Syrjäseutu kesätauolle

Otsikko sen jo kertookin. Useat merkit viittaavat nyt siihen, että Syrjäseudun on aika vetäytyä ansaitulle kesätauolle. Mutta vain julkaisupuolella. Toiminta jatkuu edelleen ja hieman täysipainoisemmin itse harrastamiseen kuin siitä kirjoittamiseen keskittyen. Palaamme kuitenkin uusin aihein ja tarinoin venäjäntourneen jälkeen. Se tulee olemaan vuoden kohokohta ja jälleen on lupa odottaa huimia näkymiä rajan takaa. Elokuun puolella palaamme jälleen sorvin ääreen uunituoreella reissukertomuksella.

Hyvää ja kohderikasta kesää toivottaa Syrjäseutu!

Kuva: Marko Kilpeläinen

Salailukulttuuri

Usein niinä hetkinä, jolloin aloitteleva harrastaja tai aiheesta kiinnostunut alkaa utelemaan Internetin keskustelupalstoilla kohteita ja niiden sijainteja, on vastauksena monesti kiertelevä vastaus tai syvä hiljaisuus. Silloin nousee esille termi salailukulttuuri. Kohteista tai ainakin niiden sijainneista ollaan tyypillisesti vaitonaisia vanhempien harrastajien piireissä. Se helposti mielletään ylimielisyydeksi tai sisäpiireydeksi. Haluksi pimitellä tietojaan vain omaksi tai lähipiirinsä ilokseen. Onko kyse itsekkyydestä siis?

Mitä ruudun takana oikein supistaan? (Kuva: Heikki)

Vandalisminpelko on ollut pitkään ohjaava tekijä urbaanien löytöretkeilijöiden toiminnassa. Siksi osalla harrastajista on ollut tapana sulkea ovet ja ikkunat perässään. Peittää jälkensä niin, että kohde pysyisi koskemattoman näköisenä, jos se ylipäänsä on vain mahdollista. Etenkin julkaisutoiminnassa vandalisminpelko näkyy eri tavoin: kohteista ei julkaista ulkokuvia tai paikalle on annettu keksitty ja harhaanjohtava nimi. Lähtökohtaisesti sijainnista ei anneta kuin korkeintaan summittaisia viitteitä. Kaikista tehokkain keino on pysyä vaitonaisena omasta toiminnastaan. Ihminen on silti sosiaalinen otus, jolla on tarve keskinäiseen kanssakäymiseen ja kokemusten jakamiseen. Tiedon jakamista käsiteltiiin aiemmin Syrjäseudun marraskuun 2013 julkaistussa bloggauksessa Vinkkejä kohteita koskevan kuvamateriaalin ja tiedon jakamiseen.

Valokuvaus ja kuvien jakaminen on olennainen osa harrastusta.

Keinoja siis on, mutta onko vandalisminpelolle perusteita? On puhuttu julkaisutoiminnasta aiheutuvista haitallisista lieveilmiöistä. Uhkana taustalla seuraileva epämääräinen sakki: töhertelijät, metalli- ja kuparivarkaat sekä muut uutta raidauskohdetta etsivät lainsuojattomat. Epäilijöiden mukaan vandaalit ja varkaat ovat yhtä kyvykkäitä bongaamaan kohteet kuin urbexin harrastajat eikä siten UE-harrastajien julkaisutoiminnalla ole käytännön merkitystä. Syrjäseutu hakeutui Quakenettiin irkin #urban_exploration-kavanalle kyselemään esimerkkejä UE-johdannaisesta ilkivallasta.

Dm-expistä ja Spivey Pointista tutun Kimmo Koskisen mukaan sivujen kautta omistajilta saatu palaute oli aikoinaan hämmentävän positiivista. Vain kerran hän muistaa joutuneensa poistamaan kohteen sivuiltaan asianomaisten pyynnöstä. Syynä oli erään ratapihan kunnostusta ja purkua odottavan junakaluston kärsimä jatkuva vandalismi. Koskinen kuitenkin epäilee sivustonsa ja vandalismin syy-yhteyttä.

