Haastattelu: Vihreä mies

Suomalaisten UE-harrastajien kirjo on runsas. Yksi harrastajista tunnetaan vihreänä miehenä. Kyseessä on mitä ilmeisimmin enemmän kuin pelkkä poliittinen suuntaus. Vihreä mies pukeutuu vain vihreään, ajaa vihreätä autoa ja sisustaa vihreästi. Tällä vihreydellä on nimikin, Joona Nuutinen. Hän on kotoisin Jyväskylästä, mutta asuu nykyisin pääakupunkiseudulla. Hän on yksityisyrittäjä yhden miehen yrityksessä, joka tuottaa kotisivuja. Omat kotisivunsa hän on, kuinkas muutenkaan, sävyttänyt vihreällä. Hän on myös muusikko. Harrastuksesta on vaikutteita ja tunnelmia välittynyt myös hänen vihreäsävytteisen bändinsä Unzymen biiseihin. Hän kuvailee musiikkiansa biomekaaniseksi popiksi. Poikkeuksellinen mies on myös poikkeuksellinen UE-harrastaja. Nuutisen ajatuksia harrastuksesta koitettiin avata kohteiden etsimisen ohella kevättalvella 2015.

Vihreä mies hylätyllä vedenpumppaamolla.

Syrjäseutu: Miten ja milloin kiinnostuit urban explorationista?

Joona Nuutinen: Hyvin pienenä poikana, olisinko ollut 11 tai 12 ikäinen. Olisiko ollut vuonna 1995 suurin piirtein. Seikkailin lähialueen betoninvalmistamolla ja romuttamolla. Sellaisissa puolihylätyissä paikoissa. Myös jossain rautateiden lähistöllä olevilla raunioilla. Innostuin oikeastaan valokuvaamisen kautta. Aluksi harrastin sellaista macro-meininkiä, eli lähikuvaa ja yksityiskohtia. Osallistuin vuonna 2000 Kamera-lehden Digi-Suurkisaan, jossa sijoituin toiseksi näillä ruostekuvilla. Suurin piirtein samoihin aikoihin pidin ruoste-aiheisen valokuvanäyttelyn...

SS: Miten törmäsit sitten UE-skeneen?

Joona Nuutinen: Sitä tietysti mietti, missä on mahdollisimman hienoja ruosteisia asioita ja alkoi etsimään tietoa, niin sitten löytyi muun muassa Spivey Point. Sitten käytiin kavereiden kanssa ensimmäisillä UE-retkillä joskus 2001-2002.

Joona Nuutinen Oulussa, hylätyssä teollisuusrakennuksesa, vuonna 2008.

SS: Vastoin monien itseään "aitoina" löytöretkeilijöinä pitäviä, et itse syty paikkojen etsimisestä. Miksi?

Joona Nuutinen: Sekin on mielenkiintoista, jos löytää vahingossa jonkun paikan, mutta en niitä järjestelmällisesti tosiaan etsi. Ehkä sen vuoksi, että minua kiinnostaa nimenomaan se visuaalinen puoli. Paikasta on hankala tietää, onko se mielenkiintoinen ennen kuin sinne pääsee paikalle. Mulle riittää yksi kohde tosi pitkäksi aikaa, että mä voin viettää muutaman päivänkin jossain, jos se on riittävän mielenkiintoinen paikka.

... En tiedä. En sanoisi, että se paikkojen etsiminen ja tutkiminen olisi täysin kiinnostusalueeni ulkopuolella, mutta minulle se alkuperäinen syy ja seikkailun motiivi on valokuvaaminen. Mä en tarvi hirveätä arsenaalia niitä paikkoja, mulle riittää sellainen yksi hyvä.

SS: Jos et etsi paikkoja, kuinka niihin pääset?

Joona Nuutinen: Kyllähän niistä sitten kuulee kavereilta, jotka seikkailee paljon. Sitä kautta olen ehkä viime aikoina eniten päässyt paikkoihin. Toki siitä on kiittäminen tätä aktiivista yhteisöä. Käyn myös aika paljon uudelleen niissä kohteissa, joissa on vuosien mittaan tullut käytyä. Ja aina sieltä löytyy jotain uutta kuvattavaa, vaikka siellä olisi käynyt 10 kertaa. Edelleenkin mulla on niissä valokuvissa yksityiskohtiin keskittyvä lähestymistapa, että mä en dokumentoi niitä paikkoja vaan otan taidekuvia. Haen abstrakteja kuvioita, pintoja, heijastuksia ja sellaisia maalauksellisia otoksia.

Joona Nuutinen, 2015.

SS: Mikä muu sinua kiehtoo harrastuksessa?

Joona Nuutinen: Sen visuaalisuuden lisäksi minua toki kiehtoo paikoissa se tunnelma, pysähtyneisyys ja sellainen ajattelun vapaus. Siellä ei silleen ohjata mua mihinkään toisin kuin jossain kaupunkiympäristössä, jossa on jokin konsepti aina meneillään. Joko on menossa leffaan tai menossa syömään tai tekemään jotakin. Mutta hylättyyn paikkaan ei ole mitään järkevää syytä mennä. Se hienous siinä on, että sinne voi mennä vaan omien ajatustensa kanssa sinne mietiskelemään ja meditoimaan. Se on hyvä paikka kuunnella itseänsä, tuntea, eikä vaan olla ohjattavana. Se on jotenkin irti kaikesta. Sen takia se on hienoa.

Toki se on yksi suurimmista syistä, miksi kiinnostuin UE:sta, valokuvaamisesta ja toki yritän saada niihin valokuviinkin samaa tunnelmaa, mikä seikkaillessa tulee. Ja ne elämykset, mitkä koen siellä paikassa, koetan niistä saada sellasia paloja ja hetkiä tuotua. Kyllä se on sellainen kokonaisvaltainen elämys koko hylkiöpaikkojen tutkiminen. Ei se ole pelkkä visuaalinen elämys, mutta ehkä se, kun mä lähden sinne fiilistelemään ja ottamaan kuvia, niin sen takia se kartoitusvaihe tuntuu jotenkin työläältä. Siksi lähden tosi mielelläni muiden messiin...


Linkit:

Unzymen kotisivut

Linkit: Uusi sivusto Urbanex ninja

Urbanex Ninjan jäseniä. (Kuva: Urbanex Ninja)

Juuri kun näytti siltä, että viimeinenkin päivittyvä UE-sivusto, Petri Volasen Autiot & Unohdetut, katosi palveluntarjoajan virheiden vuoksi, julkaistiin kuin puskista uusi Urbanex Ninja alkuvuodesta 2015. Sivusto on herättänyt uteliaisuutta poikkeuksellisilla huomioillaan. UE-skenen tuoreimman ryhmän seikkailut ovat olleet jo nyt monipuolisia. Niihin on sisältynyt muun muassa sukellusta, Tsernobylin ydinvoimalassa vierailu, entisestä terveyskeskuksesta löytynyt huumeluola, talon alle piilotettu Puolustusvoimien entinen varastoluola sekä kaiken kukkuraksi ihmisen ruumiin löytäminen.

Sivuston taustalla toimivat harrastajat pitävät kiinni anonymiteetistään, mutta minkälaisesta poppoosta on kyse? Syrjäseutu otti yhteyttä Urbanex Ninjaan.

- Seikkailemassa on usein 1-4 mies- sekä naispuolista henkilöä ja mukana voi myös olla vierailevia tähtiä, kertoo sivustosta vastaava Tuomo. - Valtaosa porukasta on kolmekymppisiä pääkaupunkilaisia, mutta porukan ikäihmiset ovat lähentymässä jo neljääkymmentä.

Vaikka sivusto onkin tuore, on seikkailun perinteet ryhmässä silti syvässä. Melontaa, sukellusta ja autioissa paikoissa vierailua on harrastettu jo vuosikausia. Kuvamateriaalia niistä on kerätty lähinnä digi- ja kännykkäkameroilla. Varusteilla hifistely ei ole joukon arvomaailmassa kärkisijoilla, vaan materiaalia kerätään sillä mitä kulloinkin sattuu olemaan mukana.

- Kovin hienoja vehkeitä ei viitsi ottaa mukaan, sillä ne eivät välttämättä kestä menossa, toteaa Tuomo.

Osa sivuston viehätystä on kohteiden historiaan perehtyminen. Historiatietojen ohella kohteita esitellään myös vanhoin kuvin. He ovat jopa haastatelleet ihmisiä paikan päällä löytääkseen lisätietoa kohteiden taustasta. Historiaviitteiden lisäksi kohde-esittelyjä höystetään myös videoin. Monipuolisesta annista voisi helposti saada sekavan sopan, mutta Urbanex Ninjassa paketti pysyy kuitenkin hyvin kasassa.

- Meidän porukka ei ajattele suoranaisesti harrastavansa UE:ta, ehkä siksi että kiinnostus hylättyihin heräsi jo ennenkuin niille oli keksitty osuva nimi. Puuha on enemmänkin tutustumista oman ja naapuripaikkakuntien lähistoriaan. Samaan harrastukseen ollaan myös niputettu luonto. Maastosta löytyneet luonnon muokkaamat paikat ovat meille yhtenä osana harrastusta, vaikka niitä kaupunkiasuminen ei niin paljoa tarjoakaan, kiteyttää Tuomo Urbanex Ninjan toimintaa.

Urbanex Ninjaa ei mielenkiinnon uupumisesta tai oma-aloitteisuuden puutteesta voi ainakaan syyttää.

- Tälläkin hetkellä kohteita on tiedossa mielinmäärin 10 kilometrin säteellä ja vain aika rajoittaa niihin tutustumista. Herkullisimmat napataan heti ja muut sitä mukaa kun aikaa löytyy.

Urbanex Ninjalla on taito tuoda ruohonjuuritason kohteistakin mielenkiintoisia yksityiskohtia esille. Sivustoon voi tutustua alla olevasta linkistä:

Urbanex Ninja

Haastattelu: Antero

Antero on kotoisin Helsingin Vallilasta. Tällä hetkellä hän majailee Kruununhaassa. Edelleen käytännössä kotikulmillaan. Hän on yliopistolla kirjoilla, mutta opinnot etenevät verkkaisesti. Hän tekee kaupoissa välillä sijaisuuksia tullakseen toimeen. Elämä on vailla selkeää suuntaa, mutta toisaalta kaikki ovet ovat avoinna hänen niin tahtoessaan.

