Tarinoita mestoilta osa 2

Tarinasarjan toisessa osassa jatkamme yksittäisten kohdekokemusten parissa. Suomalaiset UE-harrastajat alkoivat jo varhaisessa vaiheessa etsiä yhä makeampia kohteita maan rajojen ulkopuolelta, kun kotimaan kohdetarjonta kävi yhä tutummaksi. Tuomas Romu oli tässä yksi näkyvimmistä edelläkävijöistä. Hän esitteli kaukomatkojen kuvasatoaan vuosituhannen vaihteen alkuvuosina legendaarisella sivustollaan The Silent The Complete. Sittemmin hän vieraili opiskeluidensa yhteydessä Huippuvuorilla pariin otteeseen. Huippuvuorten seikkailuistaan hän kertoo muun muassa blogeissaan Jääkarhuja, tekniikkaa ja teekkarielämää Huippuvuorilla sekä Saari pohjoisen horisontin takana. Vaikka itse blogit käsittelevät yleisesti Romun elämää Huippuvuorilla, löytyy sieltä tarinoita hylätyistä kaivoksista ja vaativista retkistä ääriolosuhteissa. Esimerkiksi hylätyt kaivoskylät kuten Pyramiden ja Colesbukta ovat tulleet suomalaisellekin skenelle tutuiksi juuri Romun tarinoiden ansiosta.

Tuomas Romu kaivostunnelin suulla. (Kuva: Tuomas Romu)

Seuraavassa Tuomas Romun lyhennelmä blogikirjoituksesta Grumant:

"Syksyllä 2011 tekemäni tutkimusmatka Grumantiin, Huippuvuorilla sijaitsevaan 1960-luvulla hylättyyn venäläiseen kaivoskylään, on todennäköisesti sekä henkisesti että fyysisesti rankin tekemäni UE-retki. Olin syksyn mittaan tehnyt yhä pidempiä ja pidempiä kävelyretkiä Longyearbyenin ympäristössä, mutta vuorten takana sijaitsevaan Grumantiin ei mennyt teitä tai polkuja. Lisäksi olin liikkeellä yksin.

Eräänä syyskuisena lauantaiaamuna sää oli mitä mainioin, joten pakkasin päiväreppuuni kameran, eväät ja vaihtovaatteet. Luonnollisesti otin mukaani myös suurikaliiberisen metsästyskiväärin, sillä asutuskeskusten ulkopuolella on mahdollista törmätä jääkarhuihin. Todennäköisyys on toki pieni varsinkin kesällä, mutta reittini varrella vain muutaman kilometrin päässä kaupungista on paikka, jossa jääkarhu tappoi 22-vuotiaan opiskelijan vuonna 1995. 

Aamukuudelta, muiden vielä nukkuessa, suuntaisin kohti Tverrdalen-solaa, josta pääsi kiipeämään lähes 500 metrin korkeuteen Platåbergetille. Tarkoitukseni oli kiertää yli kilometrin korkeuteen nouseva Nordenskiöldtoppen, laskeutua alas Björndalen-laaksoon ja ylittää sen pohjaava virtaava joki, nousta jälleen lähes puolen kilometrin korkeuteen ylängölle ja lopulta laskeutua Grumantdalen-laaksoa pitkin Isfjorden-vuonon rannalla sijaitsevaan kylään. Matkaa yhteen suuntaan kertyi noin 17 kilometriä.

Huippuvuorilla on välillä todella vaikea hahmottaa mittakaavaa. Pienissäkin ylämäissä voi nousua olla satoja metrejä ja kivenheiton päässä siintävälle kukkulalle voi olla matkaa kymmenen kilometriä. Myös laakson pohjalla kulkeva puropahanen näyttää hieman erilaiselta, kun seisoo alhaalla vuolaassa virrassa vesiputouksen edessä ja miettii, mistä kohtaa kannattaisi yrittää ylös jyrkkänä nousevaa louhikkoista rinnettä. Irtolohkareilla tasapainoillessani mietinkin, että oliko yksin lähteminen sittenkään kovinkaan fiksu valinta. Jos jotain olisi sattunut, apua olisi saanut todennäköisesti odottaa seuraavaan päivään. Se on pitkä aika odottaa kiilautuneena kivenlohkareen alle jäätiköltä virtaavassa hyisessä joessa.

