keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Kohdekatsaus: Pauligin kahvipaahtimo

Viime vuosikymmenen kohahduttavimpia uutisia Helsingin Vuosaaressa oli Pauligin kahvipaahtimon siirtäminen uusiin tiloihin pois Vuosaaren keskuksen tuntumasta. Vaikka uusi sijoituspaikka olikin vain kaksi kilometriä nykyisestä, Vuosaaren satamassa, tietäisi se asuinalueen täydellistä vapautusta rekkarallista ja muista teollisuuden haitoista. Paikalle saataisiin uutta kerrostaloa pukattua pikaisessakin aikataulussa, sillä maaperä ei ilmeisesti ollut kärsinyt vakavaa saastumista toisin kuin monilla muilla teollisuudenaloilla. Tammikuussa 2010 vihittiin käyttöön uusi paahtimo ja samanaikaisesti viimeistenkin tarpeettomien rakennusten purkutyöt alkoivat.

2009 miljöö näytti tämännäköiseltä.
Toimisto-osa koostui kahdesta kolmikerroksisesta siivestä.
Lappu luukulle ja menoksi.
Saksalaissyntyisen kauppiaan, Gustav Pauligin, perintö syntyi jo 1900-luvun taitteessa. 1904 alkanut kahvibisnes laajeni vuosien saatossa niin, että Katajanokan satamakadulla sijainnut alkuperäinen kahvipaahtimo kävi ajan saatossa tiloiltaan liian pieneksi ja sijainti kuljetusten kannalta hankalaksi. 1967 rakennettin Vuosaareen uusi paahtimo ja sen oheen pääkonttori, maustetehdas sekä pakastevarasto, sillä tuohon aikaan Paulig valmisti myös jäätelöä ja pakastettuja valmisruokia. 1980 toiminta Katajanokalla lopetetaan kokonaisuudessaan. Vuonna 2006 Paulig investoi jälleen ostamalla tontin uudelle paahtimolle Vuosaaren uuden ja tulevan sataman kupeesta. Tuotanto aloitettiin uudessa paahtimossa vuonna 2009.

Keskustelua aiheesta käytiin UE-foorumilla, kun tieto vanhan paahtimon purkamisesta levisi. Todellinen työ oikean ajoituksen löytämiseksi ja sisäänpääsyksi jäivät kuitenkin lopulta jokaisen omalle vastuulle. Niin aina sopivan tilaisuuden tullen Vuosaaren kautta koukattiin. Alkuvuodesta 2010 purkutoimet olivat jo ulospäin nähtävissä.

Korkeimman siilorakennuksen purku ottaa aikansa.
Siilojen alapuolella laitteisto on vielä paikallaan. (Kuva: Daniel)
Syrjäseudun tuleva perustaja ja UE-legenda Masinisti ihmettelemässä kahvipapuja. (Kuva: Daniel)
Maanalaiset tunnelit yhdistävät teollisuusalueen rakennukset. (Kuva: Daniel)
Niin vaan yksi kerrallaan rakennukset lähtivät. Laajan tehdasalueen purku on kuukausien homma. Toukokuussa 2010 tehtaan seinä oli jo osittain revitty auki tärkeimpien isojen masiinoiden pelastamiseksi. Tuolloin myös tuotantohallin sisältö oli jo pitkälle tyhjennetty. Taakse oli jätetty vain laitteet, joille ei enää löydetty käyttöä tai olivat muuten vain aikansa eläneitä.

Pala liukuhihnan pätkää odottaa siirtoa.
Käytävällä on suurikokoinen kaavakuva tuotantoprosessista 70-luvun hengessä.
Tehtaan laboratorio vaikuttaa kolkolta.
Jauhatusosastolla laitteistoon ei oltu vielä pahasti kajottu.
Tuossa kirjassa on jotain tuttua...
Sosiaalitilat ja niiden lukemattomat kaapit ammottivat avoinna.
Samaten toimistosiivet huoneineen.
Katse kohti satamaa, jossa uusi paahtimo paahtaa jo täysillä.
Usein suurten rakennuskokonaisuuksien purkamiseen liittyy suurta dramatiikkaa riippumatta sen edeltävästä käytöstä. Joko se on rakennustaiteellista tai symbolista arvoa, jota menetetään. Pahimmassa tapauksissa satojen työpaikka. Tässä tapauksessa mitään edellämainittua ei rikottu. Ei ainakaan mainittavammin, jos soraäänten vaisuuteen on uskomista. Pauligin lähes 50 vuotias paahtimorakennus pyyhkäistiin kuvainnollisesti pois kaikessa hiljaisuudessa. Ehkä nämä kuvat jäävät ainoana julkisesti näkyvillä olevaksi materiaaliksi uusille ja tuleville vuosaarelaisille, jotka ihmettelevät kahvinvalmistuksen mukaan nimettyjen kotikatujensa alkuperää. Mieleen tulee vain vanha sanonta: "aika aikaa kutakin".

