Haastattelu: Antero

Antero on kotoisin Helsingin Vallilasta. Tällä hetkellä hän majailee Kruununhaassa. Edelleen käytännössä kotikulmillaan. Hän on yliopistolla kirjoilla, mutta opinnot etenevät verkkaisesti. Hän tekee kaupoissa välillä sijaisuuksia tullakseen toimeen. Elämä on vailla selkeää suuntaa, mutta toisaalta kaikki ovet ovat avoinna hänen niin tahtoessaan.

Antero on urbaani löytöretkeilijä, kaupunkiseikkailija sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä hän ei reissaa kohteiden perässä. Harrastus nimittäin kohdistuu pääsääntöisesti sinne, missä koti on. Anteron tyyliin ei kuulu hakea aktiivisesti kohteita, vaan olla valppaana ja ottaa aina tilaisuudesta vaarin. Hänen urbaaniin löytöretkeilyyn ei sisälly myöskään valokuvaaminen, sosiaalisessa mediassa tykkäysten metsästäminen eikä henkseleillä paukuttelu. Puhuessaan urbaanista löytöretkeilystä hän luo filosofisia näkökulmia kuin kaikki liittyisi kaikkeen. Käytimme pienen hetken pienestä retkestä tehdäksemme haastattelun.

Antero hylätyssä teollisuusrakennuksessa.

Syrjäseutu: Miten ja milloin kiinnostuit urban explorationista?

Antero: Olin varmaan 15-vuotias. Taisi olla 2000-luvun alkupuolella. Joku siinä vaan kiehtoo. Muistan, että silloin oli Vallilassa oli tämä eläinlääkis, joka muutti sitten Viikkiin. Siellä tuli ensimmäiset kosketukset tähän hommaan. Joku ikkuna oli rikottu ja uteliaana meni sinne sisään. Sitten oli pari kaveria, joiden kanssa seikkailtiin joillain rakennustyömailla. Onneksi tajuttiin jo silloin olla varovaisia, ettei koskaa mitään kummempia tapahtunut.

SS: Eikös siellä Eläinlääketieteellisessä ollut jotain eläinten sikiöitä lasipurkeissa?

Antero: Joo-o ja sitten kaikenlaisia hoitovälineitä. Että siinä mielessä tosi mielenkiintoinen paikka. Ehkä jopa pelottavakin pikkupojan mielestä silloin. Se oli vakuuttava kokemus. Siitä oli hyvä jatkaa harrastusta.

SS: Minkälaisia kohteita sinä nykyään harrastat?

Antero: Kaikki oikeastaan, mitä ihminen on rakentanut, kiinnostaa. Silti tuntuu, että mitä lähempänä se on Helsingin keskustaa sitä mielenkiintoisempi se on. Kaikki tietää, että Helsingissä on kattava maanalainen tunneliverkosto, se kiehtoo erityisesti.

Maanalainen kiinnostaa.

SS: Miten löydät kohteita?

Antero: Pitämällä silmät ja korvat auki. Mä liikun ite aika paljon kävellen ja kesäisin myös pyörällä. Siinä tottakai tulee kartotettua aika hyvin tuota omaa lähiympäristöä. Aina joskus tarkkailessa saattaa löytyä jotain.

SS: Olet poikkeuksellinen harrastaja siinä mielessä, että et valokuvaa lainkaan. Perustelisitko tätä?

Antero: Toi olisi helppo perustella ihan sillä, että mulla ei pysy kamera kädessä. Mutta ei se ihan niin yksinkertaista ole. Valokuvaaminen ei ole koskaan kiinnostanut mua. Mä arvostan niitä ihmisiä, jotka ottavat hyviä valokuvia ja jotka osaavat sen homman. Jätän mielelläni sen homman niiden vastuulle. Mä itse haen sitä fiilistä noista paikoista ja sitä, että pääsen omaan rauhaan - irti arjesta, omien sääntöjen maailmaan.

