Laillista vai ei? - asiaa löytöretkeilijän oikeuksista

Miksi urbaani löytöretkeily on saanut kielletyn toiminnan vivahteen? Harva meistä täysin pokkana sivuuttaa kyltin, jossa lukee:" Yksityisalue. pääsy kielletty". Jos se tehdään, se tehdään usein häpeillen ja salassa. Ikään kuin olisimme tekemässä jotain pahaa ja rikollista; mutta kuinka on asian laita? Ympäristöministeriön sivuilta löytyy aiheeseen liittyen paljon oleellista tietoa, josta olen kerännyt tähän urbaania löytöretkeilyä koskevan supistetun tietopaketin.

Jokamiehenoikeudet löytöretkeiljän turvana

Jokamiehenoikeuksien jonkinasteinen tiedostaminen on hyödyllistä. Jokamiehenoikeudethan mahdollistavat jokaisen vapaan liikkumisen luonnossa, oli siellä omistaja tai hallitsija kuka hyvänsä. Luonnossa liikkuminen, telttailu ja luonnonantimien kuten marjojen kerääminen on mahdollista tämän oikeuden turvin. Oikeuden hyödyntämisen velvollisuutena on olla aiheuttamatta haittaa tai häiriöitä sen koommin ihmisille, eläimille tai muullekaan luonnolle. Poikkeuksena jokamiehenoikeuksien ulkopuolelle jäävät tietyt arkaluontoiset alueet kuten rajavyöhykkeet, satama-alueet sekä kasarmi- ja muut puolustusvoimien alueet, joilla liikkuminen on asianomaisen viranomaisen päätöksellä kielletty.

Yksityisalue ei ole este liikkumiselle

Mitä tai mikä on sitten yksityisalue? Asiaa hieman pengottuani kävi ilmi, että yksityisalue on määritteenä melkoisen mitäänsanomaton. Yksityisalue ei ole edes laillisesti erityisen pätevä termi. Jokamiehenoikeuksien käytön rajoittaminen kieltokyltein tai muilla konsteilla sen sijaan on laitonta. "Yksityisalue - pääsy kielletty!" on laiton kyltti, jota ei tarvitse noudattaa. Sana yksityisalue puolestaan ei itsessään sisällä liikkumiskieltoa eikä muutakaan jokamiehenoikeutta rajoittavaa. Se sisältää vain tiedon siitä, että alue on yksityisen omistuksessa ja on näin ollen vain informatiivinen huomio.

Kotirauhansuoja ei koske asumattomia taloja

Asuttuja taloja varten säädetty laki kotirauhansuojasta. Laki suojaa myös asuinrakennuksen pihapiiriä, jonka laajuudesta tosin ei ole metrimääräistä määritelmää. Kesämökki kuuluu myös kotirauhansuojaan, vaikka asukkaat ei olisi paikalla. Urbaanien löytöretkeilijöiden kannalta on tärkeää tietää, että asumattomalta talolta ja rakentamattomalta tontilta puuttuu kotirauhansuoja. Rautalangasta vääntäen: niin kauan kuin mitään haittaa liikkumisesta ei koidu, asumattomassa talossa sekä sen pihapiirissä voi vapaasti liikkua.

Asumattoman talon pihapiirissä voi vapaasti liikkua.

Julkisrauhan rikkomisena ei pidetä tekoa, josta on aiheutunut vähäinen haitta

Asumaton talo ei silti ole tae sen hylättyvyydestä tai edes tyhjilläänolosta. Mikäli rakennuksia käytetään varastoimiseen tai tuotantoon, ne voivat olla julkisrauhan suojaamia. Rikoslain 24. luvussa kolmannen pykälän kohdalla todetaan, että julkisrauhan rikkominen on tunkeutumista tai salaa menemistä tuotantolaitokseen, virastoon, liikehuoneistoon tai muuhun vastaavaan rakennukseen tai sellaisen aidatulle piha-alueelle. Samalla todetaan kuitenkin, että julkisrauhan rikkomisena ei pidetä tekoa, josta on aiheutunut vain vähäinen haitta. Yleisesti UE:ssa hyväksyttyjen eettisien ohjenuorien pitäessä ei tämän seikan kanssa tulisi suuria ongelmia.