maanantai 23. joulukuuta 2013

Kohdekatsaus: Herralan tiilitehdas

Herralan tiilitehdas syksyllä 2007.
Tiiliteollisuudella on ollut vahvat perinteet Suomessa. Tiilen käyttö rakennusmateriaalina on ollut huipussaan 1900-luvun alussa. Vaikka tuotantomenetelmät ovat sittemmin kehittyneet, tiilien rinnalle on kehitetty halvempia vaihtoehtoja. Useat sodan jälkeen perustetut tiilitehtaat kaatuivat kovassa kilpailussa.

Vanhoja tiilitehtaita löytyy vielä pitkin Suomea. Yksi niistä on Hollolan Herralassa sijaitseva tiilitehdas, joka  ei ollut paikkakunnan ainoa laatuaan. Asemaa vastapäätä perustettu tiilitehdas luokiteltiin maakunnallisesti merkittäväksi kulttuurihistorialliseksi kohteeksi.

Puiset tiilitehtaat ovat tätä nykyä harvassa.
Uutta tiilistä puolta.

Historia:

Tiilitehtaan historia sai alkunsa vuonna 1899, jolloin Villehard Eerola perusti käsinlyöntimenetelmällä toimivan tiiliruukin. Viisi vuotta myöhemmin tehdas siirtyi J. A. Henriksonin ja Albin Harvon omistukseen, jotka laajensivat toimintaa ostamalla lisää maa-alueita ja siirtymällä koneelliseen tuotantoon. Vuonna 1926 tehtaan osti puolestaan Uuno Katila, joka toimi myöhemmin laitoksen omistaneen Katilan Tiili Oy:n puheenjohtajana ja toimitusjohtajana aina kuolemaansa saakka 1974.

Tiilitehtaan nykyinen rengasuuni rakennettiin 1940. Vuonna 1955 suurtilakuivaamon rakentamisen yhteydessä siirryttiin piikkivaunujen käyttöön, joilla tiilien siirrot kuivaamoihin järjestettiin sähköraitioteitä ja trukkia käyttäen. Kuivaamoissa oli tilaa yli 300 000 tiilelle.

Tiilien valmistus loppui Herralassa 70-luvun lopulla. Tehdasta on sittemmin käytetty varastona, autokorjaamona ja ampumaratana. Vaikka rakennus oli säilynyt ulkoisesti entisessä asussaan, sisätiloissa tiilienvalmistuksesta muistutti enää vain tiiliuuni. Syyskuussa 2009 tehtaan puiset rakenteet kuivaamoineen tuhoituivat tulipalossa. Palon syttymisen epäillään liittyneen Herralaa tuolloin vaivanneeseen tuhopolttojen sarjaan.

Nykyhetki:

Entisen tiilitehtaan tontilla säilytetään vuonna 2013 romu- ja purkuautoja. Poliisi on saanut tutkintapyynnön tontista, jonka ympäristövaikutukset on kyseenalaistettu. Vaikka hieno tiilitehdasmiljöö on vaihtunut raunioiksi ja autonromuttamoksi, on kohde sellaisenaankin näyttävä. Tontin uusi käyttö ja pihapiirin asuttu talo rajoittavat kuitenkin omatoimista alueeseen tutustumista.

Tilanne paikanpäällä Joulukuussa 2013.
Lukuisat romuautot antavat ihmeteltävää tiilitehtaan sijaan.
Komea paloautovanhus tyytynee katselemaan tulevatkin tulipalot sivusta.

