Syrjäseutu: Inkerinmaa osa 9

Osa 9:

Heräsin Kingiseppissä 7:35. Yö citikan tavaratilassa oli ollu rauhaisa, vaikka olimmekin aivan linja-autoaseman naapurissa. Tuhersin aamutoimissa hetken ennen kuin hienovaraisesti ehdottelin Markolle nousemista. Nouseminen ei ollut hänellekään tuskaa, sillä ilta oli ollut lopulta lyhyt Kingiseppin baareissa. Aamupalaa alennuimme lopulta nauttimaan McDonaldsissa lähinnä sen vuoksi, että mitään muuta paikkaa ei siihen hätään ollut. Toisekseen rahaongelmissa kierineen Markon kortti toimi tuossa universaalissa ravintolassa.

Vaikka Kingiseppissä olisi ollut kohteiden puolesta puuhaa, niin päätimme jatkaa lounaaseen, hetkeksi pois Inkerinmaalta, mahtavampien kohteiden perässä. Matkaa tosin kertyi poikkeuksellisen paljon, lähes 50 kilometriä! Marko oli innoissaan uusista seuduista, mutta kun tie oli lopulta maisematonta, tiheän lehtimetsän reunustamaa, käytti hän tilaisuuden krapulasta palautumiseen. Toisin sanoen torkkumiseen.

Kohteemme oli Slantsyn kaupunki aivan Viron rajan tuntumassa. Slantsy tarkoittaa suomennettuna liuskekiveä. Alue liittyy siihen samaan liuskekivirikkaaseen seutuun, josta saatiin esimakua kolmisen viikkoa sitten Itä-Virossa. Täälläkin teollisuus ja sen jäljet hallitsee maisemaa. Suuria teollisuuslaitoksia on 33 000 ihmisen kaupungissa suhteellisen paljon ja meidän iloksi vähintään pari niistä on hylätty.

Pelkäsin matkalla koko ajan rajavartiolaitoksen tai jonkin hallinnollisen tahon puuttuvan kulkuumme. Pelko oli lähinnä menetyksen pelkoa, sillä tiesin edessämme olevan luultavasti reissumme massiivisimmat kohteet. Luovutetussa Karjalassa liikkuessamme rajavartiolaitoksen pistotarkastuksia oli tehty paljon kauempanakin rajasta kuin missä nyt liikuimme. Ongelmia kohtaamatta saavuimme kuitenkin kaupungin porteille, jossa käännyimme soratielle, jota murjoo raskaat kuorma-autot jatkuvalla syötöllä. Vaalea hiekkapöly leijui ilmassa, kun väistelimme tiehen syöpyneitä kuoppia. Muutaman minuutin ajon jälkeen jossain kauempana alkoi näkyä ensin piippuja ja sitten massiivisia teollisuuslaitoksia. Saavuimme pian junaradan ylittävälle sillalle, josta seutua pääsee ihmettelemään paremmin.

Maisemaa Slantsyn reunamilla.

Henkeäsalpaavat maisemat ne sen kuin vain komenivat, mitä pidemmälle ajoimme. Sivuutimme Slantsyn suurimman teollisuuskombinaatin. Kyseessä on ilmeisesti jonkin sortin kemian tehdas, josta ainakin osa vaikuttaa olevan toiminnassa, kun taas osa vaikuttaa tyhjältä, käyttämättömältä. Jotain käyttämätöntä sitten löytyykin erään metsätien varrelta, alueelta, joka on hieman erillään suurimmasta rakennusrykelmästä. Soratieltä saattoi jo nähdä kaasukellon tukikehikon rakenteita nousevan puiden takaa.

Ajoimme kuppaista soratietä niin lähelle kaasukelloa kuin mahdollista. Autollekin löytyi sopiva piilo tienhaarasta, joka ei johtanut enää minnekään. Nousimme autosta, tienoon täytti tasainen tehtaan humina, jonka muutamat metalliset kolahdukset ja rekka-autojen ajoittainen jurruutus rikkoivat. Oli alkanut tihuuttaa, joten Marko luovutti leikin oitis. Lähdin siten yksinäni polkua kohden metsään, jossa arvelin kaasukellon olevan. Saavuin ensin jonkin pitkän ja hylätyn varastohallin nurkalle, jossa eteenpäin kulkeminen sateen kastelemassa, tiheässä pajukossa alkoi käydä hyvin vaivalloiseksi - lähes mahdottomaksi. Palasin takaisin tielle ja kiersin toiselle poluntapaiselle. Ryteikkö oli sielläkin ennen pitkää vastassa, mutta reitti oli iisimpi ja vähemmän märkä. Alueen hoitamattomuus kuitenkin huojensi mieltä, sillä ihmisen käytössä se ei enää voinut olla.

Kaasukellon ympäristö on hyvin pusikoitunutta.

Tiheän pajukon ympäröimät varastohallit ja kaasukello olivat ainoita hylättyjä rakennelmia, mitä tässä kohtaa oli tarjolla. Teräksinen kaasukello oli tietysti se ykkönen. Kiersin kaasukelloa. Tutkin sen ainoan huoneen, josta oli joskus johtaneet putket tehtaalle. Sen kyljessä oli kyltti, jossa luki:"Tehtaalla on vahtikoiria!". Kohteen mielenkiintoisin osuus oli kuitenkin oli sen korkeissa rakenteissa.