Antero on urbaani löytöretkeilijä, kaupunkiseikkailija sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä hän ei reissaa kohteiden perässä. Harrastus nimittäin kohdistuu pääsääntöisesti sinne, missä koti on. Anteron tyyliin ei kuulu hakea aktiivisesti kohteita, vaan olla valppaana ja ottaa aina tilaisuudesta vaarin. Hänen urbaaniin löytöretkeilyyn ei sisälly myöskään valokuvaaminen, sosiaalisessa mediassa tykkäysten metsästäminen eikä henkseleillä paukuttelu. Puhuessaan urbaanista löytöretkeilystä hän luo filosofisia näkökulmia kuin kaikki liittyisi kaikkeen. Käytimme pienen hetken pienestä retkestä tehdäksemme haastattelun.

Antero hylätyssä teollisuusrakennuksessa.

Syrjäseutu: Miten ja milloin kiinnostuit urban explorationista?

Antero: Olin varmaan 15-vuotias. Taisi olla 2000-luvun alkupuolella. Joku siinä vaan kiehtoo. Muistan, että silloin oli Vallilassa oli tämä eläinlääkis, joka muutti sitten Viikkiin. Siellä tuli ensimmäiset kosketukset tähän hommaan. Joku ikkuna oli rikottu ja uteliaana meni sinne sisään. Sitten oli pari kaveria, joiden kanssa seikkailtiin joillain rakennustyömailla. Onneksi tajuttiin jo silloin olla varovaisia, ettei koskaa mitään kummempia tapahtunut.

SS: Eikös siellä Eläinlääketieteellisessä ollut jotain eläinten sikiöitä lasipurkeissa?

Antero: Joo-o ja sitten kaikenlaisia hoitovälineitä. Että siinä mielessä tosi mielenkiintoinen paikka. Ehkä jopa pelottavakin pikkupojan mielestä silloin. Se oli vakuuttava kokemus. Siitä oli hyvä jatkaa harrastusta.

SS: Minkälaisia kohteita sinä nykyään harrastat?

Antero: Kaikki oikeastaan, mitä ihminen on rakentanut, kiinnostaa. Silti tuntuu, että mitä lähempänä se on Helsingin keskustaa sitä mielenkiintoisempi se on. Kaikki tietää, että Helsingissä on kattava maanalainen tunneliverkosto, se kiehtoo erityisesti.

Maanalainen kiinnostaa.

SS: Miten löydät kohteita?

Antero: Pitämällä silmät ja korvat auki. Mä liikun ite aika paljon kävellen ja kesäisin myös pyörällä. Siinä tottakai tulee kartotettua aika hyvin tuota omaa lähiympäristöä. Aina joskus tarkkailessa saattaa löytyä jotain.

SS: Olet poikkeuksellinen harrastaja siinä mielessä, että et valokuvaa lainkaan. Perustelisitko tätä?

Antero: Toi olisi helppo perustella ihan sillä, että mulla ei pysy kamera kädessä. Mutta ei se ihan niin yksinkertaista ole. Valokuvaaminen ei ole koskaan kiinnostanut mua. Mä arvostan niitä ihmisiä, jotka ottavat hyviä valokuvia ja jotka osaavat sen homman. Jätän mielelläni sen homman niiden vastuulle. Mä itse haen sitä fiilistä noista paikoista ja sitä, että pääsen omaan rauhaan - irti arjesta, omien sääntöjen maailmaan.

Yksi tärkeimmistä harrastukseen liittyvistä seikoista on se, että sitä voi harrastaa ilmaiseksi. Nyt, jos lähtisin hankkimaan kameraa, niin olisi aika korkee kynnys lähtee paneutumaan siihen kalustopuoleen. Sitten se menee kikkailuksi ja mun mielestä silloin tuntuu, että ihmiset unohtaa jotain olennaista - ei pelkästään urbaanissa löytöretkeilyssä, kun ollaan koko ajan räpsimässä valokuvia. Mulle riittää ne muistot.

Antero rikotussa rakennuksessa laitakaupungilla 2010.

SS: Mikä on hienoin kohteesi?

Antero: No, siitä on pari vuotta aikaa, kun täysin sattumalta löysin yhden väestönsuojan Helsingin ihan ydinkeskustasta. Varmasti haastattelija itse tietää, mistä paikasta on kysymys. Siellä tuli käytyä useasti ja tuli seurattua sitä paikan muutosta aika pitkään. Se oli sellainen paikka, että sinne ei kävelty ihan noin vaan, mutta silti siellä kävi erilaisia ihmisiä erilaisin motiivein: graffititaiteilijoita ja päihdekasvien kasvattajia. Tykkään miettiä sitä, ketä näissä paikoissa on käynyt silloin, kun ne on ollut hylättyjä. Tottakai myös sitä millaisia ne on olleet käytössä. Erityisesti minua kuitenkin kiinnostaa ihmisten motiivit vaikkapa maalata graffiteja johonkin paikkaan, jossa kukaan ei ole sitä näkemässä. Ei ole hienoa nähdä, että ihmiset menee paikkoihin tavallaan pilaamaan ne, mutta jotain mielenkiintoista siinä on, mitä ihmiset tekevät siellä muuta kuin pelkästään tutkivat ja valokuvaavat.

SS: Viimeiset sanat...

Antero: Harva nykypäivänä pystyy sanomaan olevansa seikkailija, se tässä on mun mielestä hienoo.

Antero tutkimassa hylättyä Austinia 2015.

Haastattelu: TreStalkerien voimahahmo Wormwood

TreStalkers, jo pelkkä nimi herättää kunnioitusta. Tamperelaispohjainen ryhmä ollut kasassa kohtapuoliin jo vuosikymmenen ja on siten Suomen ainoa kasassa pysynyt aktiivinen UE-poppoo. Sinä aikana sen tavaramerkiksi ovat muodostuneet eritoten sotilaskohteet sekä maanalaiset kohteet kuten luolat, tunnelit, bunkkerit ja kaivokset. Kohteet, jotka ovat yleensä olleet tavallista haastavempia ja harvinaisempia suomalaiselle harrastajakunnalle. Hämärä toiminta ja salamyhkäinen poppoo on herättänyt ehkä siksi kiinnostusta ja ihainnointia niin skenessä kuin sen ulkopuolellakin.

TreStalkersissa on 4 jäsentä: Wormwood, Mortus, Nila ja c8h11no2. Vaikka ryhmän jäsenet ovat olleet aktiivisia miittailijoita ja ottaneet osaa skenen tapahtumiin ja keskusteluihin, on se samalla pitänyt yllä tiukkaa salailukulttuuria vuodesta toiseen. Sen kohteista, reissuista ja toimista tietää vain aniharva ja vieläkin harvempi päässyt todistamaan niitä. TreStalkers-sivusto ei ole päivittynyt vuosikausiin, mutta kulissien takana toiminta on jatkunut yhä voimakkaana. Väläyksiä ryhmän tuoreimmista seikkailuista on nähty harvakseen näyttelyissä, esitelmissä sekä ryhmän omilla Facebook-sivuilla.

Eräänä iltana on tarjolla pienelle ja valikoidulle joukolle hämärässä kellaritilassa stalkerien keväisen Ruotsin reissun kuvasatoa. Tässä yhteydessä Syrjäseudulle tarjoutuu tilaisuus ryhmän tapaamiseen ja haastatteluun. Haastateltavana on TreStalkers-ryhmän yksi perustajajäsenistä, Veli-Matti Rintala, joka UE-piireissä yhdistetään myös nimimerkkiin Wormwood. Hän on voimakas vaikuttaja niin skenessä kuin ryhmänsä sisälläkin. Pitkälti juuri hänen vaikutuksen alaisuudessa TreStalkersista on tullut sitä, mitä se tänä päivänäkin on. Jutunjuurta ja tarinoita riittää Veli-Matilla kerrottavaksi. Siihen nähden haastattelussa raapaistaankin vain pintaa...

TreStalkers tutkimassa vahingossa aktiivista NATO-sotilastukikohtaa. (Kuva: Wormwood/TreStalkers)

Syrjäseutu: Kertoisitko TreStalkersin synnystä?

V-M Rintala: TreStalkers syntyi käytännössä silleen, että oltiin herra Mortuksen kanssa tunnettu entuudestaan ja heitetty reissuja yhdessä ja sitten puhuttu, että Tampereelle Lentokonetehtaan alueelle pitäisi mennä tutkimaan, onko siellä mitään maanalaista. Sovittiin päivämäärä ja Mortus tuli sitten yllättäen paikalle Nilan ja Iivanin kanssa punaisella Ladalla. Näin tutustuin Nilaan. Kyseisen viikonlopun aikana, marraskuussa 2006, löysimme tämän Grottoksi kutsutun luolaston. Siinä huomattiin, että porukka toimii ja sovittiin uusia reissuja. Porukka hitsautui paremmin yhteen sitten seuraavana keväänä tehdyn ensimmäisen yhteisen ulkomaanreissun myötä, joka suuntautui pääasiassa Itä-Viroon. Sellanen vajaan viikon reissu. Sieltä palatessamme mietimme, että meillä on tässä ryhmä. Pitäisi varmaan keksiä joku nimi. Vähän myöhemmin sitten keksin TreStalkers-nimen. Kesällä tehtiin toinen reissu Lohja-Pohja-suunnille. Vähän Forssan jälkeen autoon hyppäsi sitten Dopamiini (c8h11no2) ja se jäi porukkaan mukaan. Siinä vaiheessa TreStalkkersista tuli nelijäseninen...

RFC hirttää muumin Grottossa Tampere-miitissä 2008. Kuvassa etualalla myös Iivan, joka oli löytämässä Grottoa alkuperäisen TreStalkers-kolmikon kanssa. (Kuva: Wormwood/TreStalkers)

SS: Entäs tämä MansExp-ryhmä?

V-M Rintala: Joo, ennen TreStalkersia Mortuksen ja minun kanssa oli mukana Muukalainen. Muukalainen muutti Helsinkiin ja silloin Urjalassa asunut Nila tuli tilalle. Samalla sitten ryhmän nimikin vaihtui koomisesta hieman katu-uskottavammaksi.

