Inkerinmaa osa 13

Osa 13:

Viimeinen reissupäivämme alkoi Kronstadtissa. Oli aikainen aamu, Inkerinmaa oli käytännössä jäänyt taaksemme, vaikka edessä olikin pieni pätkä, kun ajaisimme tulojälkiämme takaisin Siestarjoelta Viipuria ja edelleen Suomea kohti. Toki oli Retusaarellakin ollut suomalaisasutusta 1920-luvulle saakka, joka on kaiketi muodostanut Neuvostoliiton hallinnolle 'turvallisuusriskin' Suomen, Kronstadtin laivaston ja puolustusvarustusten läheisestä sijainnista johtuen. Niin tsuhnat ovat saaneet lähteä Siperiaan tai kuka minnekin - mitä kauemmas Leningradista, sen parempi. Meille merilinnoituksen ympärille kasvanut Kronstadt oli taas tuttu paikka kahden vuoden takaa, jolloin tutkimme omasta mielestämme sen näyttävimmät kohteet. Jotain pientä kuitenkin oli jäänyt hampaankoloon.

Sitä vähää lähdin etsimään Markon vielä kerätessä voimia Citroenin perällä. Kuljeskelin auringon noustessa Kronstadtin tunnelmallisia sivukujia kaikessa hiljaisuudessa. Hylättyjä kasarmeja, makasiineja ja näyttäviä muistomerkkejä oli nähtävissä oikeastaan jokapuolella. Muistomerkkejä lukuunottamatta monet niistä oli rakennettu 1800-luvun puolivälin paikkeilla. Harvoihin raunioihin pääsi enää sisään noin vain ovesta kävelemällä. Viime kerralla nähtyjä kohteita oli jopa levytetty umpeen.

Laivaston kasarmirakennus vuodelta 1938.

Meriaiheista rappioromantiikkaa.

Yli 400-metrinen köysitehdas 1700-luvun lopulta.

Vanha merimiesten kasarmialue on saanut uusia asukkaita.

Osa taas rappiolla.

Kokonainen kuja rakennuksineen rehevöitymässä.

Bunkkerinraato Retusaaren pohjoisrannalla.

Jokseenkin tuloksettoman kävelyn jälkeen palasin autolle. Marko jatkoi koisaamistaan, kun ajelin Retusaaren länsipäähän katsomaan Aleksanterin linnoituksia. Saaren itäpäässä ei juurikaan ole asutusta. Sen sijaan linnoitteita riittää tutkittavaksi enemmän kuin yhdessä päivässä ehtisi, sillä autolla liikkuminen luonnonsuojelualueella on hyvin rajoitettua. Se vajavainen pyörähdys, jonka ehdin siellä tekemään oli vain pintaraapaisu koko alueen tarjontaan. Matkamme jatkui sieltä kohti kotimaata ilman mainittavia nähtävyyksiä.

Aleksanterin linnoituksia Retusaaren länsipäässä.

Kronstadtista oli Talvisodan alkaessa pommitettu Terijokea. Ei Suomea saatu silloin täysin alistettua eikä myöhemmin Jatkosodassakaan. Karjalan evakot tosin saivat kokea, jotkut kahteenkin otteeseen, miltä tuntuu kotinsa menettäminen, mutta kaikkea he eivät menettäneet. Ihmisarvo ja henkiriepu useimmille jäi. Tätä vähää ei voi sanoa inkeriläisistä. Neuvostoliitossa toteutettiin viime vuosisadalla Inkerin kulttuurin täydellinen alasajo. Siinä valossa heidän kohtalonsa tuntuu jopa traagisemmalta. He menettivät lähes kaiken, kotiseutunsa, talonsa, omaisuutensa, vapautensa, läheisensä ja monet henkiriepunsa. Heillä ei ollut paikkaa minne paeta. Vasta Neuvostoliiton romahduksen jälkeen jäljellejääneet ovat saaneet mahdollisuuden elää tasa-arvoista elämää kotimaassaan. Ilman vainoa.