Lähteet:

Kuokkanen Rauno, Leiponen Kauko: Suomen tiiliteollisuuden historia. Suomen tiiliteollisuusliitto r.y. Tiilikeskus Oy. Helsinki, 1981.

Savon Sanomat: Hollolan vanhan tiilitehtaan palo ehkä tuhopoltto (8.9.2009)
http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/vanha-tiilitehdas-paloi-pahoin-hollolassa/1087237

Etelä-Suomen Sanomat: Herralan entinen tiilitehdas uudelleen poliisin syyniin (12.12.2013)
http://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/2013/12/12/herralan-entinen-tiilitehdas-uudelleen-poliisin-syyniin

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Linkit: Sami Saarelan UE-videot

Elävää kuvaa on hyvin vähän esiintynyt suomalaisessa UE-skenessä. Youtubesta toki löytää kaikkea, mutta todellista uraa tällä saralla on uurtanut viime aikoina Sami Saarela. Syrjäseudun ylläpito ei voi olla hämmästelemättä viimeisteltyä jälkeä, jota parhaimmillaan esittää hänen sivustonsa Darkened Studion Voimala 17-video. Tajunnan räjäyttävässä tunnelmassa on jotain samaa kuin veret seisauttavassa TV-sarjassa The Walking Dead tai videopeli Half life 2:ssa, joissa molemmissa liikutaan raunioituneissa maailmoissa. Sami Saarela tunnustaakin imeneensä vaikutteita näistä teoksista. Siltikään kyse ei ole mitenkään kopionomaisesta tuotteesta vaan aidosti UE-henkisestä materiaalista.

Voimala 17 (Kuva: Sami Saarela)
Itsehiotut tekniikat ja osin itserakennetut laitteet sekä useiden kuukausien hienosäätö tekevät videoista erityisen poikkeuksellisia. Vastaavaa omistautumista kuvaukselle ei juurikaan näe. Ei ainakaan näissä piireissä. Nyt Saarela on julkaissut uuden version Voimala 17-videosta. Syrjäseudun edustajalla oli myös todellinen kunnia toimia ensipalautteen antajana. Paras kriitikko taisi olla kuitenkin taiteilija itse, sillä moitittavaa oli vaikea löytää.

Voimala 17-video (uusin versio vimeossa)



Saarelan Youtube-kanava itsessään on myös tutustumisen arvoinen. Harrastusta koskevana poimintana voisi mainita videon Mylly. Saarelan suositusten mukaan kannattaa katsoa videot parhaalla mahdollisella resoluutiolla. Antoisia katseluhetkiä.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Reissukertomus: Perheristeily Tukholmaan

Joulun alla varasin jo kolmannen risteilyn saman vuoden aikana. Keväämmällä pyörähdettiin laivalla Pietarissa ja Tallinnassa. Joku voisi sanoa, että minulla on pakkomielle risteilemiseen. Todellisuudessa minulla oli kuitenkin noin 20 vuoden risteilytauko vuoteen 2011 saakka, jolloin pyyhälsin katamaraanilla ensimmäistä kertaa UE-matkalle Viroon. Kaikenlaiset lahjakortit ja 70% alet on kuitenkin ollut nyt perheellisenä tapana hyödyntää, vaikka niitä lahjakortteja on muillekin lahjoitettu.

Siinä missä Pietariin ja Tallinnaan mentiin yksioikoisesti haistelemaan hometta, eli etsimään hylättyjä paikkoja, tässä nimenomaisessa tapauksessa lähtökohtana oli tarjota jälkikasvulle elämyksiä. Neljäkymmentä euroa hytistä laivassa, joka kulkisi yhtenä yönä Tukholmaan ja toisena takaisin, oli nannaa kitupiikin sydämelle. Jäisipä siinä reilu 6 tuntia aikaa ihmetellä Tukholman ydintäkin. Joskin takaraivossa piili pieni toive parista tunnista itsekkäisiin tarkoituksiin jossain tuolla Ruotsin pääkaupungin katvealueilla.

