet ovat kuin autenttisia museoita.

Ironista kyllä, pitkään välinpitämättömyyden kourissa, hajoamisen eri tiloihin päästetty kohde ja sen sisältö tuntuu saavan arvon vasta sitten, kun joku toinen on siitä kiinnostunut. Tästä oivallinen esimerkki on dyykkaaminen. Dyykkaaminen tarkoittaa hyödynnettävien asioiden keruuta roskiksista. Siis toisen poisheittämän, tarpeettoman tavaran uudelleenhyödyntämistä. Kerättäviä asioita voivat olla pullot, ruoka, vaatteet ja muut tavarat. Kauppojen jätteinä poisheittämät, usein vielä täysin uudenveroiset tavarat ovat houkutelleet dyykkaajia siinä määrin, että jäteastiat sijaitsevat nykyään lukituissa roskakatoksissa estäen tavaraoiden uudelleenhyödyntämisen. Tässä kohtaa loppuu monella varmasti maalaisjärki, mutta bisnesmaailmassa on omat lakinsa. Samanlailla autiotalo sisältöineen saa lahota rauhassa vaikka mullaksi asti, mutta jonkun astuessa sen piiriin, se on yllättäen monelle arka asia. Eräs suomalainen UE-valokuvaaja totesikin taannoin lehtihaastattelussa hylätyistä rakennuksista:" Taloilla ei ole kenellekään merkitystä ennen kuin niitä aletaan kuvata".

Köyhän pieni omaisuus poikineen.

Toden totta pelastettavaa ja kierrätettävää tavaraa hylätyistä paikoista löytyy. Toisen roska on toisen aarre. UE:ta ja tavaroiden ottamista ei tulisi aikaisemmin mainituista syistä johtuen sotkea keskenään. Siksi Syrjäseutu suosittelee tekemään esineistön "pelastamisen" luvanvaraisesti, jos vain omistaja löytyy. Matkamuistojen ottaminen ja kohteisiin murtautuminen ei kuitenkaan tee retkestä yhtään sen todempaa, eettisempää eikä ainakaan elämyksellisempää seuraaville harhailijoille.

Kohdekatsaus: Salainen luolasto

YLE:n Prisma Studion jälkeisessä huumassa julkistamme vielä yhden lisäkuvasetin 1.4 esitetystä jaksossa nähdystä väestönsuojasta. Kaikkien harrastajien intresseissä on luolan sijainnin pysyminen salaisena. Niin kauan kuin se sitä on, on toivoa sen muuttumattomasta tilasta, vandaalien välttämisestä ja toisaalta mahdollisuudesta päästä sinne ennen kuin se taas suljetaan vuosikausiksi. Vuosien kokemusten perusteella se on vain ajankysymys. Tarkempia tietoja ja spekulaatiota kohteesta ei siis tässä yhteydessä poikkeuksellisesti nähdä. Olkaa hyvät.

Oli huikeaa olla ensimmäistä kertaa luolassa, jonka maanpinnallisia tapahtumia olin seurannut jo hyvän aikaa. Mutta että se paljastui näinkin suureksi kokonaisuudeksi höystettynä vanhoilla, lahonneilla ja homehtuneilla huonekaluilla räjäytti pankin. Hämmästys aiheutti innostusta, vapinaa ja kirvoitti muutaman kirosanankin kaiken kukkuraksi. Tätä urbaani löytöretkeily tosiaankin parhaimmillaan oli.

Mitä syvemmälle luolaan käveli, sen mehevämmäksi näkymät muuttuivat. Luolan vuosien laiminlyönti näkyi ruostuneina sairaalasänkyinä, vuosikymmeniä vanhoina laitteina ja roskana. Vain yksi osa tilasta oli aikanaan kunnostettu, mutta homma jäänyt syystä tai toisesta kesken.