En minä ole yhtäkään inkeriläistä tuntenut enkä tietääkseni edes tavannut. Enkä minä mitään inkeriläisistä tiedä kuin sen, mitä olen lukenut. Silti sen jälkeen, kun Mauno Koivisto ilmoitti avaavansa inkeriläisille paluumuuttajille ovet Suomeen vuonna 1990 tehdyssä Ajankohtaisen kakkosen TV-haastattelussa, on maahanmuuttoviraston mukaan Suomeen muuttanut noin 30 000 inkerinsuomalaista. Se on melkein saman verran kuin vaikkapa Nokialla asukkaita. Ei mikään ihan huomaamaton määrä. Inkerinsuomalaisten paluumuuton takaraja umpeutui heinäkuussa 2016. Joidenkin tilastojen mukaan Inkerinmaalla asuu vielä 8000 inkeriläistä ja saman verran heitä pitäisi asua Venäjän Karjalassa.

Jotkut sanoivat, että Koiviston päätös päästää inkeriläiset Suomeen teki hallaa Inkerin jo harvenneelle kulttuurille, kun ne vähätkin inkeriläiset katoavat sieltä kulttuuria ja kieltä ylläpitämästä ja suomalaistuvat. Toisaalta samanlaisten ongelmien parissa painivat vielä suhteellisen runsaslukuiset karjalaiset Venäjällä. Siellä kieli on puolestaan katoamassa. Esimerkiksi vepsä on uhanalainen kieli. Inkerinmaalla taas vatja, jonka osaaminen lepää maksimissaan muutaman kymmenen vanhuksen harteilla. Inkeroisten kielen asema on hiukan parempi, mutta ei paranemaan päin.

Ei niin pahaa, jottei jotain hyvääkin. Osa paluumuttajista on palannut takaisin Inkerinmaalle. Kotiseutua ei voi noin vain korvata. Suomi on Suomi. Venäjä on Venäjä. Vain Inkerinmaa voi olla Inkerinmaa. Venäjällä on silti nykyisin mahdollisuus tutkia juuriaan ja olla julkisesti inkeriläinen. Siitä voi olla jopa avoimesti ylpeä toisin kuin Neuvostoliitossa. Inkeriläistä kulttuuria ja toimintaa ylläpitää useampi yhdistys. Suomessa toimii ainakin Suomen Inkeri-liitto, Inkerin kulttuuriseura, Villa Inkeri sekä Inkerikeskus ry. Venäjällä taas Inkeri-liitto sekä Karjalan suomalaisten liitto. Myös Ruotsissa, jonne osa pakeni kuultuaan rauhanehdoissa mainituissa palautuksista Neuvostoliittoon, ja Virossa on omat järjestönsä. Vaikka syytä onkin olla huolissaan kulttuurin katoamisesta, ei tilanne ole siis toivoton. Sanotaan, että tahto vie vaikka läpi harmaan kiven. Tahtoa se on vaatinutkin, nimittäin inkeriläisten selviäminen läpi vaikeiden aikojen. Ennen, nyt ja jatkossa.

Linkit:

Inkerinmaa osat 1-13

Idän reissut (muut reissumme Venäjälle)

www.inkeri.fi

Suomen Inkeri-liitto

Inkerikeskus

Inkerinmaa osa 12

Osa 12:

Teillä oli jo pimeää, mutta liikenne oli vilkasta. Autojen valot häikäisivät, tien reunustoja hädin tuskin näkyi. Harmaa pilviverho oli pimentänyt maiseman. Oli perjantai-ilta ja pietarilaiset pakenivat laumoittain viikonlopuksi maalle, Suomenlahden rannoille. Onneksemme, tai pikemminkin hyvän reissusuunnitelman johdosta, liikenne oli lähinnä vastaantulevaa. Telttoja ja leirejä oli pystytetty rantaan ja tienvarsien reunoille. Sain ajella omaa tahtiani, sillä Marko oli jo ehtinyt korkata muutaman kaljan. Pysähdyimme pari kertaa matkalla. Ensimmäisen kerran Lepäsin pienehkössä taajamassa. Lepäsi oli siis paikan nimi. Jossain siellä oli ollut inkeriläiskyliä, mutta emme me enää niitä etsineet. Tien varressa oli kylläkin pari kohdetta, joista toinen oli komea koulu ja toinen aukiolla sijainnut sotamuistomerkki, joka oli kyhätty vanhasta Sturmovik-maataistelukoneesta. Sen vastapäisen kasarmin valaistussa ikkunassa välkkyi alastomien sotilaiden vartaloita, jotka huolettomasti vaappuivat suihkussa ikään kuin suoraa näkymää aukiolta ei olisikaan. Emme jääneet kuitenkaan seuraamaan näytelmää.

Hylätty koulu Lepäsissä.

Valmistumisvuosi 1958.

Iljušin Il-2 Šturmovik-muistomerkki.

