Syrjäseutu Facebookissa

Syrjäseutu on edustettuna Facebookissa. Koska ajoittainen reissailu viivästyttää blogin päivittämistä, on Syrjäseudun ylläpito on todennut pienempien ja turhempien tiedotteiden sekä yksittäisten kuvien julkaisemisen Facebookissa järkevämmäksi. Facebook-sivuilla tarjoillaan lisäksi muuta bonus-materiaalia ja alan linkkejä.

Kaikenlainen tuki, oli se sitten tykkäämistä tai kritiikkiä, on tervetullutta.

https://www.facebook.com/Syrjaseutu

UE:n eettisyydestä

Aina on ihmisiä, joiden mielestä urbaani löytöretkeily on väärin ja rikollista toimintaa. Tähän lienee osasyynä luvattomuus. Moniin suurempia riskejä sisältäviin lajeihin kuten sukellukseen tai ampumiseen tarvitsee luvan. Urbaani löytöretkeily on sen sijaan yhteiskunnan valjastamatonta, vapaata ja järjestäytymätöntä toimintaa. Toisin kuin urheilijoille on urheilukentät ja kerholaisille kerhotilat, urbaani löytöretkeilijä voi seikkailla periaatteessa missä vaan. Monet kokevat tällaisen lähes rajattoman vapauden uhkana. Syynä voi olla pelko tai kateus. Vähän kuin murto-osaan kutistunutta susikantaa, pelokkaat ihmiset kavahtavat varjoissa hiipiviä urbaaneja vaeltajia.

Portit ja aidat eivät pidättele löytöretkeilijöitä.

Laissa ei ole kohtaa, joka kieltäisi urbaanin löytöretkeilyn. Hylätyissä rakennuksissa saa poliisinkin mukaan liikkua. Lakia voi tulkita lopulta monella tapaa ja se onkin vain työkalu oikeudenmukaisuuden määrittämisessä. Ongelma on enemmän hylätyn määrittämisessä. Mitään aukotonta määritelmää hylätylle rakennukselle ei ole kehitetty, vaikka kaikille lienee selvää, että sammaloitunut, katoton, ikkunaton ja oveton tyhjä raunio keskellä metsää on lähes satavarmasti hylätty. UE kuitenkin ulottuu toisinaan myös tyhjilleen jääneisiin ja vähän käytettyihin tiloihin.

Tyypillinen esimerkki totaalisen hylätystä rauniosta. Tallinna 2011.

UE-harrastajat joutuvat usein itse miettimään, mihin asettavat rajansa. Mikä on hyvän maun mukaista, eettistä toimintaa. Aina se ei ehkä toimi parhaalla mahdollisella tavalla, sillä jokainen tekee virheitä. Tärkeämpää on, mitä niistä opitaan. On tervehdyttävämpää omakohtaisesti käydä läpi moraaliset ongelmakohdat kuin omaksua joukko valmiita normeja, vaikka muidenkin kokemuksista voi oppia. UE laittaa harrastajat uudelleenarvioimaan eettiset periaatteensa kerta kerran jälkeen - kohde kohteelta. Kokemuksen myötä moraali on ehkä tällöin vahvemmalla pohjalla ja helpommin perusteltavissa.

Jokainen kohteellemeno on uusi testi. Aina on tehtävä tilannearvio kohteen riskeistä. Onko talo mahdollisesti vielä jossain käytössä tai häiriintyykö naapurit, jos menen tekemään lähempää tutkimusta. Kyse on loppupelissä melko pienistä asioista, mutta tunnollisille löytöretkeilijöille se aiheuttaa sydämen tykytyksiä ja harmaita hiuksia, koska kohtaamisessa ulkopuolisen kanssa tilanne on kiusallinen ja outo molemmin puolin.

Siisti pihapiiri ja hylätty juna oleilevat vieretysten.

Kaikkia löytöretkeilijöitä, kuten ihmisiä yleensäkään, ei yhdistä vahva tunnollisuus tai eettisyyden taju. Järjestäytymättömät UE-harrastajat eivät ole sitoutuneet mihinkään ja toimintapoja on monia. Tarve exploraatioon saattaa huonossa tapauksessa ajaa löytöretkeilijän väärille urille ja ylittämään UE:n eettiset ohjenuorat, joista päällimmäisinä on: älä riko, älä varasta.

Yrityksen arkistot täydellisessä, muuttumattomassa järjestyksessä vuosienkin jälkeen.

