UE:n eettisyydestä

Aina on ihmisiä, joiden mielestä urbaani löytöretkeily on väärin ja rikollista toimintaa. Tähän lienee osasyynä luvattomuus. Moniin suurempia riskejä sisältäviin lajeihin kuten sukellukseen tai ampumiseen tarvitsee luvan. Urbaani löytöretkeily on sen sijaan yhteiskunnan valjastamatonta, vapaata ja järjestäytymätöntä toimintaa. Toisin kuin urheilijoille on urheilukentät ja kerholaisille kerhotilat, urbaani löytöretkeilijä voi seikkailla periaatteessa missä vaan. Monet kokevat tällaisen lähes rajattoman vapauden uhkana. Syynä voi olla pelko tai kateus. Vähän kuin murto-osaan kutistunutta susikantaa, pelokkaat ihmiset kavahtavat varjoissa hiipiviä urbaaneja vaeltajia.

Portit ja aidat eivät pidättele löytöretkeilijöitä.

Laissa ei ole kohtaa, joka kieltäisi urbaanin löytöretkeilyn. Hylätyissä rakennuksissa saa poliisinkin mukaan liikkua. Lakia voi tulkita lopulta monella tapaa ja se onkin vain työkalu oikeudenmukaisuuden määrittämisessä. Ongelma on enemmän hylätyn määrittämisessä. Mitään aukotonta määritelmää hylätylle rakennukselle ei ole kehitetty, vaikka kaikille lienee selvää, että sammaloitunut, katoton, ikkunaton ja oveton tyhjä raunio keskellä metsää on lähes satavarmasti hylätty. UE kuitenkin ulottuu toisinaan myös tyhjilleen jääneisiin ja vähän käytettyihin tiloihin.

Tyypillinen esimerkki totaalisen hylätystä rauniosta. Tallinna 2011.

UE-harrastajat joutuvat usein itse miettimään, mihin asettavat rajansa. Mikä on hyvän maun mukaista, eettistä toimintaa. Aina se ei ehkä toimi parhaalla mahdollisella tavalla, sillä jokainen tekee virheitä. Tärkeämpää on, mitä niistä opitaan. On tervehdyttävämpää omakohtaisesti käydä läpi moraaliset ongelmakohdat kuin omaksua joukko valmiita normeja, vaikka muidenkin kokemuksista voi oppia. UE laittaa harrastajat uudelleenarvioimaan eettiset periaatteensa kerta kerran jälkeen - kohde kohteelta. Kokemuksen myötä moraali on ehkä tällöin vahvemmalla pohjalla ja helpommin perusteltavissa.

Jokainen kohteellemeno on uusi testi. Aina on tehtävä tilannearvio kohteen riskeistä. Onko talo mahdollisesti vielä jossain käytössä tai häiriintyykö naapurit, jos menen tekemään lähempää tutkimusta. Kyse on loppupelissä melko pienistä asioista, mutta tunnollisille löytöretkeilijöille se aiheuttaa sydämen tykytyksiä ja harmaita hiuksia, koska kohtaamisessa ulkopuolisen kanssa tilanne on kiusallinen ja outo molemmin puolin.

Siisti pihapiiri ja hylätty juna oleilevat vieretysten.

Kaikkia löytöretkeilijöitä, kuten ihmisiä yleensäkään, ei yhdistä vahva tunnollisuus tai eettisyyden taju. Järjestäytymättömät UE-harrastajat eivät ole sitoutuneet mihinkään ja toimintapoja on monia. Tarve exploraatioon saattaa huonossa tapauksessa ajaa löytöretkeilijän väärille urille ja ylittämään UE:n eettiset ohjenuorat, joista päällimmäisinä on: älä riko, älä varasta.

Yrityksen arkistot täydellisessä, muuttumattomassa järjestyksessä vuosienkin jälkeen.

Hyvin säilyneet kohteet ovat harvassa ja niitä on hyvä suojata niin muilta kuin itseltäänkin.
"Matkamuiston" nappaaminen mukaan saattaa tuntua mitättömältä ja harmittomalta teolta hylätyssä rakennuksessa. Vastaavasti syrjäisessä paikassa, kauan sitten unohtuneen luolan ruosteisen lukon rikkominen ei kaikille tuota omantunnontuskia. Koskaan ei kuitenkaan voi tietää, milloin joku tavaraansa kaipaa. Vaikka ei kaipaisikaan, kaikki varastettu ja anastettu irtaimisto on pois muilta kohteen löytäjiltä. Samaten jotain tarkoituksellisesti rikkoessa, vaikkakin vain sisäänpääsemiseksi, löytöretkeilijästä voi tulla yhtä niin inhoamassa vandaalin kanssa - paikkojen tuhoaja ja hyväksikäyttäjä ilman sen jalompaa lähtökohtaa. Tällainen yli-innokkuus on ehkä ominaisempaa aloittelevalle seikkailijalle, joka ei välttämättä ole edes tietoinen UE:sta saatika perehtynyt harrastuksen metodeihin tarkemmin. Kokemus voi myös tuoda mukanaan välinpitämätöntä paatuneisuutta ja ylimielisyyttä. "Vanhojen partojenkaan" ei kannata tuudittautua maireutensa alle.