Toisen konkarin, Tuomas Romun, löytämän Kujanpään talon tapaus lienee kuitenkin se merkittävin skenessä. Romu kirjoittaa tapauksesta seuraavasti:

"Löysin Huhtikuussa 2004 maaseudulla pyöräillessäni hylätyn sukutilan, jonka päärakennuksessa oli hyvin säilyneitä antiikkihuonekaluja sekä runsaasti asukkaiden henkilökohtaisia muistoesineitä. Erityisen hyvin mieleeni jäi tilan viimeisen isännän saama Jatkosodan 1941-1944 muistomitali, joka oli lipaston alimmassa laatikossa alkuperäisessä kirjekuoressaan saatekirjeen kera. Rakennus oli siis kuin kotiseutumuseo ja vaikutti siltä, ettei esineitä oltu juurikaan siirrelty sen jälkeen, kun tilan viimeinen asukas kuoli 1960-luvulla. Vaikka myönnänkin käyneeni 'kohnaamassa' paikkoja, pidin huolta siitä, että tavarat jäivät jäljiltäni alkuperäisille paikoilleen.

Isännän Jatkosodasta ansaittu muistomitali kirjekuoressaan. (Kuva: Tuomas Romu)

Kävin vuosina 2005-2006 dokumentoimassa tilan esineistöä ja koostin kuvista kattavan esityksen sivuilleni kesäkuussa 2006. Jo heinäkuussa sivustoni esiteltiin Mikrobitin 'Netistä Poimittua'-palstalla ja elokuussa YleX:n Nettietsivässä. Keväällä 2007 minulta pyydettiin tähän nimenomaiseen kohteeseen liittyvää haastattelua Aamulehden Valo-liitteeseen, johon myös suostuin. Kohde herätti keskustelua myös muualla netissä. En koskaan jakanut tilan sijaintia netissä vaikka sitä minulta silloin tällöin kysyttiinkin. Eräs hieman vanhempi harrastaja oppi tilan sijainnin ikään kuin keittiön oven kautta, mutta omien sanojensa mukaan 'tuon dokumentoinnin kautta syntynyt kunnioitus rakennusta ja siinä eläneitä ihmisiä kohtaan on niin suuri, että itselle ei tulisi enää mieleenkään käydä siellä'. Jossain vaiheessa selvisi, että eräät tahot olivat aktiivisesti yrittäneet selvittää tilan sijaintia, mutta kukaan muu ei ole koskaan myöntänyt käyneensä siellä, saatika julkaissut kuvia. Vastaavia paikkoja on sittemmin toki löydetty myös muualta Suomesta, mutta muistaakseni tämä kohde oli Suomen UE-piireissä ensimmäinen lähes koskematon 'aikakapseli'. Ehkä sen takia se herättikin niin paljon kiinnostusta.

Kujanpään talo vuodelta 2005. (Kuva: Tuomas Romu)

Kävin paikan päällä viimeisen kerran kesäkuussa 2007. Epäilykseni 'kutsumattomista vieraista' heräsivät huomatessani, että päärakennuksen ulko-ovi oli naulattu kiinni. Kiipesin sisään keittiön lasittomasta ikkunasta, jonka läpi olin pari vuotta aikaisemmin ottanut digipokkarillani ensimmäiset tärähtäneet kuvat rakennuksen sisältä. Tuhojen laajuus paljastui välittömästi: kaapit ja lipastot oli avattu ja pengottu, ja niissä olleet tavarat levitelty ympäriinsä lattialle. Teillä tietämättömillä olivat niin tuo mainitsemani Jatkosodan mitali kuin monet muutkin tietyissä piireissä omistuksenhimoa herättävät esineet. Lähtiessäni tiesin, etten todennäköisesti enää koskaan palaisi, ja kotiin päästyäni poistin kohteen sivuiltani saatesanojen kera.

Vaikka täyttä varmuutta asiasta ei ole, katson Kujanpään sukutilalle antamani julkisuuden myötä olevani osasyyllinen siihen, että lähes neljä vuosikymmentä koskemattomana ollut kohde 'tuhoutui' parissa vuodessa. Tapaus tappoi innostuksen omien nettisivujen ylläpitämiselle ja kuvien poistaminen jäi lopulta The Silent The Complete -sivuston viimeiseksi päivitykseksi."

