torstai 5. toukokuuta 2016

Luovutettu Karjala 4 osa 3



3. Päivä:

Heräsin 7:10. Unet oikeassa sängyssä tekivät terää. Niin myös reissutovereilleni, jotka nousivat mukisematta ylös pyynnöstäni. Markokin, joka oli aamuyöstä könynnyt sänkyynsä kovan kolinan säestämänä vietettyään sitä ennen "iltaa" hotellinaapurien kanssa viereisessä huoneessa.

Se oli kaikkien aikojen ensimmäinen yö matkoillamme, jonka vietimme jossain muualla kuin autossa. Hotelli oli ilmeisesti Suomen aikaan rakennettu Waldhofin virkailijakerhon talo. Sen liepeillä oli tehtaan lisäksi muutamia säilyneitä suomalaistaloja, joiden lähemmän tarkastelun jätimme väliin. Osittain raunioituneen Waldhofin sellutehtaan siluetti sentään näkyi uljaana hotellin ikkunasta.

Waldhofin tehdas on vartioitu, mutta alue herättää uteliaisuutta.
Toipuvia matkalaisia hotelli Granatissa.
Olimme tunnin sisään jo seuraavalla kohteella, jonka luulin olevan hylätty neuvostoaikainen laaja autotallialue. Odotin sen tarjoavan kaikenlaista vanhaa sälää, tavaraa, mahdollisesti jopa autonraatoja, mutta hienoisena pettymyksenä siellä osoittautuikin olevan vain perunakellareita. Tiiliset "varastot" tosin kasvoivat jo puuta ja olivat syvässä rappion sekä unohduksen tilassa ja siten esteettinen elämys. Mitään mielenkiintoista esineistöä tosin vaikutti olevan toivotonta löytää.

Perunakellareita loputtomina...
...ja pitkinä rivistöinä.
Osa sortuneina, osa vielä lukittuina.
Käkisalmi on vanha kaupunki, joka syntyi 1200-luvulla rakennetun Korelan eli Käkisalmen linnan ympärille Vuoksen pohjoishaaraan. Korela oli kaupungin vanha nimi ja se juontuu Karjala-sanasta. Linna on ollut merkittävä sotahistoriallinen paikka ja sitä ovat hallinneet milloin ruotsalaiset, milloin novgorodilaiset. Kun se kävi sotilaallisesti tarpeettomaksi 1800-luvulla, siitä tuli vankila. Nykyään muurien sisäpuolella toimii luonnollisesti sen historiaa esittelevä museo.

Sinne siis suuntasimme. Aamusumussa kylpevä linna oli tietysti vielä suljettu, joten tyydyimme kiertämään sitä ulkoa käsin sillä aikaa kun Marko tempaisi aamun ensimmäiset kaljat tien vastapuolella sijainneessa baarissa, joka oli avoinna vuorokauden ympäri.

Nykyisen miehittäjän kalustoa esitteillä linnan parkkipaikalla.
Käkisalmen linna aamusumussa Vuoksen rannalla.
Marko viihtyi baarissa jutellen paikallisten kanssa. Hän on supliikkimiehiä ja tulee toimeen kenen tahansa kanssa, joka ei ota itseään liian vakavasti. Istuskelu, saatika rupattelu ei ollut minun heiniäni, joten käytin aikani hyödyksi tutustumalla ympäristöön, jota verhosi sumun ohella roskien poltosta syntynyt savupilvi. Heti baarin takana oli kohdelistaltani aikanaan karsiutunut hylätty neukkutyylinen paja tai halli. Sisällään se piti lähinnä roskaa, lavoja ja huonekaluja.

Rauniohalli baarin takana.
Turhanpäiväistä sälää.
Roskia poltettiin Vuoksen pienessä sivuhaarassa rauniorappusten juurella.
Kävelyltä palattuani matkatoverini alkoivat olla valmiita. Ennen kuin jättäisimme Käkisalmen, päätimme vielä syödä kunnolla. Kohtuuhintainen stalovaja löytyi Käkisalmen asemalta. Hyväkuntoinen asemarakennus on vuodelta 1916, sodat nähnyt ja niistä selvinnyt. Tilasimme jokaiselle yksilöidyn annoksen. Ruoka oli herkullista, joskin kertakäyttöaterimet olivat liian heppoisia minkäänlaiseen leikkaamiseen.

