Inkerinmaa osa 8

Osa 8:

Kello oli 16. Olimme siis nauttineet maittavan päivällisen Keski-Inkerin Volossovassa. Toisin kuin parisen viikkoa sitten vironreissulla, minkäänlaista vegaaniruokavaliota emme noudattaneet. Minkäänlaisia eväitä tai retkikeittimiä meillä ei ollut aikomuskaan kanniskella mukanamme, joten nälän yllättäessä turvauduimme kauppoihin ja ruokaloihin. Eläinten oikeudet tai eettinen ruoka saattavat olla käsitteinä ehkä hivenen vieraita maassa, jossa ihmisten oikeudetkaan eivät aina ole ihan ajan tasalla. Emmekä me turhia Markon kanssa kursailleet. Silloin syötiin, mitä oli tarjolla hyvällä ruokahalulla. Tällä kertaa borssia, leipää, kanapihviä perunamuussilla ja majoneesisalaattia. Oikein perinteistä venäläistä ruokaa.

Iltapäivää jatkettiin Volossovassa. Poikkesimme junaradan varressa sijainneessa parikerroksisessa puutalossa, jota oli yritetty polttaa toistaiseksi vailla suurempaa menestystä. Volossovan todellinen raunionähtävyys oli kuitenkin 1930-luvulla rakennettu kalkkitehdas. Tehdas tuhoutui sodassa ja jäi ilmeisesti kunnostamatta. Niin kulunut kohde oli, että sisätilojen kunto oli sekä epäilyttävän huono että mielenkiinnoton. Niin matka jatkui pian kohti Moloskovitsaa.

Volossovan kalkkitehtaan raunioituneita rakennelmia.

Moloskovitsa, aiemmin Valkeakirkko, ei varsinaisesti ollut meidän määränpää vaan läpikulkupaikka. Joskin olisihan siellä ollut Inkerin vanhimman luterilaisen kirkon rauniot, jonka saksalaiset rakensivat jo vuonna 1632. Vaan aivan vierestä ajoimme sekaisin kartoista ja helteestä. Olin itse ratissa. Marko kylläkin oli ajanut kiitettävästi ja pysynyt selvinpäin toistaiseksi. Pysähdyimme sitten vaihtelun vuoksi ihastelemaan aakeeta laakeeta peltomaisemaa rautatieseisakkeen eteläpuolella. Se kuvasti hyvin seudun yleisilmettä.


Perusmaisemaa Etelä-Inkerissä.

Peltomaisemien takana oli Pesseta niminen taajama. Kyläpahaiseksi luokiteltava on oikein perinteinen neuvostoaikainen asutuskeskus, jossa on ne pakolliset hyvinvointivaltio-Neukkulan perusainekset: kolhoosi, muutama teollisuushalli, urheilukenttä, kulttuuritalo, varikko ja muutama kolkko kerrostalo. Puolet kaikesta on varmasti jonkinasteisessa hylättyvyyden tilassa. Kauppa toimii ja siellä kokoontuu kylän nuoriso, jota suuresti tuntuu huvittavan eksoottinen näky, joka on ilmeisesti me tai meidän auto tai me kaikki yhdessä. Keskuksen ulkopuolella on sitten datsoja ja vaatimattomia omakotitaloja. Ajelimme kylää hiukan ympäri. Varikkoalue, huolimatta useista raunioistaan, ei kiinnostanut, mutta yksi suurimmista kerrostaloista sai meidän päivän mittaan laiskaksi käyneet vartemme taipumaan ulos autosta.

Pessetan hiljainen varikkoalue.

Pessetan pääaukio. Oikealla kulttuuritalo tms. ja taaempana ainoa kauppa.

Pessetan suurin yksittäinen hylätty rakennus, kerrostalon luuranko.

Rakenteiden kestävyyden silmämääräistä mittailua.

Pessetan maisemia.

Päivä oli ollut pitkä ja antoisa. Päätimme jättää rappiokohteet seuraavaan päivään ja alkaa katselemaan tulevaa yösijaamme vielä valon vallitessa. Täten siinä jäi yksi mahdollinen hylätty sotilastukikohta välistä, mutta sielumme vaati vaihtelua. Meillä oli selvä suunnitelma: ajaa seuraavaan isoon kaupunkiin, etsiä sieltä sopiva soppi. Se seuraava iso kaupunki oli Kingisepp, jossa elelee hieman alle 50 000 asukasta. Kaupunki sijaitsee vain 20 kilometrin päässä Viron rajasta ja vain kolme viikkoa aiemmin seikkailin rajan toisella puolen Danielin kanssa.

Kaupungin alkuperäinen inkeriläinen nimi on Jaama. Kaupunkia halkoo Laukaanjoki, jonka alajuoksua pohjoisempana on asuttaneet aikoinaan vatjalaiset. Vatjalaiset puolestaan ovat uhanalainen kansa, jotka ovat saapuneet Inkerinmaalle alun perin Virosta. Heitä arvioidaan nykyisin olevan enää muutamia kymmeniä, joten tämä historiallinen seikka ei juurikaan katukuvassa näy.

Nykyinen Kingisepp on kuitenkin eläväinen kaupunki. Sen keskus lienee O'kei kauppakeskuksen ympärillä, jossa kuhisee ihmisiä. Kun saavumme kaupalle, parkkipaikalla testaillaan äänentoistolaitteita, mikä ennakoi jonkinlaisia juhlia. Marko on asiasta täpinöissään. Kyseessä on kaupungin vuosijuhla, mutta Markon epäonneksi niitä ei järjestetty tuona iltana. Minäkin olin omalla tavalla juhlatuulella. Yksipuolinen kohteiden bongailu vaati pienen hengähdystauon. Niinpä haimme kaupasta hivenen purtavaa, olutta ja vesitonkan, jota Marko käytti peseytymiseen. Kun auton perätila oli asetettu nukkumisvalmiiksi suuntasimme kaupunkiin etsimään baaria. Baarivalikoima oli pettymys ja kauppojen sulkeuduttua myös kaupunki hiljeni yllättävän nopeasti. Yksittäisen kadun varrella oli vieretysten kuitenkin muutama kaljateltta, jossa vuoden ensimmäiset nauttimani oluet kihahtivat nuppiin siihen malliin, että palasin autolle kellon näyttäessä 23:30. Markon ilta, kuinkas muutenkaan, jatkui huomattavasti pidempään.

Kingisepissä valmistauduttiin kaupungin vuosijuhlaan.

Linkit:

Inkerinmaa osa 9

Inkerinmaa osat 1-13

Idän reissut