SS: Onko TreStalkersilla ollut esikuvia?

V-M Rintala: Ei oikeastaan. En ole koskaan edes miettinyt asiaa sen kummemmin. Jotenkin sitä on vaan tehnyt sellaista asiaa, mitä on itse halunnut tehdä. Ei sitä ole miettinyt sillai, että haluais tehdä jotain samaa kuin joku toinen. Jälkeenpäin on sitten tullut otettua ulkomaisista urban exploration touhuista selvää ja kyllä siellä tiettyjä toimijoita on, jota kunnioittaa, mutta ei varsinaisia esikuvia. Yksi mitä seurattiin silloin alkuvaiheessa oli Eestin diggers, joilla oli hurjia seikkailuja. Jos joku pitää mainita, niin se olisi tämä Eestin diggers, joka tuli ja meni. Niiden nettisivut on häipynyt varmaan jo monta vuotta sitten.

Wormwood hylätyssä kirjastossa 2008. (Kuva: c8h11no2/TreStalkers)

Syrjäseutu: Minkälaista on exploroida ryhmässä? Onko teillä jokin työjako?

V-M Rintala: Meillä on aika sekalainen sakki porukkaa. Sitten kuitenkin täytyy olla jotain muutakin yhteistä kuin kiinnostus näihin touhuihin. Toki meillä on ollut aika vahvasti se työnjako. Henkilöt on erilaisia ja vahvuudet on erilaisia. Dope eli dopamiini hallitsee tietotekniikan. Se on hoitanut paljon esimerkiksi navigointiasioita ja tietoteknisiä seikkoja tähän taustatutkimukseen liittyen. Suurimman taustatyön kohteiden etsimisessä on varmasti tehnyt Nila ja minä. Mortus puolestaan hallitsee tekniikan, se korjaa esimerkiksi auton, jos se hajoaa. Näin voisi suurinpiirtein tehdä työnjaon.

Itse olen ehkä ollut aika pitkälti sellainen liikkeelle pistävä voima, jolla on lähes loputtomasti intoa lähteä tutkimaan kaikenlaista. Olen sitten vaan ruoskinut porukkaa eteenpäin ja suunnitellut reissuja, joissa muut on sitten auttanut toteutuksessa.

SS: Siitä tultiinkin oikeastaan jo seuraavaan kysymykseen. Vaikuttaa siltä, että olet ryhmän pääasiallinen ideologi ja vetäjä. Pitääkö tämä arvio paikkaansa?

V-M Rintala: Kyllä meikäläinen varmaan on se voimavara, mikä edesauttaa siihen, että uusia reissuja tehdään. Mutta toki kaikkia tarvitaan. Viime vuodet ollaan pitkälti Nilan kanssa kaksin luotsattu TreStalkersia. Dopella ja Mortuksella on ollut muita hommia mielessä enemmän ja ne on olleet mukana, kun ovat kynnelle kyenneet.

Tutustumassa kunnallistekniikkaan 2015. (Kuva: Wormwood/TreStalkers)

SS: Facebookissa on mainittu TreStalkersin olevan uskonnollinen yhteisö. Onko TreStalkersilla jonkinlainen filosofia?

V-M Rintala: On. (hekotusta)

SS: No, mikä se on?

V-M Rintala: Ehkä siitä ei voi puhua näissä yhteyksissä sen enempää. No comments.

SS: Ilmeisesti teillä on hyvä henki. Rakoileeko se pitkissä reissuissa?

V-M Rintala: Tottakai, mutta kaikki osaa ottaa aika hyvin palautetta ja vi***ilua. Ne tietää omat heikot puolensa, josta sitä kuittailua tulee. Kyllä meillä on ihan uskomattoman hyvin mennyt noi parin viikon reissut, mitä ollaan pisimmillään heitetty tonne Baltiaan. Ei siinä mitään katastrofeja ole päässyt syntyyn.

Onhan se aika tiukkaa touhua, kun pienessä tilassa ollaan kaksi viikkoa yhdessä tiiviisti. Ei ole suihkua käytettävissä ja muuta niin, kyllä se kysyy hieman luonnetta itse kultakin. Mutta hyvin on selvitty ja väleissä pysytty.

TreStalkers etsimässä tietä suljettuun linnoitukseen Ruotsissa 2012. (Kuva: Wormwood/TreStalkers)

SS: Kuinka suurta osaa infiltraatio näyttelee teidän seikkailuissa?

V-M Rintala: Siitä voi vaikka esittää vastakysymyksen, että mitä on infiltraatio? Mutta kyllähän infiltraatio on ihan tärkeä osa urbaania löytöretkeilyä. Kyllä se kuuluu myöskin TreStalkersien toimipiiriin. Meidän infiltraatio on ehkä silti vähän erilaista kuin mitä Ninjaliciouksen infiltraatio jossakin Torontossa. Meillä on vähän erilaisia kohteita täällä syrjäisessä Suomessa.

SS: TreStalkers ei tunnetusti paljoa vaaroja kaihda. Kuolemakaan ei ole käynyt kaukana. Pysähdyttekö koskaan miettimään onko kaikki sen arvoista?

V-M Rintala: Pysähdymme monesti, mutta yleensä jälkeenpäin. Sitten ne pääsee yleensä vähän unohtuun, kun on liikaa intoa.

SS: Kertoisitko jostain läheltä piti-tilanteesta?

V-M Rintala: Joo, oikeestaan ensimmäisenä tulee mieleen kaksi semmoista tapausta, joista ollaan jälkeenpäin ajateltu menneemme liian pitkälle ja tehty liian vaarallisia asioita. Yksi on Skrundan kummituskaupungin vesitorniin kiipeäminen, joka oli todella huonossa kunnossa. Siellä oli ylhäällä vesisäiliön alapuolella peltinen taso, jossa oli ihmisen kokonen reikä keskellä, mistä joku on ehkä saattanut tulla läpi. Se oli meille onneksi varotuksena, että edelliselle oli saattanut käydä huonosti. Osattiin olla varovaisia, mutta siitä huolimatta pakko oli päästä romahtaneen vesisäiliön päälle kiipeämään. Toki saatiin hienoja valokuvia, mutta ei se sen arvoista ollut. Se oli tyhmää.

Toinen oli eräs meidän kaivosseikkailu, johonka tämä Syrjäseudun blogisti-haastattelija on osaltaan syyllinen. Tosiaan siinä meinasi käydä happi vähiin. Siinä oli mahdollisesti jopa hengenlähtö aika lähellä.

Hylätyssä maanalaisessa sotasairaalassa 2013. (Kuva: Wormwood/TreStalkers)

SS: TreStalkkerit on vähän tällainen mystinen porukka. Valottaisitko vähän nykyhetkeä - missä mennään?

V-M Rintala: Viime vuosina ollaan tehty paljon yhteistyötä eri tahojen kanssa. Meillä on ollut yhteisiä reissuja RFC:n ja RGS:n kanssa muun muassa, mutta ainakin omana tavoitteena olisi, että päästäisiin TreStalkersin alkuperäisellä poppoolla liikenteeseen ensi vuoden aikana. Useita suunnitelmia on vireillä. Aika näyttää, mitä niistä tulee toteutuun. Samoilla suunnilla silti liikutaan kuin mitä viime vuosina, että toi länsinaapuri kiinnostaa edelleen. Muitakin suunnitelmia on. Saa nähdä mitä ne tuo tullessaan.

SS: Niin Baltiaan teitte pari reissua ja Ruotsiin pari...

V-M Rintala: Niin Balttiaan tehtiin kolme reissua. Siitä tuli trilogia, mutta Ruotsi ei jää trilogiaksi. Tuntuu, että sinne pitää heittää vähintään kaksi reissua vielä. Todennäköisesti vielä enemmänkin. Siellä on paljon koluttavaa. Juuri sitä koluttavaa, mikä meitä eniten kiinnostaa, eli maanalaista kamaa: vanhoja kaivoksia ja sotilaskohteita.

Wormwood, c8h11no2 ja Pingu Ruotsissa 2011. (Kuva: Nila/TreStalkers)

SS: Jos mennään sinuun itseesi, mitä muuta harrastukseesi tällä hetkellä sisältyy? Ei pelkkää seikkailua.

V-M Rintala: Olen huomannut, että luonteeseeni kuuluu tällainen oman tekemisen dokumentoiminen tosi vahvasti. Samalla sitten olen dokumentoinut tätä harrastusta ylipäätään. Olen kerännyt sellaista arkistoa, jossa on tietoa etenkin itselle tärkeistä kohteista, mutta muustakin. Monta vuotta olen myös kirjoitellut ylös meidän matkakertomuksia. Siitä on myöskin herännyt semmoisia ajatuksia, että pitäisikö sieltä saada jotain ihan muidenkin luettavaksi. Tällainen vahva kiinnostus harrastukseen on ylipäätään ja urbaanista löytöretkeilystä ei ole suomeksi kirjoitettu kirjaakaan toistaiseksi. Ulkomaillakaan ei ole kovin montaa kirjaa aiheesta tehty, että ehkä siinä olisi hyvä rako.

SS: Onko sinulla mitään sanottavaa harrastuksen yleiseen kehitykseen täällä Suomessa?

V-M Rintala: No joo, se on ihan mielenkiintoinen asia, mistä on keskusteltu lähiaikoina tuolla IRC-kanavalla ja muuallakin. Osa harrastajista, jotka on ollut mukana sieltä foorumin ja IRC-kanavan alkuajoista lähtien, tuntee itsensä jollakin tavalla vanhemmaksi polveksi ja sitten on tullut nuorempaa polvea, parikymppisiä ja allekin, uusia harrastajia. Tavallaan on muodostunut jonkin sortin koulukuntia ja ajatuksia, että jotkut asiat oli erilailla aikasemmin. Helposti ajattelee, että asiat oli paremmin ennen. Silloin, kun vielä oli Raunistulakin pystyssä, Crichton - Vulcania ei ollut purettu ja muuta.