Työmaa-alue kuuluu julkisrauhan piiriin.

Käytännössä asiat ei mene aina lain mukaan

Laki on hieno asia ja meidän jokaisen turva, mutta käytännössähän asiat ei aina lakipykälien mukaan mene. Vaikka itse tiedostaisikin omat oikeutensa, niin sinut autiotalosta rysänpäältä yhyttäneen maatilanisäntään ne ei välttämättä pure. Lakiin ja oikeuksiin vetoaminen tai niillä hyökkääminen ei liene paras konsti löytää yhteistä säveltä vastapuolen kanssa. Urbaanin löytöretkeilyn ohjenuorana on jättää vain jalanjälkiä ja siten hankalista tilanteista on luultavasti hyödyllisempää luikerrella pois vähin äänin jälkiä jättämättä. Nöyrällä asenteella ja ystävällisellä jutustelulla hankalat tilanteet voi jopa kääntää omaksi edukseen.


Linkki:

Ympäristö.fi - jokamiehenoikeudet

Haastattelu: Antti Huttunen - Retkipaikan perustaja

Niin löyhä käsite kuin urban exploration muutoin onkin, on se tiukasti määritelty vain ihmisen muokkaamien ympäristöjen ja tilojen tutkimiseksi. Joskus teemasta irroittautuminen ei ole pahitteeksi. Toisenlaista ja varmasti useimmille tutumpaa seikkailullista elementtiä edustaa puolestaan luonto. Mutta onko rajanveto luontoretkeilun ja urbaanin tutkimusmatkailun välillä lopulta kovinkaan selvä?

Koskematonta metsää ennennäkemättömän, etenkin nuoren polven, joka on syntynyt maailmaan, jossa koskematonta maisemaa näkee korkeintaan kansallispuistojen valikoiduilla poluilla, ei tule aina ajatelleeksi, että suurin osa ympäröivästä luonnosta on itse asiassa ihmisen muokkaamaa. Ojitetut suot, talousmetsät, padotut vesistöt ja toisaalta taas muinaiset luolapiirrokset, uhrilehdot ja muut muinaisjäännökset ovat esimerkkejä siitä, miten vahvasti ihmisen kädenjälki ja historia on nähtävissä paikassa, jonka moni meistä typistää yhteen sanaan - luonto. Onko metsäinen louhos sitten UE vai luontokohde? Missä vaiheessa umpeenkasvanut ja luhistunut maatila muuttuu hylätystä rakennuksesta raunioksi tai raunio metsäiseksi maaksi? Onko jaottelu enää edes tarpeen?

Torholan luonnonluola valikoitui myös UE-miitin kohteeksi vuonna 2011.

Tämä köyhän aasinsillan myötä siirrymme tapaamaan miestä nimeltä Antti Huttunen. Hän 33-vuotias, nykyään vihtiläinen ja perheellinen mies, joka tunnetaan luontoretkeily-sivuston Retkipaikan perustajana. Hän toi Retkipaikan julki vuonna 2012. Lyhyessä ajassa Retkipaikasta on muodostunut monipuolinen ja suosittu retkeilyblogi, joka tarjoaa satoja kohdevinkkejä karttoineen aina hiidenkirnuista metsäpolkuihin ja pirunpesistä tunturivaelluksiin.

Retkipaikka on kehittynyt osaavissa käsissä, sillä Huttusen ammatillinen tausta on digitaalisessa markkinoinnissa ja mainostoimistoissa. Matkan varrella Retkipaikkaan on kiinnittynyt kuin luonnostaan parisenkymmentä aktiivista kirjoittajaa. Hekään eivät mitään keltanokkia ole, sillä laadusta ja monipuolisesta tarjonnasta on vastaamassa ammattitason osaamista: geologia, kalatalousbiologia, historioitsijaa, toimittajaa, tietokirjailijaa aina metsätalousinsinööristä lähtien.