Hyvin säilyneet kohteet ovat harvassa ja niitä on hyvä suojata niin muilta kuin itseltäänkin.
"Matkamuiston" nappaaminen mukaan saattaa tuntua mitättömältä ja harmittomalta teolta hylätyssä rakennuksessa. Vastaavasti syrjäisessä paikassa, kauan sitten unohtuneen luolan ruosteisen lukon rikkominen ei kaikille tuota omantunnontuskia. Koskaan ei kuitenkaan voi tietää, milloin joku tavaraansa kaipaa. Vaikka ei kaipaisikaan, kaikki varastettu ja anastettu irtaimisto on pois muilta kohteen löytäjiltä. Samaten jotain tarkoituksellisesti rikkoessa, vaikkakin vain sisäänpääsemiseksi, löytöretkeilijästä voi tulla yhtä niin inhoamassa vandaalin kanssa - paikkojen tuhoaja ja hyväksikäyttäjä ilman sen jalompaa lähtökohtaa. Tällainen yli-innokkuus on ehkä ominaisempaa aloittelevalle seikkailijalle, joka ei välttämättä ole edes tietoinen UE:sta saatika perehtynyt harrastuksen metodeihin tarkemmin. Kokemus voi myös tuoda mukanaan välinpitämätöntä paatuneisuutta ja ylimielisyyttä. "Vanhojen partojenkaan" ei kannata tuudittautua maireutensa alle.

Loppuunasti vietyä vandalismia Hangossa 2010.

Sisäänpääsyä voimakeinoin tehdessä on hyvä tiedostaa oman rikosvastuullisuuden ohessa tekevänsä mahdollista palvelusta myös muille kuten varkaille ja vandaaleille. Ennen kaikkea tällainen toiminta on omistajia, mutta myös muita UE-harrastajia kohtaan haitallista. Pahimmillaan se voi vaikuttaa negatiivisesti harrastuksen julkiseen kuvaan kuten Amerikassa, jossa UE:ta verrataan yleisesti jo rikolliseen toimintaan. Muuten niin matalaprofiilisen, pienen joukon maine on helppo pilata esimerkiksi tavaroiden anastamisella tai seikkailemalla käytössä olevassa metrotunnelissa aiheuttaen liikenteelle mittavia katkoksia.

Suomessa metrotunnelit ovat hyvin valvottuja.

Miksi sitten lupaa ei kysytä? Varsinkin, jos harrastajien tunnollisuutta koitetaan jotenkin vakuutella. Osa harrastajista kyllä toimii esimerkillisesti luvan etukäteen hankkineena. Ongelmana luvallisuudessa saattaa kuitenkin olla jännittävän ja autenttisen kokemuksen menettäminen. Toisekseen kohdetta hallinnoivat tahot eivät ole välttämättä edes tietoisia kaikista omistamistaan tiloista. Näin kävi muun muassa Lahdessa toukokuussa 2013, kun toriparkin rakennustöissä kaivinkoneen kauha kolahti yllätyksenä Suomen Pankin väestönsuojan salaiseen tunneliin, joka osoittautui unohdetuksi varauloskäynniksi. Joskus myös urbaanit löytöretkeilijät paljastavat asioita, jotka olisivat muutoin vaipuneet unholaan.

Aina luvan saaminen ei ole hylättyjen kohteiden tapauksessa edes tarpeellista. Esimerkkinä vuosikymmeniä korvessa lojunut vanha metsäauto tai kaupungin puistossa sijaitseva toisen maailmansodan aikainen bunkkeri. Toisinaan se ei ole mahdollista omistajien poismentyä tai kadottua. Joskus taas kohteen omistajana on toiminut konkurssiin mennyt firma.

Kaikkien ulottuvilla olevia maailmansotien aikaisia linnotteita Helsingissä 2013.

Silti urbaaniin löytöretkeilyyn kuitenkin kuuluu luvattomuus - erään UE-konkarin sanoin "pieni kansalaistottelemattomuus". Tätä voi perustella sillä, että kävely ja kuvien napsiminen tyhjissä ja unohdetuissa tiloissa on loppupelissä harmitonta toimintaa, jossa hyödyt ovat suuremmat. Sen lisäksi, että urbaanien tilojen tarkempi tutkiminen on opettavaa ja mieltä stimuloivaa, olisi moni asia jäänyt selvittämättä ilman omatoimisia kansalaisia. On paljon kulttuurihistoriallisesti arvokkaita tiloja, joista osa luultavasti jäisi dokumentoimatta ja näkemättä ilman urbaania löytöretkeilyä. UE-harrastajat voivat tarvittaessa myös raportoida viranomaisille kohteilta löytyvistä riskeistä tai ongelmista kuten kävi Hyvinkäällä helmikuussa vuonna 2008, kun urbaanien löytöretkeilijöiden valppaus pelasti loukkuun jääneet koirat käyttämättömässä teollisuusrakennuksessa.

Urbaanit löytöretkeilijät pitävät mieluusti matalaa profiilia julkisella puolella, koska toiminnan katsotaan olevan epämääräistä, "lain harmaalla alueella" toimimista. Kaikkea ei toki tarvitse kertoa, mutta niin kauan kuin UE:n eettisistä periaatteista pidetään kiinni ja vahinkoa kohteille tai niiden omistajille ei koidu, UE on eettisesti pesunkestävä harrastus, jota ei tarvitse häpeillä.