Illan viimeinen kohteemme oli entinen sukellusvenelaivaston koulutuskeskus. Kadonneen portin takaa paljastuu raunioitunut, muutaman rakennuksen käsittävä alue, joka on rakennettu 1980-luvun lopulla. Olisikohan kaukonäköisesti suunniteltu jopa korvaamaan (Viron) Paldiskin vastaavaa? Toiminta siellä on kaiketi loppunut vuosituhannen vaihteessa, jonka jälkeen alue on ollut ryöstelyn ja vandalismin kohteena. Pari vuotta sitten, Markon humalatilan vuoksi, missattu kohde saatiin näin tällä kertaa kuitatuksi.

Sukellusvenemiehistön koulutuskeskus on järeä laitos.

Sisällä on odotetusti hävityksen kauhistus.



Katolta näkyy vain puiden latvustoon, joka peittää näkymät merelle.

Henkilökunnan rakennuksia taaempana.

Puolenyön tienoilla ajelimme Retusaareen ja Kronstadtiin johtavaa tulvapato-rakennelmaa. Aivan tyhjillä teillä emme kuitenkaan liikkuneet. Sinnikkäimmät kalastajat notkuivat vielä sillan jalkakäytävällä vavat ojossa. Autojakin kulki tasaisesti, mutta suurempaa vilskettä ei enää ollut. Kronstadt oli jopa hämmästyttävän hiljainen, vaikka oli perjantai-ilta. Markon himoamia baareja ei tuntunut löytyvän mistään. Lopulta päädyimme kysymään neuvoa kadun laidassa Ladaa fiksaavilta nuorilta miehiltä. Kuuleman mukaan kaksi kapakkaa piti olla vielä auki. Spottasimme sopivan nurkan kadun syvennyksessä autolle. Saatoin suuntavaistonsa kadottaneen Markon poikien neuvomaan baariin ja palasin itsekseni autolle. Minun päiväni oli pulkassa.

Kronstatti eli Kronstadt sijaitsee Suomenlahden pohjukassa.

Marko Kronstadtissa kysymässä tietä lähimpään baariin.

Tarina jatkuu...

Linkit:

Inkerinmaa osa 13

Inkerinmaa osat 1-13

Idän reissut

Inkerinmaa osa 11

Osa 11:

Saavuimme Kaprioon. Kaprio on perinteistä vatjalaisten ja inkeroisten aluetta. Sen suurimpana ja ylivoimaisesti tunnetuimpana nähtävyytenä voidaan pitää Kaprion keskiaikaista linnaa. Linnaan ja sen museoon pääsee pääsymaksua vastaan. Kello näytti paikallista aikaa hieman yli 18, jolloin aukioloaika oli juuri umpeutunut. Ei meidän tarkoitus alunperinkään ollut linnaan väen väkisin päästä, sillä linnan vieressä on vähintään yhtä mielenkiintoinen kohde, Pyhän Nikolaoksen kirkko. Sitä ympäröi puolestaan pieni, mutta sokkeloinen hautausmaa, josta emme onnistuneet löytämään yhtään suomalaisnimeä. 

Kaprion sijainti kartalla.

 

Maisemaa matkan varrelta - Kaprion näyttävin tehdas.

Kaprion linnan ovet ovat suljettu.

Ammattilainen asialla? Sähkötolppaan kätevästi asennetut pistorasiat.

Pyhän Nikolaoksen kirkko.

Kapriosta suuntamme jatkui sinne, minne rajavartiolaitos ei meitä kaksi vuotta sitten päästänyt. Sosnovyi Bor. Nimi, joka nostattaa varmasti osassa suomalaisista niskakarvat pystyyn. Eikä syyttä. Suomenlahden toisella puolella sijaitsee tämä Leningradin ydinvoimalaitos, jossa on käytössä 4 RBMK-reaktoria. Siis samanlaista, joista tunnetuin possahti Tšernobylissä 1986. Reaktorit ovat käyttöikänsä lopussa, mutta se ei venäläistä energiajättiä Rosatomia pelota - toisin kuin monia ympäristöjärjestöjä sekä Venäjän että Itämeren valtioiden asiantuntijoita. Sen sijaan, että reaktorit suljettaisiin, on energiayhtiö Rosatom päättänyt jatkaa niiden käyttöikää korjaustoimin. Sen lisäksi puutteita voimaloiden turvallisuudessa löytyy, vaikka niitä on pyritty minimoimaan valtioiden välisellä yhteistyöllä. Esimerkiksi viimeisen vuoden aikana on reaktori suljettu höyryvuodon takia ja läheisessä ydintutkimuskeskuksessa syttyi uhkaava tulipalo. Vaihtoehtoa energian saannille ei silti tunnu löytyvän. Sosnovyi Boriin on suunniteltu 4 uutta ydinvoimalaa, mutta niistä kaksi on vasta rakenteilla. 