Molempien blogien, Syrjäseudun ja Retkipaikan edustajat tapasivat toisensa ensimmäisen kerran jo ennen blogiensa perustamista. Tämä tapahtui eräänä talvena Helsingin keskustassa tavallista suuremmilla maanalaisilla hiekkasiiloilla, sillä molempia vetää puoleensa kaupungin maanalainen maailma. Retkipaikkaan onkin kertynyt jo massiivinen kattaus erilaisia luonnonluolia. Retkipaikan perustaja Antti Huttunen on ehkä lopulta kuitenkin aavistuksen enemmän luontoihminen kuin UE:n harrastaja.

Hiekkasiiloilla 2010.

Huttusen toiveiden mukaan Syrjäseutu vie hänet urbaaniin luolaan eli hylättyyn huoltotunneliin, joka on hitaasti täyttymässä vedestä. Keskellä liikenteen vilinää pujahdamme ylimääräisiä katseita välttäen keskeneräiselle alueelle, jossa ei ole muutamaan kuukauteen ollut näkyvää toimintaa. Tunnelin suulla hengähdämme. Sisällä on pimeää ja hiljaista lukuunottamatta veden lorinaa ja ajoittain ohipyyhältävien metrojunien vinkunaa. Tämän urbaanimpaa kohdetta on vaikea löytää.

Syrjäseutu: Mitä pidät näistä tunneleista?

Antti Huttunen: Nämähän on kiinnostavaa vastapainoa luonnonluolille. Mittakaavat ovat ihan erilaiset, mitä Suomen luonnonluolista voi löytää. Toisaalta sitten, kun ne ovat ihmisen rakentamia, niistä puuttuu tietty sattuman synnyttämä kauneus, mikä luonnonluolista löytyy.

Kurkistus tunnelin syvyyksiin.

SS: Milloin ja miksi perustit Retkipaikan?

AH: Se oli 2012 keväällä. Siihen oli kaksi syytä. Ensimmäinen oli se, että sellaiset pistemäiset luontokohteet, joista valtamedioissa ei ole ollut juttua, rupesivat kiinnostamaan. Sitten puuttui selkeä paikka, josta sellaisista löytyisi tietoa kootusti, joten päätin perustaa sellaisen. Toinen syy oli se, että reissuja tulee tehtyä aika paljon ja niistä kertyy kuvamateriaalia sekä kokemuksia. Ajattelin, että niistä olisi muille iloa. Vaikka ei itse paikanpäälle pääsisi, voisi kokea edes jotain niistä paikoista.

SS: Miten vertailisit kahta harrastustasi? Eroja ja yhtäläisyyksiä?

AH: Näen niissä enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja. Ero on se, että UE:ssa mennään paikoissa, jotka ihminen on rakentanut tai syntyneet ihmisen vaikutuksesta. Luonnossa mennään taas paikoissa, jotka luonto on tehnyt ja ihminen on enemmän ollut siellä vieraan roolissa. Yhtäläisyyksiä on sitten paljon enemmän. Molemmissa on samanlaista seikkailun jännitystä ja löytämisen iloa. Ei ikinä tiedä, mitä edessä on. Sitä tietää, että jotain näkemisen arvoista pitäisi olla, mutta ei sitä ei tiedä missä ja mitä tarkalleen. Molempiin paikkoihin liittyy yleensä jotain tarinoita. Niissä on molemmissa läsnä sellainen historia, mitä ei muuten voi kokea kuin itse käymällä paikalla.

Itse kokeminen on Antille se juttu.

SS: Niin. Sitä ei tule usein ajateltua, että luonnollakin on oma historia...