Itse olen pyrkinyt ajattelemaan siten, että asiat muuttuu ja asiat on erilailla joiltakin osin. Internet on vaikuttanut tosi paljon. Silloin, kun tehtiin ensimmäisiä reissuja Baltiaan, ei juuri mitään tietoa ollut netissä ja nyt on todella paljon kuvia ja kaikenlaista tietoa. Koordinaatitkin on valmiiksi saatavilla. Harrastus on sikäli muuttunut tosi paljon. Se on muuttunut joiltakin osin helpommaksi, mutta toisaalta siitä lähtee vähän hohtoakin, kun voi kattella videot ja kuvat etukäteen ennen kuin menee paikalle. Se on muuttunut ja se on erilaista. Ei se välttämättä ole huonompaan päin. Toki sitä voi harrastaa vielä vanhallakin tavalla. Sitä vaan pitää etsiä syrjäisempiä paikkoja ja nostaa haasteita hieman uudelle tasolle...

Wormwood haastateltavana erinäisten retkeilijöiden salamajassa 2014.

Linkit:

TreStalkers-sivusto

TreStalkers Youtubessa

TreStalkers Facebookissa

Nilan haastattelu Syrjäseudussa

Haastattelu: Tuulahdus menneisyydestä - mitä tapahtui FUE:lle?

Finnish Urban Exploders on nimi, joka ei ehkä suurimassa osassa lukijoista herätä yhtään mitään. Harvojen mieliin jäänyt helsinkiläisperäinen nuorten miesten joukko perusti kuitenkin sivuston, joka oli luokassaan historian toiseksi ensimmäinen Suomessa. Vuosituhannen vaihteessa, ryhmän syntymisen aikoihin, kukaan ei nimittäin tiennyt termistä urban exploration. Ei ainakaan kukaan tavan tallaaja. Harvalukuinen harrastajajoukkokin oli vielä autuaan tietämätön toisistaan. Vain dm-gallery oli ainoana suomalaisena UE-sivustona netissä.

Eräässä pienimuotoisessa, sekalaisten seikkailijoiden kausi-iltamien yhteydessä tapaan sattumalta miehen, joka kuului tähän maineikkaiseen ryhmään. Kiinnostus on molemminpuolista, sillä vain paria kuukautta aiemmin olen julkaissut UE-sivustojen historiikin, jossa sivutaan myös FUE:ta. Sen on myös mies noteerannut. Sovimme tapaamisesta kuukauden päästä, mutta sitä ei asiaankuulumattomista syistä koskaan tapahtunut. Vuotta myöhemmin saamme sovittua vihdoin tapaamisen retken yhteyteen, joka sijoittuu vanhalle linnakesaarelle.

Nyt on tuo hetki. Olen innoissani. Olen pääsemässä jälleen käsiksi suomalaisen UE-historian alkuhämäriin. Aikaan, jolloin UE oli itsetarkoituksetonta puuhastelua vailla vertailupohjaa, ja aikaan, jota en itse kokenut. Mieluisaa on myös, että molemmat olemme innostuneet seikkailusta, jota kutsumme vanhan koulukunnan eksploraatioksi. Mennään ilman suuria etukäteissuunnitelmia tutkimaan, mitä alueella on tarjottavanaan. Eli etsimään jotain sellaista, mistä emme ole edes vielä tietoisia. Kohde on kyllä tuttu, mutta omalta kohdaltamme huonosti ruodittu.

Saavumme vesiteitse saarelle. Mukaamme on liittynyt kolmaskin kaveri, Syrjäseudun vanha tuttu, Heikki. Illan alkaessa hämärtämään vaellamme kolmen koplana kohti saaren eteläisimpiä osia etsien vanhoja tunneleita, joista osa on peitetty. Syksyinen pimeys luo tutussakin paikassa sanoinkuvaamatonta vierauden tuntua ja jännitystä. Tuntuu kuin kaikki olisi mahdollista. Ensimmäinen tunneli löytyykin pienen hapuilun jälkeen. Pienestä syvänteestä löydetyn tunnelin aukko johtaa viistosti syvemmälle.

Tutkimassa maanalaista tunnelia.

FUE lyhennettä käyttäneen joukon sivut hävisivät kuin varoittamatta ajan saatossa eikä ryhmän jäsenistöstä kuulunut sen jälkeen mitään. Retkellämme oli aika ottaa selvää tästä. Mitä oikein tapahtui?

Syrjäseutu: Miten ajauduitte UE:n pariin?

Willow: Sen on pakko olla joko 2001 tai 2002. Oltaisiinkohan me vahingossa törmätty joihinkin autiotaloihin... Niin joo! Nyt muistan. Me luettiin jostakin, että joku oli käynyt Kanadassa jossain entisellä tutka-asemalla tai ohjustukikohdassa. Sitten mekin lähdettiin komppaamaan tätä meininkiä. Ensimmäinen paikka taisi olla joku Vuosaaren vedenpuhdistamo, jota käytiin pariin kertaan etsimässä. Sitten muistan, että nuorena pyörittiin Vuosaaren telakalla monta kertaa. Se oli aika jännä paikka. Se oli niinku puoliksi hylätty siihen aikaan. Ja Tattarisuo! Sehän on ihan maaginen paikka. Siitä se homma lähti käyntiin sitten.

SS: Ketä kuuluu FUE:en?

Willow: Siihen kuului ihan meidän lähipiiri. Olisko 3-4 kaveria. Koottiin silloin sellainen ryhmä ja kaikilla ryhmillä piti siihen aikaan olla nimi. Puhutaan kuitenkin 2000-luvun alkupuolesta. Meidän tällaisena ideologina oli silloinen dm-explorers eli Spivey Pointin tyypit. Sitten mekin ajateltiin, että meidän pitää keksiä jokin nimi. Muistan, että keksittiin hienot roolinimetkin. Mulla taisi olla Willow. Sitten pari kaveria keksi jotain vähän vaikeampia.

Willow tunnelinhaarassa.

SS: Milloin sivut perustettiin?

Willow: Se on varmaan ollut 2002 tai 2003 viimeistään, koska viimeisin päivitys oli siltä vuodelta. Nythän se saitti on kadonnut lopullisesti.

SS: Olitteko yhteyksissä muihin harrastajiin kuten dm-explorersiin?

Willow: Joo, olimme yhteyksissäkin heihin. Suunniteltiin jopa yhteisiä retkiäkin, mutta muistaakseni silloin se kaveri, johon oltiin yhteyksissä, asui Tampereen seudulla. Se taas oli siihen maailman aikaan kaukana. Autoa ei ollut. Vaihdettiin sähköposteilla kohteitakin, mutta käsittääkseni ne ei silloin koskaan käyneet pääkaupunkiseudulla.

Sitten tuli The Silent The Complete* ja oltiin siihenkin yhteyksissä. Vaihdettiin ehkä pari sähköpostia joskus. Sillä oli enemmän sellaisia taiteellisia valokuvia. Se komppasi samoja paikkoja, jotain taisteluhautoja Kontulan maastossa, missä me oltiin käyty, niin sehän oli kova juttu. Me tiedettiin, että se oli paikallinen tyyppi, mutta ei me tavattu koskaan.

Turusta nousi uusia tyyppejä. Sitten tuli joku Turun Urban eksplaatio...

SS: Turun kaupunkieksploraatio?

Willow: Just. Senkin muistan, että reagointiin, että tommonenkin pumppu nykyään on. Muistelen, että oltaisiin vuosia sitten käyty chatissa jossain ircissä heittämässä, että me oltiin FUE:stä. Sitten ne oli vaan, että: "Aaa, kyllä me muistetaan teidät..."

Se oli hauskaa, että sellainen skene siihen silloin syntyi. Sitä ennen oli ollut vaan pari saittia, siinä kaikki.

Nousimme rantatörmälle evästämään.

SS: Sitten sivut ja FUE katosivat. Mitä tapahtui?

Willow: 2004 me tehtiin vielä isohko päivitys saitille. Kirjoitettiin se englanniksi. En kyllä ymmärrä miksi. Varmaan tavoiteltiin jotain hienoa. Niin, me liityttiin siihen maailman urban exploration ringiin. Oliskohan se Ninjalicious pitänyt sitä. Sitten me käytiin jossain foorumilla kyselemässä, josko voisi tarkastaa meidän sivuston englanninkielen tason. Sinänsä se oli hauskaa, että jenkkiläiset sanoi sen olevan ihan hyvä, ok ja mielenkiintoinen, mutta sitten joku suomalainen haukkui meidät ihan pystyyn, ettei kannattaisi ollenkaan tehdä näitä, jollette kerran osaa sitä. Se tyyppi oli vaihto-oppilaana Japanissa, joka oli sattumalta törmännyt meidän sivustoon. Se oli kyllä käsittämätöntä.

Me tehtiin vielä yksi iso päivitys ja me siirrettiin sivusto broidin palvelimelle, mutta se palvelin jysähti. Meillä ei oltu mitään back uppeja tehty, joten meiltä hävisi siinä muutama kohde. Se oli vielä sellaista aikaa, että erosin mun kavereista, kun muutin paikkakunnalta pois ja ne meni inttiin. Ne kertoi sieltä vielä, että täällä olisi hyviä kohteita. Mutta sitten elämä vei eri teille. Koulut erityisesti. Facebookissa hyvin harvoin saatetaan olla yhteydessä vielä.

Koskemattoman oloinen suojahuone.

SS: Seuraatko tai harrastatko itse vielä UE:ta?

Willow: Tottakai tottakai! Mikä mun mielestä eroa entiseen on siinä, että enemmän siitä on tullut valokuvaamista. Valokuvauksen taito, taso ja kuvien jakaminen on ihan uutta. Mikä on myöskin erikoista on tyttöjen mukaantulo. Silloin meidän aikoihin ei olisi tullut pieneen mieleenkään, että oltaisiin törmätty näissä puuhissa tyttöihin tai naisiin. Kyllä siis seuraan joo.

SS: Miten suomalainen UE on mielestäsi muuttunut sitten FUE:n ajoilta?

Willow: Kyllä mä sanoisin, että parempaan suuntaan. Mun mielestä netti ja sosiaalinen media on avannut ihan uuden kanavan. Ihmiset kokoontuu ryhmiin ja retkeilee yhdessä. Se on uutta ja se on hyvä. Se varmasti rohkaisee lisää siihen. Tottakai se on mennyt enemmän mainstreamimpaan suuntaan. Pitäisi kai nyt sanoa, että skene nyt pilalla, mutta mä en lähde siihen. Porukka tekee sen oman näköisekseen. Sinne on tullut paljon nuorempaakin porukkaa eikä sitä voi ohjata. Ne tekee sitä omalla tavallaan. Tietenkin ne eettiset säännöt, jotka on ollut voimassa ties mistä asti, on edelleen käyttökelpoisia. Ongelma on vaan, että kun se kohde jaetaan niin laajasti, että siitä on tullut enemmän itseilmaisun väline siitä kohteessakäymisestä.