Reitti Sosnoyi Boriin. Inkeriläisille se on Hevaan seutua.

 

Minkäänlaista papereiden tarkastuspistettä ei Kaprion suunnalta tultaessa ollut. Ajoimme kaupungin sisään koko ajan peläten pahinta. Valtaväylää ajaessamme liikennettä oli runsaasti. Tie kulkee voimaloiden ohi, joten ne näkyivät lähietäisyydeltä. Kuvaamaan emme tohtineet jäädä tien varteen, syitä ei varmasti tarvitse erikseen mainita. Ohitsemme hurruuttaa armeijan kuorma-auto, jonka katetulta lavalta sotilaat katsovat meidän menoamme huvittuneina. Ketään ei kuitenkaan vaikuta kiinnostavan monenkirjava auto ja nuo kaksi tšuhnaa eli suomalaistolloa sen sisällä, joten jatkamme kaupungin sydämeen etsien samalla jotain ravintolaa. Pyörimme pitkät pätkät Sosnovyi Borin katuja, mutta minkäänlaiseen keskustan oloiseenkaan emme osuneet. Korkeita asuinrakennuksia, kerrostaloja oli niidenkin edestä.

Ydinvoimala Kaprionlahden rannalla.

Siellä lepää, yksi suurimmista ympäristöuhista.

Myös kauppoja oli jonkin verran. Yksi sellainen oli rakenteilla oleva Keskon K-ruoka, joka tätä kirjoittaessa on jo avannut ovensa. Sosnovyi Borin K-ruokamarketti oli Keskon kymmenes marketti Leningradin oblastissa. Joskin myöhemmin samana vuonna uutisoitiin Keskon myyneen päivittäistavarakauppansa Lentalle. Keskolla on myös 8 K-rautaa alueella. Oli kuitenkin ilo huomata, että suomalaiset yritykset olivat uskaltautuneet Venäjän markkinoille. Esimerkiksi Hesburgerin ravintoloiden määrä oli nousemassa lähes 40:een. Nesteellä tiedetään olevan kymmeniä huoltoasemia Venällä. Myös Valio, Lindström, YIT, SRV, Intersport ja Lemminkäinen ovat aktiivisia toimijoita Pietarin seudulla. Suomalaisilla on toden totta annettavaa, kilpailuvalttinaan laatu, luotettavuus ja palvelu.

Kiertelyistä huolimatta ravintolaa ei silti löytynyt. Sosnovyi Bor vaikutti palveluidensa puolesta kertakaikkisen kuivalta kaupungilta, vaikka väkeä siellä tilastojen mukaan asusteli noin 65 000. Kurvasimme sitten erään kaupan pihaan, jossa nautimme perinteisen konepeltipäivällisen. Tällä kertaa olimme huvin kohteena venäläisille kaivostyömiehille, jotka saapuivat bussinrämällään pihaan. Meidän mielenkiinnon kohteena puolestaan oli kaupungin pohjoispuolella Suomenlahdelle ulottuvan Uustianniemen kärjessä olevat kohteet. Niitä kohti lähdimmekin sadetta uhmaten tallustamaan. Rannat olivat hienon hiekan peittämää. Sitä reunusti mäntymetsä. Matkaa kohteille oli linnuntietä tuskin kilometriäkään, mutta niitä ympäröinyt nato-langalla varustettu aita teki asiat kimurantiksi. Niinpä kiersimme aitaa hyvän matkaa, mutta heikkouksia siitä ei tuntunut löytyvän. Osittain betonimuurilla suljetun alueen takana kulkee myös tie, jota joku tai jotkut - mahdollisesti vartijat - pörinästä päätellen tuntuivat käyttävän. Yhä hankalammaksi käyvä maasto, vesisade ja tiheään kiinnitetyt varoitus- ja kieltokyltit lopulta veivät halukkuutemme lähteä pidemmälle. Alueella tiedetään kehitettävän optiikkaa muun muassa satelliitteihin, joten se selittänee jotain. Hylätyt, massiiviset tutkimuslaitokset muine ihmeineen jäivät muiden, rohkeampien seikkailijoiden ihmeteltäväksi.