Loppuunasti vietyä vandalismia Hangossa 2010.

Sisäänpääsyä voimakeinoin tehdessä on hyvä tiedostaa oman rikosvastuullisuuden ohessa tekevänsä mahdollista palvelusta myös muille kuten varkaille ja vandaaleille. Ennen kaikkea tällainen toiminta on omistajia, mutta myös muita UE-harrastajia kohtaan haitallista. Pahimmillaan se voi vaikuttaa negatiivisesti harrastuksen julkiseen kuvaan kuten Amerikassa, jossa UE:ta verrataan yleisesti jo rikolliseen toimintaan. Muuten niin matalaprofiilisen, pienen joukon maine on helppo pilata esimerkiksi tavaroiden anastamisella tai seikkailemalla käytössä olevassa metrotunnelissa aiheuttaen liikenteelle mittavia katkoksia.

Suomessa metrotunnelit ovat hyvin valvottuja.

Miksi sitten lupaa ei kysytä? Varsinkin, jos harrastajien tunnollisuutta koitetaan jotenkin vakuutella. Osa harrastajista kyllä toimii esimerkillisesti luvan etukäteen hankkineena. Ongelmana luvallisuudessa saattaa kuitenkin olla jännittävän ja autenttisen kokemuksen menettäminen. Toisekseen kohdetta hallinnoivat tahot eivät ole välttämättä edes tietoisia kaikista omistamistaan tiloista. Näin kävi muun muassa Lahdessa toukokuussa 2013, kun toriparkin rakennustöissä kaivinkoneen kauha kolahti yllätyksenä Suomen Pankin väestönsuojan salaiseen tunneliin, joka osoittautui unohdetuksi varauloskäynniksi. Joskus myös urbaanit löytöretkeilijät paljastavat asioita, jotka olisivat muutoin vaipuneet unholaan.

Aina luvan saaminen ei ole hylättyjen kohteiden tapauksessa edes tarpeellista. Esimerkkinä vuosikymmeniä korvessa lojunut vanha metsäauto tai kaupungin puistossa sijaitseva toisen maailmansodan aikainen bunkkeri. Toisinaan se ei ole mahdollista omistajien poismentyä tai kadottua. Joskus taas kohteen omistajana on toiminut konkurssiin mennyt firma.

Kaikkien ulottuvilla olevia maailmansotien aikaisia linnotteita Helsingissä 2013.

Silti urbaaniin löytöretkeilyyn kuitenkin kuuluu luvattomuus - erään UE-konkarin sanoin "pieni kansalaistottelemattomuus". Tätä voi perustella sillä, että kävely ja kuvien napsiminen tyhjissä ja unohdetuissa tiloissa on loppupelissä harmitonta toimintaa, jossa hyödyt ovat suuremmat. Sen lisäksi, että urbaanien tilojen tarkempi tutkiminen on opettavaa ja mieltä stimuloivaa, olisi moni asia jäänyt selvittämättä ilman omatoimisia kansalaisia. On paljon kulttuurihistoriallisesti arvokkaita tiloja, joista osa luultavasti jäisi dokumentoimatta ja näkemättä ilman urbaania löytöretkeilyä. UE-harrastajat voivat tarvittaessa myös raportoida viranomaisille kohteilta löytyvistä riskeistä tai ongelmista kuten kävi Hyvinkäällä helmikuussa vuonna 2008, kun urbaanien löytöretkeilijöiden valppaus pelasti loukkuun jääneet koirat käyttämättömässä teollisuusrakennuksessa.

Urbaanit löytöretkeilijät pitävät mieluusti matalaa profiilia julkisella puolella, koska toiminnan katsotaan olevan epämääräistä, "lain harmaalla alueella" toimimista. Kaikkea ei toki tarvitse kertoa, mutta niin kauan kuin UE:n eettisistä periaatteista pidetään kiinni ja vahinkoa kohteille tai niiden omistajille ei koidu, UE on eettisesti pesunkestävä harrastus, jota ei tarvitse häpeillä.