Ei matkamuistoille, ei sorkkaraudoille!

"Ota vain valokuvia, jätä vain jalanjälkiä". Yhdysvaltalaisen ympäristöjärjestön Sierra Clubin motosta on tullut urbaanin tutkimusmatkailun, eli urbexin, yleisesti hyväksi havaittu eettinen ohjenuora. Eikä suotta. Verrattain nuoressa iässä, 31-vuotiaana syöpään kuollut Ninjalicious, Jeff Chapman, peräänkuulutti muiden kaltaistensa tavoin moton sanomaa UE-raamatuksi muodostuneessa kirjassaan Access All Areas.

Ninjalicious julkaisi AAA:n hieman ennen menehtymistään vuonna 2005.

Vuonna 2005 julkaistussa kirjassaan Ninjalicious kehotti urbaaneja löytöretkeilijöitä valitsemaan retkikumppaninsa perusteilla, joita olivat muun muassa vahva omatunto ja kunnioitus kohteita kohtaan. Tämä sisällytti sen, ettei kohteilla mitään turmeltaisi, rikottaisi, otettaisi eikä roskattaisi, sillä kohteet ovat kaikille yhteisiä. Siellä vahingollinen toiminta olisi myös muilta pois. Kiinnijäädessä vaikutukset voisivat ulottua koko UE-skeneen ja mielikuvaan, mikä ulkopuolisilla on harrastajista. Siksi Ninjalicious varoitti harrastamasta vieraiden henkilöiden kanssa, joita ei tuntisi ja joihin ei luottaisi. Kuten Ninjalicious sen totesi, urbaanissa löytöretkeilyssä ei ole kyse itse kohteesta tai sen sisältämistä esineistä vaan seikkailusta ja jännityksestä.

Ilkivallan harjoittaminen on useinmiten keskenkasvuisten hommaa.

Omakohtaisesti olen eettisten sääntöjen rikkomisen kokenut karvaasti. Harrastuksen alkuvaiheissa kaikessa innostuksessa napattu homeinen väestönsuojapeite koitui lopulta terveysriskin lisäksi kalliiksi vahingonkorvausten myötä. Edes tarpeettominkaan esine ei ollut arvoton lain ja tuomarin edessä, kun sen oikein asetteli. Se, että juttu meni niinkin pitkälle johtui toki pitkälti muista syistä. Kuten siitä, että vielä varastokäytössä olleessa väestönsuojassa oli aikaisemmin vandaalit käyneet pirstomassa paikkoja. Tarinassa on paljon yksityiskohtia, joiden perusteella olisi pitänyt perääntyä jo paljon aikaisemmin kohteelta. Jätän ne kuitenkin mainitsematta, koska tapaukseen liittyy muitakin asianomaisia. Sen antama opetus olkoon kuitenkin esimerkkinä itselleni ja varoituksena muille. Yksi niistä on se, että tiettyihin kohteisiin menemiseen liittyvä epämukavuuden tunne kannattaa ottaa vakavasti. Säännöt ja rajat itselle sekä reissukumppaneille kannattaa asettaa jo ennen retkeä.

Valokuvan ottaminen on pätevä matkamuisto ja todiste kohteessa vierailusta. (Kuva: Heikki)

Toinen harrastuksen alkuaikoihin liittyvä itse koettu epäeettinen asia, joka silloin tuntui jotenkin "coolilta", oli sorkkaraudan mukanapitäminen. En sellaista koskaan onneksi omistanut, mutta se liitetään helposti pikkupahiksien ihannointiin. Sellaista pientä kapinointia, joka vetoaa nuoreen mieheen. Joskus tästä kysymyksiäherättävästä työvälineestä on ollut puhetta foorumilla ja jossain ulkomaisilla Youtube-videoilla se on heilunutkin. Mutta Herran nimessä älkää käyttäkö sitä! Epäeettisemmäksi ei tästä enää voi harrastuksen mainetta viedä kuin käyttämällä väkivaltaa sisäänpääsemiseksi. Pelkästään sen mukanakantaminen kohteeseen on jo tarpeeksi nostattamaan epäsuotuisia mielikuvia harrastuksen laadusta. Sama pätee myös muihin työkaluihin. Niin matkamuistoja mukaanotettaessa kuin paikkojen rikkoutuessa riskit syytteeseenasettamisesta nousevat. Samalla se myös todennäköisesti vaikuttaa kohteiden valvonnan määrään. Kiinnijääminen, kun usein on vain ajan kysymys.

Purettavassa rakennuksessa pidetyn Tampere-miitin keskeytti poliisi vuonna 2008.

Ehkei asia kuitenkaan ole aivan yhtä mustavalkoinen kuin sitä olen tähän mennessä esittänyt. Tälläkin hetkellä hylätyissä paikoissa piilee tuhoutumassa lukemattomasti käyttökelpoista, mutta arvotonta tavaraa, josta osalla on varmasti historiallista, jopa museaalista arvoa. Käyttökelpoisen materian tarpeeton hukkaanheittäminen tuntuu luonnottomalta. Ekologisesta näkökulmasta se on tismalleen sitä. Se on nopeasti kehittyvän teollisuuden ja kulttuurin ilmiöitä, joissa ei aina järki pysy mukana.

Joskus harvoin kohteet ovat kuin autenttisia museoita.

Ironista kyllä, pitkään välinpitämättömyyden kourissa, hajoamisen eri tiloihin päästetty kohde ja sen sisältö tuntuu saavan arvon vasta sitten, kun joku toinen on siitä kiinnostunut. Tästä oivallinen esimerkki on dyykkaaminen. Dyykkaaminen tarkoittaa hyödynnettävien asioiden keruuta roskiksista. Siis toisen poisheittämän, tarpeettoman tavaran uudelleenhyödyntämistä. Kerättäviä asioita voivat olla pullot, ruoka, vaatteet ja muut tavarat. Kauppojen jätteinä poisheittämät, usein vielä täysin uudenveroiset tavarat ovat houkutelleet dyykkaajia siinä määrin, että jäteastiat sijaitsevat nykyään lukituissa roskakatoksissa estäen tavaraoiden uudelleenhyödyntämisen. Tässä kohtaa loppuu monella varmasti maalaisjärki, mutta bisnesmaailmassa on omat lakinsa. Samanlailla autiotalo sisältöineen saa lahota rauhassa vaikka mullaksi asti, mutta jonkun astuessa sen piiriin, se on yllättäen monelle arka asia. Eräs suomalainen UE-valokuvaaja totesikin taannoin lehtihaastattelussa hylätyistä rakennuksista:" Taloilla ei ole kenellekään merkitystä ennen kuin niitä aletaan kuvata".

Köyhän pieni omaisuus poikineen.

Toden totta pelastettavaa ja kierrätettävää tavaraa hylätyistä paikoista löytyy. Toisen roska on toisen aarre. UE:ta ja tavaroiden ottamista ei tulisi aikaisemmin mainituista syistä johtuen sotkea keskenään. Siksi Syrjäseutu suosittelee tekemään esineistön "pelastamisen" luvanvaraisesti, jos vain omistaja löytyy. Matkamuistojen ottaminen ja kohteisiin murtautuminen ei kuitenkaan tee retkestä yhtään sen todempaa, eettisempää eikä ainakaan elämyksellisempää seuraaville harhailijoille.