Kujanpään tapaus ei jäänyt ainoaksi. Vuotta myöhemmin puhuttiin niin kutsutusta Veristen lasten mielisairaalasta. TreStalkersin Wormwood muisteli tapahtumia seuraavasti:

"Kujanpään lisäksi skenessä aikanaan paljon puhuttanut tapaus oli nk. Veristen lasten mielisairaala. Paikasta kerrotut huhut levisivät ue-skenen toimesta jopa pahamaineiselle Suomi24-foorumille ja tämän jälkeen paikka paloi. TreStalkers julkaisi kuvat kohteesta vasta tulipalon jälkeen. Tästäkään tapauksesta on mahdoton sanoa oliko kohteen tuhoutumisella ja sen saamalla julkisuudella todellisuudessa yhteyttä. Liika julkisuus ei kuitenkaan tee kohteelle koskaan hyvää ja kanssaharrastajien ankara paheksunta tuskin tuntuu kenestäkään kovin mukavalta."

Kuva: www.trestalkers.com

Suomen UE-skenen muodostuessa alkuvuosina yleistä julkaisuetikettiä siitä, mitä ja missä saa julkaista, ei ollut. Edellämainittujen tapausten jälkeen harrastajat ovat yhdessä tuumin alkaneet kiinnittää entistä tarkemmin huomiota julkaisumetodeihin. Eritoten juuri TreStalkerit ovat olleet yhtenä suunnannäyttäjistä kohteiden salailun saralla. Jakamisensa ja retkien esittelemisen he ovat jättäneet Internetin sijaan miitteihin, UE-harrastajien iltamiin sekä viime aikoina myös näyttelyihin, joissa yleisö on Internetin sijaan pienempää ja valikoidumpaa.

Vandalisminpelko ei ole suinkaan ainoa salailua aiheuttava tekijä. Kaikenlaisen häiriön aiheuttamista, omistajien, virkavallan sekä vartiointifirmojen huomiota on pyritty välttämään. Lisääntyvän harrastajajoukon, kiinnijäämisten ja julkisen kuvamateriaalin puolestaan pelätään lisäävän valvontaa kohteilla ja hankaloittavan harrastusta entisestään. Näin kävi muun muassa Prisma Studion UE-jaksossa 1.4.2014 esiintyneen Salaisen luolaston kohdalla. Sana lähti kiertämään. Aiemmin tuntemattomasta kohteesta nousi kertaheitolla koko skenen tuntema "salainen luolasto", josta alkoi kuvamateriaalia tipahtelemaan jo ennen ohjelman ulostuloa, mutta myös sen jälkeen. Se sai paljon kiinnostusta osakseen ja sijaintia kyseltiin. Trafiikkia luolassa aiheutti myös narkomaanit ja rantojen miehet ovien repsottaessa lopulta sepposen selällään. Nyt luola on suljettu. Kyseessä oli UE-matkailijoiden ryntäys, joka olisi voinut olla suurempikin, jos kohde olisi ollut helpommin sijoitettavissa kartalle. Harrastajien käyttäytyminen ei poikennut juurikaan muusta turismista, jossa uusi ja pilaantumaton kohde on nähtävä ennen kuin sen neitseellisyys turmeltuu. Samalla kuitenkin itse altistaen kohdetta suuremmalle kulutukselle. Salailukulttuurin tehtävänä onkin siis varjella kohteita myös harrastajilta itseltään.

Salainen luola ei ollutkaan enään niin salainen.

Yhden näkökulman mukaan julkisuus ja huomio on pahasta itse kohteelle, mutta myös harrastukselle. Sen tarjoaa vannoutunut salailukulttuurin kannattaja, myöskin TreStalkerseista tuttu Nila. Hänen tunnetaan retostelusta huolimatta olevan vaitonainen kohteiden sijaintien suhteen. Hänen aloittaessaan harrastusta Internet ei tarjonnut juurikaan avujaan harrastukselle. Ei ollut lukuisia kohdegallerioita, karttasivustoja googleautosta puhumattakaan, jolla ajaa virtuaalisesti kohteelle:

