Inkerinmaa osa 1

"Oletteko te tosissanne?". Ne olivat vaimoni sanat. Hän oli järkyttynyt. Epäili, että meitä ei päästetä maahan, ja jos päästetäänkin, niin meille käy kalpaten. Syy oli meidän reissuautossa, citikassa. Vanha kunnon patonki, automiesten terminologiaa, oli saanut uuden maalikerroksen jos toisenkin. Kieltämättä aluksi sen näkeminen oli lievästi sanottuna shokki, mutta hetken totuttelun jälkeen aloin jo pitämään sen uudesta, persoonallisesta ulkoasusta. Vaimoni ei. Häntä oikeasti pelotti päästää meitä tuolla autolla Venäjälle. Autolla, johon oli kirjoitettu tekstejä muun muassa talvisodasta ja maalattu kuva naisen sukupuolielimestä. Värejä eikä luovuutta oltu säästelty. Marko oli nimittäin uudelleenmaalannut ennen tummanvihreän patonkimme sukulaistensa kanssa Juhannuksena taiteellisessa hengessä.

Patongin uutta väritystä voisi kuvailla sanalla huomiotaherättävä.

Niin myös siihen kirjoitettuja tekstejä.

Marko oli reissua edeltävänä iltana tuonut etukäteen ilmoittamatta patongin kotipihaani. Syytä ei tarvinnut erikseen arvailla, hän oli menossa baariin. Hetken oli kestänyt se juomalakko, josta saimme viime vuonna parin reissun ajan nauttia. Siinä oli vaimolleni jälleen yksi syy lisää huolestumiseen. Lähtiessään Marko oli antanut vapaat kädet auton maalaamisen suhteen kunhan ikkunoita ja valoja ei sutattaisi, vaikka eivät nekään aivan täysin olleet spray-suihkeelta välttyneet. Minä vain huokailin ja nostelin olkapäitä, kun vaimoni tivasi, mitä aion tehdä asialle. Naama punaisena hän lähti illan hämärtyessä parkkipaikalle maalipurkin kera suttaamaan mielestänsä provokatiivisimmat yksityiskohdat citikasta pois.

1. Päivä:

Keskiviikkoaamu valkeni aurinkoisena. Sekä Markolla että minulla oli kesäloma. Minulla se oli lopuillaan, Markolla aluillaan. Saimme sovitettua muutaman päivän venäjänretken kesä-heinäkuun vaihteeseen. Siksi lähtö eikä paluu ollut mitään sekuntipeliä toisin kuin monesti pienillä viikonloppuretkillämme. Olin sopinut hakevani Markon Kontulasta hänen kämpiltään 9-10 välillä. Olin Markon talon edessä, kadun varressa mielestäni maltillisesti 9:20, vaikka sisimmässäni olisin suonut meidän olevan siihen aikaan jo rajan toisella puolen. Soitin Markon numeroon, mutta kukaan ei vastannut. Soitin toisen kerran, sama tulos. Vaimo oli kehottanut soittamaan jo ennen kotoa lähtöä, mutta olin ajatellut antaa Markolle aikaa huilia sen verran, että pääsen perille. Tämä puheluun vastaamattomuus oli kuitenkin ennenkuulumatonta, koska vuoden pääreissu oli edessä. Ajatuksissa ehti käydä kaikenlaista. Oliko puhelin kadonnut vai itse mies? Vai oliko juonut itsensä kanveesiin? En aikaillut enää, menin rappuun kolkuttelemaan ovea. Vaimeata kolinaa kuului pian asunnosta. Ovi avautui hetken kuluttua raolleen. Markon punoittava ja parrakas naama työntyi oven välistä typerässä virneessä. Silmäkulmasta huomasin, että hän oli aatamin asussaan. Yksi plus yksi, ei tarvinnut olla mentalisti tajutakseen mistä oli kysymys. Hän ei ollut yksin asunnossa, flaksi oli käynyt. Sananvaihto oli lyhyt. Marko sanoi, että menee vielä puoli tuntia. Niin palasin turhautuneena autolle, mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Sinne myös Marko saapui sanojensa mukaisesti puoli tuntia myöhemmin. Sellaisissa tunnelmissa lähdettiin vuoden pääreissulle, Inkerinmaalle.

Minä, eli Nymanin Juha. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Vaalimaan rajalla jonottamassa Venäjän tulliin. Marko tupakalla.

Hypätkäämme nyt ajassa ja paikassa muutama tunti eteenpäin. Olimme viettäneet tullissa kaksi ja puoli tuntia ja saapuneet Mainilaan. Siihen samaiseen, surullisenkuuluisaan rajakylään, joka jäi historiaan tunnetuista Mainilan laukauksista, joita ei edes ammuttukaan. Tai siis ei ainakaan Suomen puolelta. Nuo lavastetut laukaukset olivat osa Neuvostoliiton valloituspolitiikkaa, jonka varjolla saatiin moraalinen oikeus hyökätä ja samalla sulauttaa Suomi Sosialististen neuvostotasavaltojen kunniakkaaseen perheeseen. Vaan eihän se sitten mennytkään ihan suunnitelmien mukaan. Jokatapauksessa tuo samainen Rajajokeen vedetty raja Mainilassa, jossa olimme nyt, eristi myös Inkerinmaan ja Suomen toisistaan. Rajan toisella puolen eläneet suomalaiset, inkeriläiset, kokivat sen, mitä oli elämä Neuvostoliitossa.