Yksi tärkeimmistä harrastukseen liittyvistä seikoista on se, että sitä voi harrastaa ilmaiseksi. Nyt, jos lähtisin hankkimaan kameraa, niin olisi aika korkee kynnys lähtee paneutumaan siihen kalustopuoleen. Sitten se menee kikkailuksi ja mun mielestä silloin tuntuu, että ihmiset unohtaa jotain olennaista - ei pelkästään urbaanissa löytöretkeilyssä, kun ollaan koko ajan räpsimässä valokuvia. Mulle riittää ne muistot.

Antero rikotussa rakennuksessa laitakaupungilla 2010.

SS: Mikä on hienoin kohteesi?

Antero: No, siitä on pari vuotta aikaa, kun täysin sattumalta löysin yhden väestönsuojan Helsingin ihan ydinkeskustasta. Varmasti haastattelija itse tietää, mistä paikasta on kysymys. Siellä tuli käytyä useasti ja tuli seurattua sitä paikan muutosta aika pitkään. Se oli sellainen paikka, että sinne ei kävelty ihan noin vaan, mutta silti siellä kävi erilaisia ihmisiä erilaisin motiivein: graffititaiteilijoita ja päihdekasvien kasvattajia. Tykkään miettiä sitä, ketä näissä paikoissa on käynyt silloin, kun ne on ollut hylättyjä. Tottakai myös sitä millaisia ne on olleet käytössä. Erityisesti minua kuitenkin kiinnostaa ihmisten motiivit vaikkapa maalata graffiteja johonkin paikkaan, jossa kukaan ei ole sitä näkemässä. Ei ole hienoa nähdä, että ihmiset menee paikkoihin tavallaan pilaamaan ne, mutta jotain mielenkiintoista siinä on, mitä ihmiset tekevät siellä muuta kuin pelkästään tutkivat ja valokuvaavat.

SS: Viimeiset sanat...

Antero: Harva nykypäivänä pystyy sanomaan olevansa seikkailija, se tässä on mun mielestä hienoo.

Antero tutkimassa hylättyä Austinia 2015.

Reissukertomus: Rotermann

Tallinnan illassa alkoi hämärtää. Taivaankansi hohkasi vielä vaaleansinisenä, vaikka kaikki muu, mikä ei ollut katulamppujen valaisemaa, näkyi vain tummina siluetteina. Ilma oli leuto. Syksyistä viileyttä puhalteli mereltä päin. Olin juuri palaamassa Vapaudenaukiolta, jossa pari maan alle johtavaa onkaloa oli osoittautunut vesiperäksi. Jossain siellä oli suuria maanalaisia tiloja. Toinen reitti oli väestönsuojan hätäpoistumistie. Olin kavunnut sisään avonaisesta aukosta, josta ritilä oli kadonnut, ja laskeutunut tikkaita alas roskakasan päälle. Roskakasa ei ollut ihan vaatimaton, sillä se oli tukkinut käytävän umpeen ties kuinka syvälle saakka.

Väestönsuojan hätäpoistumistien reitti osoittautui vesiperäksi.

Toinen reitti oli Toompean rinnettä tukevassa muurissa ammottava kapea aukko. Juuri ja juuri ihmisen mentävä. Taituroin itseni muurin reiästä osittain sisään. Käytän sanaa taituroin, sillä reikä tönötti parin metrin korkeudella pystysuorassa seinämässä. Reikä jatkui nelisen metriä jyrkästi alaviistoon. Pohjalta kajasti heikko valo ja jossain vilahti suurikokoinen rotta. Pohdin uudelleen tilannetta. Vaikka pääsisinkin alas, ylöspääsy ei olisi mitenkään taattu ilman apuvälineitä. Pitäisi olla jotain, johon tarttua. Sen lisäksi olin yksin. Vaimo ja lapset odottivat vanhan kaupungin laidalla turvallisesti kylpylähotellissa. Pojat luultavasti sikeässä unessa. Oli keksittävä jotain muuta. Jotain vähemmän riskaabelia.