Niin. Luolan perällä valotkin räpsähtivät päälle. Sähkö virtasi. Ei paikkaa hylätty oltu, mutta laiminlyöty kyllä kaikkien rappioromantiikan ystävien iloksi. Huomiomme keskittyi esineistöön, joka oli kärsinyt kosteudesta.

Luola elää omaa hiljaiseloaan. Se ei ole ainoa. Jalkojesi alla saattaa olla mitä ihmeellisimpiä asioita piilossa. Niiden löytäminen vaatii työtä, tarkkaavaisuutta ja tuuria. Ilman niitä olisi monta hienoa asiaa jäänyt näkemättä.

Kohdekatsaus: Vankimielisairaala

Turun keskustassa sijaitsee Kakolanmäki. Sen kukkulalla puistomaisessa miljöössä lepää joukko monumentaalisia, kunnioitusta herättäviä rakennuksia. Ne ovat jääneet tyhjilleen. Kyseessä on Turun entinen keskusvankila, tuttavallisemmin Kakola, jonka syntyhistoria juontaa juurensa aina 1800-luvun puoliväliin. Siitä erillinen Psykiatrinen vankisairaala sijaitsee Kakolanmäen länsireunalla. Molempien toiminta siirrettiin Turun Saramäkeen vuonna 2007.

Edessä Psykiatrinen vankisairaala. Taaempana Kakolaa. (Kuva: Tuhoutumaton)

Psykiatrisen vankisairaalan eli aiemmin Vankimielisairaalan historia ulottuu viime vuosisadan alkuun, kun Venäjän keisari Nikolai II määräsi vuonna 1904 rakennettavaksi rakennuksen mielisairaita vankeja varten. Vielä 1800-luvulla mielisairaita oli nimittäin pidetty vankiloissa. Kolme vuotta kestänyt rakennusprojekti saatiin valmiiksi 1908. Rakennusmateriaalina käytettiin Kakolanmäen omaa graniittia, kakoliittia. Työvoimana puolestaan toimi kuritushuoneen vangit. Vankimielisairaala, joka tuttavallisemmin kulkee nimellä Annes, oli alkujaan hallinnollisesti osa Kakolan vankilaa. Vuonna 1925 se itsenäistyi omaksi hallinnolliseksi yksikökseen.

Näkymä merelle. Annes tiettävästi 1950-luvulla.

Parhaimmillaan Anneksessa oli yli 100 potilasta. Vartijoita ei lainkaan, sillä Anneksessa puhuttiin vain hoitajista. Mielenkiintoisena yksityiskohtana hoitajien kumipatukoista luovuttiin 1932 ja tuliaseista 1970. Potilaita, psykopaatteja, vajaamielisiä ja skitsofreenikkoja, on hoidettu ajan saatossa vaihtelevin menetelmin. Muun muassa lääkkeillä, kylvyillä ja sähköshokeilla. Muita menetelmiä ovat olleet työ ynnä muut aktiiviteetit. Parhaimman hoitotulokset ovat tulleet kuitenkin entistä paremmilla lääkkeillä. Viime vuosina Psykiatrisessa vankisairaalassa on hoidettu paljon myös "juoppohulluja" ja narkomaaneja. Alustavien arvioiden mukaan jopa puolella vangeista olisi suonensisäisiin huumeisiin liittyviä ongelmia. Anneksen pitkään historiaan sisältyykin monenlaista tapahtumaa rankimmillaan aina karkurin ampumisesta ja kuuden vangin väkivaltaisesta joukkopaosta lähtien. Myös talon ensimmäinen ylilääkäri, Gustav Winqvist, sai 1916 surmansa potilaan iskiessä rautapiikin hänen rintaansa. Silti elämä vankilassa on ollut varmasti rauhaisampaa kuin voisi kaiken edellämainitun jälkeen kuvitella.