AH: Paikoilla on aina historia. Ihminen on osa sitä ja se oikeastaan tekee siitä mielenkiintoista. Monethan niistä paikoista on olleet linnavuoria, pyhiä paikkoja tai niihin on menty pakoon vainolaisia, piiloteltu aarteita ja niin edelleen. Eli niissä satojen ja tuhansien vuosien mittaisia tarinoita. Ne on asioita, mitä me Retkipaikassa tarkastellaan, ihmisen luontosuhde, mutta se kerrotaan sitten kokemisen kautta. Siihen kuuluu sitten asioita, jotka menee maantiedon, biologian ja historian alle. Pyritään katsomaan sitä kokonaisvaltaisesti.

SS: Mistä lähtien olet harrastanut UE:ta?

AH: Varmaan ihan lapsuudesta jostain 80-luvun puolelta. En muista sen paremmin. Muistan yläasteikäisenä, kun Suonenjoella oli Peuran saha ja sitä tuli koluttua silloin aika paljon. Se oli harmi vaan palanut vuonna 87, etten sitä täydessä kunnossa nähnyt. Sitten toinen paljon vaikuttanut seutu oli Haapakoski, missä oli vanha ruukki. Sitäkin tuli koluttua vuodet läpeensä. Viimeksi viime kesänä. Vasta 2000-luvun puolella sitten taisin törmätä jonkun Hesarin artikkelin kautta urbaaniin löytöretkeilyyn terminä.

Tunneli on täyttynyt osittain jo vedellä.

SS: Minkätyyppiset kohteet sinua UE:ssa kiehtoo?

AH: Tunnelit. Niissä on jotain samaa kuin luolissa aina. Ne kiven eristämänä, irrallaan muusta maailmasta. Toinen on autiotalot. Ne siksi, että niistä näkee esineistön kautta osan sitä historiaa ja pystyy miettimään sitten minkälaisia tarinoita niihin liittyy. Miksi jotkut tavarat on hylätty ja miksi ihmiset on lähteneet sieltä. Tämänkaltaisia asioita. Mitä syrjäisempi ja pidempään hylättynä ollut paikka, sitä jännittävämpi se on. Se, että ihmiset unohtaa hienoja ja asioita, on oikeastaan se ydin siinä sekä niiden uudelleenlöytäminen.

SS: Kuinka usein käyt reissuillasi luonnossa tai löytöretkeilemässä?

AH: Pyrin joka viikko, mutta käytännössä se tuppaa menemään siihen, että joka toinen viikko pääsee jonkunlaisen reissun tekemään. En mä niitä kahta oikeastaan erottele, kun samalla reissulla tulee koluttua kaikenlaista. Kun suunnittelen jonkun retkipaikan, siellä on yleensä joku luontokohde, mutta siinä väistämättäkin näkee matkan varrella hylättyjä rakennuksia, jotka tulee samalla koluttua. Välillä taas on sellasia kohteita, että menee molempien kategorioiden alle. Se on aina miten sen haluaa sitten määritellä.

SS: Kiitos.

AH: Kiitos.

Linkki:

Retkipaikka

Kuvakimara: Radan varrella

Ratojen varsilla on huomattavan paljon ihmeteltävää. Liikenneviraston mukaan Suomen liikennöidyn rataverkon pituus on tätä kirjoittaessa 5944 kilometriä. Jo lakkautettuja rataosuuksia lienee myös satoja kilometrejä. Rautatierakennuksia rakennettiin vuosien 1860-1960 aikana yli 5000. Niistä asemien osuus on noin 600. Muita rautatierakennuksia ovat sillat, vahtituvat, asemapäällikön talot, rautateiden varsilla usein sijainneet rautatieläisten asuinrakennukset, tavaramakasiinit, veturitallit, konepajat, varikot ja niin edelleen.

