Viro: Harjumaa osa 2

Päivä 2:

Heräsin Pakrin rantatörmällä Paldiskin niemessä ennen kello 8:a. Komeat merimaisemat lävähtivät silmille heti pakun oven avatessa. Päivä oli valkenemassa kirkkaana. Muutama pilvenriekale taivaalla leijui. Kävin heittämässä vedet. Takaisin palatessa Urbanex Ninja oli jo jalkeilla ja ajeli koneella leukaan noussutta parransänkeä pois. Ei huolenhäivää. Lähtökohdat päivälle olivat siis mitä mainioimmat.

Hyppäsin rattiin, sillä mitään aamupalaa ei ollut eikä sellaiselle ollut heti mitään tarvettakaan. Kovin montaa metriä emme ehtineet edes ajaa, kun hoksasin talon, johon olin kiinnittänyt huomiota jo pari vuotta sitten. Sitä oli tutkittava lähemmin. Heinikon ja ryteikön takana olleelle rakennukselle ei ollut järkevää reittiä. Sellainen kuitenkin löytyi takaa metsäautotien kautta kävellen.

Mikään ihan tavallinen talo se ei ollut. Sisällä oli sali ilmeisesti jollekin sähkölaitteistolle ja päättelimme talon liittyvän jonkinlaiseen radio- tai lähetintoimintaan. Talon katolla oli jonkinlainen tähystyskoppi, mutta tikkaat ja rappuset oli hävinneet. Jonkinlaisella konstailulla sinnekin olisi päässyt, mutta tyydyin vain kohottautumaan luukulle sen verran, että näin vaivoin tilojen olevan siellä mielenkiinnottomia. Alakerrassa oli muutamia kalusteita, tuolia, pöytää ja sen sellaista. Talon päätyyn, oven yläpuolelle oli koristeltu vuosiluku 1950.

Mystinen radiotalo.

Kurkistus sisään.

Kiertelimme myös Paldiskin aina yhtä eksoottista keskusta autolla. Paljon siellä oli potentiaalisia kohteita. Muun muassa massiivinen kulttuuritalo ja muutamia kivitaloja, jotka kaikki olivat edelleen yhtä säpissä ja yhtä hankalasti tavoitettavissa kuin edellisellä kerralla. Ilman toiminnallista tavarasatamaa kaupungin yleisilme olisi varmasti paljon karumpi. Haimme kaupasta hieman juotavaa ja purtavaa. Venäjää kauppatädit pääasiallisesti siellä puhuivat, mutta lyhyt asiointi taisi kohdallani useaan otteeseen venyä peräti kolmikieliseksi aloittaen tervehtimällä viroksi, jatkamalla venäjäksi ja kun kielitaito ei enää riittänyt korvaten puuttuvat sanat suomeksi. Jotenkin aina kaupasta selvittiin hyvässä hengessä ja tarvittavat tuotteet mukana. Sitten jatkoimme ulos kaupungista kohti Rummua, jonne oli noin 20 kilometrin siirtymä.

Paldiskin kulttuuritalo. Hiljaiselta näyttää.

Paldiskissa on runsaasti hylättyjä rakennuksia.

Hieman ennen Rummua poikkesimme Padisen raunioluostarilla. Restauroidun kartanon hoidetussa pihassa nökötti linnamainen luostarin raunio, jota on konservoitu muun muassa asentamalla kattoja suojaksi. Vaikka luostari onkin suosittu turistinähtävyys, on sen pimeät ja kapeat käytävät ihan jänniä ja kiertämisen arvoisia. Myös luostarin torniin pääsi portaita pitkin, jotka eivät ainakaan Suomessa täyttäisi turvallisuusmääräyksiä. Kiipeäminen palkitsi 360 astetta ympäriinsä avautuvilla maisemilla. Myös seuraava kohteemme, Rummun tuhkamäki, näkyi horisontissa.

Padisen luostari.

Tornista näkyy kauas. Horisontissa Rummun tuhkamäki.

Rummun vetovoimaisimpana paikkana voidaan yksiselitteisesti pitää sen lakkautettua vankilaa ja louhosta. Toiminta alkoi jo 1938. Kaivoksesta louhittiin marmoria ja kalkkikiveä. Työvoimana käytettiin tietysti vankeja. Viron itsenäistyessä kaivostoiminta hiipui. Kaivoksen on vähitellen annettu täyttyä vedellä jopa niin hövelisti, että osa kaivoslaitteistosta jäi uppeluksiin. Sittemmin sukeltajat ovat olleet kiitollisia tästä välinpitämättömyydestä jopa niin, että Rummusta on muodostunut kansainvälisesti tunnettu sukelluskohde. Itse vankila suljettiin vasta Joulukuussa 2012, joten sen vieläkin jykevä natolanka-aita, vartiotornit ja rakennukset ovat huomattavasti paremmassa kunnossa kuin vedellä peittyneen louhoksen.