SS: Kiitos, eiköhän pistetä pakettiin.

Willow: Kiitos retkestä.

*The Silent The Complete oli Tuomas Romun sivusto, joka oli kotoisin Salosta. Haasteltava viitannee paikallisella tyypillä helsinkiläiseen Kimmo Nummelaan, jolla oli samoihin aikoihin sivusto nimeltä Silent Wall.

Haastattelu: Parapsykologian asiantuntija Jani Lassila

Yliluonnolliset kokemukset ovat puhuttaneet ihmiskuntaa ikuisuuden. Näitä tarinoita on kerrottu kautta historian perimätietona isältä pojalle. Kantautuvatko ne tarinat vielä eteenpäin tieteeseen nojautuvassa tietoyhteiskunnassa vai leimataanko niistä kertovat ihmiset hullujen kirjoihin? Onko autiotaloissa tai muissa hylätyissä kohteissa yliluonnollista aktiviteettia? Miten urbaanien löytöretkeilijöiden tulee seikkaillessaan suhtautua mahdollisiin selittämättömiin ilmiöihin? Muun muassa näihin kysymyksiin on vastaamassa parapsykologisen instituutin toiminnasta vastaava Jani Lassila.

Parapsykologisen instituutin toiminnan ohella hän on tehnyt omatoimista parapsykologista tutkimusta, haastatellut ihmisiä heidän yliluonnollisista kokemuksistaan, seurannut UFO-havaintoja sekä rajatiedon tutkimusta. Freelance-toimittajana hän on kirjoittanut artikkeleita muun muassa Ultraan ja Ilmiöt-lehteen sekä työstänyt parapsykologista tietosanakirjaa. Toiminta on ollut pitkälti harrastepohjaista ja omarahotteista, sillä yleinen suhtautuminen Suomessa parapsykologiaa kohden on kriittistä.

Internetissä Lassila tunnetaan räväkkänä, mutta keskustelukelpoisena väittelijänä. Kasvotusten vaikutelma on silti täysin eri. Hän on rauhallinen ja puhuu hiljaisella äänellä. Katsekontaktia saa joskus hakea, mikä kertoo jonkinasteisesta ujoudesta. Vaikka ulkoinen olemus antaakin ymmärtää kaikkea muuta, mielenkiinnon kohteitaan ja mielipiteitään puheenaiheissaan hän ei turhaan peittele. Rohkeus nostaa vaikeitakin asioita esille, huolimatta vallitsevasta mielipiteestä, on Jani Lassilan tavaramerkki.

UFO:ista, kummituksista ja muista yliluonnolliseksi mielletyistä aiheista kiinnostuneet saavat helposti hieman kevytmielisen vaikutelman, mutta vaikutelma Lassilasta on kaikkea muuta. Hänen tapansa analysoida asioita on avoin, mutta pohdiskeleva. Hän puhuu hartaasti ja omintakeisella tavalla. Sanojen takaa pilkottaa skeptinen ja tieteellinen ajattelu. Ei siis mikään suin päin jokaisesta kummitustarinasta innostuva hörhö.

Olen kutsunut Lassilan kotiini päivälliselle, sillä hän on eräällä tapaa vanha perhetuttu. Aihetta syvennettään käymällä jälkikäteen Kannelmäen murhabunkkerilla, jossa pikkupoika surmattiin vuonna 1984 sekä Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalla, jossa kerrotaan kummittelevan ihan oikeasti.

Lassila tutkimassa autiota tehdasta Tampereella 2007.

Syrjäseutu: Mistä kiinnostuksesi paranormaaleja ilmiöitä kohtaan on lähtenyt?

Jani Lassila: Se on lähtenyt ihan omakohtaisista kokemuksista. Näitä asioita olen harrastanut vuodesta 1996 alkaen. Eli liki 20 vuotta.

...Olen keskittynyt enimmäkseen parapsykologian tutkimukseen ja kiinnostunut siitä, miten parapsykologian tutkiminen maailmalla edistyy. Lähinnä tällaisella akateemisella tasolla. En ole niinkään käyttänyt aikaani systemaattisempaan kummitustalokeikkojen harrastamiseen. Joskin olen vuosien varrella joskus ottanut niihinkin osaa, mutta en ole minkään kummitustutkinta-ryhmän jäsen.

SS: Onko sinulla kokemusta urbaanista tutkimusmatkailusta?

Jani Lassila: Eipä varsinaisesti, ellei sitten lasketa näitä kummitustalo-keikkoja. Osa niistä on tehty hylätyissä paikoissa.

SS: Miten näet hylätyt paikat paranormaalina tutkimuskenttänä? Autiot tehtaat, talot ja tunnelit. Onko tällaisia paikkoja järkevää hyödyntää paranormaalissa tutkimuksessa?

Jani Lassila: En puhuisi niinkään omista tutkimuksistani, mutta näissä kummitalo-keikoissa, joihin satunnaisesti otan osaa, niissä kyllä korostuu tällaiset vanhat kohteet: kartanot, vanhat talot ja koulurakennukset.

Lassila murhabunkkerin raunioilla.

SS: Autiotalothan ovat monesti alttiita luonnon vaikutuksille. Saattaa kuulua luonnon ääniä, talo saattaa natista, tuuli puhallella sisään ja eläimet asustaa niissä tehden tepposiaan. Kun ollaan tuollaisissa vanhoissa, elävissä rakennuksissa, miten pystyy tutkimuksissa rajaamaan paranormaalin kaikesta muusta luonnollisesta?

Jani Lassila: Tuota tuota... Nämä ilmiöt, mitä näissä kohteissa yleensä sanotaan tapahtuvan, ne on sen tyyppisiä, että niitä ei ihan luonnostaan siellä tapahdu. Äänet on toki yksi osa-alue. Niitä on usein vaikea yleensä tulkita, mistä se ääni olisi peräisin. Sitten on poikkeuksia, jos on selkeätä puhetta tai puheääntä. Sitten käytetään tällaista EVP-ääntä, jolla voi poimia satunnaisia pätkiä vaikkapa ihan radiolähetyksistä, mutta eivät ole kovinkaan luotettavia.

Mielenkiintoisimmissa kohteissa kuullaan ja nähdään ääniä, valoilmiöitä, niin sanottuja orbeja, joita saadaan joskus videolle, mahdollisesti joku hahmo tai sitten joitakin sähkömagneettisia poikkeamia, äkillisiä lämpötilan muutoksia. Kaikkein mielenkiintoisimpia kohteita ovat ne, joissa ilmiöiden monipuolisuus tulee näkyville. Sitä parempi se on myös silloin tutkimuskohteena. Toinen tekijä on sitten se, kuinka paljon näitä väitettyjä ilmiöitä siellä tapahtuu. Yksittäistä ja harvoin tapahtuvaa ilmiötä on hyvin vaikeaa lähteä tutkimaan ja siten vaikea sulkea pois mitään tavanomaista selitystä sille. Valitettavasti kaikista mielenkiintoisimmat ilmiöt näissä kohteissa ovat olleet ihmisten spontaaneja kokemuksia, joita kukaan ei tietenkään ole ollut dokumentoimassa. Ne ovat vaan sitten yksittäisten ihmisten kertomusten tasolla.

(Myöhemmin haastattelun aikana Lassila vielä lisää kysymykseen liittyen...)

On esitetty teoria, jonka mukaan vanhoissa tehdasrakennuksissa ja muissa vastaavissa tiloissa, missä on runsaasti sisätilaa, että siellä syntyisi infra-ääniä. Näitä on mitattukin ja kokeellisesti todettu se, että infraäänet aiheuttavat ihmisissä aavemaisia tuntemuksia. Nämä kaksi on liitetty siten toisiinsa, mutta tietenkään se ei selitä muita ilmiöitä.

Toisen teorian mukaan suuret magneettiset keskittymät aiheuttaisivat ihmisissä jonkinlaisia kummallisia tuntemuksia ja jopa hallusinaatioita. Sitäkin on tutkittu, mutta nämä ei sitten kuitenkaan liity suoranaisesti näihin UE-kohteisiin. Tästä on esitetty teorioita, että nämä muinaiset pyhät paikat kuten Stonehenge olisivat rakennettu paikoille, joissa on koettu selittämättömiä kokemuksia ja niissä poikkeuksellisia magneettikenttiä ollut rakentamisen aikana ja edelleenkin olisi jäämiä niistä. Vielä on käsittääkseni joitakin megaliittipaikkoja, joiden läheisyydestä on mitattu poikkeuksellisen korkeita magneettikenttiä.

Nämä on kaksi tällaista luonnontieteellistä seikkaa, joita ei vielä kunnolla tunneta, mutta niissä ei silti välttämättä mitään paranormaalia sinänsä ole. Ne on silti hyvä huomioida.

SS: Oletko itse päässyt todistamaan mitään tällaista mielenkiintoista kokemusta?

Jani Lassila: Mielenkiintoisin itse kokemani tapaus toistui ainoastaan yhden kerran. Tämä kyseinen tapaus sattui Mynämäellä lapsuudenkodissani keväällä 1996. Olin keittiössä tekemässä aamiaista. Isäni oli toisessa huoneessa, jonne ainoa reitti oli keittiön kautta. Äitini puolestaan oli hiihtolenkillä. Siskoni nukkui yläkerrassa, jonka rappukäytävään johti eräs ovi. Yhtäkkiä aloin kiinnittämään huomiota siihen kuinka tämän oven ovenkahva alkoi liikkumaan ylös alas itsekseen. Se ei ihan pohjaan saakka mennyt, joten ovi pysyi kiinni. Siinä oli sellainen vanha avaimenreikä, josta näki toiselle puolelle. Menin siihen ovelle ja kurkistin reiästä, mutta en nähnyt ketään. Sitten riuhtaisin oven auki. Kurkkasin oven taakse, mutta sielläkään en nähnyt ketään. Varmistin vielä, että pikkusiskoni todella nukkui yläkerrassa. Siinä oli vielä sellainen mielenkiintoinen yhteensattuma, että kun olin riuhtaisemassa ovea auki, ovenkahva oli samalla jälleen menossa alaspäin. Ehkä noin sekunti riuhtaisemisesta, ulko-ovelta alkoi kuulua rapinaa. Menin ihmettelemään sitä, jolloin äitini tuli sisälle hiihtolenkiltään. Luokittelen tämän mahdollisesti niin sanotuksi etiäiseksi.