Rataa, puskarataa ja rakennuksia löytyy siis mielinmäärin. Edellä mainitut seikat huomioonottaen ei liene ihme, että tätä kuvakimaraa koostaessa koin runsaudenpulaa. Yksittäinen, rakennukseton puskaratakin tarjoaa riittävät ainekset yksityiskohtien bongailuun ja kuvaukseen - ainakin rautatieharrastajille. Näillä kuvilla pyrin kuitenkin tuomaan esiin rautateiden näkyvämpiä rappioromanttisia kohteita. Rautateiden varsille on kertynyt myös huikeasti vanhaa ja vaille käyttöä jäänyttä teollisuutta, jonka materiaalin runsaudesta johtuen jätän tässä miltei kokonaan huomiotta.

Vammalan asemalla pistoraiteet vievät hiljaiselle myllylle.

Mustion asemalla. Näiltä paikkein johdettiin 1903 kapearaiteinen sähkörata Mustion ruukille.

Valtionrautateiden rakennuksia Vaasassa.

Ränsistynyt punnitusasema kilometri tai pari etelämmäs. Takana vanha makasiini.

Vammalassa on vastaavantyyppinen ilmestys.

Valtionrautateiden asuinkasarmi Kristiinankaupungissa ei ole ainoa laatuaan.

 Päijät-Hämeessä kokonainen varikkoalue useine rakennuksineen tyhjillään vuonna 2010.

Porvoon asema-alue rauhoittuu talveksi.

VR Pasilan konepajalla rakennettiin aikanaan 52 700 henkilö- ja tavaravaunua.

Malmin erikoisuus: käyttämättä jäänyt ja pusikoitunut henkilöliikenteen laituri.

Unohdetunoloinen asetinlaite 1 Pasilassa.

Eräänä päivänä ovi oli auki.

Veturitalleja löytyy kiitettävästi Suomesta ja useinmiten ne ovat vielä käytössäkin. Haminassa kävi toisin, jossa henkilöliikenne oli lopetettu jo vuonna 1968. Vanhan ja huonokuntoisten ratojen purun yhteydessä Haminan uusi pääasema muutti kauemmas keskustasta Hilloon. Nykyään entinen juna-asema toimii linja-autoasemana, mutta entinen raiteeton veturitalli jäi vaille todellista käyttöä. Huonoon kuntoon päässyt rakennus purettiin vuonna 2009. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että purkamista puolsi uhanalaisen perhoslajin ravintokasvin ketomarunan suojelu. Kasvi viihtyisi paremmin aurinkoisilla joutomailla.

Haminan veturitalli rakennettiin vuonna 1927. Se laajennettiin nelipaikkaiseksi 1950-luvulla.

Rikkoutuneista ikkunoista sisälle pujahtaneet pulut olivat omineet paikan.

Veturitallit olivat pääpiirteiltään pysyneet käyttämättöminä.

Laajan teollisuusalueen sydämestä löytyy yksipilttuinen talli.

Vain veturi puuttuu. Joskin maanalainen huoltotaso on täyttynyt vedestä.

Mäntyluodon veturitalli, vesitorni ja vahtikoppi usvassa.

Veturitallin sisätilat ovat osin suljetut.

Vielä toimintakelpoinen veturien kääntöpöytä Karjaalla.

Rautatietunneleita on Suomessa noin viitisenkymmentä. Pituudeltaan ne ovat muutamasta kymmenestä metristä kilometreihin. Savion tunneli jopa 13,575 kilometriä pitkä. Viisi niistä on suljettu.

Hylätyistä tunnetuin lienee reilun kilometrin pituinen Pönttövuoren tunneli.

Uudeltamaalta löytyy lisää.

Rakennusvuosi on kirjattu aukon ylle.

Helsingissä tunneleista ei ole puutetta.

Vallilan alittavan tunnelin kiskot ovat nyt jo puretut.

Tätä ei ole luokiteltu tunneliksi vielä, vaikka se onkin katettu maalla ja teillä.

Vaikka eri rakennustyylien tunnistaminen ei vahvinta alaani olekaan, uskallan väittää, että Suomen rautatiearkkitehtuuri on ollut yhtenäistä. Se näkyy osin myös asemien kohdalla, vaikka juuri niissä ehkä eniten heittoa onkin. Silti useissa on käytetty samoja tyyppipiirrustuksia. Vain suurempia asemia on suunniteltu yksilöllisesti. Senaatti kiinteistöt on kaupitellut vanhoja asemarakennuksia viime vuosina ja monet niistä ovat päätyneet asuinkäyttöön.