Kävelin keskustan kapeita kujia kohti Rotermannia. Lähes 200-vuotista ja massiivista teollisuusaluetta. Sen vanhat kalkkikivipintaiset teollisuusrakennukset luovat kaupunkiin oman persoonallisen ilmeen. Näissä samoissa maisemissa kuvattiin osittain Stalker. Venäläisen Andrei Tarkovskin ohjaama kulttileffa vuodelta 1979. Elokuva tihkuu rappioromantiikkaa. Maisemat ovat muuttuneet niistä ajoista. Viro on itsenäistynyt ja Tallinnaan on noussut pilvenpiirtäjiä. Ne kertovat vaurastumisesta. Viime vuosina Rotermannin aluetta on muutettu kauppakeskukseksi. Entisissä tehdastiloissa on nyt merkkiliikkeitä, ravintoloita ja toimistoja. Joskin rakennustyöt olivat osittain vielä kesken.

Olin muutaman vuoden tarkkaillut alueen kehitystä aina Tallinnassa vieraillessani. Jopa vieraillut sen muutamissa hylätyissä sopukoissa, jotka nekin olivat usein laudattujen ikkunoiden takana ja vaativat kiipeilyä tai ujuttautumista jostain pienestä raosta. Kunnostus- ja jälleenrakennustöitä kyllä tehtiin, mutta hommat etenivät minun nähdäkseni kovin verkkaisesti. Päivemmällä huomasin yhden teollisuusrakennuksen oven olleen auki. Otin sen nyt määränpääksi.

Rakennusten hylätyt osat ovat roskien ja ulosteen peittämiä.

Kello oli hieman yli kymmenen. Useimmat liikkeet olivat sulkeutuneet ja keskusta oli hiljentymässä. Oli jo kohtuullisen pimeää. Niin pimeää, että katualueiden valaisemattomissa kolkissa oli helppoa liikkua huomaamattomissa. Vedin mustat suojahanskat käteeni ja katsoin hiljentynyttä parkkialuetta minun ja hylätyn rakennuksen välissä. Nyt oli toiminnan aika. Pimeyden turvin luikahdin aukirevittyjen työmaa-aitojen sisäpuolelle. Olin siirtynyt "Vyöhykkeen" toiselle puolen. Kuja oli täynnä irtorojua. Sen päällä kulkeminen pimeässä ja ääneti oli oma haasteensa. Tiilenmurikat ja muu purkujäte oli epävapaa alusta liikkua. Vähäiset rasahdukset peittyivät kuitenkin kaupungin liikenteen äänien alle. Tuossa tuokiossa saavuin pimeää huokuvalle oviaukolle.

Kurkistin sisään. Näin hallin, jonka toinen puolisko peittyi pimeyteen. Vastapäätä olevasta avoimesta oviaukosta hohkasi katuvalojen loistetta. Se valaisi hallin lähintä seinää, josta erottui toinen mustaa hohkava oviaukko. Se oli seuraavan siirtoni ilmeisin vaihtoehto, sillä tiesin kadun puolella olevalla pihalla säilytettävän rakennustarvikkeita. Se puoli oli myös täysin suojaton vilkkaalle tielle päin. Missään nimessä en halunnut jäädä kiinni varkaaksi epäiltynä vieraassa maassa, jossa suhtautuminen puolihylätyissä paikoissa, puhumattakaan rakennustyömailla, seikkaileviin nuoriin miehiin olisi vähintäänkin tuntematon. Näistä ajankohtaisista, päätä askarruttavista kysymyksistä huolimatta jatkoin matkaani sille toiselle, pimeämmälle ovelle.

Hiivin oviaukolle. Alla hiekanmuruset, mahdollinen purkujäte, rahisi jälleen ikävästi. Jokainen ääni ikään kuin kaikui kovana korvissani, vaikka ulkopuolelta moisien äänien havaitseminen olikin mitä todennäköisimmin mahdotonta. Kuljin niin varovaisesti ja hiljaa kuin mahdollisesti. Tulin rappukäytävään. Taskulampun käyttäminen oli edelleen suljettu vaihtoehto. Se, jos mikä, oli mahdollista havaita ulkopuoleltakin. Silmäni oli kuitenkin jo sopeutuneet pimeään. Jostain yläkerroksista kajasti heikkoa valoa.