Pääsin kuitenkin lopulta perille Grumantiin. Kaivosyhdyskunta hylättiin yhdessä läheisen Colesbuktan sataman kanssa vuonna 1965 hiilikaivosten ehdyttyä. Näissä kahdessa yhdyskunnassa asui 1950-luvun alussa yli tuhat ihmistä. Reilut neljä vuosikymmentä pohjoisen taivaan alla oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä, ja jäljellä oli enää viisi sodan jälkeen rakennettua isompaa rakennusta sekä niiden ympäristössä runsaasti kaivoksen toimintaan liittynyttä romua. Grumant on Huippuvuorten muinaismuistolain suojaama, joten paikan päällä on paljon nähtävää vanhoilta ajoilta, ja vietinkin pari tuntia kävellen ympäriinsä, tutkien ja valokuvaten. 

(Kuva: Tuomas Romu)

Luonnollisesti aikanaan minun oli lähdettävä tarpomaan takaisin kohti Longyearybeniä. Kuten aina ennenkin, paluumatka tuntui tälläkin kertaa lyhyemmältä ja osasin myös kiertää hankalimmat paikat. Syyskuu oli kuitenkin jo pitkällä ja päivät lyhenivät nopeasti, joten jouduin laskeutumaan Longyeardalen-laaksoon taskulampun valossa. Asuntolassa merkkasin itseni palanneeksi ja toivotin kavereilleni terveisiä Grumantista."

(Kuva: Tuomas Romu)

Romun tarinan voi lukea kokonaisuudessaan täältä. Suomalaisten tekemät tutkimusmatkailuekskursiot ovat suuntautuneet pitkälti Eurooppaan ja etenkin Baltian maihin. Ruhtinaallisesta tarjonnastaan huolimatta Venäjä on jäänyt merkillisen vähälle. Kieliongelmat, viisumit, huono maine, asioiden hoitamisen hankaluus ja arvaamattomuus lienee suuri osatekijä vähäiselle matkustusinnolle rajan taakse. Syrjäseudun innoittamana mieshenkilö nimimerkillä MadDog kävi vilkaisemassa Luovutetun Karjalan reissukertomuksessakin esiintynyttä Sortavalan yleissairaalaa aivan tuoreeltaan. Hän väittää olevansa noviisi UE-harrastuksen parissa, mutta ajautui heti jännittävään tilanteeseen. MadDog kirjoittaa visiitistään näin:

"Syyskuun alkupuolella Sortavalassa käydessä tuli tutustuttua Kymölän kaupunginosassa sijaitsevaan Yleiseen Sairaalaan. Saavuimme sairaalan porteille hienon sään saattelemana iltapäivän aikaan.
Sairaalan sisäänkäynnin portit olivat kiinni, mutta aidassa oli iso reikä, mistä pääsi alueelle. Alueella oli täysin hiljaista, kun kävelimme pidemmälle rakennuksia kuvaillen. Sisääntulotien päässä ihmettelin vähän keskellä pihaa olevaa uudehkoa puukoppia. Alueella liikkuessa oli helppo kuvitella miten hieno paikka se oli joskus parhaina päivinään ollut! Kopin ohi kuljettuamme huomasimme oven aukeavan ja takanamme seisoi pistoolilla aseistautunut vartija! Vartija oli sen näköinen, että oli herännyt puheisiimme päiväuniltaan. Tähänkö sitten tutustumisemme päättyisi? Vartija tiedusteli ettäkö “Turist?”. Nyökkäiltyämme ja kameraamme näyttäen hän totesi meidät ilmeisen harmittomiksi ja pääsimme jatkamaan matkaa. Se verran saimme yhteistä kieltä aikaan, että kuulimme osan rakennuksista jääneen tuhopolton kohteeksi alkuvuodesta. Sen jälkeen oli vartiointia lisätty. Olikohan alueelle suunnitteilla jotain rakennusten korjaamiseksi?

Suomalaisten rakentama henkilökunnan asuntola. (Kuva: MadDog)

Alueella on useampia eri aikakaudella rakennettuja rakennuksia. Huomattuamme, ettei vartija seurannut meitä painuimme rakennusten sisään. Rakennusten sisäosissa oli mielenkiintoista pohtia mihin tarkoitukseen huonetta oli käytetty aikanaan. Ensiksi törmäsimme kyökin puolelle. Sisällä vallitsi aika spooky tunnelma. Kaikki irtaimisto oli varastettu tai muuten vaan hajotettu. Kosteusvauriot alkavat olla jo melko pahoja. Pihalle oli jostain syystä tyhjennetty koko ruiskuvarasto...