Kristiinankaupungin tyhjillään seissyttä asemaa kunnostettiin vuonna 2009.

Rautjärven asema-alue on villiintynyt 2013.

Pukinmäen vanha asema vielä radan varressa vuonna 2009.

Satakunnassa sijaitseva asema vuodelta 1933 on jäänyt talousrakennuksineen lakkautetun radan vuoksi tyhjilleen.

Kaakeliuunit ovat pitäneet aseman odotustilan lämpimänä kovilla pakkasilla.

Huutokosken upeasti säilynyt asemarakennus on kuulemma saanut uutta käyttöä.

Höyryveturien aikakaudelta on säästynyt lukuisia rautatievesitorneja ympäri Suomea. Suurin osa niistä on vailla uusiokäyttöä ja lähestulkoon autenttisessa kunnossa.

Edelleen seikkaillaan Huutokoskella.

Vanhan rakennukset sisätilat ovat vielä kuivat ja kestävässä kunnossa.

Suolahdelta löytyy tällainen.

Toijalan veturitallien tuntumassa 1950-luvun tuotos.

Pori-Haapamäki-radalla vesiviskuri on sijoitettu raiteiden väliin.

Vesisäiliö sijaitsee tietysti tornin huipulla.

Jykevämpi vesitorni Seinäjoella.

Riihimäen torni on päässyt heikompaan kuntoon.

Siellä missä on lakkautettuja ratoja, voi olla myös hylättyjä rautatiesiltoja. Niille ei yleensä ole muuta käyttöä kuin kevyen liikenteen tarpeisiin. Kunnostamattomat teräspalkkisillat ovat parhaimmillaan näyttävästi ruostuneita.

Hallaan johtavalla radalla ei ole enää rautatieliikennettä eikä rataakaan.

Suupohjan radan Kristiinankaupungin haaran jäänteenä on tämä silta.

Veturikalustoon tutustuu helpoiten museoissa, joita Suomessa on kiitettävästi. Ymmärrettävästi hylättyjä junia ei jokaiselta sivuraiteelta löydy, sillä vanhat ja tarpeettomatkin hyödynnetään varaosiksi. Vuosien ja satojen kilometrien reissailuilla on silti väkisinkin jotain osunut kameran tähtäimeen.

Yksinäinen ja ilmeisesti ajokelvoton Move51m puskaradalla.

Pari enemmän tai vähemmän hylättyä työkonetta teollisuusradalla.

Miten laitteita sitten operoidaan? Ilme kertoo kaiken. (Kuva: Kimmo Koskinen)

Karun näköinen kalterivaunu.

Juna-auran sisällä on muuten tämännäköistä.

Juna, jonka luuli näkevänsä vain lastenohjelmissa.

Panoraamoihin tallennettu junakalusto on rautatieharrastajien hoidossa.

Aikaisemmin mainittu aura näyttää ulkoisesti tältä, vaikka kyseessä ei olekaan sama yksilö.

Karjaalla jouten maannut Ukko Pekka muutettiin romuraudaksi 2012.

Höyryveturin ohjaamon vipstaakeleita ihmetellessä menee amatöörillä sormi suuhun.

Pari dieselveturia mallia Move66 nököttää ruohoradalla. 

Huoltokirjaa ei enää tarvinne.

Vanhemmanpuoleiset tavara-asemat ja makasiinit ovat usein lähtökohtaisesti jo siinä kunnossa, että ne voidaan lukea joutomaaksi. Ne ovat usein kaupunkien keskeisillä paikoilla ja siksi rakennus- sekä purkuvimman tulilinjalla.

Tampereen tavara-asema on uhan alla. Peltinen ulkomakasiini on jo purettu.

Pieksämäen hiljentynyt tavara-asema on luukutettu vandaalien pelossa.