Matkaseurueemme koostuisi itseni lisäksi Mummista sekä 3 ja 2-vuotiaista pojistani. Joulukuun alussa nousimme laivaan. Leikkihuone, pallomeri ja kolikkopeli-huone osoittautuivat illan pimeinä tunteina nuoren polven vetonaulaksi. Kannelle ei juurikaan ollut asiaa pimeyden sekä rajujen luoteistuulien vuoksi. Yöllä nukahdimmekin tuulenujelluksen ja jostain laivan rakenteista kantautuvan moottorin jyskeen kakofoniaan. Vaikka se loikin omanlaista levottomuutta, toi se samalla entisen reissumiehen muistot ja tuntemukset kirkkaana mieleen. Matkanteossa on aina jännä fiilis.

Aamulla auringon noustessa olimme jo Tukholman saaristossa. Ei suinkaan läheskään perillä, sillä saaristo on Itämeren laajimpia. Mutkikas laivaväylä on sen verran kapea, että rantojen erikoisuuksia pystyy seuraamaan kannelta melko vaivatta. Tiheän saariston suojasta huolimatta tuuli oli kannella vielä niin voimakasta, että pienten miesten eteneminen on ajoittain mahdotonta. Siitä huolimatta tuulta vastaan taistellen kierrämme kannella ihastelemassa alkavaa päivää.

Aamunkoiton aikaan Tukholman saaristo avautuu kauniina.
Kaupunkia lähestyessämme kaikenlaista houkuttelevaa näkyy etenevissä määrin.
Massiivinen kohde, vanha mylly rannassa, on saamassa uutta käyttöä.
Saavumme Tukholmaan aikataulussa. Buffetin täyttäminä suuntaamme oitis Mummin toiveiden mukaisesti vanhaankaupunkiin. Jo heti satamaan saavuttua on kuitenkin selvää kuinka paljon mahdollisuuksia Tukholma tarjoaa janoiselle seikkailijalle. Jyhkeitä kallioita, joiden seinämissä salaperäisiä rakennelmia ja ovia. Junatunneleita, joita suhataan vielä 70-lukulaisella kalustolla. Metro, joka toisin kuin Helsingissä on monihaarainen ja koko kaupungin kattava. Sen lisäksi saaristoiset näkymät sekä pääosin historiallinen ja arvokas rakennuskanta lisäävät tenhoa jo ennestään satumaiseen miljööseen.

Matkalla keskustaan kallioiden rakenteet vetävät huomion puoleensa.
C10-C11-tyypin sähkömoottorijuna sukeltamassa yhteen monista tunneleista.
Pieni tankkaustauko on paikallaan.
Näkymät hivelevät jatkuvasti silmiä.
Kuninkaanlinna, vanhakaupunki ja sen lukuisat pienet kujat ja putiikit olivat vaikuttavia. Päivä oli kuitenkin niin pitkällä, että pikkumiesten kestokyky ylittyi. Väsyneet pojat tuhisivat unissaan jo rattaissa, kun lampsimme viemään heitä hyttiin lämpimään. Kello oli vasta 13:00 paikallista aikaa, kun saimme heidät hytin vuoteelle lepäämään. Laivan lähtö olisi 16:30. Tässä olisi mahdollisuuteni toteuttaa toiveitani.

Ehkä jännityksenhakuisimpien lukijoiden mielenkiinto lopahti jo otsikosta. Risteily saatika perhe eivät ehkä ole niitä vetävimpiä termejä tässä lajissa, jossa moni ehkä mieluummin näkisi itsensä K-18 toimintaelokuvien tyyppisenä seikkailuhahmona. Tästä kuitenkin alkaisi minun seikkailuni. Ainoana vaatimuksena esitin itselleni olevani ajoissa laivassa, jonka missaaminen olisi vastuutonta matkaseuraani kohtaan.

Olin etukäteen tutkinut Tukholman karttoja. Sisälläni mylvi, kun olin odottanut tätä hetkeä jo tovin. Nälkä tai jano ei painanut enää mieltäni, kun suunnistin tulostamani kartan perusteella kohti kohdetta, josta en tiennyt muuta kuin sen olevan junatunneli. Taivalsin läpi mäkisten mantujen ja laaksojen läpi Tukholman kaupunginosissa. Aurinko oli jo matalalla kuten se tähän vuodenaikaan aina on. Vaikka mittari oli varmasti hivenen pakkasen puolella, kiire piti minut lämpimänä.