Kyökin puolta. (Kuva: MadDog)

...Olin saanut selville, että Tammikuussa 2014 aamulla Puistokatu 5:ssä oli huomattu entisen sotilassairaalan päärakennuksen olevan tulessa. Palo saatiin sammutettua päivän aikana, mutta päärakennuksen katto ehti tuhoutua. Kyseessä oli todennäköisesti tahallinen tuhopoltto. Pihalla seisoi yksinäinen patsas, joka oli saanut osansa vandalismista. Pihalta poispäin kävellessämme vartija painui takaisin koppiin varmaankin jatkamaan kesken jäänneitä päiväuniaan."

Päärakennus on saanut siipeensä. (Kuva: MadDog)

Sortavalan sairaalassa on vuodessa ehtinyt tapahtua jo paljon: tuhopoltto ja aseistettu vartija. Venäjällä vartioimattomilla kohteilla ei ole tapana säilyä kauaakaan tyhjäksi jäädessään. Kaikki viedään ja tuhotaan lattiasta kattoon muutamassa vuodessa. Toisin on kotirintamalla. Suomessa etenkin maaseudun vaille käyttöä jääneet kohteet saattavat kantaa vuosikymmeniäkin vanhaa historiaa sisällään. Tämän sai todeta Varjo, todellinen konkari omalla alallaan. Hän on harrastanut autiotaloja jo 70-luvulta lähtien, jolloin moisesta toiminnasta sai hänen mukaansa friikin leiman otsaansa. Kiinnostus on silti pysynyt yllä aina näihin päiviin saakka ja kokemuksia on kertynyt enemmän kuin olisi aikaa kertoa. Jos oli ennen hienoja kohteita, on niitä vieläkin. Varjo kirjoittaa eräästä mielestään kohahduttavimmasta kokemastaan seikkailusta, joka sijoittuu muutaman vuoden taakse. Hän on nimennyt tarinan:

"Helmen löytyminen: Aarrematka

Elettiin huhtikuuta 2010 ja olin pidemmän aikaa ihaillut isoa monikerroksista myllyä ajaessani sen ohi kotimatkallani. Pitkään UE:ta harrastaneena tiesin, että sen kuvaamisesta tulisi todella haastavaa, tuntien omistajan, joka ei kaihtanut väkivaltaa kohdatessa ihmisiä laittomasti pihoillaan. Mylly sijaitsi keskellä alueella toimivaa yritystä ja tästä johtuen oli liikenettä ja ihmisiä alueella runsaasti myös viikonloppuisin. 

Tämä ue-paratiisi rajoittui sijainniltaan jokeen, joten sieltä suunnalta sitä ei voinut lähestyä. Toisesta suunnasta taas aluella toimiva yritys ja omistajan talo poisti mahdollisuuden lähestyä sitä jäämättä kiinni. Ainoaksi mahdollisuudeksi siis jäi lähestyminen pihatien suunnasta, jonka varrella oli kauppa, naapurin talo ja yrityksen ravintola. Kävin alueella useasti lapsieni kanssa niin sanottuna maksavana asiakkaana ja samalla katselin paikkoja ja räpsin pokkarilla kuvia kohteesta.

Mitään järkevää reittiä ei tahtonut löytyä kohteelle. Muutamia kertoja myöhemmin näin asvalttitien vieressä pusikoituneen ojan, joka halkoi yleisen tien ja naapurin talon tontin reunoja. Oja oli niin matala, että siinä ryömiminen ja piilossa pysyminen tulisi olemaan todella hankalaa. Ilmakuvista huomasin, että oja meni jossain määrin joelle asti , mutta päättyi ränistyneen ladon reunaan, josta oli matkaa vielä noin 50m kohteelle. Tämä matka pitäisi juosta suoraan omistajan talon ikkunan edestä.

(Kuva: Varjo)

Vihdoin suunnitelma oli valmis ja ilmakuvat tulostettu. Ei muuta kun kamppeet kasaan ja matkaan. Saavuin paikalle töiden jälkeen iltapäivällä ja jätin auton läheisen kaupan pihalle. Seurasin naapuritalon tapahtumia ja kuinka sen vanha pariskunta hääri pihatöissä. Heidän siirryttyä talon sivulle töihin siirryin läheisen ojan suojiin tähyilemään eteenpäin menemistä. Jonkin matkaa ryömittyäni huomasin, että puut ja nouseva maasto helpotti siirtymistä ladolle päin. Noin 10 minuutin jälkeen olin ladon suojissa ja tähyilin laudanraosta omistajan talon suuntaan. Yrityksen pihalla hääräävät työntekijät ja asiakkaat eivät olleet todenäköisesti ollenkaan kiinittäneet huomiota suuntaani. Nyt vauhdilla polvijuoksua pellon yli ja joen penkalle katsomaan perääni, että kuinka monta ihmistä seuraa perässä..ei ketään.. perillä oltiin!!