Nousin kerros kerrokselta. Olin puristanut taskulampun valopään nyrkkiini niin, että valo pääsi vaivoin sormieni välistä. Sen turvin näin, mihin astuin. Kerroksissa oli pieniä huoneita, joista irtaimisto oli viety. Edes roskaa ei ollut mainittavasti toisin kuin yleensä todella hylätyissä paikoissa. Tilat olivat niin sanotusti siivotut. Kolmanteen kerrokseen noustuani tähyilin ikkunoista tarkemmin ulos. Vastapuolella oli asuttu kerrostalo ja toisella laidalla vilkas autotie. Nousin vielä kerroksen ja totesin katon puuttuvan kokonaisuudessaan. Kerroksessa ei ollut huoneita. Vain yksi avoin tila, joka makasi taivasalla.

Ylin kerros oli vailla kattoa.

Vastapäisestä kerrostalosta oli suora näkymä avoimeen tilaan, jossa olin, mutta arvelin pimeyden suojaavan minua. Välillä kerrostalon käytävään räpsähti valot ja säpsähdin kunnes huomasin, ettei minua mikään uhkaa. Oloni muuttui pian levollisemmaksi ja aloin valokuvaamaan. Minua tuskin huomattaisiin edes viereiseltä autotieltä, jonne kuikuilin avoimesta ikkuna-aukosta. Yhtäkkiä huomasin myös etupihalla sijaitsevan vartiokopin, sen valot ja välissämme tupakkaa imeskelevän vartijan. Matkaa oli tuskin pariakymmentä metriä. Vetäydyin näkymättömiin. Levollisuuteni katosi saman tien. Muistin nyt kuinka päivällä ohikulkiessani olin noteerannut vilkkaan pihan ja vartiokopin. En aikonut jäädä odottelemaan ja tarkkailemaan tilanteen kehittymistä. Täältä oli päästävä pois - huomaamatta.

Kulkuyhteys teollisuuskompleksin muuhun hylättyyn osaan oli katkaistu. Ainoa mahdollisuuteni oli palata takaisin samaa reittiä. Liikuin nyt entistä varovaisemmin ja toivoin, että vartija ei ollut saanut vihiä luvattomasta liikkujasta. Liikuin kohti rappukäytävää samalla mahdollisimman ripeästi, mutta ääniä välttäen. Hetkittäin pysähdyin kuuntelemaan, että olisiko vartija lähtenyt kierrokselle rakennuksen suuntaan. Kerroksen laskeuduttuani kuulin kuinka auto kurvasi pihaan ja sammutti moottorin. Ovet avautuivat ja hetken perästä paiskastiin kiinni. Äänet kuuluivat piinaavan läheltä. Jähmetyn paikoilleni keskittyen ääniin. Kuulin kaksin verroin askeleita, jotka kuitenkin kaikkosivat hiljalleen toiseen suuntaan.

Teollisuuskortteli yläkerroksista nähtynä.

Odottelin paikallani. Kun tuli jälleen hiljaista, jatkoin matkaani alaspäin. Ajantajuni oli kadonnut täysin. Kuluiko siinä pari vai parikymmentä minuuttia, kun saavuin maan tasolle, on epäselvää. Kurkistin halliin ja kun ketään ei näkynyt suuntasin ovelle, joka johtaa kujalle, josta saavuinkin. Rapinat ja rahinat allani särkevät korvia. Vartiokoppi on aivan seinän takana. Kujalle saapuessani kohotan vauhtia jo ripeään kävelyyn. Suuntaan lähimmälle kadunkulmalle juoksematta. Kulman takana vaeltelee vielä runsain joukoin turisteja ja soluttaudun heidän sekaan. Kun käännyn vielä parin kulman taakse, koen olevani selvillä vesillä ja jatkan matkaani hotellille. Seikkailu on ohi.

Turisteja ja ravintoloita vanhalla teollisuusalueella.

Suomalaisen UE:n aikajana

Vajaa 20 vuotta Suomessa on harrastettu lajia nimeltä urbaani löytöretkeily. Syrjäseutu on rankannut tämän lyhyen historian merkittävimmät tapahtumat supistetuksi paketiksi. Arvon lukijat, esittelemme suomalaisen UE:n aikajanan.