Parin metrin korkuinen liuskekivimuuri kiertää edelleen louhosta. Portti sen sijaan oli auki, mutta siellä oli kuhinaa. Ihmisiä, aivan kuin jossakin tapahtumassa. Halusimme koittaa löytää oman reitin, välttää tuon kuhinan. Ajelimme kuoppaista tietä vesittyneen louhoksen vastarannalle, emmekä varmasti olleet ainoita saman idean saaneita. Siellä muuri rakoili jo, mutta varoituskyltit puhelinnumeroineen olivat sielläkin vastassa. Kurkkasimme alueelle ja päädyimme ajamaan takaisin porteille selvittämään tapahtuman luonnetta.

Rummun louhos vastarannalta.

Siellä oli pari nuorta, tyttö ja poika, myymässä lippuja. Olin varautunut asioimaan niin suomeksi, venäjäksi kuin viroksikin, mutta helpoiten kommunikaatio sujui lopulta englanniksi pojan kanssa. Kävi ilmi, että mitään tapahtumaa ei ollut. Vierailijoita riitti ilmankin ja heiltä kultaiseltakin perittiin 3 euron sisäänpääsy. Kysyin miksi. Vastaus oli ennalta-arvattava. Alueen ylläpito maksaa. En kehdannut enää kysyä, mitä ylläpito käytännössä tarkoitti, sillä rakennuksia se ei ainakaan näyttänyt koskevan. Varmasti vastuukysymykset, onnettomuuden sattuessa, painoivat myös hinnassa. Tietysti maksoimme vaivaiset 3 euron liput, sillä sisälle mielimme ilman turhaa ninjailua tai kiinnijäämisen pelkoa. Truu- eli tosiharrastajat olisivat tietysti käyttäneet ylimääräisen puoli tuntia pusikoissa salaa rymyämiseen päästäkseen alueelle. Ja jotkut suomalaisharrastajat kuulemma näin olivat tehneetkin viikkoa aiemmin jättäen auton hiekkatien varteen sillä seurauksella, että autoon oli murtauduttu ikkuna rikkomalla.

Ajoimme auton tuhkämäen juurelle parkkiin. Siellä oli jo arviolta toistakymmentä autoa valmiiksi. Jokunen Suomen kilvilläkin. Jos autossa on pari tai enemmänkin matkustajia, kertyy Rummusta vastaavalle firmalle 3-eurosia päivän mittaan ihan sievoinen summa. Useimmat alueelle tulijat olivat levittäytyneet viheriäisenä kuultavan järven rannalle, mutta myös sukelluspaikalla oli englantia polottavaa sakkia. Täällä, toisin kuin monissa hylätyissä paikoissa, ei roskia lojunut ympäristössä, mikä lienee sen aiemmin mainitun ylläpidon ansiota.

Rauniot olivat toissijaisia, sillä eniten meitä houkutti vuorimaisen jylhä tuhkamäki, joka oli muodostunut siihen kaivostoiminnan jätteestä. Emme tietenkään olleet ainoita vuorelle kohoajia, mutta saimme kivuta omassa rauhassa. Reittejä oli monta, onnistuimme valitsemaan sen vähiten hankalimman. Rantahiekalta näyttävä aines on kovaa, joten kiipeäminen oli miellyttävää ilman että jalka olisi luisunut tai uponnut siihen.

Liikunta sai veren kiertämään ja pienen pintahien siinä sai auringon paahtaessa, mutta ylhäällä puhalsi vilvoittava tuuli. Maisemat paranivat metri metriltä. Lopulta saimme ihailla niin louhosta, vankilaa kuin Rummun kylääkin lintuperspektiivistä. Näkymät olivat kertakaikkisen majesteettiset ja olosuhteet sellaiset, että siellä olisi viihtynyt pidempäänkin. Se jokseenkin kismittänyt sisäänpääsy, kolme euronen, tuntui lopulta aika vaatimattomalta siihen nähden, mitä Rummulla oli tarjottavaan. Urbanex Ninjakin oli otettu eleistä päätellen.

Jos jossain kannattaa ottaa selfieitä, niin täällä.

Ja tietysti sankarikuvia tuhkamäen valloittajista. (Kuva: Urbanex Ninja)

Rummun keskus.

Aidatun vankilan alueella näkyy myös raunioita.

Louhoksen vesi vihertää näyttävästi.

Eikä homma siihen loppunut, vaikka Rummua esittelevissä kuvissa nähdään yleensä vain valtava jätevuori ja avolouhos hiekkarantoineen. Joko ihmiset ovat tietämättömiä, osaamattomia tai heitä ei vain kiinnosta, mitä kaikkea alueella on tarjottavanaan. Minua taatusti kiinnosti myös vankityövoimalla toimineet tuotantolaitokset rakennuksineen. Niissä riittikin sitten kierreltävää. Ainakin 13 rakennusta oli avoimesti tutkittavissa vankilan vieressä. Vaikka ne olivatkin täysin raunioina, oli alueen laajuus jälleen häkellyttävää. Asfaltin rikkoutuneista raoista ja teollisuushallien lohjenneista lattioista puski jo puiden taimet hyvää vauhtia. Keskellä tietä päivystävä rusakko luikki karkuun. Lokit parveilivat levottomasti kattojen päällä, sillä olimme astuneet nyt heidän valtakuntaansa. Tyhjiä ja autioituneita kujia kulkiessa mieli sukeltaa tahtomattaankin dystooppisiin sfääreihin. Kaltaiseni tavan tallaajakin voi kuvitella olevansa suurempikin seikkailija, kun puitteet ovat kohdillaan. Jumankauta mikä fiilis!