Mylly näytti todella hienolta ja kiipesin ikkunasta sisään. Ilkivaltaa ei ollut nähtävissä ja muutenkin paikka oli hyvin kuvauksellinen. Vieressä oli vanha ränsistynyt maalaistalo, jonka myöhemmin nimesin ns. asekätkentätaloksi. Talon nimitys johtui sen vapaussodan verisestä historiasta. Olin tyytyväinen, että suuri työ kantoi hedelmää.Tässä vaiheessa en vielä tiennyt mitään odottavasta helmestä, joka oli vain 40 metrin päässä. Poispäin lähiessäni juoksin taas polvijuoksua ladolle ja hetken istuttua kulmalla osui silmiini puiden keskeltä vanha piipulinen rakennus.

Ladolta pystyi siirtymään vaivattomasti rakenukselle ja katsoin oven raosta sisään odottaen näkeväni tyhjän tilan johtuen rakennuksen kunnosta. Rakennus oli kaikkea muuta kun tyhjä. Edessäni oli paja, jonka keskellä puolet pajan tilavuudesta köllötti kaksi autovanhusta!!! Olin täysin mykistynyt. Täysin koskematon rakennus keskellä yritystoimintaa. Rakennuksen perällä oli vanha paja, jonka seinäillä ja hyllyillä oli runsaasti vanhaa unohdettua tavaraa vuosikymmenien takaa. Autojen pinnassa oli kymmenien vuosien pölyt ja seisova öljyn katkuinen ilman olisi voinut lähes leikata kuutioiksi. Kuvaaminen pajassa oli haastavaa koska ikkunat sijottuivat omistajan talolle päin ja hämärää oli kaikkialla. Nimesin paikan Aarrematkaksi onneni kukkuloilla ja mietin itsekseni ue-aarteen löytymistä. Pois lähtiessäni painoin ovet kiinni paremmin ja toivoin, että paikka säilyisi koskemattomana jatkossakin."

(Kuva: Varjo)

(Kuva: Varjo)

Varjo on vieraillut kohteella myös jälkeenpäin jäämättä kiinni. Sen aikana mylly tuhopoltettiin ja asekätkentätalon ikkunoita on rikottu. Autoverstas on kuitenkin pysynyt koskemattomana - toistaiseksi. Seuraavassa osassa tarkastelemme mitä tapahtuu rysän päältä narahtaessa...

Linkit:

Tarinoita mestoilta osa 3 (tulossa)

Tarinoita mestoilta osa 1

Tarinoita mestoilta osa 1

Syrjäseudussa pääosaa on pitkälti näytellyt kirjoittajan omat seikkailut. Kesällä Syrjäseutu aloitti juttusarjan koostamisen, joka kokoaa yhä laventuvan harrastajakunnan joitain kiintoisampia kokemuksia yhteen. Urbaani löytöretkeily kun on joskus haastavaa puuhastelua, jossa punnitaan seikkailijan viekkaus, äly ja taidot. Toisinaan kyse on vaan pitkällisestä työstä ja seurannasta. Paljon on villejä kokemuksia ja tarinoita, jotka jää kertomatta. Tätä seikkaa vasten keräsin muutaman niistä tähän juttusarjaan.

Kyselin harrastajilta kiinnostusta osallistumiseen jo loppukesästä. Osalla heistä ei ollut omasta mielestään tarpeeksi mielenkiintoista kerrottavaa, osalla tarinan raapustamiseen ei riittänyt aika tai kiinnostus ja osa taas pitkitti ja pitkitti ja sitten unohti. Lopulta viimeisen kuukauden aikana sain tarpeeksi materiaalia tämän bloggauksen työstämiseen.

Kirjoitelmaa laatiessani käytiin netitse keskusteluja sopivista aiheista ja tapahtumista useiden eri harrastajien kanssa. Esimerkiksi Kouvolassa pitkään vaikuttanut Base kommentoi ehdotustani seuraavasti:

"Yritin muistella joitakin tuollaisia kohteeseenpyrkimiskokemuksia, mutta mieleen ei valitettavasti tullut mitään sellaista yksittäistä tapausta, josta riittäisi kirjoitettavaa paria virkettä enempää. Monien kohteiden kanssa olen yksinkertaisesti vain odottanut sisäänpääsyn avautumista, parhaimmillaan usean vuoden ajan."

Lost Bricksin suunnittelijan, lahtelaisen Visgin kanssa samainen aihe jäi FB-viestittelyn tasolle, mutta siitäkin keskustelusta jäi edellisen tavoin mieleen toiminnan pitkäjänteisyys:

"No, ehkäpä tuo kulkutautisairaalan keltainen rakennus oli aika pitkään seurattu tapaus, johon lopulta pääsin työmiesten mentyä tauolle."