Mikkelin aseman makasiinit ovat saaneet uutta käyttöä.

Vuonna 2008 tilanne näytti vielä tältä.

Kymenlaaksossa yhden tavara-aseman kohtalosta kiistellään.

Käyttökelpoista ja pilaantumatonta tilaa.

Pääradan varrellakaan ei suurelle varastolle ole enää käyttöä.

Osin käytetyn rakennuksen varasto on saanut tuta ihmisvimman mielettömyyden.

Vanhat vaa'at ovat säilyneet osin kunnossa.

Puskaradat muodostuvat usein tarpeettomista teollisuus- ja pistoraiteista. Käytöttä jääneen radan tunnistaa sen hoitamattomuudesta, joka näkyy muun muassa kasvillisuuden rehevöitymisenä. Ne toimivat joskus myös hyvänä johtolankana uusien kohteiden löytämisessä. Vanhalla ratapohjalla kävelyssä on myös jotain poikkeuksellisen terapeuttista, jos minulta kysytään. Toisaalta todella virunutta puskarataa tuskin edes erottaa parimetrisen risukon ja kasvillisuuden alta.

Viialassa teollisuusrata johtaa sammuneelle vaneritehtaalle.

Raunistulan lipan alle johti aikoinaan myös oma sivuraide.

Valkeakosken Kuidulla työt loppuivat hetkellisesti.

Paperiteollisuuden tarpeisiin on moni rata rakennettu.

Hevossaaren teollisuusraide on ollut pitkään käyttämättömänä - todellista puskarataa.

Satamarata Kampissa purettiin 2009. Tämän urbaanimpaa puskarataa ei liene Suomen historiassa ollut.

Tämä näkymä Pasilan ratapihalta 2009 on nyt jo historiaa.

Vantaalle rakennettiin nyt jo tarpeeton rata hiekanottoa varten.

Lahden seudulla teollisuusratojen tulevaisuus näyttää myös synkältä.

Kaskisten satamaan ei junat ole hetkeen päässeet.

Tampereen Myllypurossa lastauslaituri nostureineen.

Kaikista kiertämistäni suomalaisista rautatiekohteista nostaisin kuitenkin erikseen esille Pieksämäen vanhan varikkoalueen, joka käsitti useita rakennuksia. Pieksämäen asema-alueen historia alkaa jo 1800-luvun lopulta. Pieksämäestä tulee rautateiden risteysasema ja jo vuonna 1929 rakennetaan toinen veturitalli, jota myöhemmin vielä laajennetaan. Pieksämäki kasvaa samalla kauppalaksi. 1931 rakentui konepajarakennus, jossa korjataan vaunuja. Sodan jälkeen Viipurin konepajan toiminta siirtyy Pieksämäelle. 1960-luvulla toiminta konepajalla laajenee ja siitä tulee tavaravaunujen pääkorjaamo. VR ottaa uuden varikon käyttöön Pieksämäellä 1989 ja toiminta vanhoissa tiloissa hiipuu. Pahoin raunioituneen varikon rakennukset purettiin 2010 yhtä veturitallia lukuunottamatta, joka säästetään muistoksi.

Varikon rakennuksia vuonna 2008.

Etualalla olevan rakennuksen alla sijaitsi öljyvarasto kuuden säiliön kera.

Konepaja oli vandalisoitu ja sitten levytetty huolella.

Se purettu, 16-pilttuinen veturitalli.

Veturitallien sisätilat olivat pääosin tyhjillään.

Poikkeuksiakin oli.

Vaikka tämä 85 kuvan junamatka päättyi tähän, seikkailut raiteilla eivät koskaan lopu. Tahdon kiittää lopuksi Radan varrella-kirjan toimituskuntaa ja päätoimittajaa Jussi Iltasta hyödyllisen tietopaketin kasaamisesta, jota käytin tämän kuvakimaran päätietolähteenä.

Rautatiet urbaanin tutkimusmatkailun valossa