Linkit: EnglishRussia ja venäjänkieliset sivustot

Niin kuin UE-sivustojen kanssa monesti, niiden elämänsykli ei ole pitkä. Yksi syntyy ja toinen lopettaa. Niin se on myös Venäjällä. Olen kerännyt tähän muutaman toistaiseksi toiminnassa olevan sivuston, joka on herättänyt huomiota kattavuudellaan tai poikkeuksellisen hienolla ilmeellä.

Suuri osa hylätyistä kohteista venäjänkielisissä maissa on romahtaneen Neuvostoliiton peruja.

Yksi eniten linkatuista lienee elokuussa 2006 perustettu kuvablogi EnglishRussia.com, joka oli alkuun yhden miehen blogi. Miehen, joka oli tyytymätön Venäjän lehdistön rajattuun uutisantiin ja päätti perustaa blogin korjaamaan näitä puutteita. Salamyhkäinen ja niskoitteleva Venäjä ja sen kulttuuri on pitkään ollut pimennossa ja hankalasti saavutettavissa jo kielensäkin ansiosta. Erikoiset tapahtumat ja uutiset saavuttivat englanninkielen ansiosta länsimaisetkin lukijat ja sivustosta tuli vuodessa megahitti. Nykyään massayleisön keräävä blogi on saanut suitsutusta maailman mediassa. Vaikka EnglishRussia keskittyy venäjänkielisten maiden maanläheisempiin ja poikkeuksellisempiin uutisiin, on sillä kuten yleensä entisillä Neuvostovalloilla paljon annettavaa myös UE:lle.

Hyvä ja helppo tapa löytää rappioromanttisemmat bloggaukset on lisätä sana abandoned tageihin:
http://englishrussia.com/tag/abandoned/

Vaikuttavan kattava foorumityyppinen sivusto urban3p project tuhansine kohteineen. Kielimuurin vuoksi tutustuminen saattaa olla vaivalloista. Rekisteröinti on tehty hankalaksi:
http://urban3p.ru/

Toinen vaikuttavan oloinen foorumityyppinen sivusto swalker.org, mutta edellisen tapaan hieman hankala tutustuttava kielitaidottomana. Siltikin kuvamateriaali on ajoittain mykistävää:
http://swalker.org/

URBEX.ru on 5 nuoren miehen ylläpitämä erittäin informatiivinen UE-sivusto, jossa linkkejä myös muille venäläisille alan sivustoille:
http://urbex.ru/

2009 perustettu ukrainalaisen general_kosmosan kuvablogi on kohtuullisen vaivaton selattava. Kuvat on viimeisen päälle laadukkaita:
http://general-kosmosa.livejournal.com/

Muutaman henkilön ylläpitämä Meridian´28, sotahistoriaan painottuva kuvablogi sisältää myös muita pitkälle raunioituneita kohteita. Materiaalia on kertynyt vuodesta 2008.
http://www.meridian28.com/

Ei tässä varmastikaan ollut kaikki maininnan arvoiset. Vain Syrjäseudun haaviin jääneet. Sivustoja ja blogeja on lopulta lukemattomia niin kuin kohteita entisen Neuvostoliiton alueilla.

Kohdekatsaus: Havin saippuatehdas

Vantaa on varmasti monelle ulkopaikkakuntalaiselle hämärää aluetta; pelkkä läpikulkureitti Helsinkiin tulit sitten junalla, autolla tai lentokoneella. Vantaasta tulee mieleen toinen toistaan muistuttavia kerrostalolähiöitä, pientaloalueita ja tavaratalokeskittymiä. Monet varmasti ajattelevat, että Vantaa on kasvanut Helsingin siivellä, vaikka tosiasiassa Helsinki on kasvanut myös Vantaan kustannuksella. 1946 alueluovutuksissa Vantaa menetti 2/3 väestöstään ja valmiiksi rakennetut palvelunsa Malmin liittyessä Helsinkiin. Ruotsinkielinen maaseutukulttuurikin vaihtui Vantaan kasvaessa joukkoon uudisasukkaita. Vaikka Vantaan identiteetti saattaa olla hakusessa, on sillä historiansa.

Teollisuus pakeni yhä ahtaammaksi käyvästä Helsingistä Vantaalle. Oli Vantaalla teollisuutta omastakin takaa. Tikkurilasta oli tullut rautatien myötä Vantaan teollinen keskus, josta on vielä jäljellä mm: maalikonserni Tikkurila Oyj ja jo toimintansa lakkauttanut silkkitehdas. Yksi huomattavimmista teollisuusrakennuksista oli Tikkurilan kyljessä, Viertolassa Keravanjoen rannalla sijainnut Havin saippuatehdas, jonka 1984 rakennettu yli 50-metrinen pesupulveritorni toimi näyttävänä maamerkkinä Kehä III:n ohikulkijoille.

Tehtaan teräslevyillä pinnoitettu torni hohkaa raikkaassa pakkassäässä Marraskuussa 2007.