Tämä kokemus lisäsi kiinnostustani entuudestaan. Koska siellä tapahtui muitakin ilmiöitä, niin voi siihen kummitteluakin liittyä. Pari vuotta ennen tätä nimenomaista kokemusta, siellä kuului selittämättömiä koputusääniä ympäri taloa parin kuukauden jakson aikana. Välillä ne kuului sisältä ja välillä ulkoseinästä. Ne ei loppunut sillä, että meni jyskyttämään ulkoseinää toiselle puolelle. Jos se olisi ollut joku eläin, olisi sen luullut reagoivan tällaiseen jyskytykseen, mutta koputtelu sen kuin vain jatkui. Oli vaikea löytää selitystä sille, mistä tämä johtuu.

Helsingin pitäjän kirkon hautaholvissa saattaa asustaa vanha henki.

...Olen käynyt muutaman kerran Lappeenrannan lähellä Lemin kummitustalolla. Siellä on sellaisen kivilouhoksen lähellä pieni autiotalo, joka on noin 100 vuotta vanha. Siihen liittyy hyvinkin laajoja kummitustapauksia. Kävimme siellä ensimmäisen kerran vuonna 2008, jolloin saimme tallennettua orbin, joka näkyi paljainkin silmin. Joskin en päässyt itse sitä näkemään, koska olin ulkona sillä hetkellä. Näin sen jälkikäteen videolta. Nämä henkilöt, jotka ovat siellä useammin käyneet ovat kokeneet muutakin. Muun muassa nähneet tumman hahmon liikkuvan ja osoittaneet sitä taskulampulla, jolloin valokeila on ikäänkuin kulkenut tämän hahmon läpi. Muita ilmiöitä ovat olleet lämpötilan äkillinen laskeminen ja askelien kuuluminen. Lattialla irtoesineet ovat liikkuneet. Näitä asioita tutkivien ihmisten mukaan kävi myös niin, että tiiliskivi lensi ikkunasta sisälle eikä sille löytynyt mitään järjellistä selitystä. Muistaakseni se oli talviaikaa, jolloin lumessa ei näkynyt mitään jalanjälkiä, että kukaan ulkopuolinen ei olisi sitä tehnyt.

SS: Miten neuvoisit lukijoita menettelemään, jos kohteilla koetaan tällaisia selittämättömiä ilmiöitä?

Jani Lassila: Ensinnäkin kannattaa pitää maltti näissä asioissa. Ei kannata juosta heti karkuun, jos jotain omituista kuuluu. Se on se ilmeinen neuvo. Mutta jos haluaa näitä asioita tutkia vähän syvällisemmin, niin kannattaa käyttää järkeä ja yrittää poissulkea kaikki tavanomaisemmat selitykset. Sitten, jos haluaa lähestyä näitä mahdollisia henkiä, niin kannattaa tehdä se kunnioittavasti. Hieman samaan tapaan kuin eläviä ihmisiä. Vaikka ei uskoisikaan tällaisiin henkiolentoihin, kannattaa kunnioittaa edes sen paikan historiaa ja siihen liittyneitä henkilöitä.

SS: Mitkä ovat parapsykologisen tutkimuksen tulevaisuudennäkymät? (jälkeenpäin kysytty)

Jani Lassila: Yleisessä kiinnostuksessa suunta on ollut selvästi kohti amatöörien tekemiä kenttätutkimuksia, mikä on näkynyt viimeisten 10 vuoden aikana kummitusaiheisten televisiosarjojen nousussa. Samaan aikaan yliopistoista on tullut viestiä, että parapsykologian tutkimusta rahoitetaan entistä niukemmin. Tämä on näkynyt systemaattisempien tutkimusprojektien määrässä ja laadussa. Pienimuotoisempien tutkimusten tekemistä on edesauttanut tekniikan kehittyminen ja tieteellisten tutkimusten määrän yleinen kasvu. Nähtävissä oleva lisääntyvä hajanaisuus ei kuitenkaan tule kantamaan parapsykologiaa itsenäisenä tieteenealana, joka on jo muutenkin kiistanalainen. Ellei tapahdu merkittävää läpimurtoa, tulevaisuus on entistä enemmän alan harrastajien käsissä.

SS: Tämä tällä erää. Kiitos haastattelusta.

Mikä on urbaanien tutkimusmatkailijoiden suhde yliluonnolliseen? Siitä voi lukea lisää Suomen UE-forumilta, Q-elementsistä.

Linkit:

Keskustelua aiheesta Q-elementsissä

Suomen parapsykologian instituutti

Haastattelu: Visgi - mies Lost Bricks-sivuston takaa

On huhtikuu. Pilvettömältä taivaalta porottaa koleudesta huolimatta aurinko eroosion kuluttaman, vuosikymmeniä vanhan rullatehtaan pihamaalle. Kykimme aitojen takana etsien sopivaa reittiä toiselle puolen. Lumet on sulaneet jo hyvissä ajoin ja maa on paljas. Se paljastaa ruostuneita ruuveja, romua ja roskaa, lasinsirpaleita. Jopa pari hylättyä puska-autoa entisen teollisuusraiteen kupeesta. Kohde on tyypillinen miehelle, joka viehättyy eritoten punatiiliteollisuudesta. Sen innoittamana hän perustanut sivuston hylätyille paikoille nimeltä Lost Bricks.

Visgi tiirailee tehtaan ympäristöä.

Suosiota niittäneen sivustoon takaa löytyy harrastaja, jota kutsutaan nimimerkillä Visgi. Olemme hänen kotikonnuillaan Lahdessa. Etenemme teollisuusalueen pihamaalle. Aiemmin enimmältä vandalismilta säästyneen lankarullatehtaan ovet ja yksi ikkunoista repsottavat pahaenteisesti auki. Sisällä on käyty. Tehtaan arkistohuoneen hyllyt ovat nykyään tyhjät. Vielä muutama vuosi sitten hyllyt olivat täynnä vanhoja arkistojen aarteita, kuitteja, asiakirjoja, mainoksia, lehtiä ja muuta alan materiaalia. Graffitit ovat alkaneet koristaa valkoisiksi maalattujen, pitkien ja tyhjien tehdashallien seiniä. Tehtaasta on suunniteltu vanhustentaloa, mutta työt sen edistämiseksi ovat lykkääntyneet vuosi vuodelta. Kuten niin monessa tapauksessa ennenkin. Monien kauhukuvasta on hiljalleen tulossa totta rakennuksen saavuttaessa tätä rataa sen pisteen, jolloin kunnostaminen on liian myöhäistä. Kunnostamiskelvottoman rakennuksen kohtalona puolestaan on usein purkaminen.

Pyhitimme osan arvokkaasta tutkimiseen käytettävästä ajasta haastattelun tekemiseen pienessä, valoisassa työntekijöiden entisessä lepohuoneessa. Viereisen pesuhuoneen hanat on puolestaan joku kelmi käynyt viime visiitin välissä anastamassa. Istuuduimme pölyn peittämille huonekaluille. Hänen olemuksessaan on miellyttävää rauhallisuutta. Hän antaa aikaa ja tilaa vuorovaikutteiselle keskustelulle. Kasvokkain kohdatessa hänestä ei voi olla pitämättä. Sosiaaliset taidot on Visgin vahvuus. Hän onkin kerännyt ympärilleen luotettavaksi koetun lähipiirin, mikä tekee hänelle harrastamisesta myös pitkälti sosiaalista toimintaa.

Miittimeininkiä kesältä 2013. (Kuva: Visgi)

Syrjäseutu: Miksi harrastat UE:ta?

Visgi: Heh, perinteinen tarina. Lapsena jo leikittiin noissa Lahden autiotaloissa, betonitehtaalla sekä muutamissa muissa sen hetken paikoissa. Se betonitehdas oli varmaan suurin innoittaja ja sijaitsi muutaman minuutin pyörämatkan päässä. Paikka sai meiltä lempinimen BT. Ala-asteikäisenä siellä pyörittiin joka kesä aika paljon silloin, kun sinne pääsi sisään. Siellä käytiin välillä hitsaamassa ne ovet kiinni. Sit aina joku sakki niitä sai auki. Ei kyl törmätty niihin koskaan. Onneksi. Muutamiin muihinkin seikkailunhaluisiin ihmisiin törmättiin siellä ja joitain kuvia otettiin jo tuolloin. Loistavia muistoja liittyy siihen paikkaan, joita kavereiden kanssa välillä muistellaan. Toimisto oli täynnä papereita, piirrustuksia ja sellaista. Silloin niitä ei jaksanut tutkia. Nyt kiinnostaisi paljonkin. Toiminta siellä oli loppunut jo ennen syntymääni.

Loppuvaiheessa siellä alkoi olee pihalla poltettuja autoja ja kaikkee outoa, ni lopetettii käyminen sit siellä ja tuli keskityttyä muihin juttuihin. Silloin tällöin saatoin käydä jossain autiotalossa. Eräässä paikassa jopa videokuvaten. Sitten, kun innostuin uudelleen tästä harrastuksesta oli betonitehdas maan tasalla kasana murskattua, harmaata harkkotiiltä. Kyllä harmitti. Parin kuukauden päästä sen paikalle olikin uudet hallit rakenteilla.

Lapsuuden betonitehdas Lahdesta. (Kuva: Visgin arkistoista)

SS: Kerroit jo, että olet lapsesta asti ollut kiinnostunut, mutta mitä saat tästä kaikesta?

Visgi: Koska tulee tota kuvausta harrastettua muutenkin, niin kohteissa on kaikkea kiinnostavaa kuvattavaa. Valokuvaukseen se tuo omaa ulottuvuuttaan. Aina kyl houkuttaa päästä näihin paikkoihin sisään, bongata kohteita ja selvitellä niitä. Siitä saa jotain mielihyvää ja jännitystä.