Taivaanrannassa megakohde, massiivinen, hylätty laboratorio.



Uustianniemen hiekkarantoja.



Salaperäinen, aidattu alue.

Pettymykseksi jäänyt, mutta silti kiehtova Sosnovyi Bor oli osaltamme siis siinä. Matka eteni rantaa myötäilevää tietä kohti pohjoista. Oli alkanut jo hämärtää ja yöpaikan suunnittelu kävi ajankohtaiseksi. Päätimme yrittää yöksi Markon toiveiden mukaisesti suurempaan taajamaan ja se seuraava että lähin oli Kronstadt. Tässä vaiheessa oli selvää, että muutamat kohteet jäisivät väkisinkin väliin. Siihen sisältyivät muun muassa keskeneräisen tehtaan jämä, sukellusveneiden tankkaustukikohta sekä Yhinmäen sotilastukikohta. Kaksi viimeksi mainittua olisivat ajallisesti vaatineet enemmän kuin mihin meillä oli varaa. Yhtä kohdetta en kuitenkaan aikonut jättää tällä kertaa käymättä.

 

Tarina jatkuu...

Linkit:

Inkerinmaa osa 12

 

Inkerinmaa osat 1-13

Idän reissut



Inkerinmaa osa 10

Osa 10:

Elokuvateatterilta ajelimme Slantsyn keskustaa kohden. Ei siellä varsinaisesti mitään meille ollut, mutta Markoa oli jo alkanut hiukomaan. Aika oli kieltämättä hujahtanut aamun megakohteilla, joten en vastustellut. Minkäänlaisia ruokapaikkoja emme bonganneet, joten ensimmäisen vastaantulleen kaupan antimet saivat luvan käydä. Haimme leipää, makkaraa, majoneesia ja sen sellaista kaupasta, joka oli siisteydestä päätellen vastikään rakennettu. Söimme miehekkäästi eväämme konepellin päällä kuten tapana on ollut. Tämän jälkeen rullailimme keskustan läpi näkemättä mitään kiinnostavaa aina seuraavalle kohteelle asti, joka oli ilmeisesti jälleen yksi hylätty palavankiven kaivos. Sitä materiaalia tällä seudulla ainakin riitti.

Slantsyn keskustan tuntumassa pari kerrostalon rauniota.

Kaivoksen voimalaitosta on moukaroitu - kirjaimellisesti.

Aluetta kierrellään kävellen.

Sisältöä rakennuksissa ei paljoa ollut.

Kuten edellisellä kaivoksella, rakennukset olivat kuin pommituksen jäljiltä. Syykin selvisi pian. Emme olleet nimittäin yksin alueella. Yksinäinen mies heilutteli lekaa siihen malliin räjähtäneen voimalan puoliksi romahtaneissa kerroksissa, että sitä ei voinut olla huomaamatta. Henkikultansa ei kai ollut kovin kallis, sillä hakkasi kirjaimellisesti lattiaa altaan. Nyysi kai rakennusmateriaalia omiin tarpeisiinsa, vaikka epäilemättä parhaimmat palat oli viety vuosikausia sitten varmaan kaltaistensa toimesta. Jostain korkealta vain lenteli murentuvan rakennuksen lohkeilevia kokkareita, tiiltä ja betonia. Tuosta sateesta me pysyttelimme kaukana.

Päivä jatkui silti sateisena, kun palasimme Kingiseppiin, jonka laitamilla sijaitsi vieläkin massiivisempi teollisuusalue kuin mitä Slantsyssa nähtiin. Kyseessä on Fosforitin lannoitetehdas. Se on yksi suurimmista, mitä minä olen nähnyt - ja minä olen sentään nähnyt kohtalaisen paljon maita ja mantereita. Valitettavasti vain hyvin pieni osa siitä on kierrettävissä omin luvin lähinnä siksi, että se vaikuttaa olevan pitkälti käytössä. Se yksi ja ainoa, omin luvin tutkittava hylätty kohde alueella, on reissumme suurin yksittäinen rakennus. Tosin mitään tutkittavaa ei keskeneräisessä talotehtaan rungossa ollut, mutta avarat maisemat lumosivat jälleen omalla pelkistetyllä ilmeellään.

Teollisuusalueelle tultaessa tien vieressä WWII-bunkkeri.