1997

Kaksi harrastajaa nimimerkeillä Violator ja Raiztlin perustavat sivuston, jossa esitellään kuvia hylätyistä rakennuksista. Sivusto tunnetaan myöhemmin nimellä dm-gallery.

1998

Dm-galleryn ylläpitäjät kuulevat termistä urban exploration ensimmäistä kertaa. Nyt sivustoa rakennetaan tietoisesti UE-sivustoksi.

2001

Tuomas Romu perustaa The Silent The Complete-sivuston. Seuraavina vuosina nousee yhä useampia UE-sivustoja ilmoille.

2003

Harrastaja nimimerkillä Nila perustaa urban exploration-kanavan Quakenet-verkkoon IRC:hen, josta muodostuu ensimmäinen suomalaisten harrastajien kohtauspaikka verkossa.

2004

Voima-lehdessä haastatellaan Silent Wall-sivuston perustajaa Kimmoa. Artikkeli, Retkellä Kyläsaaren soramaalla on ensimmäinen Suomessa kirjoitettu lehtijuttu aiheesta. Seuraavina vuosina UE-aiheisia lehtijuttuja julkaistiin kymmenittäin.

2005

Suomen UE-forum, Q-elements, perustetaan Juuston toimesta. Forumista kasvaa suosittu areena yleiselle UE-aiheiselle keskustelulle.

2006

Suomen ensimmäinen yleinen UE-miitti, Suuri kesämiitti 2006, järjestettiin. Sittemmin miitit muodostuvat miltei jokavuotiseksi tavaksi.

2007

Kohteiden kärsimä ilkivalta, rosvoaminen ja tuhopoltot puhuttavat kasvavaa skeneä. Kuuluisimmiksi nousivat Kujanpään talon tapaus sekä Veristen lasten mielisairaalan palo.

2008

Kaksi turkulaista naispuoleista harrastajaa perustaa Facebook-ryhmän Urban Explorers - Finlandin. Ryhmä kasvaa aluksi hitaasti.

2009

Suomen ensimmäisestä UE-sivustosta, dm-gallerystä, polveutunut Spivey Point suljetaan. UE-sivustojen perintöä jatkaa vielä noin kymmenkunta sivustoa erilaisten kuvagallerioiden ja blogien vallatessa alaa.

2010

Suomen siihen asti kenties tunnetuin seikkailukohde, Raunistulan rehutehdas Turussa, puretaan vuosi sen jälkeen, kun 12-vuotias poika tipahti hauraiden rakenteiden läpi ja menehtyi.

2012

YLE:n Puoli seitsemän ohjelmassa sivutaan UE:ta 5 minuutin clipillä.

2014

Ensimmäinen urbaaniin löytöretkeilyyn täysin keskittyvä UE-ohjelma nähdään YLE:n Prisma Studion jaksossa.

2014

Ensimmäiset UE-harrastajien radiohaastattelut toteutuvat. Ensimmäinen Kaupunkiradiossa ja toinen Radio Helsingissä.

2014

Urban explorers - Finland Facebookissa saavuttaa elokuussa 1000 jäsenen rajan ja jatkaa kasvuaan. Facebookista muodostuu harrastajien vilkkain harrastukseen liittyvä keskustelupaikka. 

2015

Yle Fem-kanavalla esitetty dokumentti autiotalokohtaloita esitetään 13.3. Samana päivänä puretaan ohjelmassa näytetty legendaarinen Uunisurmatalo, taustoiltaan yksi karmivimmista kohteista.



2015

Jussi Kiven kirja Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja julkaistiin loppuvuodesta. Kirja kertoo kuvataiteilija Kiven sekä muutamien urbaanien löytöretkeilijöiden seikkailuista joutomaille ja maanalaisiin luoliin ja tunneleihin.

2016

Entinen suljettu sotilassaari Vallisaari avattiin keväällä 2016. Raunioituneista linnoitteistaan tunnetusta saaresta on muodostunut suosittu turistikohde.