Saavutan määränpääni reilussa puolessa tunnissa. Näen ruosteiset kiskot alhaalla montussa. Toiseen suuntaan kiskot oli purettu, mutta toiseen suuntaan ne johtivat suureen tummanpuhuvaan aukkoon, jonka eteen oli rakennettu korkea portti. Jatkan matkaani kiskoja pitkin. Lähestyessäni tunnelin suuaukkoa minua vastaan kävelee kaksi nuorta, poika ja tyttö. 

Portilla tilanne näyttää kimurantilta. Portin ovet olivat korkeimmillaan 5 metriä ja matalempikin sivu oli 3 metrinen. Juuri sen verran korkea, etten ylettyisi hilaamaan käsivoimin itseäni ylös. Portin ovet on hitsattu kiinni. Portin alta joku luuviulu saattaisikin luikahtaa, mutta en minä, vaikkei mahaa vielä mainittavasti ole kertynytkään. Hetken aprikoinnin jälkeen näen tunnelin seinässä lankun juuri sopivasti aseteltuna aitaa vasten. Sitä hyväksikäyttäen nousen aidalle ja laskeudun rikottua sähkötaulua hyväksikäyttäen porttien sisäpuolelle. Jos se jostain syystä pettäisi, paluu takaisin ihmisten maailmaan saattaisi koitua ongelmaksi.

Tunneli kaivautuu jonnekin rakennusten alle.
Uteliaisuus voittaa ja jatkan kohti pimeyttä. Yksin. Kaivan taskulampun esille vain huomatakseni sen patterien vuotaneen lähes tyhjiin. Varalamppunikin oli kadoksissa. Hyvin epäesimerkillistä. Muuan turkulainen UE-poppoo sai aikoinaan osakseen loputonta naljailua ja vastuuttoman toiminnan maineen taskulamputtomista seikkailuistaan kännykänvalossa jossain Turun alaisissa tunneleissa. Onneksi vyölläni aina kulkeva halpa avaimenperä tuotti hitusen enemmän valoa kuin virraton taskulamppu, josta täydessä latingissa irtoasi yli 200 lumenin valovoima. 

Jatkan kiskoja seuraten syvemmälle tunneliin ja toivon silmieni pian tottuvan hämärään. Hämärään haparoiminen on epämiellyttävä tunne. Etenkin vieraassa maassa ja vieraassa kohteessa. Kokemusta useista rautatietunneleista omaavana tiedän kuitenkin suurinpiirtein mitä odottaa. Ruotsin kohteetkaan ei tunnu sen uhkaavammilta kuin itänaapureissamme eikä kieli ole samanlailla ongelma. Päinvastoin.

Lunnonvalo kantaa muutamia kymmeniä metrejä sisälle.
Tunnelin suuaukosta kajastavan luonnonvalon määrä vähenee syvemmälle mennessä ja heikoista lampuistanikin alkaa pikkuhiljaa olla jonkinlaista näkyvää hyötyä. Ulkopuolisen liikenteen tuottama kohina myös vähenee ja pystyn keskittymään tunnelin äänimaailmaan. Samaan aikaan kuulen nopeasti lähestyvää ääntä. Se tuo mieleen muutaman vuoden takaisen muiston Melbournesta, jossa varis seurasi vain metrin pääni yläpuolella ja hyökkäili suojautumisyrityksistäni huolimatta. Samanlaista suhinaa ja siipien väpätystä lähestyi takaapäin määrätietoisesti reippaalla nopeudella. Vedän hupun suojakseni. Lintu kuitenkin suhahtaa ohi. Yhtäkään lintua en näe, mutta jään kuuntelemaan sen seuraavaa liikettä. Hetkellisestä kujerruksesta päätellen arvioin sen olevan pulu, joita en aikaisemmin muista tavanneeni tunneleissa. Hylätyissä rakennuksissa kylläkin.