Aava ja mittava teollisuusalue jatkuu loputtomiin.

Talotehtaan autiutta.

Teollisuusalueelta lähdettäessä ohitimme Kingiseppin valitsemalla kiertotien. Olimme siis palanneet pienen syrjähypyn jälkeen Inkerinmaalle ja kohteita oli käytännössä jälleen joka kylässä, jos vaan niitä olisi jaksanut kaikkia kaluta. Kerstova oli meidän seuraava stoppi. Noin 600 asukkaan kylässä ei suuremmin elämää ole. Vuonna 1870 rakennettua, sittemmin raunioitunutta Pyhän Nikolaoksen kirkkoa on elvytetty viime vuosina, joten kategoriaan hylätty sitä ei enää voi laskea. Sen sijaan puna-armeijan ilmailuyksikön klubirakennusta kukaan ei ole enää raaskinut kunnostaa. Lentokentästä ei ole tietoakaan, mutta aavaa peltomaisemaa näkyy joka suuntaan. Kai siellä jossain kenttäkin joskus lienyt.

Pyhän Nikolaoksen kirkko Kerstovassa.

Ilmailuyksikön klubirakennus.

Ajan hengen mukaan koristeltuna.

Kerstovasta oli jälleen lyhyt pyrähdys seuraavaan, meitä kiinnostavaan kylään, Kattilaan. Se oli vanhaa vatjalaisseutua. Toki seutu oli venäläistynyt, mutta maastossa ihmeteltävää riitti menneiltä ajoilta. Suurin rauniokokonaisuus oli Albrechtin puistossa sijaitseva, 2-kerroksinen palatsimainen kartano vuodelta 1836. Jopa Markon leuka loksahti auki sen pramean julkisivun paljastuessa pusikon takaa.

Hylätty kartano Kattilassa.

Kattilasta matkui jatkui edelleen Kaprion suuntaan. Matkalla poikettiin Kommolan lähes kuolleessa kylässä tarkastamassa 1820-luvulla rakennetun Blumentrostin kartanon. Hädin tuskin jaksoimme tällä kertaa nousta autosta. Tyhjät, vaikkakin uljaat, kuoret eivät vedonneet enää raunioista paatuneihin mieliimme.

Saksalaisperäisen Blumentrostin kartanon raunio.

Kommolan hylättyä kylää.

Vanha sota-ajan taistelukone kaarteli yllämme aavemaisesti, kun köröttelimme hiekkatietä kohti Kapriota. Tarina jatkuu...

Linkit:

Inkerinmaa osa 11

Inkerinmaa osat 1-13

Idän reissut

Inkerinmaa osa 9

Osa 9:

Heräsin Kingiseppissä 7:35. Yö citikan tavaratilassa oli ollu rauhaisa, vaikka olimmekin aivan linja-autoaseman naapurissa. Tuhersin aamutoimissa hetken ennen kuin hienovaraisesti ehdottelin Markolle nousemista. Nouseminen ei ollut hänellekään tuskaa, sillä ilta oli ollut lopulta lyhyt Kingiseppin baareissa. Aamupalaa alennuimme lopulta nauttimaan McDonaldsissa lähinnä sen vuoksi, että mitään muuta paikkaa ei siihen hätään ollut. Toisekseen rahaongelmissa kierineen Markon kortti toimi tuossa universaalissa ravintolassa.

Vaikka Kingiseppissä olisi ollut kohteiden puolesta puuhaa, niin päätimme jatkaa lounaaseen, hetkeksi pois Inkerinmaalta, mahtavampien kohteiden perässä. Matkaa tosin kertyi poikkeuksellisen paljon, lähes 50 kilometriä! Marko oli innoissaan uusista seuduista, mutta kun tie oli lopulta maisematonta, tiheän lehtimetsän reunustamaa, käytti hän tilaisuuden krapulasta palautumiseen. Toisin sanoen torkkumiseen.

Kohteemme oli Slantsyn kaupunki aivan Viron rajan tuntumassa. Slantsy tarkoittaa suomennettuna liuskekiveä. Alue liittyy siihen samaan liuskekivirikkaaseen seutuun, josta saatiin esimakua kolmisen viikkoa sitten Itä-Virossa. Täälläkin teollisuus ja sen jäljet hallitsee maisemaa. Suuria teollisuuslaitoksia on 33 000 ihmisen kaupungissa suhteellisen paljon ja meidän iloksi vähintään pari niistä on hylätty.

