Syrjäseutu: Inkerinmaa osa 12

Osa 12:

Teillä oli jo pimeää, mutta liikenne oli vilkasta. Autojen valot häikäisivät, tien reunustoja hädin tuskin näkyi. Harmaa pilviverho oli pimentänyt maiseman. Oli perjantai-ilta ja pietarilaiset pakenivat laumoittain viikonlopuksi maalle, Suomenlahden rannoille. Onneksemme, tai pikemminkin hyvän reissusuunnitelman johdosta, liikenne oli lähinnä vastaantulevaa. Telttoja ja leirejä oli pystytetty rantaan ja tienvarsien reunoille. Sain ajella omaa tahtiani, sillä Marko oli jo ehtinyt korkata muutaman kaljan. Pysähdyimme pari kertaa matkalla. Ensimmäisen kerran Lepäsin pienehkössä taajamassa. Lepäsi oli siis paikan nimi. Jossain siellä oli ollut inkeriläiskyliä, mutta emme me enää niitä etsineet. Tien varressa oli kylläkin pari kohdetta, joista toinen oli komea koulu ja toinen aukiolla sijainnut sotamuistomerkki, joka oli kyhätty vanhasta Sturmovik-maataistelukoneesta. Sen vastapäisen kasarmin valaistussa ikkunassa välkkyi alastomien sotilaiden vartaloita, jotka huolettomasti vaappuivat suihkussa ikään kuin suoraa näkymää aukiolta ei olisikaan. Emme jääneet kuitenkaan seuraamaan näytelmää.

Hylätty koulu Lepäsissä.

Valmistumisvuosi 1958.

Iljušin Il-2 Šturmovik-muistomerkki.

Illan viimeinen kohteemme oli entinen sukellusvenelaivaston koulutuskeskus. Kadonneen portin takaa paljastuu raunioitunut, muutaman rakennuksen käsittävä alue, joka on rakennettu 1980-luvun lopulla. Olisikohan kaukonäköisesti suunniteltu jopa korvaamaan (Viron) Paldiskin vastaavaa? Toiminta siellä on kaiketi loppunut vuosituhannen vaihteessa, jonka jälkeen alue on ollut ryöstelyn ja vandalismin kohteena. Pari vuotta sitten, Markon humalatilan vuoksi, missattu kohde saatiin näin tällä kertaa kuitatuksi.

Sukellusvenemiehistön koulutuskeskus on järeä laitos.

Sisällä on odotetusti hävityksen kauhistus.

Katolta näkyy vain puiden latvustoon, joka peittää näkymät merelle.

Henkilökunnan rakennuksia taaempana.

Puolenyön tienoilla ajelimme Retusaareen ja Kronstadtiin johtavaa tulvapato-rakennelmaa. Aivan tyhjillä teillä emme kuitenkaan liikkuneet. Sinnikkäimmät kalastajat notkuivat vielä sillan jalkakäytävällä vavat ojossa. Autojakin kulki tasaisesti, mutta suurempaa vilskettä ei enää ollut. Kronstadt oli jopa hämmästyttävän hiljainen, vaikka oli perjantai-ilta. Markon himoamia baareja ei tuntunut löytyvän mistään. Lopulta päädyimme kysymään neuvoa kadun laidassa Ladaa fiksaavilta nuorilta miehiltä. Kuuleman mukaan kaksi kapakkaa piti olla vielä auki. Spottasimme sopivan nurkan kadun syvennyksessä autolle. Saatoin suuntavaistonsa kadottaneen Markon poikien neuvomaan baariin ja palasin itsekseni autolle. Minun päiväni oli pulkassa.