Saippuankeitto oli alkanut Viertolassa joen varrella 1930-luvun lopulla, jonne rakennettiin uusi tehdas 1955. Useiden omistajanvaihdoksien jälkeen tehdas päätyi monikansallisen Henkelin käsiin 1997, joka sittemmin sulki tehtaan lopullisesti.

Rikottuja ikkunoita ja avoimia ovia. Sisääntyminen pohjakerrokseen sujui vaivatta.

Koneet ja säiliöt oli purettu ja myyty eteenpäin.

Toisen kerroksen valvomossa päivysti yksinäinen sähkötaulu ja aikansa elänyt monitori.

Tehdasalueeseen lukeutui myös lämpökeskus ja toimistorakennus, joka oli yhteydessä laajaan varasto-osaan. Tehdas sivurakennuksineen näytti olevan täydellisessä kunnossa. Kaikki siinä huokui teollista puhtautta ja raikkautta. Tehtaassa oli vielä vieno pesuaineiden tuoksu ja sähkökin tuli. Vain käyttäjä puuttui.

Toimistorakennuksessa sijaitsi myös hiljainen ruokala.

Tyhjyyttään kaikuva varastokin voi olla näyttävä.

Rakennuksen todellinen huipentuma oli nousu pesupulveritorniin. Irrallisen näköisten metalliportaiden varassa kapuaminen tuntui miltei tieteiselokuvan kulisseissa notkumiselta.

Uskalikko palkittiin lopulta näyttävillä näkymillä.

Niin kuin monista tarpeettomaksi käyneistä kohteista, haluttiin saippuatehtaasta eroon uusien asuntojen tieltä. Havin saippuatehdasta vaadittiin kyllä suojeltavaksi; olihan tehtaalla ollut vahva kaupunkikuvallinen ja rakennustaiteellinen arvo. Vaan niin ei koskaan käynyt. Tehdas purettiin 2008 ja tontille rakennettiin toinen toistaan muistuttavia kerrostaloja. Jälleen oli yksi palanen Vantaan historiaa, monimuotoisuutta ja identiteettiä kadonnut.

Draining

Draining tulee sanasta drain, joka suoraan käännettynä on viemäri. Draining kuitenkin yleensä ottaen viittaa sadevesiviemärien tutkimiseen. Sadevesiviemärit toisin kuin jätevesiviemärit eivät normaalisti sisällä sitä, mitä kotitalouksien vessasta vedetään alas. Joskin kaupunkien vanhemmissa viemäreissä sadevesi ja jätevesi on yhdistetty. Näitä kutsutaan sekaviemäreiksi. Sadevesiviemärien tarkoitus puolestaan on kerätä ja ohjata maan pinnalle kertyvä hulevesi sopivaan purkupaikkaan ja estää näin veden tulviminen ihmisten toiminta-alueella. Tulvia aiheuttavat muun muassa lumien sulamisvedet ja rankkasateet.

Fiilistelyä muoviviemärissä.

Maailman suurkaupungeissa - etenkin Yhdysvalloissa ja Australiassa - draining on yleisimpiä urban explorationin muotoja. Sadevesiviemäriverkostot kanavineen ovat parhaimmillaan kilometrien mittaisia, monitasoisia labyrinttejä. Sitä vastoin Suomessa sadevesiviemäröinti on pienimuotoisempaa ja jäänyt miltei näkymättömään osaan urbaanien löytöretkeilijöiden keskuudessa. Yksi selkeä syy tähän on liikkumiskelpoisten viemärien vähyys. Suurissa kaupungeissa hulevesien kertyminen tiettyihin pisteisiin on suurempaa tiheän rakennuskannan ja tiestön ansiosta ja siksi vaativat tavallista järeämmän ohjausverkoston.

Pienet tunnelit uuvuttavat. Selkä kumarassa ei jaksa kävellä loputtomasti.

Sade- ja jätevedet eivät ole ainoita, joita ohjataan maan alle. Juoma- ja käyttövesi kulkee putkien ohella osittain myös tunneleissa. Joskin ne ovat tarkemmin suojattuja epätoivotuilta vaeltelijoilta. Esimerkkinä maailman toiseksi pisimmäksi vesitunneliksi louhittu 120 kilometrinen Päijännetunneli, joka kuljettaa raakavettä Päijänteestä Helsingin seudulle. Näiden lisäksi puroja ja jokia ohjataan maanalaisiin kanaviin tai tunneleihin, jotka monesti yhdistyvät sadevesiviemärien kanssa.

Maan alle ohjattu joki pääkaupunkiseudulla.