Pelkäsin matkalla koko ajan rajavartiolaitoksen tai jonkin hallinnollisen tahon puuttuvan kulkuumme. Pelko oli lähinnä menetyksen pelkoa, sillä tiesin edessämme olevan luultavasti reissumme massiivisimmat kohteet. Luovutetussa Karjalassa liikkuessamme rajavartiolaitoksen pistotarkastuksia oli tehty paljon kauempanakin rajasta kuin missä nyt liikuimme. Ongelmia kohtaamatta saavuimme kuitenkin kaupungin porteille, jossa käännyimme soratielle, jota murjoo raskaat kuorma-autot jatkuvalla syötöllä. Vaalea hiekkapöly leijui ilmassa, kun väistelimme tiehen syöpyneitä kuoppia. Muutaman minuutin ajon jälkeen jossain kauempana alkoi näkyä ensin piippuja ja sitten massiivisia teollisuuslaitoksia. Saavuimme pian junaradan ylittävälle sillalle, josta seutua pääsee ihmettelemään paremmin.

Maisemaa Slantsyn reunamilla.

Henkeäsalpaavat maisemat ne sen kuin vain komenivat, mitä pidemmälle ajoimme. Sivuutimme Slantsyn suurimman teollisuuskombinaatin. Kyseessä on ilmeisesti jonkin sortin kemian tehdas, josta ainakin osa vaikuttaa olevan toiminnassa, kun taas osa vaikuttaa tyhjältä, käyttämättömältä. Jotain käyttämätöntä sitten löytyykin erään metsätien varrelta, alueelta, joka on hieman erillään suurimmasta rakennusrykelmästä. Soratieltä saattoi jo nähdä kaasukellon tukikehikon rakenteita nousevan puiden takaa.


Ajoimme kuppaista soratietä niin lähelle kaasukelloa kuin mahdollista. Autollekin löytyi sopiva piilo tienhaarasta, joka ei johtanut enää minnekään. Nousimme autosta, tienoon täytti tasainen tehtaan humina, jonka muutamat metalliset kolahdukset ja rekka-autojen ajoittainen jurruutus rikkoivat. Oli alkanut tihuuttaa, joten Marko luovutti leikin oitis. Lähdin siten yksinäni polkua kohden metsään, jossa arvelin kaasukellon olevan. Saavuin ensin jonkin pitkän ja hylätyn varastohallin nurkalle, jossa eteenpäin kulkeminen sateen kastelemassa, tiheässä pajukossa alkoi käydä hyvin vaivalloiseksi - lähes mahdottomaksi. Palasin takaisin tielle ja kiersin toiselle poluntapaiselle. Ryteikkö oli sielläkin ennen pitkää vastassa, mutta reitti oli iisimpi ja vähemmän märkä. Alueen hoitamattomuus kuitenkin huojensi mieltä, sillä ihmisen käytössä se ei enää voinut olla.

Kaasukellon ympäristö on hyvin pusikoitunutta.

Tiheän pajukon ympäröimät varastohallit ja kaasukello olivat ainoita hylättyjä rakennelmia, mitä tässä kohtaa oli tarjolla. Teräksinen kaasukello oli tietysti se ykkönen. Kiersin kaasukelloa. Tutkin sen ainoan huoneen, josta oli joskus johtaneet putket tehtaalle. Sen kyljessä oli kyltti, jossa luki:"Tehtaalla on vahtikoiria!". Kohteen mielenkiintoisin osuus oli kuitenkin oli sen korkeissa rakenteissa.

Aloin kiipeämään ruosteenvärisiä rappusia, jotka sävystään huolimatta vaikuttivat vielä ihan kestäviltä. Kun maahan alkoi olemaan ehkä 20 metriä matkaa, alkoivat polvet tutista. Mieli alkoi havaita tarkemmin rakenteiden joustamista ja liikkeitä. Kyllä tuommoinen hökötys aina liikkuu jonkin verran jo pelkästään tuulen voimasta. Pakonomaista tarvetta huipulle en kokenut. Toisin sanoen pupu meni pöksyyn, joten tyydyin tarkkailemaan rappusilta ympäristöä. Se näkyi nyt tehtaineen lähes esteettömästi. Havaintojen jälkeen palasin varoen alas autolle.

Ruosteenkuultavan hökötyksen rappusilla.