Linkki:

Infiltration - Timeline

Havaintoja harrastuksen kehityksestä ja harrastajamääristä

Kaikki toimittajat, joiden kanssa olen ollut tekemisissä ovat kysyneet minulta harrastajien määrästä Suomessa. Vastausta, muuta kuin summittaista, on ollut mahdoton antaa, sillä mitään päteviä mittareita ei ole ollut.

Kuten blogissani on todettu dm-explorersin olleen ensimmäiset tiedetyt harrastajat. Kaksi nuorta miestä, jotka ovat aloittaneet harrastamaan urbaania löytöretkeilyä, kotoisammin UE:ta, tuon termin alla. Tarkemmin ottaen heille selvisi se hollantilaisen harrastajan ottaessa yhteyttä heihin vuonna 1998. Silloin heistä tuli ensimmäiset tunnetut alan harrastajat Suomessa. Tähän olisi helppo ja ehkä järkevääkin vetää raja suomalaisen UE:n syntyyn. Mutta onko kaikki lopulta näin mustavalkoista? Onko urbaani löytöretkeily syntynyt tosiaan vasta vuosituhannen vaihteen tienoilla?

Uteliaisuus on voimavara, joka on ohjannut ihmiskuntaa historian saatossa. Tutkimusmatkailu ja löytöretkeily on ihmisen veressä ja se ei ole rajoittunut pelkästään Marco Polon, Kolumbuksen, James Cookin ja muiden historian tuntemien sankareiden löytöretkiin eikä mantereiden, vuorien tai Pohjoisnavan valloittamiseen. Löytö- ja tutkimusretkeilijöiden ohella myös historioitsijat ja arkeologit ovat olleet etunenässä selvittelemässä löytämättömien ja unohtuneiden paikkojen, yhteisöjen ja kulttuurien vaiheita. Oletettavaa on myöskin on, että niin kauan kuin on rakennettu urbaaneja ympäristöjä, on aina ollut ihmisiä, jotka ovat halunneet nähdä ne kaikessa komeudessaan.

Vaikka löytöretket ja arkeologiset tutkimukset ovat tieteellisempiä ja kokoluokassaan järeämpiä projekteja, löytyy UE:hen verrattavaa, elämyshakuista toimintaa enemmän yksittäisten henkilöiden työstämänä. Havaintoja tästä on esitetty muun muassa Ninjaliciouksen Infiltration-kirjassa Urban Exploration Timelinessa, eli UE-aikajanassa. Yksittäisiä tapauksia esiintyy aina 1700-luvulta asti, mutta vasta 1970- ja 1980-luvulla toiminta alkaa saamaan UE:lle ominaista tarkoituksenmukaisuutta laajemmassa mittakaavassa san franciscolaisen Suicide Clubin ja australialaisen Cave Clanin myötä. Siinä missä Suicide Club järjesti kierroksia ja tapahtumia kaikenlaisissa epäpaikoissa,  Cave Clan keskittyi sadevesiviemäreissä ja luolissa seikkailemiseen.

1990-luvusta muodostui viimeistään urban explorationin läpimurtovuosi. Venäläinen Vadim Mikhailov (Diggers of the Underground Planet) teki Moskovan hylätyn "maanalaisen kaupungin" tunnetuksi. Jopa siihen pisteeseen asti, että Mikhailovia kritisoitiin myöhemmin muiden harrastajien taholta liiallisesta huomionhakuisuudesta, josta johtuen reittejä maanalaisiin verkostoihin suljettiin virkamiesten toimesta. Samoihin aikoihin Internet kaupallistui ja yleistyi, mikä loi mahdollisuudet useiden UE-sivustojen julkitulolle. Etenkin Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Australiassa pienten piirien kiinnostus sai Internetin välityksellä suurta näkyvyyttä. Tuntemattomasta harrastuksesta oli nousemassa globaali ilmiö ja termi urban exploration alkoi vakiintua. Myös aiheeseen liittyviä lehtiä ja kirjoja alkoi ilmestyä kuten Jinx, Infiltration (lehti) ja Invisible New York. Tässä vaiheessa UE:sta muodostui entistä selkeämmin oikea harrastus, jolla oli myös yhtenäistyvä harrastajakunta.