Käkisalmen rautatieasema selviytyi sodista vahingoitta.
Herkullista! Tukevalla aamupalalla pärjää pitkälle.
Suunta oli nyt etelään kohti Kiviniemen siltaa. Tänään oli seikkailun ohella vielä määrä päästä ihmisten aikoihin kotiin. Jouduimme nipistämään ohjelmasta täten useamman kohteen. Sivuteille emme ehtineet juurikaan enää erkaantumaan. Kävimme katsastamassa pari vain pari kohdetta ennen Kiviniemeä. Ensimmäinen niistä oli Pikonmylly Montrualla, entisen Pyhäjärven kunnassa. Mylly oli pitkälti raunioina ja sen laitteisto kosken pohjassa.

Se vähä, mitä jäljellä oli.
Myllyn sisukset joen pohjassa.
Tämän jälkeen ajoimme Vuoksen rantaan, jossa meitä odotti reissumme ehkä laajin kohdekokonaisuus, reilu vuosikymmen sitten hylätty sotilastukikohta. Toistakymmentä rakennuksen rauniota lepäsi huonojen teiden päässä. Sen lisäksi sivummalla oli vielä useita purettujen, ilmeisesti kalustohallien perustuksia, joissa ei niinkään nähtävää ollut.

Raunioitunut vartiokoppi opastaa alueelle.
Rakennuksia löytyy useampia laajalta alueelta.
Huonosta kunnostaan huolimatta alueen läpivievällä tiellä oli kohtalainen kuhina. Rekkoja ja henkilöautoja kulki tasaiseen tahtiin. Jotain teollista toimintaa siellä oli sekä uudennäköisiä asuntoja. Hylätyt kasarmit sekä muut sotilastukikohdan rakennukset olivat kuitenkin hiljaisia ja erillään tohinasta.

Alueen läpi johtaa huonokuntoinen tie. Taustalla hylätty ruokala.
Ramborata puna-armeijan iloksi.
Paremmin alueeseen pääsi tutustumaan kävellen, joten ajoimme auton suojaisaan paikkaan ruohottuneen tien varteen. Markon jäädessä autoon lähdimme Jussin kanssa tekemään lähempää tuttavuutta rakennusten kanssa. Rauniot näyttivät tyhjiltä kuorilta, joten odotukset eivät olleet korkealla. Mutta heti ensimmäisellä rakennuksella yllätyimme iloisesti, kun kellarista ja maasta löytyi mielenkiintoista tutkittavaa armeijan jäljiltä.

Ensimmäinen rakennus kiikarissa.
Sen kellarista löytyi sukset sekä useita aselaatikkoja.
Teknistä kirjallisuutta.
Maatason yläpuolella sisätilat ovat kalutumpia.
Maastosta löydettyä.
Puna-armeijan raja- tai vanginvartija. Mistä lie kuvat irronneet?
Pienempi 2-kerroksinen kasarmi.

Palloilimme alueella, jonka suurin kasarmi oli kolmikerroksinen. Se edusti sitä samaa pitkulaista mallia, mitä kaikki muutkin Kannaksella sijaitseva neukkukasarmit. Rakennus oli muiden tapaan pitkälle raunioitunut, mutta alueelta löydettyjen merkintöjen ja erinäisten vihjeiden perusteella tilat on hylätty 2000-luvun alkupuolella.

Tällaisia on nähty ennenkin.
15 vuoden välinpitämättömyyden jälkeen tilat näyttävät tältä.
Pesutilat on kaakeloitu tyypillisesti vihreän ja sinisen eri sävyin.
Kirjanpitoa, jonka merkintöihin venäjänkielen taitoni eivät vielä riittäneet.
Hyllyt rempallaan.
Viimeisenä kierretty hallintorakennus osoittautui ulkomuotoansa kiinnostavammaksi. Maanpäälliset kerrokset olivat tyhjääkin tyhjempiä, mutta kellarista löytyi ehkä kiinnostavimmat artefaktit. Harmillisesti tosin huonokuntoisina ja rikkirevittyinä, mutta siltikin meidän tunnelmaa nostattavina.

Päällepäin kuivan oloinen hallintorakennus.

Opastetaulu kamppailutilanteisiin.