Siinä missä jätevesiviemärien tutkiminen on uhkarohkeaa puuhaa ilman kunnollisia välineitä, joihin kuuluu muun muassa märkäpuku, happipullot ja kaasumittari, pärjää sadevesiviemäreissä muutamalla nyrkkisäännöllä. Niistä tärkein on vuonna 1986 Australiassa perustetun luolaseuran, Cave Clanin kultainen sääntö:" When it rains, no drains!". Eli, kun sataa, viemäreihin ei ole asiaa. Säätiedote on hyvä tarkistaa ennen tunneliin menoa ja todeta vielä omin silmin. Viemärissä ollessa on hyvä tarkkailla vedenpinnan tason vaihtelua, sillä yhteyttä maan päälle ei välttämättä ole lähellä. Tulvan tai rankkasateen aikana vedenpinta saattaa noustaa äkisti ja jättää syvälle verkostoon patikoineen veden armoille. On hyvä muistaa, että viemäritkin tulvivat joskus. Ideaalisinta onkin exploroida sadevesitunneleita mahdollisimman kuivan kauden aikana, jolloin vedenpinta on alhaisimillaan.

Vanhempi tiilinen viemäri tulvimassa.

Vaikka hulevedet ovat pääosin suhteellisen puhtaita, on tunneliinmenijän syytä kunnioittaa itseään suojaavalla vaatetuksella kuten saappaat ja käsineet. Viemäreihin tuppaa kerääntymään kaikenlaista ihmisille tarpeetonta jätettä sekä liikenteen että teollisuuden päästöjä. Erityisesti jätevesiviemäreiden sisältö on siitä karmeimmasta päästä. Se on hyvä ottaa huomioon myös sekaviemäreissä liikkuessa. Toisinaan taas maan alle ohjatuissa joissa ja puroissa voi havaita jopa kalojen viihtyvän.

Jätevesiviemärin iljettävyyksiä. Ruskea kuona on sitä mitä luulet sen olevan.

Suomessa on viemäriputkea kymmeniätuhansia kilometrejä, mutta loppupelissä harva niistä on järkevästi exploroitavissa pienen koon vuoksi. Todennäköisin seikkailun aloituspaikka on laskuoja tunnelin loppupäässä, jossa runkoviemäri on laajimmillaan. Joskin joissain tapauksissa kaivonkansistakin saattaa aueta reitti sisään edellyttäen, että sen jaksaa nostaa ylös. Parhaassa tapauksessa viemäri tai tunneli ei vaatine lainkaan kyyristelyä konttauksesta puhumattakaan, mutta pääasiassa sadevesiviemärit eivät ole suunniteltu normaalipituisen ihmisten käveltäväksi. Runkoviemäri haarautuu pienempiin kokoojaviemäreihin, jotka keräävät veden maan pinnalta. Suomalaiset sadevesitunnelit rakennetaan muovista ja betonista, mutta vanhemmissa on käytetty tiiltä.

Kokoojaviemärit valuttamassa runkoviemäriin.

Tunnelin exploroiminen, joka ei johda varsinaisesti minnekään, saattaa vaikuttaa äärimmäisen yksitoikkoiselta puuhalta. Seikkailuun kuuluu olennaisena osana salassa liikkuminen. Muutama metri tunnelin yläpuolella saattaa olla vilkas katu tai rakennus, jossa ollaan autuaan tietämättömiä maanalaisista sfääreistä seikkailijoista puhumattakaan. Monotonisen tunnelivaelluksen katkaisee yläpuolelta kantautuvat ihmisten tai liikenteen äänet. Tunnelin välillä on mutkia, aukkoja ja levennyksiä, joista on yhteys kaivonkannen kautta suoraan maan pinnalle. Joskin niiden avaaminen saattaa olla hengenvaarallista, jos ei tiedä minne kansi johtaa. Pahimmillaan suoraan liikenteen sekaan. Tunneleissa voi olla elämää hämähäkeistä kaloihin. Valuttavista putkista saattaa muodostua nättejä pieniä putouksia runkoviemäriin. Maan alla on kokonainen maailma odottaen löytäjäänsä.

Reissukertomus: Polkutapyöräillen Pohjanmaan lakeuksilla

Oletteko kuulleet termistä house swap? Se selvisi minullekin, kun vaihdoimme sukulaisten kanssa kodit viikoksi päikseen. He saivat asunnon kerrostalosta ja pääkaupunkiseudun nähtävyydet. Me puolestaan saimme omakotitalon Pohjanmaan lakeuksilta ja ruuhkattomat tiet. Viikko Pohjanmaalla oli kauan toivottua maisemanvaihtoa Helsingin sykkeestä. Se oli koko perheen kesälomareissu, mutta pienellä luovuudella voi tilaisuudesta ottaa vaarin. Ja niin minä tein. Kaivoin autotallista vanhan pyöränrämän ja jätin vaimon lapsineen TV:n ääreen.

Pyörällä ajaminen tuntui juhlavalta. Se muistutti minua poikamiesvuosistani, jolloin en omistanut autoa ja taitoin kohtuulliset matkat usein vanhalla mummonpyörällä. Polkupyöräilyn edut ovat majesteettiset lyhyillä etäisyyksillä; polkupyörä on ensinnäkin äänetön ja epäilyksiä herättämätön. Toisekseen sillä pääsee hankalistakin paikoista ja se on helppo piilottaa puskaan. Toisin kuin autolla kulkiessa ehtii pyörän selästä tarkemmin tiirailla maisemiakin. Ja niin minä painelin peltojen välissä soratietä väistellen lätäköitä, jotka olivat ilmaantuneet ukkosmyrskyn jälkeen. En ollut lähtenyt ihan päättömästi matkaan. Olin löytänyt autiotalon lähimaastosta pienellä onginnalla, jota kohti suunnistin.