"Oli vain epämääräisiä kuulopuheisiin pohjautuvia tietoja, kirjoista saatuja vinkkejä yms. jolloin joutui hieman jopa tekemään töitä, että kohteen löysi. Siinä oli sitä tutkimisen meininkiä ja kohteelle päästyään ei tiennyt yhtään mitä vastaan tulee ja joskus saattoi olla jopa jännää. Nykyään harvemmin enää saa niitä löytämisen tai pettymisen tunteita niinkuin ennen sai melkein aina kun kohteille tiensä löysi. Välillä toki pettymys tuli siitäkin syystä, ettei kohdetta kovasta työstä huolimatta löytynytkään välillä taas siitä, että kohde ei laisinkaan vastannut luuloja, sekin oli osa hommaa. Uudempi suuntaus on se, että tietää jo mitä seuraavan kulman takana on, koska kohteet ovat yleensä netistä tuttuja. Joutuu tekemään kovan työn että löytää jotain 'uutta'. Tiedän ettei aika entinen enää palaa, muttei se kaikkensa jakamalla siitä ainakaan parane."

Valmiit tiedossa olevat kohteet, kuvagalleriat ja karttasovellukset saattavat siis pahimmillaan syödä kokemuksen intensiivisyyttä. Jakaminen ei tässä mielessä pelkästään palvele harrastusta. Kun ollaan jonkun harvinaisen, ehkä hieman mystisenkin äärellä, on liialla tiedolla kokemusta inflaatioiva vaikutus. Salailukulttuurissa kohteen rauha säilyy. Sen tuntemattomuus ja salaperäisyys jää elämään. Kaikkea ei ole tarkoitettu massoille. Nila painottaakin keskittymistä omiin tekemisiin ja harrastamaan itseään varten. Hän varoittaa kuvamateriaalin jakamisesta tulevan helposti somessa esiintyvää tykkäämisten metsästystä. Suosioon voi jäädä koukkuun, jolloin antoisasta harrastuksesta tuleekin pelkkää näyttämisentahtoa ja suorittamista.

Sörkän puluhelvetti on tullut tutuksi monille ja se näkyy.

On vaikea, ellei jopa mahdotonta, arvioida urbaanien löytöretkeilöiden jakaman tiedon väärinkäytön osuutta kohteiden tuhoutumisessa. Lähes viikoittain palaa tai tuhoutuu jossain päin autiotalo, halli tai jokin muu hylätty rakennus. Varkaiden tiedetään putsaavan sekä kaupunkien että maaseudun syrjäisiä torppia oli ne asuttuja tai ei. Yhden johtopäätelmän voimme silti ehkä tehdä: salailukulttuuri ei ole minkään tietyn ydinjoukon - jos sellaista edes onkaan - luoma tavoite kohteiden haalimiseksi omiin tarpeisiin, vaan aitoa huolta paikkojen säilymisestä.

Haastattelu: Visgi - mies Lost Bricks-sivuston takaa

On huhtikuu. Pilvettömältä taivaalta porottaa koleudesta huolimatta aurinko eroosion kuluttaman, vuosikymmeniä vanhan rullatehtaan pihamaalle. Kykimme aitojen takana etsien sopivaa reittiä toiselle puolen. Lumet on sulaneet jo hyvissä ajoin ja maa on paljas. Se paljastaa ruostuneita ruuveja, romua ja roskaa, lasinsirpaleita. Jopa pari hylättyä puska-autoa entisen teollisuusraiteen kupeesta. Kohde on tyypillinen miehelle, joka viehättyy eritoten punatiiliteollisuudesta. Sen innoittamana hän perustanut sivuston hylätyille paikoille nimeltä Lost Bricks.

Visgi tiirailee tehtaan ympäristöä.

Suosiota niittäneen sivustoon takaa löytyy harrastaja, jota kutsutaan nimimerkillä Visgi. Olemme hänen kotikonnuillaan Lahdessa. Etenemme teollisuusalueen pihamaalle. Aiemmin enimmältä vandalismilta säästyneen lankarullatehtaan ovet ja yksi ikkunoista repsottavat pahaenteisesti auki. Sisällä on käyty. Tehtaan arkistohuoneen hyllyt ovat nykyään tyhjät. Vielä muutama vuosi sitten hyllyt olivat täynnä vanhoja arkistojen aarteita, kuitteja, asiakirjoja, mainoksia, lehtiä ja muuta alan materiaalia. Graffitit ovat alkaneet koristaa valkoisiksi maalattujen, pitkien ja tyhjien tehdashallien seiniä. Tehtaasta on suunniteltu vanhustentaloa, mutta työt sen edistämiseksi ovat lykkääntyneet vuosi vuodelta. Kuten niin monessa tapauksessa ennenkin. Monien kauhukuvasta on hiljalleen tulossa totta rakennuksen saavuttaessa tätä rataa sen pisteen, jolloin kunnostaminen on liian myöhäistä. Kunnostamiskelvottoman rakennuksen kohtalona puolestaan on usein purkaminen.