SS: Voisitko kuvitella harrastavasi urbexia ilman valokuvausta?

Visgi: No, kyllä mä uskosin. Mutta seikkailu ja paikkojen läpikäyminen olisi varmaan paljon nopeempaa silloin. Kun harrastaa kuvausta, tulee uudestaankin samoihin paikkoihin etsimään erilaisia valaistuksia ja uusia ideoita. Sitten jos pelkästään seikkailis, niin ei ehkä tulisi palattua uudestaan.

Valokuvaus on Visgille oleellinen osa harrastusta.

SS: Onko jotain kohteita, joissa et kävisi?

Visgi: Hmm, eniten mua tosiaan teollisuuskiinteistöt kiinnostaa. Autiotalot myös omalla tavallaan. Niissä on paljon tavaraa. Ne kertovat paljon paikan menneisyydestä. Jotenkin tuntuu, että on välillä sellaisia vaiheita, että on kauheen innostunut niistä autiotaloista ja välillä ei jaksa mennä niihin millään. Viime aikoina on oikeastaan mennyt siihen, että ne huonokuntoisimmat paikat on jääneet käymättä ja panostanut isoihin tehdaskohteisiin, jotka on osin jopa käytössäkin. Menee sellaiseksi hiippailuksi, joka tuo omaa jännitystään. Ei siis varsinaisesti ole mitään kohteita, missä en kävisi.

SS: Käyt kohteissa käsittääkseni myös luvalla aikalailla?

Visgi: Joo, joskus on tullut käytyä. Työn puolesta tulee pidettyä koulutuksia ja siten tulee aika hyvin toimeen ihmisten kanssa. Samalla on aika moneen paikkaan tullut myös puhuttua itsensä sisään, mihin ei välttämättä muuten olisi päässyt. Tässä on pari luvallista reissua itse asiassa suunnitteilla kesäksi.

SS: Miten läheisesi ovat ottaneet harrastuksesi?

Visgi: Vanhemmat on tykänneet kuvista ja kehoittaneet aina varovaisuuteen. Avopuoliso on itekin kiinnostunut, mutta ei se sitten kovin usein innostu lähtemään. Varsinkaan kovin haastaviin paikkoihin, joissa joutuu rymyämään. Kaverit on olleet aika kiinnostuneita. Moni on kysellyt, pääsiskö joskus mukaan. Muutama on ollutkin. Tietyt kaverit enemmän.

Visgi kavereineen iltahämärässä hylätyn maatilan talousrakennuksessa.

SS: Olet luonut suositun Lost Bricks-sivuston, josta olet tekemässä nyt päivitettyä versiota. Miten projekti etenee?

Visgi: Se on itse asiassa aika hyvin työn alla. Käytännössä kaikki aika, minkä koneella ehtii istumaan menee kuvien käsittelyssä ja koodauksissa. Nyt olen tehnyt muuhun käyttöön sellasta isoa koodausprojektia, kuvagalleria-tsydeemiä, jonka aion ottaa käyttöön myös siinä uudessa Lost Bricksissä. Sitten mun on nopee tehdä ulkoasu, pikkasen muokkailla sitä ja sitten vaan syöttää kuvia sinne. Siinä mielessä se on hyvällä mallilla, mutta kuvien käsittelyhän siinä vielä on edessä sekä tarinoiden kirjoittelua. Pääasiassa aika kuitenkin menee muihin hommiin. Sellasiin, josta saa rahaakin.

SS: Miten näet harrastuksesi kehittyvän jatkossa?

Visgi: Uskoisin ajanpuutteen vuoksi keskittyväni enemmän niihin parempiin, kiinnostavampiin kohteisiin. Tavoite olisi saada uusi sivu auki. Myös englanninkieliseksi, että saisi laajennettua käyttäjäkuntaa ulkomaillekin. Ihan vain esittelemällä paikkoja. Kyllä tähän aina aikaa löytyy, mutta ei ihan sillä tavalla kuin alotellesani tätä hommaa kuutisen vuotta sitten...

SS: Koetko, että kiinnostuksesi urbaaniin tutkimusmatkailuun olisi jotenkin laantunut?

Visgi: Joissain asioissa kyllä. Esimerkiksi talvella ei oikein jaksakaan. Aikaa menee myös niin paljon muuhun. Eli osittain on laantunut, mutta sitten taas jotkut kohteet saa minut aktivoitumaan uudelleen kuten vähän aikaa sitten lakkautettu ja purkuun menevä tehdaskompleksi. Kyselin vähän porukkaa kasaan ja tehtiin 15 tunnin reissu sinne. Tämmösissä tapauksissa on vaan pakko järjestää aikaa sille. Tavallaan voisi sanoa, että tämä harrastus ei ole prioriteetissa ihan ykkösenä kohdallani.

Messevä kohde saa Visgin talvellakin kömpimään kolostaan.

SS: Mikä on sinun tapasi etsiä kohteita?

Visgi: Niitä huomailee tuolla ajaessa. Jonkun verran tulee vinkkejä sivujen kautta. Aika moni vinkki odottaa vaan käymistä. Tietenkin kartoista saa jonkin verran selville. Sitten on kerääntynyt sellaista verkkoa, alan harrastajia, joiden kautta saa asioita selville. Internetistä löytyy myös paljon. Vaikkei kohdetta suoraan kerrottaisikaan, yleensä pienellä salapoliisin työllä sijainti kuitenkin löytyy. Lehdistä saa vinkkejä. Kirjastossakin on joskus tullut käytyä, mutta viime aikoina ei ole ehtinyt.

SS: Kiitos haastattelusta.

Visgi: Kiitos.


Linkki:

Lost Bricks

Uusi Lost Bricks

Haastattelu: Tuhoutumaton - pala RFC:tä

Mikä on turkulaisen RFC:n legenda? Entä tyyppi särmikkään ulkokuoren ja nimimerkin, Tuhoutumaton, takana? Muun muassa näitä asioita selvittelimme TV-kameroiden sammuttua Kakolanmäellä ja sen jälkeisissä seikkailuissa.

Tuhoutumaton ei ollut minulle uusi tuttavuus. Turkulainen on ollut näkyvä vaikuttaja skenessä jo kymmenisen vuotta. Harrastajana koen tietynlaista yhteenkuuluvuutta Tuhoutumattoman kriittiseen suhtautumiseen harrastamista kohtaan. Häntä on vaikea kategorisoida. Hän ei kuulu siihen tyypilliseen porukkaan, joka juoksee jokaisen paljastuneen kohteen perässä muiden tavoin. Hän ei istu niihin muotteihin, joita minun kirjoittajana olisi helppo muovata haastateltavasta eikä hänellä ei ole mitään tiettyä suosikkikohdetyyppiä. Hänelle kohteita tärkeämpää on se miten ja miksi homma tehdään. Hänellä urbexin rinnalle on kasvanut pari muutakin aktiviteettia: valokuvaus ja kiipeily. Mutta kaikessa on pohjimmiltaan kyse seikkailusta.

Tuho Vankimielisairaalassa.

Sitä lähdimme illan tullen jälleen hakemaan Turun rajakunnista. Joillekin ehkä epämielenkiintoiselta kohteelta, vanhalta jättömaalta, jonka stalkermaisen maagiset maisemat jätevesialtaineen, niittyineen ja teollisuusratoineen vetivät molemmat hiljaiseksi. Haastateltaessa vaikutelma sarkastisesta ja mustasta huumorista pitävästä sekä keskikertaisuutta kaihtavasta oman kivikkoisen tien kulkijasta vahvistuu, vaikka toisaalta alta paistaa todellisen seuramiehen lämpö.

Syrjäseutu: Miten päädyit harrastamaan urbexia? Oliko siinä jotain muita tyyppejä mukana?

Tuhoutumaton: Kyllä siinä alkuun oli yksi kaveri mukana. Mutta se on nykyään poliisi, niin se joutuu ottamaan vähän rauhallisemmin, vaikka tässä ihan lain rajojen sisässä touhutaankin. Kyllähän sitä on pikkupennusta saakka on ollut kiinnostunut autiotaloista. Muistan käyneeni ehkä 10 vanhana yhden tien alle jäävän autiotalon koluamassa samalla, kun mutsi kävi keräämässä talteen puutarhan istutuksia. Kerran oltiin myös isoisän mökillä, jonka viereisellä hiekkakuopalla oli vanha Hullu-Jussi eli vanhan ajan kaivinkone. Lähdin sinne kerran itsekseni seikkailemaan. Muistan edelleenkin kuinka hienolta se näytti, vaikutti ja haisi sekä kuinka hienoa niitä vipuja oli veivata. Niiltä ajoilta tää kai pohjimmiltaan on lähtenyt. On sitä muitakin autiotaloja nuoruudessa tullut könyttyä. Muistan, että jo silloin on tullut haettua sellaista vahvaa paikan tuntua kuten autiotaloissa usein on tai jossain korkeilla mäillä.

2004 sain himaan Internetin ja aloin sitten tutkiskeleen. Jyrkissä, 90-luvun lopulla esiintyneessä nuoriso-ohjelmassa, oli joskus juttua Infiltrationista. Iskin Infiltrationin sitten Googleen ja löysin dm-expin. Kattelin ihmeissäni, että ei v***u, nää äijät ihan tosissaan reissaa ympäri Suomee kattoo autiotaloi. Siinähän oli heti pari ihan uutta mestaa tästä nurkilta. Sitten aloin notkumaan siellä IRC:ssä, jonne taas päädyin galtsun, eli irc-gallerian, kautta. Sieltä sitten löyty henkilö dm-expin takaa ja aika moni muukin. Sitten alettiin parin kaverin, Jorman ja Jallun, kanssa tätä aktiivisemmin touhuumaan.

Tuhoutumaton ja dm-expin Violator purettavalla makkaratehtaalla 2009.

SS: Suurelle yleisölle Raunistula Fight Club lienee tuntematon käsite. Mikä siinä oli ideana?

Tuhoutumaton: Kai se Fight Club-elokuvasta tuli ja kun Jorma tykkäs budo-lajei touhuta. Sit oli kauhee huhumylly nuorison keskuudessa, että Raunistulan rehutehtaan katolle kerääntyy joku jengi. Jengin initaatio-riittinä oli, että kokelaan täytyi tapella sen pomon kanssa siellä katolla ja voittaa se. Lähettiin ruokkii sitä legendaa foorumeilla ja nuorison keskuudessa puhumalla kaikkee tarinaa aiheesta. Sitten me keksittiinn nimi RFC. Siihen kuului mää, Jorma, Jallu ja Noomi.