Rajajoki Mainilassa. Raja Suomen sekä Venäjän että Inkerinmaan välillä.

Niin. Onko kellään tullut mieleen, että fyysiset valtionrajat, joita on ollut, eivät ole ehkä vastannut aina kulttuurisia ja kansallisia rajoja? Ihmiset ovat eläneet siellä, missä tulivat toimeen ja mikä tuntui kodilta jo kauan ennen kuin valtion herrat alkoivat piirtämään kartoille rajojaan. Näiden rajojen piirtäminen, usein keinotekoinen muodostaminen, on aiheuttanut lukuisia kahnauksia, kun yhtenäiset kansat ovat yhtäkkiä, muiden niin päättäessä, jääneet rajan taakse eri valtioihin. Inkerinmaalla on sijainnut yksi näistä rajavyöhykkeistä ja sitä rajaa onkin vedelty edestakaisin vuosisatojen saatossa moneen kertaan. Jokatapauksessa suomalainen vähemmistö eli itärajan tuolla puolen kohtuullisen tasaista elämää vielä 100 vuotta sitten.

Inkerinmaa oli täysin tuntematon käsite minulle ennen kuin pari vuotta sitten Markon kanssa ajauduimme sinne venäjänreissun yhteydessä. Sittenkin sen merkitys jäi minulle hämäräksi. Ensimmäisen kerran lienen kuullut inkeriläisistä ja Inkeristä 90-luvulla Neuvostoliiton romahdettua, kun silloinen presidenttimme Mauno Koivisto toivotti inkeriläiset paluumuuttajina tervetulleiksi Suomeen. Muistan silloin lapsena pitäneeni heitä venäläisinä - kuten muuten virolaisiakin, vaikka yhtäkään en koskaan tavannut. Keitä he oikein olivat ja mikä oli Inkerinmaa? Sitä lähdin selvittämään aluksi kirjoista, joita ahmin sitten toista vuotta ahkerasti.

Maantieteellisesti Inkerinmaa voidaan määrittää alueeksi, joka rajoittuu lännessä nykyisen Viron ja Venäjän rajalla Narvajokeen, idässä Laatokkaan ja pohjoisessa Karjalankannakseen. Alueen alkuperäiskansoja ovat olleet virolaisperäiset vatjalaiset sekä inkerikot, joista jälkimmäisten epäillään saapuneen aikoinaan jostain idän suunnilta. Seuraa he saivat slaavilaisista heimoista ensimmäisen vuosituhannen lopulla.

Yksi ensimmäisistä Inkerinmaan kylistä Vaalimaan suunnalta tullessa on Siestarjoki eli Sestoresk. Kylästä tosin ei enää voi puhua, sillä Siestarjoki on kasvanut nykyaikaiseksi, reilun 40 000 asukkaan kaupungiksi. Osa Siestarjoesta ehti olla 1800-luvulla pala Venäjän vallan alla elänyttä Suomen suuriruhtinaskuntaakin. Suomenlahden pohjukassa sijaitseva kaupunki on puistomainen käsittäen laajoja huvila-alueita ja pitkiä hiekkarantoja, jotka ulottuvat aina Terijoelle saakka.


Summittainen reitti Siestarjoelle. Klikkaa kuvaa suuremmaksi.

Siestarjoen huvila-alueelta löytyy upeita, vanhoja huviloita.

Osa hylättynä kuten tämä vuodelta 1902.

Se tuhoutui osittain palossa 2010 ja on heikossa kunnossa.

Sestoreskin vanha parantola sijaitsee syvemmällä puistossa.

Toiminnassa olevan parantolan alueelta löytyy muutama rauniokin.

Parantola on kivenheiton päässä Siestarjoen luonnonkauniilta hiekkarannoilta.

Siestarjoen historiallisinta antia huviloiden ja parantolan ohella on vanha asetehdas. Sen porteilla olimme kerran aiemminkin käyneet, mutta Venäjä-aiheisista ohjelmistaan tunnetun Arvo Tuomisen kerrottua asetehtaan tulevaisuudesta koin tarvetta palata paikalle uudelleen. Tehtaan rakennustyöt aloitettiin 1714 ja se vihittiin käyttöön 1724 itse Tsaari Pietari I osallistuessa avajaisiin. Vuosina 1812-64 asetehdas kuului Suomen suuriruhtinaskuntaan. Aleksanteri II kuitenkin teetti Rajajokeen uuden mutkan niin, että asetehdas siirtyi uuden rajan myötä Pietarin kuvernementtiin. Silti useat tehtaan työntekijöistä tulivat rajan yli Suomesta. Nyt historiallista ja käyttämättömäksi jäänyttä tehdasmiljöötä muutetaan asuinalueeksi. Oli viimeiset hetket nähdä se sellaisenaan. Valitettavasti vartiointi oli kuitenkin tiukkaa ja tarkastelu jäi aitojen ulkopuolella tehtäväksi.

Asetehtaan päärakennusta koristaa vielä sirppi, vasara ja punatähti.

Tehdasalue houkuttelee.

Tarina jatkuu seuraavassa osassa...

Linkit:

Inkerinmaa osa 2

Inkerinmaa osat 1-13

Idän reissut (muut reissumme Venäjälle)