Pyhitimme osan arvokkaasta tutkimiseen käytettävästä ajasta haastattelun tekemiseen pienessä, valoisassa työntekijöiden entisessä lepohuoneessa. Viereisen pesuhuoneen hanat on puolestaan joku kelmi käynyt viime visiitin välissä anastamassa. Istuuduimme pölyn peittämille huonekaluille. Hänen olemuksessaan on miellyttävää rauhallisuutta. Hän antaa aikaa ja tilaa vuorovaikutteiselle keskustelulle. Kasvokkain kohdatessa hänestä ei voi olla pitämättä. Sosiaaliset taidot on Visgin vahvuus. Hän onkin kerännyt ympärilleen luotettavaksi koetun lähipiirin, mikä tekee hänelle harrastamisesta myös pitkälti sosiaalista toimintaa.

Miittimeininkiä kesältä 2013. (Kuva: Visgi)

Syrjäseutu: Miksi harrastat UE:ta?

Visgi: Heh, perinteinen tarina. Lapsena jo leikittiin noissa Lahden autiotaloissa, betonitehtaalla sekä muutamissa muissa sen hetken paikoissa. Se betonitehdas oli varmaan suurin innoittaja ja sijaitsi muutaman minuutin pyörämatkan päässä. Paikka sai meiltä lempinimen BT. Ala-asteikäisenä siellä pyörittiin joka kesä aika paljon silloin, kun sinne pääsi sisään. Siellä käytiin välillä hitsaamassa ne ovet kiinni. Sit aina joku sakki niitä sai auki. Ei kyl törmätty niihin koskaan. Onneksi. Muutamiin muihinkin seikkailunhaluisiin ihmisiin törmättiin siellä ja joitain kuvia otettiin jo tuolloin. Loistavia muistoja liittyy siihen paikkaan, joita kavereiden kanssa välillä muistellaan. Toimisto oli täynnä papereita, piirrustuksia ja sellaista. Silloin niitä ei jaksanut tutkia. Nyt kiinnostaisi paljonkin. Toiminta siellä oli loppunut jo ennen syntymääni.

Loppuvaiheessa siellä alkoi olee pihalla poltettuja autoja ja kaikkee outoa, ni lopetettii käyminen sit siellä ja tuli keskityttyä muihin juttuihin. Silloin tällöin saatoin käydä jossain autiotalossa. Eräässä paikassa jopa videokuvaten. Sitten, kun innostuin uudelleen tästä harrastuksesta oli betonitehdas maan tasalla kasana murskattua, harmaata harkkotiiltä. Kyllä harmitti. Parin kuukauden päästä sen paikalle olikin uudet hallit rakenteilla.

Lapsuuden betonitehdas Lahdesta. (Kuva: Visgin arkistoista)

SS: Kerroit jo, että olet lapsesta asti ollut kiinnostunut, mutta mitä saat tästä kaikesta?

Visgi: Koska tulee tota kuvausta harrastettua muutenkin, niin kohteissa on kaikkea kiinnostavaa kuvattavaa. Valokuvaukseen se tuo omaa ulottuvuuttaan. Aina kyl houkuttaa päästä näihin paikkoihin sisään, bongata kohteita ja selvitellä niitä. Siitä saa jotain mielihyvää ja jännitystä.

SS: Voisitko kuvitella harrastavasi urbexia ilman valokuvausta?

Visgi: No, kyllä mä uskosin. Mutta seikkailu ja paikkojen läpikäyminen olisi varmaan paljon nopeempaa silloin. Kun harrastaa kuvausta, tulee uudestaankin samoihin paikkoihin etsimään erilaisia valaistuksia ja uusia ideoita. Sitten jos pelkästään seikkailis, niin ei ehkä tulisi palattua uudestaan.

Valokuvaus on Visgille oleellinen osa harrastusta.

SS: Onko jotain kohteita, joissa et kävisi?