SS: Minkälaisia ne RFC:n seikkailut sitten on?

Tuhoutumaton: Samanlaisia kuin muillakin. Kauheesti tietenkin paisuteltiin juttuja. Pidettiin semmosta legendaa yllä. Semmosta perusninjailua...

SS: Mitä on ninjailu?

Tuhoutumaton: Pientä hiippailua, mutta ei se varmaan kovin kummosempaa infiltraatiota oo kuin kellään muullakaan, ketkä sitä Suomessa harrastaa. Siinä oli sellanen ninjailuhenki liikkumisen ja hiiviskelyn suhteen. Enemmän kuin ne mestat olisi oikeasti vaatineet. Yleensä oltiin kuitenkin sitten jossain perusautiotaloissa yöaikaan liikkeellä ja sniikattiin jostain puskista ihan vaan, että ollaan olevinaan niin helkkarin ninjaa.

Ruåtsin ihmeitä koluamassa. (Kuva: Tuhoutumaton)

SS: Mieleenpainuvimpia kokemuksia?

Tuhoutumaton: Kaikenlaisia temppuja on tullut tehtyä. Yksi niistä on laskeutuminen köyden kanssa Wärtsilän nosturin puomista yöllä tihkusateessa. Toinen ikimuistoinen oli Jorman puhelimen pelastaminen yhden tunnelin valuma-altaasta, johon yritin kurottaa, mutta liukastuin ja putosin kokonaan veteen. Kerran jouduttiin puukkotappeluun jonkun narkin kanssa, mutta siitäkin selvittiin lopulta pelkillä mustelmilla.

SS: Mitä sä haet tältä harrastukselta?

Tuhoutumaton: Varmaan sellaista tiettyä maisemaa ja näkymää. Just sellasta vahvaa paikan tuntua, missä on tietty näkymä, tietty äänimaailma, tietty haju. Siinä on sellanen elokuvamainen hetki. Usein jos kesäyönä ajaa sumuisen pellon poikki, niin kyllä mä pysähdyn siihen ihmettelee. Siinä on pitkälti kyse samasta asiasta.

Vahvaa paikan tuntua ilmassa.

SS: Minkälaisia kohteita diggailet?

Tuhoutumaton: Mulla on sellanen perversio kohteisiin, joihin on vaikea päästä. Joutuu kiipee tai kahlaamaan jossain liejussa. Tehdä jotain muuta, mitä joku toinen ei tekisi. En ole koskaan oikein digannut siitä, että ajetaan auton kanssa pihaan ja käydään räpsimäs kuvat ja sit lähetään himaan. Siihen pitää saada jollain konstilla seikkailun tuntu. Seikkailemisesta tässä on hyvin paljon kyse.

SS: Se on siinä. Kiitos.

(Kuva: c8h11no2)

Linkki:

Tuhoutumaton YLE Prisman ohjelmassa

Haastattelu: Nila, #urban_exploration-kanavan perustaja

Ennen facebookkeja ja muita UE-yhteisöjä ainoa kaikille urbaaneille tutkimusmatkailijoille avoin internet-yhteisö muodostui QuakeNetin IRC-verkkoon. Valtaväestölle luultavasti vieraat kirjainyhdistelmät #urban_exploration @ QuakeNet toimivat juuri kukkaan puhkeavan harrastuksen ja sen edustajien ensimmäisenä yhteydenpitopaikkana. Suhteellisen vähäisen käyttäjäjoukon kanavaa ei muutenkaan voine pitää suomalaisen UE:n kannalta merkityksettömänä. Siellä sai alkunsa muun muassa viritelmät Suomen UE-foorumin, Q-elementsin, perustamisesta.

Kanavan takaa löytyy aktiiviharrastaja ja irkkaaja nimimerkillä Nila, joka perusti kanavan muistelmiensa mukaan jo 2003. Tampereen murretta vääntävä, 33-vuotias, pitkän linjan harrastaja on viettänyt elämänsä useissa Etelä-Suomen kunnissa: Orivedellä, Hämeenlinnassa, Jämsässä, Forssassa, Jokioisilla ja Urjalassa. Hänet muistetaan aiemmilta vuosilta niin sanotusta sinisestä sivustosta, joka tunnetaan myös lempinimellä Abandoned Finland. Tästä TreStalkersien alkuperäisjäsenestä tuli myöhemmin myös huumoripohjaisen UE-sivuston Kohteet.orgin toinen perustajista. Omien sanojensa mukaan hän on loisinut yhteiskunnan varoilla työttömänä viime aikoina. Päällimmäisenä harrastuksenaan hän mainitsee urban explorationin ja toisena tietokonepelit, joita hän myös keräilee.

Tammikuussa 2014 Syrjäseutu sai tilaisuuden selvitellä #urban_exploration-kanavan ensivaiheita. Nilan haastattelu tapahtui eräässä hämärässä kellaritilassa Helsingin Kruununhaassa.

Nila tiirailemassa Sörnäisten ihmettä, paikallista puluhelvettiä. (2014)

Syrjäseutu: Quakenetin #urban_exploration-kanava perustettiin jo ennen Q-elementsiä. Mistä idea sai alkunsa?

Nila: Ne on vähän hämärän peitossa nää jutut. Se oli varmaan 2003. Meikäläinen ja muutama kaveri, joilla ei ole ollut mitään tekemistä UE:n kanssa, ollaan irkattu aina ja ajateltiin, että perustetaan UE-kanava. Sitten mä perustin sen iivanin kanssa, jonka olen tuntenut jo 90-luvulta. Sinne alko vaan sitten pikkuhiljaa valuun harrastajia ja nää meikäläisen muut kaverit, mitkä ei liittynyt siihen mitenkään, poistu kanavalta.

SS: Oliko teillä jotain tavotteita tän kanavan perustamisen suhteen?

Nila: Ei. Se on perustunut ihan paskanjauhamiseen ja perustuu edelleenkin. Se on vaan sellanen roikkumispaikka Netissä, jossa voi vaihtaa tietoja ja kokemuksia.

SS: Miten kanava on muuttunut tämän reilun 10 vuoden varrella?

Nila: Alkuun keskustelu liittyi varmasti enemmän ite aiheeseen. Sittehän se meni siihen, että puhutaan autoista, naisista, viinan juomisesta ja mistä milloinkin. Aina silloin tällöin juttu vähän sivusi UE:ta. Kulta-aika oli varmaan silloin, kun sää sinne ilmestyit siinä 2007. Siellä oli melkein 50 henkeä jatkuvasti roikkumassa. Nythän se on supistunut. Siellä on ehkä 20 enää roikkumassa. Kukaan ei puhu mitään ja jos puhuu, niin se on jotain jonninjoutavaa. Jotain naurunappula-linkkiä sinne tulee.

Tumma parta koristi ennen Nilan naamaa. (Kuva: TreStalkers)

SS: Mikä lienee syynä jutunaiheiden muuttumisen ja porukan kaikkoamiseen?

Nila: Porukat varmaan puhuu UE:sta nykyään omissa piireissään enemmän, koska kanavalla on niin paljon tuntematonta sakkia. Sitten on pikkuhiljaa muodostunut kuppikuntia. Juttu siirtynyt enemmän Facebookiin, toisille irc-kanaville ja hajaantunut. Porukka oli joskus paljon yhtenäisempi, mutta sitten tää salailukulttuuri on hoitanut tän homman tällai. Irkkaaminen alkaa olla kans vanhentunutta hommaa.

SS: Mieleenjääneitä muistoja kanavan ajoilta?

Nila: Parhaita on varmaan nää kunnon lynkkaukset, kun tulee joku uus tyyppi ja alkaa utelee tai muuten käy ärsyttäväksi, niin sitten se v***uillaan maan rakoon. Äijä on hyvä esimerkki itte siitä, mutta se on sellaista toverillista vi**uilua. Ei mulla sen kummosempia muistoja liity siihen kanavaan. Niitä vanhoja logeja vois joskus kaivella alkuajoilta, niin näkis mitä se meininki oli silloin.

Nila baltialaisessa aavekaupungissa. (Kuva: TreStalkers)

SS: Siirrytäänpä sinuun. Miten oma harrastuksesi alkoi?

Nila: Hiedan sahalta se on lähteny joskus ala-asteikäisenä. Ollaan eksytty sinne riehuun. Sitten ollaan kierretty kaikki Oriveden autiotalot, ratapihat, pistoraiteet ja mettät läpi. Se oli sellaista pikkupojan uteliaisuutta. Sitten mä muutin Hämeenlinnaan ja sain käsiini Internetin, josta aloin sitten ettiin tietoa. Löin Oriveden Googleen ja dm-expihän se sieltä tuli vastaan ja jotain Hiedan sahan juttuja. Sitten mä lähetin niille sähköpostia ja käytiin kanavan perustamisen aikoihin tsekkailemassakin paikkoja yhdessä.

SS: Kuinka sinusta tuli TreStalkkeri?

Nila: Vahingossa varmaan. Irkkikanavalla ja irc-galleriassa heitettiin läppää Mortuksen kanssa joskus 2006 tienoilla. Mortus ja Wormwood taas tunsi toisensa jostain Tampereen goottipiireistä. Sitten me vaan päätettiin mennä Grottolle ekan kerran kolmistaan. Oltiin meikäläisen punasella Ladalla liikenteessä, missä oli musta karvaratti. Vettä sato vielä niin v**usti. Sitten pojat perusti Manse-expin, joka sitten muovautui TreStalkersiksi.

Nila lampsimassa Grottoon vuonna 2007.

SS: Viimeinen kysymys. Puuhasitte c8h11no2:n kanssa kohteet.org:in. Palaako se enää?

Nila: Siellähän se on koko ajan. Ehkä se palaa, mutta ei meillä ole mitään suunnitelmia sen suhteen. Se roikkuu samanlailla kuin sininen sivusto.

SS: Kiitos.

Nila: Olkaa hyvä.


Linkit:

TreStalkers

Kohteet.org

QuakeNet Web IRC (irkata voi myös selaimessa)