Tie kapeni loppua kohti ja erkani lopulta kahdeksi kapeaksi pihatieksi. Erkanemiskohdassa oli kaksi postilaatikkoa. Toinen pihatie johti suurelle kunnostetulle maatilalle ja toinen katosi puuston taakse. Valintani oli selvä. Saapuessani peltoaukean loppuun, näkyi puiden takaa punainen talo ja aitta. Heti ensisilmäykseltä oli selvää, että se oli hylätty kauan sitten. Muutama ikkunalasi puuttui kokonaan. Seinämaali oli pahasti haalistunut tai rapistunut pois.

Juuri, kun nakkasin pyörän suuren pihakoivun taakse alkoi yllättävä rankkasade. Yritin ponnahtaa sisään lähimmästä avonaisesta ikkunasta. Homma oli hankalaa ilman kameralaukkuakin, joten päätin kiertää sisään porstuan kautta, jonka molemmat ikkunat karmeineen olivat kadonneet. Piha kasvoi yli metrin korkuista heinikkoa, joka sateen ohella kasteli minut matkalla. Etuovelle johtanut puinen portaikko oli saavuttanut lahoamispisteensä. Kömmin tukea tunnustellen lukitsemattoman etuoven kautta sisään.

Näky sisällä oli sellainen kuten muutaman vuosikymmenen takaiseen jämähtäneestä maatalosta saattaa olettaa. Kellertävät kukkaistapetit, puukuorinen televisio, leivinuuni, pirtinpöytä ja penkit. Tuvan pöydälle oli jäänyt kasa kirjeitä, kortteja ja valokuva nuoresta pojasta. Tuoreemmasta päästä oli talon osoitteeseen lähetetty puhelinlasku, jonka päiväys oli vuodelta 1995. Lasku oli osoitettu nimestä päätellen vanhemmalle naishenkilölle. Yksinäinen sänky oli sijoitettu tuvan nurkkaan. Sänky oli sen verta kapea, ettei siinä olisi tilaa kuin yhdelle. Oli helppo kuvitella sitä elämää, mitä täällä oli joskus ehkä vietetty.

Tuvassa oli kaikki elämiseen tarvittava.

Ajalta ennen digiboxeja ja taulutelevisioita.

Ruokakomeron tarvikkeet olivat jääneet sijoilleen.

Kuten myös astiat.

Jopa jogurttipurkit on nähty säilyttämisen arvoisina.

Viimeiset hetket on ehkä vietetty muistojen ja tuhkakupin äärellä.

Leivinuunin molemmin puolin oli ovet, jotka johtivat pieniin kammareihin. Toinen oli lähes tyhjä, mutta toisessa, siinä hieman kaltevassa oli sohva, kaksi nojatuolia ja pöytä. Niiden päälle ja lattialle oli levitely kymmenittäin kortteja ja kirjeitä. Sohvan päälle oli jäänyt vanhoja mustavalkokuvia muutaman värikuvan sävyttämänä. Osa kuvista oli ilmeisesti talon isännän varusmiespalvelun ajoilta 60-luvulta. Osa taas perheen vuosikuvia ja yhteiskuvia.

Huone oli kalteva eikä pelkästään objektiivin ansiosta.

Lukemattomia muistoja jäämässä sortuvan talon alle.

En ole aikaisemmin pitänyt autiotaloja erityisen vaikuttavina. Ehkä olen ollut liian loppuunkalutuissa, tyhjissä taloissa tai hullun kiilto silmissä etsinyt vain yhä massiivisempia ja eriskummallisempia kohteita. Näitä kuvia katsellessani koin silti hämmennystä. Ehkä jopa pientä liikutusta siitä, että jonkun vuosikymmenien elämän muistot oli jääneet tänne vain mädäntyäkseen. Ehkei kukaan koskaan ollut tehnyt tietoista päätöstä pelastaako ne vai heittää menemään. Ne vain lojui siellä avoimena kaikille taloon astuville. Jonkun koko elämä on ollut siellä eikä sillä tuntunut olevan merkitystä kuin minulle - ja sekin hetkellistä. Niin kliseemäiseltä kuin se kuulostaakin - kuin suoraan jonkun lehden hätäisestä UE-artikkelista, aloin miettimään, mitä asukkaille oli tapahtunut. Oliko mies kuollut ennen aikojaan ja vaimo jäänyt yksin pitämään tilasta huolta kunnes menehtyi lopulta itsekin? Oliko lähtö niin äkkinäinen, että tavaratkin jäi paikoilleen? Oliko perillisiä, kelle siirtää elämänviisautensa? Jos oli, miksi jäämistöstä ei pidetty huolta? Rakennuksen yläkerta olisi saattanut tarjota vastauksia, mutta katto oli antanut periksi ja vesi oli jo tullut sisään. Rappuset olisivat luultavasti olleet yhtä kantavia kuin vene ilman pohjatulppaa.