Visgi: Hmm, eniten mua tosiaan teollisuuskiinteistöt kiinnostaa. Autiotalot myös omalla tavallaan. Niissä on paljon tavaraa. Ne kertovat paljon paikan menneisyydestä. Jotenkin tuntuu, että on välillä sellaisia vaiheita, että on kauheen innostunut niistä autiotaloista ja välillä ei jaksa mennä niihin millään. Viime aikoina on oikeastaan mennyt siihen, että ne huonokuntoisimmat paikat on jääneet käymättä ja panostanut isoihin tehdaskohteisiin, jotka on osin jopa käytössäkin. Menee sellaiseksi hiippailuksi, joka tuo omaa jännitystään. Ei siis varsinaisesti ole mitään kohteita, missä en kävisi.

SS: Käyt kohteissa käsittääkseni myös luvalla aikalailla?

Visgi: Joo, joskus on tullut käytyä. Työn puolesta tulee pidettyä koulutuksia ja siten tulee aika hyvin toimeen ihmisten kanssa. Samalla on aika moneen paikkaan tullut myös puhuttua itsensä sisään, mihin ei välttämättä muuten olisi päässyt. Tässä on pari luvallista reissua itse asiassa suunnitteilla kesäksi.

SS: Miten läheisesi ovat ottaneet harrastuksesi?

Visgi: Vanhemmat on tykänneet kuvista ja kehoittaneet aina varovaisuuteen. Avopuoliso on itekin kiinnostunut, mutta ei se sitten kovin usein innostu lähtemään. Varsinkaan kovin haastaviin paikkoihin, joissa joutuu rymyämään. Kaverit on olleet aika kiinnostuneita. Moni on kysellyt, pääsiskö joskus mukaan. Muutama on ollutkin. Tietyt kaverit enemmän.

Visgi kavereineen iltahämärässä hylätyn maatilan talousrakennuksessa.

SS: Olet luonut suositun Lost Bricks-sivuston, josta olet tekemässä nyt päivitettyä versiota. Miten projekti etenee?

Visgi: Se on itse asiassa aika hyvin työn alla. Käytännössä kaikki aika, minkä koneella ehtii istumaan menee kuvien käsittelyssä ja koodauksissa. Nyt olen tehnyt muuhun käyttöön sellasta isoa koodausprojektia, kuvagalleria-tsydeemiä, jonka aion ottaa käyttöön myös siinä uudessa Lost Bricksissä. Sitten mun on nopee tehdä ulkoasu, pikkasen muokkailla sitä ja sitten vaan syöttää kuvia sinne. Siinä mielessä se on hyvällä mallilla, mutta kuvien käsittelyhän siinä vielä on edessä sekä tarinoiden kirjoittelua. Pääasiassa aika kuitenkin menee muihin hommiin. Sellasiin, josta saa rahaakin.

SS: Miten näet harrastuksesi kehittyvän jatkossa?

Visgi: Uskoisin ajanpuutteen vuoksi keskittyväni enemmän niihin parempiin, kiinnostavampiin kohteisiin. Tavoite olisi saada uusi sivu auki. Myös englanninkieliseksi, että saisi laajennettua käyttäjäkuntaa ulkomaillekin. Ihan vain esittelemällä paikkoja. Kyllä tähän aina aikaa löytyy, mutta ei ihan sillä tavalla kuin alotellesani tätä hommaa kuutisen vuotta sitten...

SS: Koetko, että kiinnostuksesi urbaaniin tutkimusmatkailuun olisi jotenkin laantunut?

Visgi: Joissain asioissa kyllä. Esimerkiksi talvella ei oikein jaksakaan. Aikaa menee myös niin paljon muuhun. Eli osittain on laantunut, mutta sitten taas jotkut kohteet saa minut aktivoitumaan uudelleen kuten vähän aikaa sitten lakkautettu ja purkuun menevä tehdaskompleksi. Kyselin vähän porukkaa kasaan ja tehtiin 15 tunnin reissu sinne. Tämmösissä tapauksissa on vaan pakko järjestää aikaa sille. Tavallaan voisi sanoa, että tämä harrastus ei ole prioriteetissa ihan ykkösenä kohdallani.

Messevä kohde saa Visgin talvellakin kömpimään kolostaan.

SS: Mikä on sinun tapasi etsiä kohteita?