Kulkutautisairaala vuonna 2009. (Kuva: Visgi)

Pohjois-Suomessa vaikuttavalta, naispuoleiselta harrastajalta, Nokimustalta, löytyi myös hieman jutuntynkää:

"...ja sitten toinen tapaus oli yksi vanha saha, jossa odotettiin monta tovia, että päästiin sisälle. Sisäänpääsy oli sinänsä helppo, mutta siinä oli jotain veneenkorjaajia tai mitä lie. Yksi ukko tuli sitten ajamaan meitä pois. Tuossa kohteessa muistelen sumuttaneeni ukkoa sumeilematta kertomalla olevani museovirastosta ja kartoittamassa kulttuurihistoriallisesti arvokkaita kohteita. Ukko taisi sitten sillä verukkeella antaa luvan kuvata ulkopuolelta. Siinä sitten kierrettiin sahaa kuin kissa kuumaa puuroa ja kytättiin ukon toimia. Lopulta se häipyi veneellään johonkin ja me päästiin luikkimaan sisään avonaisesta ovesta. Piti hiukkasen katsella ja kuulostella koko aika, ettei jäädä kiinni sisällemenosta (jonka äijä siis ehdottomasti kielsi, vaikka muistaakseni sisätilat ei edes kuuluneet sille mitenkään eikä olleet sen porukan omistuksessa), jos se ukkeli tuleekin takaisin. Ei tullut, onneksi."

Ensimmäiset vartavasten kirjoitetut tarinat saapuivat viimeisen kuukauden sisällä lukuunottamatta speedxx:ää, joka postitti tarinansa heti kutsun saatuaan. Speexx on pääkaupunkiseudulla majaileva neljänkympin ylittänyt nainen, joka kertoo olleensa kiinnostunut autiotaloista jo ainakin 70-luvulta lähtien ja noudattavansa UE:n eettisiä periaatteita sekä kiertelevänsä joskus kauempanakin kohteiden perässä. Kaikki hänen haikailemista kohteista ovat jääneet jo historian kirjoille, jos sinnekään. Hän on nimikoinut tarinansa:

"Yksinäisen suden seikkailuja

Yksi hienoimmista kohteista on ollut Paraisilla sijaitseva entinen Suojeluskuntatalo, joka toimi sittemmin Nuorisoseuraintalona. Sisälle pääsy oli haasteellista ja hankalaa, yrityskertoja lähes luovuttamiseen asti. Kerran mieheni kanssa olimme moottoripyörällä liikenteessä ja jälleen ajoimme pihalle. Joku oli tehnyt reiän suoraan seinästä läpi ja vihdoin tilaisuuteni oli koittanut. Kohde oli "hintansa väärti". Kerroksia useita. Alakerrassa iso juhlasali kera ison keittiön. Keittiössä taloa varten nimikoidut Arabian astiastot piippuleimalla (rikottuina) ja kaikkea sellaista
tavaraa, mistä voin vain huokailla, mm. Mannerheimin tauluja kaksin kappalein. Taulut tosin eivät käydessäni enää olleet talossa, joku oli jo vienyt ne.

Paraisten nuorisoseuraintalo. (Kuva: Speedxx)

Pienen kynätaskulampun heikon valon loimussa kiersin isoa kohdetta. Jokaisesta huoneesta eriytyi taas uusia huoneita. Lopulta olin eksyä talossa, mutta löysin lopulta uloskin samaisesta reiästä seinässä. Päätin seuraavana päivänä tulla uudelleen, kera ison taskulampun ja kameran. Seuraavana päivänä sisäänkäynti oli suljettu isolla kalkkikivellä. Sen jälkeen talon ympärille tulivat korkeat rautalanka-aidat ja pääsy estettiin kaikin tavoin. En enää koskaan taloon päässyt. Sitten eräänä päivänä sain verkkouutisista lukea, että tuhopolttaja oli tehnyt työnsä. Surullista.

Kauniaisten Sepänkylässä purettiin vanhoja omakotitaloja kauan sitten bussivarikon ja kehä II:n tieltä. Yksi vanha hirsitalo tosin purettiin pala palalta ja siirrettiin muualle. Näitä taloja olin koko lapsuuteni katsonut ja seurannut niiden ihmisten elämää. Kun sisäänpääsyyn tilaisuus avautui, kävin katsomassa miltä kauan ulkoapäin ihastelemani, hieman arvoitukselliset talot näyttivät sisältä. Erään talon yläkerrassa avasin pienen huoneen oven vain huomatakseni, että huoneessa sängyllä makaa mies lukemassa lehteä. Pyysin anteeksi ja liukenin paikalta vähin äänin. Taisimme pelästyä molemmat yhtä paljon.