Tunneli kapenee niin, että vain yhdelle kiskoparille on enää tilaa. Kuvaaminen käy hankalaksi ilman kunnollista valaistusta ja jalustaa, jonka jätin tavaranpaljouden vuoksi kotiin. Koitan etsiä maasta jotain jonka päälle sijoittaa kamera. Pitkällä valotuksella voi kamera nähdä jotain pimeydessä tarkemminkin kuin ihmissilmä. Tarkentaminen ilman näkyvää kohdetta osoittautuu kuitenkin hankalaksi. Teen sen tuntuman perusteella. Jälleen kuulen nopeasti lähestyvää siipien suihketta, joka ohittaa minut ja jostain seinämästä kuuluu tömähdys. Sen jälkeen ei mitään. Liekö puluillekaan ihan turvallinen paikka. Harhailevat linnut saavat minut levottomaksi, joten sukellan syvemmälle tunneliin. Jostain kaukaisuudesta olen havaitsevinani valoa.

Tunneli kavenee. Vieressä on stoppari, mutta ei kiskoja.
Tunneli jatkuu ja valonlähde lähenee.
Kuljen vuoroin lähes voimattoman taskulamppuni, vuoroin avaimenperäni valon varassa. Noin puolen kilometrin jälkeen tunneli alkaa viertämään vasemmalle. Kaukana näkynyt valo voimistuu jokaisella askeleella. Tunnelin pää lähenee. Mutkaan on louhittu pieni levennys, johon on kerääntynyt pulloja ja roskaa itsekyhätyn pöydän päälle. Kenties joidenkin syrjäytyneiden nuorten tai rantojen miesten toimesta. Ketään ei ole paikalla. Samassa huomaan hanskojeni tipahtaneen jonnekin matkan varrelle. Aikaa on niukasti ja pimeässä tunnelissa mahdollisuudet niiden löytämiseen eivät ole kovin lupaavat.

Toista suuaukkoa peittää jälleen portti, joka on jumahtanut sen verran raolleen, että välistä mahtuu kylki edellä. Hieman ahdistavan tunnelikokemuksen jälkeen on helpottavaa olla taas tavallisten ihmisten maailmassa. Alan kaivaa karttaa seuraavaa kohdetta silmälläpitäen. Sitä ei löydy. Muistan samalla jättäneeni sen tunnelin keskivaiheille, johon pysähdyin kuvaamaan kaarevaa betonirakennetta. Ilman karttaa en luultavasti pääsisi koskaan ajoissa perille laivaan, joten palaan tunneliin.

Kartta ja sen vieressä lojuvat hanskat löytyvät, mutta hukkaan heitetty aika laittaa minut nopeuttamaan askeltani. Tunnelma vaihtuu kuitenkin ajattomaksi ulostullessani. Monikerroksisuutta uhkuvat maisemat asettavat mielenikin unenomaiselle taajuudelle.

Portissa on miehenmentävä rako.
Kiskot kutsuvat yhä pidemmälle.
Auringonlaskussa loistava miljöö hyväilee aisteja.
Rataa seuratessani tiedän tulevani vielä toiselle tunnelille. Kumpuisassa maastossa ainoa tasainen väylä on tämä hylätty junarata. Suoran päässä tunneli kaartuu jälleen kallioon ja jonnekin teiden ja talojen alle. Tunnelin suulla ei ole edes porttia. Kävelen sisään. Olemme lähestulkoon Tukholman keskustassa, mutta siitä huolimatta en kuule lainkaan ihmisten tai liikenteen ääniä. Kunnes yht'äkkiä erotan koneen ääntä edestä päin. Ääni on hyvin epäsäännöllisen katkonainen. Vaikka tunneleissa toisinaan kuuleekin ilmastointilaitteiden huminaa ja pumppujen surinaa, en tällaista muista koskaan kuulleeni. Sen epäsäännöllisyydestä johtuen, pohdin käyttääkö sitä joku. Se selviäisi vain etenemällä kohti mustaa.

Toisen tunnelin suuaukko on esteetön.
Hetkellisen ulkonaolon jälkeen silmillä kestää jälleen tottua hämärään. Avaimenperästä on hyötyä noin 5 metrin verran. Pimeys tuntuu sankemmalta kuin aikaisemmin. Lähestyn ääntä, se peittää kaikki muut äänet alleen, jos sellaisia on. Noin 200 metriä tunnelinsuulta olen äänen kohdalla. Se tulee vanhojen paineovien takaa, jotka ovat paksun spray-maalikerroksen alla. Tiedän niiden johtavan sairaalan vanhoihin tunneleihin. Jämäkät ovet eivät hievahdakaan niitä kokeillessani. Melusaaste aiheuttaa vainoharhaista oloa, joten jatkan syvemmälle tunneliin.