Visgi: Niitä huomailee tuolla ajaessa. Jonkun verran tulee vinkkejä sivujen kautta. Aika moni vinkki odottaa vaan käymistä. Tietenkin kartoista saa jonkin verran selville. Sitten on kerääntynyt sellaista verkkoa, alan harrastajia, joiden kautta saa asioita selville. Internetistä löytyy myös paljon. Vaikkei kohdetta suoraan kerrottaisikaan, yleensä pienellä salapoliisin työllä sijainti kuitenkin löytyy. Lehdistä saa vinkkejä. Kirjastossakin on joskus tullut käytyä, mutta viime aikoina ei ole ehtinyt.

SS: Kiitos haastattelusta.

Visgi: Kiitos.


Linkki:

Lost Bricks

Uusi Lost Bricks

Syrjäseutu 1 vuotta - ajatuksia blogista

Syrjäseudun synnystä

Syrjäseutua perustaessani tasan vuosi sitten tilanne Suomen UE-skenessä oli hivenen huolestuttava. Pienimuotoinen skene oli muodostunut 2000-luvun puolivälin tienoilla, joka on monien tuon ajanjakson nähneiden mukaan ollut skenen kulta-aikaa. Silti vuoden 2008 jälkeen oli saatu aikaseksi vain yksi virallinen miitti. Vuosikymmenen lopulta alkanut hiljaiselo oli hienoinen huolenaihe. Ei sillä, että skene mitään ylenpalttista hulinaa olisi kaivannutkaan, mutta hiljentynyt foorumi ja toinen toisensa perään lopettaneet UE-sivustot olivat viedä sen vähäisenkin yhteisöllisyyden tunteen, mikä vielä oli. Hajaantunutta toimintaa oli ainoastaan pienissä kuppikunnissa.

Tarvittiin jotain täysin uudenlaista. Jotain, joka toisi UE:ta helpommin lähestyttäväksi muillekin. Sitä oli jo tehnyt Marko Leppänen ansiokkaasti Esoteerisen Maantieteen blogissaan muun muassa esittelemällä UE:n filosofista puolta ennennäkemättömällä tavalla ja selkeydellä. Se on ollut Syrjäseudulle monella tapaa esikuva. Uusia blogeja oli muutenkin ilmestynyt jonkin verran, mutta lähtökohtaisesti ne olivat kohde- ja kuvakeskeisiä kuten kaikki muutkin sivustot siihen mennessä. Ne olivat kuitenkin todistaneet blogin toimivana alustana UE-aiheisille julkaisuille. Halusin tarjota silti vielä jotain monipuolisempaa, UE:hen kokonaisvaltaisesti keskittyvää. Jotain, joka yhdistäisi jälleen löyhää harrastajakuntaa.

Esoteerisen maantieteen Marko Leppästä voi pitää esikuvana monessa suhteessa.

Epäilin itseäni kirjoittajana. Olin vakuuttunut, että moni muu lukeneempi tyyppi kuten lajin kehityksen alusta lähtien nähneet dm-exp:in Kimmo Koskinen tai The Silent The Completen perustanut Tuomas Romu olisivat pärjänneet siinä selväsanaisina hemmoina paremmin kuin minä. Toisaalta heidän kiinnostuksensa harrastukseen on ollut vaakalaudalla viime vuosina ja sitä kai tässä eniten tarvittiin. Intoa. Päädyin lopuksi ajatukseen: kun ei kukaan muukaan, teen sen itse. Olihan vahvuutenani myös monitahoinen kiinnostus lajiin, kokemus monentyyppisistä kohteista ja laajat kontaktit harrastajiin. UE:ta monipuolisesti käsittelevän blogin perustaminen on kuin itsensä ylentämistä jonkinlaisen asiantuntijan asemaan. Se ja omalla nimellä esiintyminen toki oli ja on riski itsessään. Ylimielisyyden viitta olisi helppo langettaa päälleni.