Aloin kiipeämään ruosteenvärisiä rappusia, jotka sävystään huolimatta vaikuttivat vielä ihan kestäviltä. Kun maahan alkoi olemaan ehkä 20 metriä matkaa, alkoivat polvet tutista. Mieli alkoi havaita tarkemmin rakenteiden joustamista ja liikkeitä. Kyllä tuommoinen hökötys aina liikkuu jonkin verran jo pelkästään tuulen voimasta. Pakonomaista tarvetta huipulle en kokenut. Toisin sanoen pupu meni pöksyyn, joten tyydyin tarkkailemaan rappusilta ympäristöä. Se näkyi nyt tehtaineen lähes esteettömästi. Havaintojen jälkeen palasin varoen alas autolle.

Ruosteenkuultavan hökötyksen rappusilla.

Ajoimme mahtavan jätevuoren reunalla kulkevaa tietä takaisin tehtaalle päin, kunnes yhtäkkiä huomasimme pienen hiekkatien johtavan tehtaan selustaan. Marko innostui näkymistä ja halusi lähteä kokeilemaan kepillä jäätä. Sitä, minkälainen vastaanotto siellä olisi. Näkymät olivat rumalla tavalla ennennäkemättömän kauniit. Edessä jököttävä kaasulaitos oli rikki ja käyttämätön. Siltä näytti myös suuri voimala sen vierellä. Olisin varmasti kiljunut ilosta, jos vartijan koppi ei olisi ollut kaiken sen edessä. Sinne Marko jo löysänoloisesti, tupakka huulessa hampparoikin, kun itse jäin taaemmaksi ottamaan vielä kuvia ennen kuin se kiellettäisiin.

Tehtaalta on johtanut ennen köysirata junaradan yli jätevuorelle.

Näkymät ovat kuin teollisuusfriikin märkä päiväuni.

Ottaessani kuvia Marko viittilöi minua vahtikopille. Minua ahdisti, koska pidin mahdottomana, että meitä voitaisiin noin vain päästää tällaiseen teollisuuskeskittymään aivan rajan tuntumassa. Vartija kertoi tehtaan, joka oli ennen hyödyntänyt liuskekiveä, siirtyneen nyt öljynjalostukseen. Hän oli tummaverinen ja roteva jässikkä, mutta ystävällisen oloinen. Hän lupasi kysyä pääsisimmekö alueelle kuvaamaan ja soitti esimiehelleen, joka lupasi saapua paikalle. Me puolestamme jännitimme, oliko hän sanansa mittainen mies vai saapuisiko paikalle sittenkin virkavalta pidättämään meitä. Kotvan kuluttua paikalle saapui toinen maastokuvioiseen asuun sonnustautunut machovartija, joka lupasi soitella edelleen jollekin korkea-arvoisemmalle. Puhelun aikana meidän kansallisuutta ja aikomuksia kyseltiin. Olimme käytännössä jo matkalla hylättyihin halleihin, kun meidät yhtäkkiä ohjattiinkin ulos. Pettymys ei lopulta ollut raju, kun odotukset eivät alunperinkään olleet korkealla. Saimme silti kuulla, että esimerkiksi Pietarista asti saapuu ihmisiä tänne kuvaamaan laitosta. Sitä kuinka he tekivät sen, luvalla vai ilman, jäi epäselväksi. Kiitimme ja lähdimme.

Oli oikeastaan huojentavaa olla taas vapaalla, liikkua ilman kenenkään lupia. Kulkumme suuntautui tällä kertaa kaupungin itälaidalle. Siellä näkyi lisää jätevuoria. Ajoimme kyläraittia, jonka päässä oli linja-auton päätepysäkki. Loppua kohden raitin viimeiset rakennukset olivat hylättyjä. Niiden takana puolestaan oli lisää raunioita. Avonainen portti johdatti alueelle, jossa oli kokonainen kaivos. Kaikki noin 20 rakennusta olivat pitkälti raunioituneena. Näkymät olivat kuin Aleppon pommituksen jäljiltä. Vain alueen halkovat rautatiekiskot vaikuttivat olevan eheät, mutta tilan, avaruuden ja vapauden tuntu kuohahti nyt mielessäni. Imin tuota kaikkea itseeni kuin huumetta. Fiilis oli mahtava. Tätä varten me olimme reissussa!

Hylätty kauppa hiljaisen kyläraitin loppupäässä.

Mieletön kaivosalue on laaja.

Raunioitunut, mutta innostava, stressitön ympäristö.(Kuva: Marko Kilpeläinen)

Suuret teollisuusrakennukset...

...sosiaalitiloineen romahtamispisteessä.

Taustalla kuonavuoret. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Luultavasti täällä oli ollut palavankiven esiintymä. Kaivoksen toiminnasta ei kuitenkaan ollut faktatietoa tarjolla eikä paikalla tavattu ketään, jolta sitä olisi voinut kysyäkään. Samoin oli seuraavan kohteen, Slantsyn elokuvateatterin laita. Paljoakaan tietoa ei siitä irronnut, mutta se oli hieno rakennus, jonne sain luimittua sisään metalliverkon välistä Markon sauhutellessa pihalla.