Pimeydessä ja hiljaisuudessa mieli jälleen rauhoittuu. Vain hetkeksi. Yhä kaartuvan tunnelin päästä kajastaa jälleen valoa. Tällä kertaa keinovaloa. Alan kuulla myös tutunkuuloista ääntä. Olen lähestulkoon Tukholman ytimessä, mutta vain muutama metri maan alla. Muuten niin tyhjän tunnelin kivikkoisesta maasta löytyy reppu aivan kuin muistutuksena jostain kadonneesta löytöretkeilijästä.

Olen muutamien metrien päässä kohdasta, jossa tunneli haarautuu. Keinovalo valaisee jo osan tunnelista, josta olen tulossa. Valojen heijastumat valaisevat ajoittain pimeän tunnelin seiniä. Pysyttelen pimeän seinustan puolella. Kuulohavaintoni saavat vahvistuksen - olen metrossa. Kiskojen kolketta, sähkö- tai metrojunien kiihdytystä ja vinkunaa. Hiivin lähemmäs. Suojasta seuraan ohikiitäviä ihmislasteja.

Liikettä tunnelin päässä.
Olen siellä, mistä moni kaltaiseni haaveilee. Vaarallinen ja monelle koskaansaavuttamaton maailma on silmieni edessä. Maailmankuulu exploroija Steve Duncan epäröimättä jatkaisi tästä seikkailua, vaan minä en. Olin löytänyt tarvitsemani. Sen lisäksi, että olin vaimolleni sitoutunut olemaan menemättä käytössäoleviin metrotunneleihin luvatta, aikani oli lopussa. Minun oli palattava suorinta tietä takaisin laivaan, mikäli haluaisin olla vähänkään itseäänkunnioittava vanhempi.

Metrojunatunneli!
Palasin tunnelista ulos. Navigoin päässäni paperikarttaa avuksikäyttäen reitin laivalle. Verensokerini oli alhaalla, mutta mieli taivaassa. Paluumatkalla kehräsin tyytyväisyyttääni, vaikka samalla orastava uteliaisuus alkoi valtaamaan alaa asettaen uusia kysymyksiä Tukholman seikkailullisista mahdollisuuksista. Ne olisi jätettävä kuitenkin tuonnemmaksi. Maailmahan on yhtä pelikenttää, joka ei ihan heti ole loppumassa. Niin se oli myös pojille, jotka illan tullen suunnistivat jälleen laivan peli- ja leikkihuoneisiin yhtä tarmokkaina kuin eilenkin.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Haastattelu: Engineer - insinööri luonteeltaan

Ränsistynyttä tehdashallia tehdashallin perään. Kiertelemme massiivista tehdasaluetta, joka on jätetty oman onnensa nojaan jo 1970-luvulla. Olemme tamperelaisen, Engineeriksi itseään kutsuvan, nuoren löytöretkeilijän matkassa. Eräästä oviaukosta paljastuu näkymä, joka sykähdyttää. Tuotantohallin sisään leijailee lumihiutaleita aukosta, joka on syntynyt katon osittain romahdettua. Lumihiutaleet jatkavat matkaansa pimeisiin kellareihin mustan aukon läpi, joka on muodostunut lattiarakenteiden petettyä edelleen avonaisen katon alta.

Engineer tasapainoilee tuotantohallin haurailla lattioilla.
Jatkamme hetken hämmästelyn jälkeen matkaa yli 100-vuotiaan sellutehtaan muihin osiin. Lukuisissa kierretyissä teollisuuslaitoksissa vierailujen jälkeen en ole vieläkään ymmärtänyt paljoakaan niiden koneiden tai tekniikan päälle. Sitä vastoin vasta 20-vuotias Engineer hämmästyttää teknisellä tietämyksellään. Hän pystyy analysoimaan jopa pitkälti puretun tehtaan huoneiden ja salien toimintoja muutamien yksityiskohtien perusteella. Kaikki on lähtenyt lapsuudesta työmaiden ja kaivurien tuijottelusta. Nyt hän on opiskelemassa kiinnostuksen alaansa. Engineer nimimerkki ei ole siten ihan hatusta vedetty. Insinöörin luonne pohjautuu jo lapsuudesta saakka.