Autiotalo (Kuva: Speedxx)

Helsingin Vuosaaressa Aurinkolahden kohdalla ja myös Kallahdentien varrella oli/on 1900-luvan alun varakkaan väestön huviloita. Asuin alueella muutaman vuoden ja onneksi yksi taloissa asuneista vanhoista herroista kirjoitti historiikin alueen huviloista: Elämään Vuosaaren Kallahdessa. Useat taloista paloivat tuhopolttajien toimesta. Puhumattakaan siitä kuinka paljon niitä rikottiin. Yksi taloista jäi erityisesti mieleeni. Talo ei ollut vanhimmasta päästä. Alakerrassa hulppea halli, jossa oli seinään upotettu takka - merinäkymällä tietenkin. Yläkerrassa iso keittiötila, joka varmasti täytti kaikki 1950-luvun tarpeet. Eräs yksityiskohta jäi mieleeni, yläkerran kylpyhuone, jossa kylpyamme oli upotettu lattiaan. En ole ikinä nähnyt vastaavaa. Talossa oli myös mystinen huone, johon ei päässyt. Ovi oli jotenkin pultattu kiinni. Ovi ei ollut kenenkään "käsittelyssä" hievahtanut senttiäkään."

Aika aikaa kutakin. Hylätyt paikat ovat aina tietyllä tapaa välitilassa ja niiden aika on rajallinen. Sen tietää jokainen harrastaja. Pitkällä aikajänteellä itse harrastukseen saa myös perspektiiviä. Harrastus muuttuu ajan kuluessa. Sen huomasi myös muutamasta nuoresta sällistä koostuva Turun kaupunkieksploraatio, joka aloitti taipaleensa vuonna 2004. Tkuexpin johtohahmo Arvis muisteli silloisia vaiheita päiväkirjamaisella tarkkuudella:

"Ensimmäinen harrastusvuosi oli lähiseudun turistikohteiden penkomisen juhlaa. Joka puolelta tuntui löytyvän upeita kohteita, joihin pääsi useimmiten kävelemään sisään. Loppujen lopuksi kuitenkin joskus siinä viidennentoista homeenhajuisen retken jälkeen alkoi Raunistulan rehutehdaskin jo menettää hohdokkuuttaan ja harrastus muutti luonnettaan. Hallitseviksi piirteiksi nousivat tiedustelu, odottelu ja turistimatkat.

Vaikka esimerkiksi silloinen DM-galleria ei mitenkään erityisesti pyrkinyt salailemaan kohteitaan, oli niiden sijaintien selvittäminen paljon nykyistä hankalampaa ilman Googlen karttoja tai Kansalaisen karttapaikkaa. Kohteille hankkiutumiseksi piti järjestää usean päivän eksploraatioretkiä ja hauskaahan se oli ajella sivuteitä kymmeniä kilometrejä jotain ränsistynyttä sahaa etsien.

Uusia kohteita löytyi vielä silloin tällöin kotiseuduiltakin; usein niitä oli tuossa vaiheessa tarkkailtu jo vuosia ja odoteltu lopullista autioitumista ja/tai purkamista. 5.10.2007 onnistuimme tutkimaan ja kuvaamaan juuri hylätyn Radiumkodin, huonokuntoisen syöpäsairaalan, joka nopeasti muuttui vandaalien temmellyskentäksi ja muutaman vuoden kuluttua purettiin. Kuvausretken aikana sairaalassa pidettiin vielä valoja ja oletettavasti hälyttimiäkin päällä, kellarissa korahtelivat pumput ja sairaalalaitteet lojuivat käyttökuntoisina pöydillä. Vandalismin olemattomuudesta johtuen sisäänpääsy ei ollut helppoa, mutta järjestyi lopulta kattoluukun kautta. Siltä varalta, että laukaisisimme hälytyksen, jäi yksi jäsenemme ulos tarkkailemaan ja varoittamaan mahdollisista saapuvista vartijoista. Varotoimi osoittautui kuitenkin turhaksi ja retkeltä jäi muistoksi kuvasarja vandalisoimattomasta Radiumkodista.