Entä meillä täällä Pohjolassa? Suomessa 1860-luvulla Helsingin Katajanokan uudisrakentaminen ja vanhojen puurakennusten purku inspiroivat sen ajan taiteilijoita tallentamaan katoavia, ränsistyneitä näkymiä. Autiot paikat ovat kiehtoneet muidenkin alojen taiteilijoita kautta aikojen. Vai pitäisikö sanoa, että tiettyjen taiteilijoiden kautta tuo kiinnostus on tullut julki? Kukapa ei tuntisi Dingon menestyskipaletta, Autiotaloa. Myös elokuvamaailmassa autiutta on hyödynnetty runsaasti etenkin kauhuefektinä. Mikäs muukaan kuin hylätty tehdas tai varastohalli oli rikollisjengien yleisin salapaikka kasarielokuvissa. Niinkin lähellä kuin Suomenlahden toisella puolen tehtiin Andrei Tarkovskin Stalker vuonna 1979. Elokuva on kuin oodi hylätyille paikoille, vaikkakin elokuvan making ofin mukaan projekti oli teollisuusmyrkkyjen ansioista kovin fataalinen kuvausryhmälle.

Stalker-elokuvan yksi kuvauskohteista.

Suomalaisessa kirjallisuudessa hylätyillä paikoilla on ollut aina sijansa, mutta ei koskaan täysin teoksen keskeisimpänä tekijänä. Jantso Jokelinin Matkaopas ei-minnekään (2012) on ehkä ensimmäinen suomalainen kirja, jossa mainitaan termi urbaani löytöretkeily. Sami Perttilän Immobile (2006) ja Autiotalo (2008) ovat hyvin UE-maisia valokuvakirjoja. Vain itse termi puuttuu. Nämäkin ovat toteutettu UE-skenen syntymisen jälkeen. Hannu Valtonen kertoo kirjassaan Hylkyretkiä Pohjolaan Lappiin ja Norjaan suuntautuneista reissuistaan, joiden tarkoituksena oli etsiä lentokoneen hylkyjä. Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1971. Metsäautoja on bongailtu vähintään yhtä kauan kertovat alan expertit, vaikka kirjattua tietoa asiasta onkin vaikea löytää.

UE- tai sitä hipovaa kirjallisuutta.

Kaikesta päätellen on selvää, että UE-harrastajien määrittämistä UE-kohteista ovat kiinnostuneet monet tahot jo kauan sitten ennen tämän modernin lajin syntyä. Toiminta on silti ollut pitkälti hajanaista. Monet nykyisetkin harrastajat ovat kertoneet kokemuksistaan ennen UE:n kasvamista tunnustetuksi harrastukseksi. Esimerkiksi Ruosteinen.comin perustaja Aki kertoi ihmetelleensä 90-luvun lopulla Internetin verrattaen harvakseltaan esiintyviä ulkomaalaisia UE-saitteja, vaikkakin innostui itse lajia harrastamaan vasta reilu 10 vuotta myöhemmin.

Esoteerisen maantieteen puuhamies Marko Leppänen kertoo myös jo ala-asteikäisena, 70-luvulla, tehneensä ensimmäiset tutkimusretkensä läheiselle autiotalolle ja ensimmäisen maailmansodan linnoituslaitteille. Viehätys autio- ja rauniokohteita kohtaan on jatkunut nämä vuosikymmenet. Silti Leppänen ei edelleenkään miellä itseään suoranaisena UE-harrastajana, vaikka kohteet kiehtovat vieläkin.

Yhtä kauaskantoista omistautumista aiheelle edustaa toinen pitkän linjan harrastaja, Varjo, joka kertoo majailleensa autiotaloissa 70-luvulta lähtien, josta hylättyjen paikkojen tutkiminen kasvoi hiljalleen harrastukseksi 80-luvulle tultaessa. He eivät ole ainoita. Monessa tapauksessa UE:ta harrastettiin jo ennen kuin sille löytyi nimi.