Hän kirmailee itsekseen pitkin hylättyjä tehdashalleja, sillä siihen hän on tottunut. Yksin puuhailemiseen. Innostus on silmiinpistävää ja kolmisen tuntia kuluu kuin huomaamatta täydellistä rappiota ihmetellen. Lopulta yhteisen aikamme umpeutuessa vetäydymme lyhyeen haastatteluun huoneeseen, jossa säilytetään vanhoja paloletkuja ja koneiden varaosia. Engineer vaikuttaa ikäisekseen hyvin asialliselta ja kohteliaalta.



Syrjäseutu: Mikä tässä nimenomaisessa tehtaassa sinua kiinnostaa?

Engineer: Suomalainen paperiteollisuus on lähellä sydäntä ja nää vanhat teollisuusrakennukset on aika hienoja. Arkkitehtuurikin kiinnostaa. Näissä on oma estetiikkansa. Se myöskin ilahduttaa, että nämä ovat sellaisia ihmisen kokoisia ja huomattavasti sokkeloisempia ja pienempiä suhteessa noihin uusiin komplekseihin. Ne on vaan isoja halleja, mutta näistä vanhoista löytää joka kulman takaa jotain uutta.

SS: Miten yhdistät teknisen kiinnostuksesi UE:en, kun monesti tällaisissa rauniotehtaissa, jossa nyt olemme, koneet on jo viety pois?

Engineer: On viety, mutta rakenteet on edelleen paikalla. Täälläkin pystyy aika hyvin lukemaan, missä on ollut mitäkin koneita, kun tämä laitos on rakennettu niiden ympärille. Kun käveltiin läpi noita tyhjiä kattilahalleja, näkyi aika hyvin, missä oli kattilan jalusta eli missä se on siis sijainnut. Toki, jos on oikein raunioitunut paikka, niin se ei ehkä ole minulle niin kiinnostava kuin joku hieman tuoreempi tehdas.

Tyhjät hallitkin tarjoavat Engineerille kiinnostavaa informaatiota.
SS: Eli sinua kiinnostaa nimenomaan tehtaat ja niiden koneet vai onko jotain muutakin?

Engineer: Kyllä, teollisuus ja infrat. Olisinkohan yhdessä autiotalossa käynyt. Tietysti maanalaiset kohteet on oma lukunsa, sillä ne ovat niin erilaisia ympäristönä. Ne on myös teknisessä mielessä mielenkiintoisia. Aikamoisia luomuksia ihmiseltä kuitenkin; mennä peruskallion läpi ja tehdä jotain maan alle.

SS: Mitkä ovat mielestäsi UE:n varjopuolia? Miksi et esimerkiksi esiinny omalla nimelläsi?

Engineer: Haluan pitää maineeni puhtaana työnhaun puolella. Kiinnostuksen kohteenani olevan alan töiden edellytyksenä on puhtaat paperit. Siksi käytän mieluummin nimimerkkiä.

SS: Käyt silti luvallakin exploroimassa kuten nyt...

Engineer: Toki. Lupa on aina mieluisampi. Ilman lupaa taas on sitä seikkailumieltä enemmän.

Sellutehtaan huipulla riittää tutkittavaa.
SS: Sinulla on laadukkaat kameravehkeet mukana. Mitä kuvaat?

Engineer: Monet ottaa taidekuvia, mutta minä kuvaan dokumentoidakseni. Pyrin tallentamaan kohteen ympäristön niin, että jos joku kysyy minkälainen paikka se oli, pystyn sen tilan tai laitteiston myöhemmin rekonstruktoimaan.

SS: Miten päädyit UE:n pariin?

Engineer: Se oli kai peruskoulun puolella jossain 2005-2007 välillä. Etsin Vääräkosken kartonkitehtaasta tietoa. Ainoa sivusto, jossa sattui olemaan tietoa ja kuvia, oli Spivey Point. Sitä kautta sitten löysin tämän harrastuksen. Kesti monta vuotta, kun edes rekisteröidyin foorumille.

SS: Kiitos haastattelusta.