Radium-koti (Kuva: Tkuexp)

19.10.2007 järjestimme lopulta perjantai-iltaisen retken, jota olimme suunnitelleet jostain vuodesta 2004 alkaen, jota helpompien kohteiden runsas saatavuus oli lykännyt: pitkä kumarassakävely- ja liukastelumaraton Sikaojan sadevesiviemärissä. Koska ensimmäinen kosketuksemme urbaaniin löytöretkeilyyn oli Infiltration.org -sivusto, olivat "drainit" olleet koko ajan uteliaisuutemme kohteena. Viemäriretkemme alkoi Heikkilän kasarmin tienoilta ja päättyi suunnilleen Puropellon koulun kulmille, jossa teimme U-käännöksen ja marssimme takaisinpäin vielä noin kilometrin kunnes löysimme kaivonkannen jonka saimme avattua sisältäpäin.

Sadevesiviemärissä (Kuva: Tkuexp)

Kakolan kallioon louhittiin 2007 suurta keskuspuhdistamoa, mikä kiinnosti löytöretkeilijöitä Turun ulkopuoleltakin. 7. syyskuuta tuona vuonna teimme pitemmän retken työmaalle, johon sisältyi muuan kuuluisa ja hyvin "salailtu" Aurajoen alittava tunnelikin. Kohteille pääseminen ei ollut kovinkaan vaikeaa, mutta niiden tutkiminen kävi hyvin kuntoilusta. Pimeitä sokkeloisia tunneleita ja kymmenien metrien korkuisia tikkaita riitti.

26.9.2008 ostimme räikkäväänninsarjan Clas Ohlsonilta irrottaaksemme erään ärsyttävän vanerilevyn, joka esti pääsyn erään hylätyn elementtitehtaan sementtisiilotorniin. Puolisen tuntia - tai siltä se ainakin tuntui - sitten ruuvailimme vaneria irti, ainoastaan huomataksemme että käynti tornin rappusiin oli tukittu toisella vanerilevyllä. Kun lopulta pääsimme huipulle, oli pimeä jo laskeutumassa; muutaman kuvan ehdimme kuitenkin napata. Tunnollisesti eksploraatioetiikkaa noudattaen ruuvasimme vanerit vielä takaisin paikolleen, vain huomataksemme että noin viikon kuluttua oli koko torni jyrätty maan tasalle."

Sementtitehtaan katolta. (Kuva: Tkuexp)

Ajan myötä on myös tämän ryhmän jäsenet ajautuneet eri teille. Silti Turun kaupunkieksploraation havainnollistavan esimerkin mukaisesti UE:sta kasvoi suomiskenen syntymisen aikoihin moniulotteista toimintaa. Perinteiset autiotalot ja tehtaat eivät enää riittäneet. Ulkomaiset vaikutteet virtasivat Pohjolaan - työmaat, katot ja tunnelistot, kaikki erikoiset paikat viehättivät yhä useampia. Kahdesti jo mainittu yleinen UE-etiikka tuntui sekin yhä häilyvämmältä käsitteeltä.

Linkki:

Tarinoita mestoilta osa 2

Kuvakimara: Kylttigalleria

Eräänä päivänä sosiaalisessa mediassa eräs arvostettu kuva- ja retkitaiteilija esitti UE-henkisiä kylttikuvia, joista muun muassa yhdessä avolouhoksen reunalla kaapatussa varoitettiin sortumavaarasta. En ollut koskaan erityisemmin antanut arvoa kohteilla vastaantulleille kylteille tai kylteille ylipäänsä. Kylteistä tulee helposti itsestäänselvyyksiä, joita olettaa näkevänsä jokapuolella. Tarkemmin ajateltuna useimmissa niissä on selkeätä estetiikkaa jopa vuosikymmenien takaa.

Kanssaharrastajien joskus tavaksi muodostuneet poseerauskuvat välinpitämättöminä kohteen varoituskylttien edessä olivat aina iskeneet minuun yltiöpäisenä makeiluna. Kuvataiteilijan jakamien kuvien näkeminen herätti minut kuitenkin ymmärtämään näiden kylttien olennaisuuden harrastukselle. Varoitus- ja kieltokyltit usein vetävät sen rajan, joka erottaa urbaanit löytöretkeilijät muusta väestöstä. UE-harrastajilla on rahkeet kyseenalaistaa nämä muiden keinotekoisesti luomat rajat ja kyky ylittää ne. Nehän suorastaan kutsuvat seikkailuhenkisiä luoksensa. Kylttejä ei ole kuitenkaan tehty vain rajoitteeksi vaan myös opasteeksi. Ne kertovatkin parhaimmillaan menneestä kulttuurista ja sen käytännöistä.