Sisätiloiltaan karu laitos peruskorjattiin nykyaikaisempaan kuntoon vuonna 1976. Tätä kirjoittaessa tilat ovat siinä kunnossa mihin ne jäivät vankilan muuttaessa Saramäkeen. Vain irtaimisto puuttuu. Senaatti kiinteistöt kaupittelevat rakennusta paraikaa. Nähtäväksi siis jää kuinka historiallisen rakennuksen käy. Maaliskuussa 2014 Syrjäseutu katsasti paikan sellaisenaan yhdessä tuumin YLE:n Prisma Studion kanssa ennen kuin se tulisi olemaan liian myöhäistä.

Anneksen julkisivua.

Jykevä kivimuuri ja nato-lanka hankaloittaa pakoyrityksiä.

Puistomainen piha rauhoittaa levotonta mieltä.

Tyhjilleen jäänyt rakennus oli käyntimme aikaan sisätiloiltaan siistissä kunnossa. Kalusteiden, tavaroiden, vankien, potilaiden ja henkilökunnan poissaolo lyö leimansa rakennukseen. Ilman niitä tilan luonne muuttuu merkittävästi. Olen kuvitellut vankilat aina houkuttelevalla tavalla uhkaavina ja ahdistavina paikkoina, mutta täällä ollaan jo jonkinsortin välitilassa. Ei enää vankila eikä vielä mikään uudiskohdekaan. Hylätyn talon rosoisuus ja likaisuus huutaa poissaolollaan. Ilma on raikasta. Ei mitään ummehtunutta. Eihän tämä hylätty olekaan. Kohteen voi nähdä silti erityisen hienona historiansa, arkkitehtuurinsa ja sijaintinsa vuoksi. Pieniä yksityikohtia kuten vankien maalaamia maalauksia löytyy satunnaisesti eri huoneista. Tiloja löytyy neljästä eri kerroksesta, joiden kiertämiseen kuluu tovi.

Nousemme neljänteen kerrokseen. (Kuva: Tuhoutumaton)

Sisällepäästyämme kaikki ovet ovat avoinna.

Kaltereiden takaa avautuu näky toiseen vankilaan, Kakolaan.

Ilmalämmityksen termostaatit koristavat jokaisen sellin seinää.

Pian kiinnitän huomioni työntekijöiden tiloihin, jonne on jäänyt vahtipöytä puhelimineen.

Neljännen kerroksen hoitajan valvontapiste.

Kuulutusjärjestelmä on yksiselitteinen.

Kerrosta alempana on vastaavanlainen.

Vankien taakseen jättämää:

Sekavaa ja sutattua tekstiä eräässä sellissä.

Pete bunkkasi täällä ilmeisesti vuonna 2003.

Meno äityi epäilemättä joskus kuumaksikin.

Henkireikä ja yhteys maailmaan.

Vähiten muutoksista on luultavasti kärsineet eristyssellit, jossa kaikki ylimääräinen irtaimisto lienee vain riskitekijänä.

Jokaisessa kolmessa kerroksessa oli kaksi eristysselliä vieretysten.

Sisällöltään kolkot, mutta ikkunalliset.

Maatasolla sijaitsivat harraste- sekä vierailutilat ja kanttiini.

Kanttiinin tiloja.

Vankiloita vankimielisairaaloista puhumattakaan harvoin tämän harrastuksen merkeissä tapaa. Kohteena ja alueena se on lähemmän tutustumisen arvoinen pelkästään jo ulkoakin käsin. Kohde on ainutlaatuinen, mutta saako se arvoistaan käyttöä? Tilat uudessa Saramäen vankilassa ovat kuulemma nykyaikaiset, mutta jo valmistuessaan ahtaat. Piha samaten. Kakolanmäen kauaskantoisia maisemia, historiallisen arvokkaita rakennuksia ja puistomaista pihaa kalteroitujen ikkunoiden takaa katsellessani tulee vaan mieleen, voisiko lusimisella enää näyttävämpiä puitteita olla.