Kuva: Jussi Virtanen


Raketteihin, lentokoneisiin ja muuhun sotakalustoon viittaava taulukko.
Yksi kalustohalleista.
Liekö näitä GAZ-66 maastokuorma-autoja siellä säilytetty?
Vietimme aikaa kohteella arviolta reilun tunnin verran, jonka jälkeen ajoimme Kiviniemeen. Sakkolan pitäjän Kiviniemi kaiketi tunnetaan liikennepaikkana ennen muuta. Hieman ennen Laatokkaa Vuoksi on kapeimillaan juuri Kiviniemenkoskella, joten siihen on aina ollut luontevaa tehdä silta joen yli. Ensimmäisenä rakennettiin riippusilta 1867. Se korvattiin 1882 saksalaisella rautasillalla. Suomalaisten rakentama rautatiesilta puolestaan valmistui Kiviniemeen vuonna 1878. Sotien aikana sillat tietysti tuhottiin, joten nykyiset sillat on venäläisten rakentamia. Kiviniemen merkitys edelleen nykyään sama kuin Suomen kaudella. Se on liikenteen solmukohta. Entisenlaista tavarankuljetukseen pohjaavaa vesiliikennettä ei enää ole, mutta Kiviniemi on nyt suosittu koskenlaskupaikka.

Hylätynnäköinen suomalainen funkkistalo sillan pohjoispuolella. 
Kiviniemenkoski virtaa vuolaana.

Kiviniemessä meillä ei ollut kohteita, joten jatkoimme kahvitauon jälkeen Vuoksen yli Valkjärveä kohti. Valkjärvi oli meille entuudestaan tuntematon paikka. Maatalousvaltaisessa kunnassa oli asukkaita ennen sotia lähteistä riippuen noin 7700. Suomalaismuistoja kunnassa ei tätä nykyää liikaa ole, mutta niitä harvoja olimme nyt katsastamassa. Ensimmäisenä olivat kolmen rakennuksen jäljellejääneiden perustusten takaa nousevat oudot maanalaiset rakennelmat.

Sakkolan Kiviniemestä kohti Valkjärveä.

Hyvin erikoiset rakennelmat kohoavat maasta Valkjärven seutuvilla.
Tilat ovat kahdessa kerroksessa. Portaat ovat heti vasemmalla sisääntullessa.
Tavallista suurempi perunakellarihan se on.
Ajoimme läpi Valkjärven kirkonkylän, jolloin tulimme Kirkkoniemen kohdalle. Järven puolelle jää Valkjärven vanha hautausmaa, jossa näytti pikaisella vilauksella olevan nykyään lähinnä venäläisiä hautoja. Hautausmaan keskellä oli myös vuonna 1922 käyttöönotetun kirkon paikka. Kirkko selviytyi sodista, mutta paloi "yllättäen" 1954. Jäljellä on enää sammaloituneet kirkon portaat sekä yksi järvenpohjasta ongittu kirkonkello, joka on ripustettu puisen tapulin päähän muistoksi.

Suomalaisten pystyttämä graniittinen muistokivi kirkon edustalla.
Kolmas kohde Valkjärvellä oli rautieaseman alue, johon kuului saha ja muutamia rakennuksia. Olin saanut vihiä sen säilyneestä, mutta pahoin raunioituneesta vesitornista sekä kaksipilttuisesta veturitallista. Kiskojahan ei Valkjärvelle ole vuosikausiin enää tullut, joten äärimmäisen huonokuntoinen tie sinne johti vanhaa ratapohjaa pitkin. Vuonna 1930 avatulla Viipuri-Valkjärvi-rataosuudella kiskot kuljettavat nykyään vain Ristseppälään asti - jos sinnekään. Sahasta eikä itse asemarakennuksesta ollut tietoakaan, mutta aseman korotettu laituri näkyy edelleen tielle.

Ratapihan viereinen alue on aidattu ja se vaikuttaa ensi näkemältä olevan osittain käytössä. Nuuhkimme ilmaa ja etsimme elonmerkkejä. Hyvän aikaa kiersimme aitoja ensin Jussin kanssa kunnes rohkaistuimme aidan toiselle puolen. Rakennukset näyttivät olevan nyt selvästi autioita. Suomalaisrakennusten sekaan oli myös ilmestynyt venäläisiä hökkeleitä. Kaiken kaikkiaan niitä oli arviolta parisenkymmentä. Koko hökkelikylä oli hiljainen ja ovet olivat selällään jokaisessa rakennuksessa. Ilkivaltaa rakennukset olivat joko kokeneet hämmästyttävän vähän tai sitten ne olivat tuoreeltaan hylätty.