Ajoimme mahtavan jätevuoren reunalla kulkevaa tietä takaisin tehtaalle päin, kunnes yhtäkkiä huomasimme pienen hiekkatien johtavan tehtaan selustaan. Marko innostui näkymistä ja halusi lähteä kokeilemaan kepillä jäätä. Sitä, minkälainen vastaanotto siellä olisi. Näkymät olivat rumalla tavalla ennennäkemättömän kauniit. Edessä jököttävä kaasulaitos oli rikki ja käyttämätön. Siltä näytti myös suuri voimala sen vierellä. Olisin varmasti kiljunut ilosta, jos vartijan koppi ei olisi ollut kaiken sen edessä. Sinne Marko jo löysänoloisesti, tupakka huulessa hampparoikin, kun itse jäin taaemmaksi ottamaan vielä kuvia ennen kuin se kiellettäisiin.



Tehtaalta on johtanut ennen köysirata junaradan yli jätevuorelle.

Näkymät ovat kuin teollisuusfriikin märkä päiväuni.

Ottaessani kuvia Marko viittilöi minua vahtikopille. Minua ahdisti, koska pidin mahdottomana, että meitä voitaisiin noin vain päästää tällaiseen teollisuuskeskittymään aivan rajan tuntumassa. Vartija kertoi tehtaan, joka oli ennen hyödyntänyt liuskekiveä, siirtyneen nyt öljynjalostukseen. Hän oli tummaverinen ja roteva jässikkä, mutta ystävällisen oloinen. Hän lupasi kysyä pääsisimmekö alueelle kuvaamaan ja soitti esimiehelleen, joka lupasi saapua paikalle. Me puolestamme jännitimme, oliko hän sanansa mittainen mies vai saapuisiko paikalle sittenkin virkavalta pidättämään meitä. Kotvan kuluttua paikalle saapui toinen maastokuvioiseen asuun sonnustautunut machovartija, joka lupasi soitella edelleen jollekin korkea-arvoisemmalle. Puhelun aikana meidän kansallisuutta ja aikomuksia kyseltiin. Olimme käytännössä jo matkalla hylättyihin halleihin, kun meidät yhtäkkiä ohjattiinkin ulos. Pettymys ei lopulta ollut raju, kun odotukset eivät alunperinkään olleet korkealla. Saimme silti kuulla, että esimerkiksi Pietarista asti saapuu ihmisiä tänne kuvaamaan laitosta. Sitä kuinka he tekivät sen, luvalla vai ilman, jäi epäselväksi. Kiitimme ja lähdimme.

Oli oikeastaan huojentavaa olla taas vapaalla, liikkua ilman kenenkään lupia. Kulkumme suuntautui tällä kertaa kaupungin itälaidalle. Siellä näkyi lisää jätevuoria. Ajoimme kyläraittia, jonka päässä oli linja-auton päätepysäkki. Loppua kohden raitin viimeiset rakennukset olivat hylättyjä. Niiden takana puolestaan oli lisää raunioita. Avonainen portti johdatti alueelle, jossa oli kokonainen kaivos. Kaikki noin 20 rakennusta olivat pitkälti raunioituneena. Näkymät olivat kuin Aleppon pommituksen jäljiltä. Vain alueen halkovat rautatiekiskot vaikuttivat olevan eheät, mutta tilan, avaruuden ja vapauden tuntu kuohahti nyt mielessäni. Imin tuota kaikkea itseeni kuin huumetta. Fiilis oli mahtava. Tätä varten me olimme reissussa!

Hylätty kauppa hiljaisen kyläraitin loppupäässä.

Mieletön kaivosalue on laaja.

Raunioitunut, mutta innostava, stressitön ympäristö.(Kuva: Marko Kilpeläinen)

Suuret teollisuusrakennukset...

...sosiaalitiloineen romahtamispisteessä.

Taustalla kuonavuoret. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Luultavasti täällä oli ollut palavankiven esiintymä. Kaivoksen toiminnasta ei kuitenkaan ollut faktatietoa tarjolla eikä paikalla tavattu ketään, jolta sitä olisi voinut kysyäkään. Samoin oli seuraavan kohteen, Slantsyn elokuvateatterin laita. Paljoakaan tietoa ei siitä irronnut, mutta se oli hieno rakennus, jonne sain luimittua sisään metalliverkon välistä Markon sauhutellessa pihalla.

Elokuvateatteri Труд.

Alaston aula.

Tyhjäksi kaluttu teatterisali.

Tarina jatkuu...

Linkit:

Inkerinmaa osa 10

Inkerinmaa osat 1-13

Idän reissut