Kun termi urbaani löytöretkeily sitten rantautui Suomeen vuosituhannen vaihteessa dm-explorersin ohjaamana, keräsi se ensi alkuun hajanaisten toimijoiden joukon yhteen Quakenetin #urban_exploration-kanavan ja etenkin Suomen UE-forumin (Q-elementsin) kautta. Tämä tuore sakki koostui pääasiassa keski-iältään parikymppisistä nuorista miehistä ja muutamasta samanikäisestä naisesta. Miitit, eli harrastajatapaamiset, vahvistivat pienen aktiivijoukon yhteishenkeä.

Kahden ensimmäisen vuoden aikana (2005-2007) Q-elementsiin rekisteröityi reilu 200 käyttäjää. Vuoteen 2010 mennessä luku miltei tuplaantui. Jotain kuitenkin tapahtui jo ensimmäisen parin vuoden jälkeen. Keskusteluja ei käyty enää samalla innokkuudella kuin foorumin perustamisen alkuvaiheissa. Yllättävä suosio, mediassa näkyminen, harrastuksen kasvaminen ja sen mahdollisesti aiheuttamat negatiiviset lieveilmiöt, tuhopoltot ja varkaudet, johtivat yleisen ilmapiirin muutokseen, salailukulttuurin vahvistumiseen avoimuuden ja välittömyyden kustannuksella. Harrastajakunta oivalsi pian tiedonjaon mahdolliset vaikutukset ja vastuun, joka sisältyi siihen. Julkinen keskustelu kohteista väheni.

Uusi sivu harrastuksen kehitykselle on käännettiin sosiaalisen median yleistyessä. Urban explorers - Finland on vuonna 2008 perustettu ryhmä Facebookissa. Se starttasi pienenä, mutta maaliskuussa 2014 siinä oli jo lähes 500 jäsentä. Vuotta myöhemmin, tätä kirjoittaessa, luku lähentelee jo 1700:aa. Myös muita autioista ja hylätyistä paikoista kiinnostuneiden 'ryhmiä' on olemassa, joissa käyttäjämäärät lasketaan jo useissa tuhansissa. Sosiaalisen median valttina on helppous ja välitön palaute. Sen myötä kynnys kuvien julkaisuun ja pääsy keskusteluihin mukaan on alentunut. Vaikka tällaiset ryhmät on lähtökohtaisesti ongelmallisia mittareita harrastajamäärää kartoittaessa, voidaan johtopäätöksenä karkeasti arvioiden puhua vähintään sadoista harrastajista tai harrastuksesta kiinnostuneista. Onhan UE lyhyen elinkaarensa aikana ollut osaltaan pitkälle internet-sidonnainen harrastus.

Urban Explorers Finland-miitti vuonna 2014.

Internetin UE-ryhmien suuret käyttäjämäärät saattavat myös antaa liioitellun kuvan harrastajamääristä ja siitä kiinnostuneista. Harrastajien järjestämissä miiteissä, eli tapaamisissa, osanottajien määrät ovat vuosikaudet pysyneet samoina, alle 20:ssä, huolimatta kasvavista nettiryhmistä. Sekään ei silti anna aihetta suorille johtopäätöksille, sillä on harrastajia, jotka eivät kaipaa suoria kontakteja toisiin. Toisaalta Internet tarjoaa nyt hyvän areenan aiheeseen liittyvälle keskustelulle ja vaihtoehdon kontaktien muodostamiselle. Samanlaista pienen ja harvan porukan yhteishenkeä tuskin tullaan saavuttamaan kuin harrastuksen alkuvaiheissa.

Oli miten oli, urbaanin löytöretkeilyn juuret ovat syvässä. Vasta nimetyn lajin taival on ollut kuitenkin kasvujohtoinen. Lisäpontta sille on antanut media, jonka työstämänä UE-harrastajista on tehty jo useampi lehtiartikkeli sekä pari TV- ja radio-ohjelmaa viime vuosina. Laji kiinnostaa ja mikä tärkeämpää, ajaa ihmisiä ulos tutkimaan ympäristöään uteliaammin. Mikä on sitten lajin tulevaisuus ja mitkä ovat siihen liittyvät uhkakuvat? Se olkoon jonkun toisen bloggauksen teemana.

Linkki:

Suomalaisen UE: aikajana