Tavaroihin, kuviin ja kirjeisiin olisi voinut perehtyä pidempäänkin, mutta muut velvollisuudet asettivat rajansa. Sade oli lakannut, joten jatkoin pihatietä pidemmälle. Tulin jälleen peltoaukealle, josta pohjanmaalaiseen tapaan saattoi nähdä kilometrien päähän. Linnut rääkyivät ja syöksähtelivät parvissa levottomasti. Tie päättyi pihapiiriin, jossa pidettiin jonkinlaista korjaamoa. Viereiselle peltokaistaleelle oli jätetty muutama autonraato odottamaan noutajaansa. Mallista, kunnosta ja heinikon villiintymisestä päätellen ne olivat olleet siinä jo hyvän aikaa. Emmin hetken kunnes päätin lähestyä autoja varovaisesti, silmät ja korvat tutkaillen pihapiiriä, josko saisin ihastella näitä menopelejä

Ajoneuvot oli jätetty luonnon armoille.

Uljaannäköinen kalusto oli luultavasti osin vielä käyttökelpoista. Ennen laitteet tehtiin kestämään.

Napsin muutaman kuvan ja häivyin hyvän sään aikana. Minulla on aina ollut pieni pelko maatalon isäntiä kohtaan ja mielelläni vältän kohtaamasta heitä. Takaisinpäin polkiessani nään vielä yhden autiotalon talousrakennuksineen. Katsoin kuitenkin parhaaksi palata pikimmiten takaisin. Reissuja tulisi vielä.

UE ja lähiseutumatkailu - vaihtoehto massaturismille

Vielä muutama vuosi sitten harrastin reppureissailua. Suunta jonnekin mahdollisimman kauas pois arkisesta Suomesta. Pakenin sen hetkistä elämääni. Tarvitsin irtiottoa siitä tylsyydestä, joka minua latisti. Matkani veivät minua useiden kuukausien ajan maapallon toisella laidalla paikoissa, joita kauemmas ei juurikaan tämän planeetan sisällä pääse. Harvoin tiesin uuteen paikkaan tullessani, missä yöpyisin tai miten sieltä pois pääsisin. Mukanani oli vain kartta ja pieni rinkka, jossa välttämättömimmät. Ensimmäisen ja pisimmän ajanjakson vietin Australiassa, jossa matkailin ja työskentelin 9 kuukautta. Seuraavalla reissulla tein hieman saman Uudessa-Seelannissa. Sieltä lensin Singaporeen, josta olin suunnitellut palaavani maata pitkin joukkoliikennettä käyttäen Suomeen. Ennalta avoin reittini kulki Kaakkois-Aasian maiden lävitse Kiinaan. Kiinasta junalla Mongolian kautta Venäjälle ja lopulta Suomeen.

Todellista syrjäseutua hieman ennen Mongolian rajaa.

Telien vaihto Mongolian rajalla.

Novosibirskissä pidetään tupakan mittainen tauko ja vaihdetaan kuulumiset.

 Useiden kuukausien ja tuhansien kilometrien taival toki tuntui mahtavalta ja vapauttavalta. Kotipuolessa minua jo tituleerattiin maailmanmatkaajaksi ja udeltiin seuraavista reissuista. Monesti kohtasin asenteeseen, jossa maailmaakiertänyttä ihmistä pidettiin erityisen sivistyneenä, jopa sankarillisena hahmona. Se tuntui aina hieman närästävän minua, koska koin olevani edelleen sama tyyppi kuin ennen lähtöä. Ainoa sankarillinen tekoni oli irtaantua totutusta kaavasta. Vaikka teinkin vielä yhden lyhyemmän reppureissun Itä-Euroopan halki, alkoi se tuntua yhtä puurolta kuin se elämä, jota olin paennut Suomesta. Olin hakenut jotain uutta ja jännittävää. Kuvittelin olevani yksinäinen, nuori löytöretkeilijä, joka seikkailisi paikoissa, joista kotona ei oltaisi kuultukaan ja joissa vaaleatukkainen länsimaalainen nuorimies olisi jo itsessään nähtävyys.

Maalasin itsestäni kuvaa suurena seikkailijana. Sitä kai yritän tehdä vieläkin. (Kuva: James Paul)

Loppujen lopuksi olin vain yksi turisteista. Nykyään jo lähes jokainen tuntee jonkun, joka on puksuttanut läpi joskus niin kaukaisen Trans-Siperian junamatkan tai yhden sen variaatioista. Australiaan saapuessani hämmennyin siitä nuorten reppureissaajien armeijasta, joka näkyi vahvana jokaisen kaupungin keskustojen ja niiden useiden hostellien kaduilla. Vietin lopulta enemmän aikaa muiden reissaajien kanssa kuin alkuperäisväestön. Toki olin tullut hakemaan kansainvälistä kokemusta. Silloin ei ollut niin väliä kenen kanssa se tapahtuisi.