Aitojen takana näkyy useita rakennuksia.
Pihalla on telineitä, mahdollisesti kohde on toiminut joskus kesäleirinä...
Alueen laajuus yllättää. Kokonainen katu on autioitunut.
Venäläispytinki.
Yksi suomalaistaloista.
Uuni luukkuineen muistuttaa Suomen kaudesta.
Yksi pienemmistä hökkeleistä paljastuu sepän pajaksi.
Alueen perällä veturien kääntöpöytä erottuu vielä maastossa.
Kesällä kasvillisuus peittää nämä unohdetut monumentit.
Aikamme kävi vähiin. Ajoimme kohti länttä. Tavoitteena oli nähdä vielä tiilitehdas, joka oli meillä jäänyt jo viime reissulta välistä. Ajaminen ja kartan lukeminen, johon olin tuomittu koko matkan ajaksi, ei ole aina yksinkertaista. Harhauduimme mutkaisilla, mutta silti vilkkailla teillä, eksyimme. Matkatovereillani puolestaan ei ollut käsitystäkään siitä missä olimme tahi minne olimme menossa. Kaikki suunnistaminen oli minun ja karttojeni varassa. Venäläiset kaahasivat minkä ehtivät ja minä yritin olla olematta tukkeena. Niinpä olimme ajautumassa kohti Pietaria kunnes huomasin tutulta näyttävän nimen tienviitassa. Pääsimme oikealle kurssille, mutta aikaa tuhrautui sen verran, että kohde sai jo toistamiseen jäädä. Ainoa matkalla nähty kohde oli Valkjärven Sakastilassa jonkin laitoksen keskeneräinen luuranko. Sen bongasimme, mutta tarkempaan tutkimukseen ei ollut tarvetta.

Valkjärven Sakastila on nykynimeltään Korobitsyno.
Löysimme kuin löysimmekin Viipurin ja Pietarin välisen valtatien ja sitä pitkin porhalsimme nyt kovaa kotia kohti. Tien ajaminen on yhtä tukalaa ja tylsistyttävää kuin ennenkin. Rekka-autot ja kaikki muut, jotka eivät ajaneet vähintään 20 kilometriä tunnissa ylinopeutta, ajoivat ainoan kaistan reunaviivan ulkopuolella, kun kovimmat vauhtipäät painoivat ohi. Vastavaloon ajaminen ei tietenkään helpottanut asiaa. Viipuriin saavuimme vahingoitta kello  17:00.

Haparoiva rykäisy Valkjärveltä Viipuriin meni melkein katkotta.
Viipuriin en ollut enää varannut kohteita, vaikka tiesin niitä siellä olevan. Sellaisiakin, joita emme olleet ehtineet vielä tutkia. Aikaa ei ollut juurikaan käytettävissä. En millään olisi suostunut luopumaan seikkailuista tämän reissun osalta vielä. Paljon oli nähtävää ja paljon oli kesken, mutta minkäs teet. Kun Marko ilmoitti haluavansa syödä kauppahallin viereisessä stalovajassa, tiesin mahdollisuuteni koittaneen. Jussin ja Markon jäädessä illallistamaan, ampaisin kauppahalliin hakemaan pakollisen maatuskan vaimolle, sellaisen sinisävytteisen, oikein suuren ja korean. Minulle oli ikään kuin muodostunut jo vakimyyjät, joilla tiesin olevan kauppahallin parhaat maatuskakokoelmat, joten aikaa siinä ei tovia kauempaa vierähtänyt.

Viipurin kauppahalli vuodelta 1906. Edelleen Viipurin tärkeimpiä nähtävyyksiä.
Niin pääsin kadulle tutkimaan Viipurin Vanhankaupungin tarunhohtoisia kujia puunukke kainalossani. Tarinoita, niitä täällä riittäisi kerrottavaksi ja seikkailuja koettavaksi. Omani oli koettava tässä ja nyt. Sitten muistin häämatkani vuodelta 2009. Sen vietin vaimoni kera täällä Viipurissa ja sillä matkalla näimme myös talon, joka oli ikään kuin unohtunut sittemmin.