Avoin pohdinta ilmiöstä nimeltä urbaani löytöretkeily oli kuitenkin sitä, mikä urban explorationista on pitkään puuttunut. Sitä varten Syrjäseutu-blogi perustettiin. Esittelemään alan käytäntöjä, filosofiaa, mahdollisuuksia ja sankareita nimimerkkien takaa. Herättämään uudenlaisia näkökulmia ja ideoita. Vuosi pari ennen Syrjäseudun perustamista haaveilin myös UE-aiheisen kirjan teosta. Blogin perustaminen on samalla ollut myös askel sen valmisteluun. Se on projekti jäsentämättömien ajatusten keruuta varten, jotka joskus ehkä päätyisivät yksien kansien väliin. Markkinat ja kokemukseni kirjoittajana tietäen oli ainoastaan järkevää avata sanainen arkkuni kaikille avoimen ja ennen kaikkea ilmaisen blogin muodossa. Sittemmin blogin teosta on tullut henkilökohtaisesti arvokaampi itsessään ennemmin kuin väline jonkin muun valmisteluun.

Väitän, että tilanne on nyt eri kuin vuosi sitten. Jokin on muuttunut. Vähintäänkin pääni sisällä. Joskaan en voi siitä ottaa kunniaa itselleni. Blogin perustamisen aikoihin Facebookiin oli jo muodostumassa aktiivista UE-toimintaa. Nyt Q-elementsissä keskustellaan taas ja jopa IRC:n UE-kanavalle on löytänyt tiensä muutama uusi jäsen. Kausi ei ole vielä kunnolla edes aluillaan, mutta tälle vuodelle on järjesteillä jopa kolme eri paikkakunnilla järjestettävää miittiä ja muutama pienempimuotoinen tapaaminen. Tilanne näyttää jälleen eloisammalta, mutta ei kuitenkaan liian.

Paikallismiittejä on järjestetty useamminkin kuten Oulussa 2008.

Syrjäseudulle merkittäviä asioita

Syrjäseudun ensimmäisen vuosi on ollut huikeampi, mitä olisin sitä perustaessani voinut villeimmissä haaveissakaan kuvitella. Lukijamäärät ovat tasaisesti nousseet läpi vuoden. Jossain on siis onnistuttu. Ehdottomia huippuhetkiä ovat kuitenkin olleet Luovutetun Karjalan-reissu jälkipuinteineen kulttuurikeskus Caisan reissuiltamassa sekä Helsingin Yliopiston järjestämä Vapaampi Helsinki-tapahtuma, jossa Syrjäseudun ja harrastajakunnan edustajana kävin muiden paneelikeskustelijoiden kanssa läpi UE:ta lähi- ja kestävän matkailun kannalta. Huomiota herätti myös Helsingin Sanomien artikkeli Syrjäseudun perustajasta 11.09.2013 ilmestyneessä lehdessä. Todellinen uutispommi olikin sitten YLE:n Prisma Studion urbaania löytöretkeilyä käsittelevä ohjelma. Eräänlainen haave suomalaisesta UE-ohjelmasta täyttyi samalla, mitä makeimmalla tavalla, kun toteutuksessa Syrjäseudulla ja allekirjoittaneella oli mainittava osa. Se oli taatusti skeneäkin kohahduttanut tapahtuma.

Jos Syrjäseudun vaikutusten arviointi skeneen on omahyväistä lähtökohdiltaan, on se ainakin avannut ylläpitäjälleen täysin uusia näkökulmia harrastukseen. Kirjoittaminen itsessään motivoi käsittelemään aihetta muustakin kuin seikkailullisesta näkökulmasta. Sen jakaminen voi olla tervehdyttävää ottaen huomioon kuinka paljon UE:lla on annettavaa valtavirtakulttuurille. Periferioiden, historian ja erilaisen kauneuden arvostamista. Kaupallisesta tarjonnasta vapaita omien seikkailujen ja elämyksien luomista. Myös haastateltavat ovat omalla suuntautumisellaan ja omistautumisellaan herättäneet kunnioitusta ja mielenkiintoa paneutumisessaan aiheeseen. Harrastajien erilaiset painotukset ovat olleet rikkaus lajille ja heidän tarinansa on julkituomisen arvoinen. Vasta blogin tekemisen myötä olen ymmärtänyt sen todellisen arvon. Henkilökohtaisella tasolla Syrjäseutu on avannut uusia ovia ja jatkaa edelleen sen tekemistä. Tätäkin kirjoittaessa on monenlaista yllätystä vireillä. Vain pintaa on raapaistu. Aiheet, ne eivät todellakaan ole Syrjäseudusta loppumassa kesken.

Arkistossa on monta juttua jemmassa.