Ayers Rock eli aboriginaalien Uluru on mainoksissa valtava punainen järkäle erämaassa. Erällä olemisen tuntu oli silti kaukana turistibussien kiidettyä päällystettyjä teitä pitkin viereiseen visitors centeriin.

Toisen kulttuurin kunnollinen ymmärtäminen vaatii enemmän kuin viikon tai kaksi, mikä on normaalin massaturistin keskiverron etelänmatkan kesto. Se voi vaatia ehkä vuosia, jos nekään riittää. En tiedä. Jo kontaktin luominen alkuperäisväestöön on hankalaa - vieraaseen kulttuuriin sopeutumisesta puhumattakaan. Massaturismiudessa tällainen seikka sivuutetaan ja kohteet muokataan niin, ettei ne olisivat mahdollisimman tuttuja ja helppoja kevyttä irtiottoa hakevalle matkailijalle. Vaativammille matkailijoille järjestetään teatraalinen kotikäynti "aidolla" maatilalla, jossa emäntä tarjoilee pikkupurtavaa maksaville vieraille ja lapset hymyilevät kauniisti. En väitä, että tämä olisi väärin. Hyötyväthän molemmat tahot jollain tapaa. Tosin massaturismin laajemmat vaikutukset ovat vähintäänkin kyseenalaisia.

Alkuperäistä Hutong-korttelia purettiin Pekingissä Olympialaisten ja hotellien tieltä. Entinen asukas katselee massaturismin seuraamuksia 2006.

En ollut itse pakettimatkalla, vaikka sekin on koettu, mutta reppureissaajana oloni ei ollut kummoisempi. Näin paljon ja näin sen, mitä minulle haluttiin näyttää, vaan en oppinut mitään. Paitsi. Sinä aikana, kun kiertelin maailmalla, ymmärsin kuinka paljon kotoisessa Suomessa oli vielä nähtävää ja kuinka paljon todemmalta se tuntui. Suomalaisena Suomessa näkee muutakin kuin vieraanvaraisen asenteen ja kartalle piirretyt reitit. On paljon helpompaa sukeltaa ihmisten ja kulttuurin pinnan alle, vaikka olisikin hämäläisenä Savossa. Sama pätee UE:ssa. Tuttujen lähiseutujen salaiset helmet ovat paremmin tiedostettavissa ja käsillä kuin kaukomailla.

Kiinassa kotimaanmatkailu oli vahvassa huudossa. Ja olihan siellä lääniä matkustaa. Vähän kuin eurooppalaiset Euroopassa.

Olisi UE:n kannalta turmiollista kääntää massat explooraamaan kotiseudun hylättyjä rakennuksia ja turmelemaan ne samanlailla kuten maailman turistikohteet turmeltuu. Silti rohkaisen jokaista lähimatkailuun ja tutustumaan oman elinympäristönsä erikoisuuksiin: historiallisten tapahtumien paikkoihin, soihin, kärrypolkuihin, vanhoihin kyläbaareihin, joutomaihin tai muihin paikkoihin, jotka eivät kuulu yleisen käsityksen mukaan näkemisen arvoisiksi paikoiksi. UE voi olla yksi osa tätä kokemusta.

Tulitikkutehdas Tampereella on saanut kärsiä tunnettavuudestaan. Vuosien varrella rakennus on vandalisoitu lähes purkukuntoon.

Vanha sanonnan mukaan joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle. Matkailu ei välttämättä ole pelkkä fyysinen paikan vaihto. Se on matka itseen. Mitä kauemmaksi menee, sen kauemmaksi etääntyy juuristaan, joka puolestaan saattaa olla myös terapeuttista. Jo lähikukkulalta, arkimaailman yläpuolelta, asiat voi nähdä selkeämmin. Samanlailla urbaani löytöretkeilijä tarkkailee maailman menoa hylätyn myllyn katolta. Yhdistäviä tekijöitä ja tavoitteita on paljon, vain tapa toteuttaa ne on eri.

Uusi maailma avautuu vanhan kattohuopatehtaan katolta. (Kuva: Jani Lassila)

Tarkoituksenani ei ole väheksyä ulkomaanmatkailua; matkustelenhan toisinaan itsekin. En myöskään ole sankari yhtään sen enempää ollessani urbaani löytöretkeilijä. Olen kuitenkin vapaampi määrittämään omat matkakohteeni. Se hypetys, mikä liittyy ulkomaille matkustamiseen on saanut tolkuttomat mittasuhteet viikonlopun shoppailureissuineen ja känniristeilyineen. Toivon ihmisten ymmärtävän heillä olevan todellisia vaihtoehtoja valmiille elämyspaketeille. Onhan tässä lähiympäristössä on niin paljon enemmän, johon voi samaistua.