Todettakoon, että tähän kuvasarjaan ei ole kerätty pelkästään kaikkein hienoimpia kylttejä. Enhän koskaan niitä ole tarkoituksenhakuisesti edes kuvannut saatika uskonut tekeväni niistä kuvasarjaa. Kuvasarjaa, jota voisi jatkaa loputtomiin. Ne ovat vain kuvia kylteistä, joita olen arkistoja satunnaisesti selaillessa poiminut talteen. Se siitä - lähdetään matkaan...

Monipuolisella varoittelulla on hyvä lähteä liikkeelle.

Hieman uudempaa.

Elämmehän kaksikielisessä maassa.

Kyltit antavat joskus ristiriitaista informaatiota.

Ei kyltti vaan tarra, mutta ajaa saman asian.

Hyvä tietää-kylttejä.

Voimalaitoksen kylttihyllyssä riittää valinnanvaraa.

Juuri lakkautetussa tehtaassa toinen kokoelma.

Väestönsuojat kiinnostavat aina. (Kuva: Daniel)

Tunnelistoissa on myös omat opasteensa.

Mannerheimintie maan alla.

Tallinnan turistikohteessa kyltit näyttävät samalta.

Vieraassa maassa kielitaidotonkin ymmärtää, minne voi ja minne ei voi mennä.

Kylteistä voi löytää merkkejä ajasta, jonka rippeet ovat ehkä muutoin kohteesta kuluneet. Vanhaa tekstiä, viitteitä historiaan, sen tapoihin ja alueen entiseen käyttöön. Selkeää ja pelkistetttyä estetiikkaa parhaimmillaan vuosikymmenien takaa. Seuraavassa muutama esimerkki.

Lestitehtaalla.

Patinoitumista hylätyssä tervasatamassa.

Tehtaan vaille käyttöä jäänyt paloasema.

Samainen paikka.

Suurimmissa tehtaissa tiloja löytyy joka lähtöön.

Tunnustan itsekin sortuneeni tähän.

Älä sylje-kylteille olisi edelleen käyttö yleisillä paikoilla.

Vanhan koulun seinällä.

Helsingin Myllyn hiljaisella lastauslaiturilla.

Katujen nimistä saa hyviä vihjeitä alueen luonteesta.

Tämä nosturi ei enää kuormia nostele.

Sosiaalitilojen korutonta estetiikkaa.

Yhtiöiden logot kertoivat ennen selkeällä suomalaisella tyylikkyydellä toimialastaan.

Jos Syrjäseudun kirjoituksista on joskus välittynyt kuvaa, jonka mukaan urban exploration olisi jotenkin huoletonta ja turvallista touhua, voi seuraava kuvakattaus hieman korjata tuota virhekäsitystä. Kylttejä on monenlaisia, mutta pääpaino niissä on erilaisilla varoituksilla ja kielloilla.

Tehdasalueet yleensä ottaen sisältävät vaarallisia aineksia.

Kaivosalue! Taatusti vaarallinen.

Ajastaan jäänyt kyltti.

Joutomaakaan ei ole turvallinen.

"Tupakointi kielletty. Räjähdysvaara!"

Tuttu varoitustarra. Asbestille osoitettua kylttiä en muista vielä tavanneeni.

Rautateillä liikkuminen on kuin onkin rangaistavaa.

Infiltraatiota mysteerilaitoksessa, jota nykyään tuskin samaksi tuntee.

Sodan aikaisen luolan graffitien tuhrimassa ovessa lukee sortumisvaara.

Maanalaisen vesilaitoksen vaaroja.

Käytössä olevassa muuntamossa voi menettää nirrinsä.

Purettavan eläinlääkiksen kyltti aiheuttaa kylmiä väreitä.

Jossain syvällä maan povessa voi törmätä tällaisiin.

Silti joku piru vie vetää kohti vaaroja. (Kuva: Daniel)

Kieltoja ja varoituksia varoituksien perään. Liika varoittelu saattaa ärsyttää monia ja syödä sanoman tehoa. Helposti mielletään, että on liikaa turhia varoituskylttejä. Kun katselen taaksepäin kuvasarjaa, joudun silti toteamaan lähes jokaisen niistä olevan aikanaan sijoitettu paikallensa ihan aiheesta. Jotain kuitenkin puuttuu kylttigalleriasta. Nimittäin positiiviset huomautukset. Siksi lopetamme kuvasarjamme kylttiin, jota voisi luonnehtia herättäväksi valonpilkahdukseksi muiden joukossa. Toisin kuin edeltävien, tämän, vuosikymmeniä vanhan kyltin syvempi sanoma on vielä tänä päivänäkin ajankohtainen.

Toijalan veturimuseosta.