Viipurin kiehtovan satumaisia katuja.
Rakennus ei ollut massiivinen monien muiden viipurilaiskohteiden tapaan. Rakennusajankohdastakaan ei ollut tietoa, mutta vanha se oli. Sitäkin vanhempi oli sen kellari, joka muistutti hieman keskiaikaisesta linnoituksesta, joka purettiin pääosin 1860-luvulla. Ilmeisesti "uusi" rakennus oli rakennettu jonkun vanhemman perustuksille. Kellarin muuraus vaikutti nimittäin vanhalta ruutikellarilta. Tällainen kerroksellisuus oli tyypillistä Vanhassakaupungin alueella. Niin kellari kuin sen asuintilatkin olivat paksun roskakerroksen peittämää. Uloste ja virtsa haisi jo ulos asti. Tarkkaavainen voi varmasti löytää vaikka käytetyn neulan lattialta. Siksi oli oltava tarkka jokaisen askeleen kanssa.

Vanhan rakennuksen rapistunut julkisivu kutsuu tekemään parempaa tuttavuutta.
Rakennuksen alta löytyy jotain vieläkin vanhempaa. Ruutikellari?
Rantojen miesten väliaikainen leposija.
Saastaisissa tiloissa en edes minä viihtynyt. Marko ja Jussi olivat jo minunetsintäreissulla. Törmäsimme yhteen viereisellä kadulla. Reissu oli seikkailujen osalta nyt viimein purkissa ja neljän tunnin kotimatka edessäpäin. Aurinko oli jo laskemassa horisonttiin. Automme oli kuran peittämä ja se haisi. Tavaratila pursusi kasseja, nyssyköitä ja muuta epämääräistä tavaraa. Auton jalkatiloja peitti kasa pulloja, rytistyneitä tölkkejä, tyhjiä tupakka-askeja ja muuta roskaa. Siivota ehtisi jälkeenpäinkin. Sellaisissa olosuhteissa me teimme matkaa...

Tankki täyteen - matka jatkuu!
Yhteenveto:


  • Marko. Repsahti juopottelemaan. Torkkui lahjakkaasti suurimman osan valoisasta ajasta ja missasi Sortavalan teurastamoa lukuunottamatta kaikki kohteet. Ei täten ainakaan häirinnyt matkantekoa millään lailla. Vietti hauskan illan Käkisalmessa. Sai juomat ja tupakat kyydittyä kotiin. Sen lisäksi oli jo pelkällä olemuksellaan jälleen tärkeä reissua värittävä tekijä.

  • Jussi. Osoitti hyvää reissu- ja ryhmähenkeä. Toimi nöyrästi sivustaseuraajana keskittyen reissun videointiin. Kuvamateriaalia kertyi viime reissua enemmän. Maistiaisia siitä on kuulemma luvassa lähiaikoina.
  • Minä. Uupumaton himo kohteiden metsästykseen ei ota hiipuakseen - ei ainakaan tällä puolen rajaa. Virtaa riitti jälleen Karjalassa kuin aropupulla. Ajaminen, suunnittelu ja suunnistaminen oli kaikki minun vastuulla. Voin tyytyväisenä taputella itseäni selkään onnistuneesta reissusta ja panoksestani siihen, sillä kuka muukaan sitä tekisi.

  • Citroen Xantia vuosimallia 1999. Omistaja Marko Kilpeläinen. Reppana alkaa olemaan huonossa kunnossa. Ovia on entistä hankalampi saada lukkoon - tai siis, niitä ei saa. Ikkunat ovat jumissa. Käynnistys hankalaa ja penkin säätö rikkoutunut. Silti kulkee eteenpäin sinnikkäästi. Se on pääasia.

  • Kilometrejä mittariin kertyi 1217.

  • Rahaa kulutin noin 70 euroa bensoineen kaikkineen

  • Sortavala on mielenkiintoinen kaupunki. Sinne pitää palata.

  • Seuraavat reissut odottavat jo kulman takana.

  • Vaimon maatuskakokoelma alkaa olemaan jo melko mittava.

Linkit:

Idän reissut (muut reissumme Venäjälle)