Autioitunut teollisuusalue.

(Kuva: Urbanex Ninja)

Liikuimme aivan yksin autioituneella tehdasalueella. Vasta aivan perällä vastaamme kävelivät mies ja nainen, jotka taisivat olla paikallisia. Erään tehtaan katolta urkimme myös suljetun vankilan puolta. Sinnekään sisäänpääsy ei olisi ollut mahdoton homma. Sisäänpääsyä suurempi ongelma lienee maasturilla aluetta kiertävä vartija ja sen saksanpaimenkoira, joka jolkotteli vapaana auton edellä. Oliko kierros sattumaa vai olivatko lähteneet liikkeelle meidän pelottaessa lokit taivaalle levottomasti kaartelemaan, sitä en tiedä. Tästä syystä vankila sai jäädä meidän osalta. Olen kyllä kuullut tarinoita kanssaharrastajilta, että siellä on tullut yölläkin äkkilähtö. Ilmeisesti jotain bisnestä siellä vielä tehdään eikä asiattomia vieraita katsota hyvällä.

Siellä ne ovat, koira ja vartija maasturissaan.

Vankilan suoja-aidat ovat pääosin hyvässä kunnossa edelleen.

Useamman tunnin seikkailu Rummun louhos- ja vankila-alueella tuli päätökseen. Kello oli 15:n paikkeilla. Olimme käyneet kaiken läpi vankilaa ja vedenalaisia kohteita lukuunottamatta. Kierros oli vienyt meistä mehut ja levähdimme ansaitusti autolla juomatankaten ja jotain pientä mutustellen. Se oli kaikki sen kolmen euron arvoista ja enemmänkin, minkä pääsylippuun uhrasimme.

Ajoimme portista ulos suoraan tien toiselle puolen parkkiin, sillä siinä oli vielä yksi autioitunut kerrostalo ja vähän matkan päässä lisääkin. Urbanex Ninjaa se ei enää jaksanut kiinnostaa, joten kehotin häntä jäämään autoon lepäämään. Itse olin edellisestä kohteesta voimaantunut ja täynnä hyvää fiilistä, joten kävin nopeasti talon läpi. Sen verran tylsä kokemus se kuitenkin oli, ettei siitä sen enempää. Urbanex Ninjan torkut jäivät täten vähälle.

Rummun kylällä ankeus sen kuin jatkuu.

Rummun lähistöllä sijaitsee Ämarin neuvostoaikaan perustettu lentotukikohta, joka on edelleen täysin käytössä. Sinne ei ole asiaa, mutta Ämarin kylä vaikutti kiinnostavalta pikkukylältä, jota olisi ehkä kannattanut huolellisemminkin suhata läpi. Me ajoimme kylän laidalle katsomaan menehtyneiden MIG- ja Sukhoi-lentäjien hautausmaata. Erikoista kyseisessä paikassa oli se, että hautakivet olivat osittain tehty hävittäjien osista. Neuvostoliiton lentäjäsankareiden kuvat ovat painettu siivenpalasiin. Miehet olivat menehtyneet palveluksessa. Kylän väestö koostuu luultavasti edelleen entisistä neuvostosotilaista ja heidän perheistään. Hautausmaan lähistöllä on myös pari auton- ja talonraatoa. Erikoislaatuinen pisto kaikkiaan.

Sankarilentäjien hautausmaa Ämarissa.

Hautakivet hakevat vertaisiaan.

Punatähdillä varustettuja tavanomaisempia hautoja.

Hylätty neukkukuormuri GAZ 51 hautausmaan vieressä.

Suuntasimme seuraavaksi itään päin. Olin jostain bongannut hylätyn radioasema, jota myös suomalaiset Abandoned Nordicin jäsenet ja netistä löytyvän kuvamateriaalin perusteella monet muutkin olivat käyneet kuvaamassa. Rakennus on 1950-luvun taitteesta. Jatko-osa sille rakennettiin reilu 20 vuotta myöhemmin. Asema suljettiin ennen vuosituhannen vaihdetta, mutta ilmeisesti siellä on pidetty radiomuseota senkin jälkeen. Tietoa löytyy ihan intterwepistä enemmänkin, mutta google kääntäjän tulokset on sen verran epämääräisiä, etten niitä uskalla tähän enempää siteerata.

Jätimme auton tien laitaan ja saavuimme jämäkän näköiselle portille, joka näytti olevan kiinni. Olimme jo etsimässä vaihtoehtoista reittiä, kunnes tarkempi silmäily paljasti lukon olevan pois paikaltaan. Ketään ei näkynyt missään, joten saimme kiertää rakennuksia vapaasti.

Kesken vierailumme jähmetyin kuitenkin etupihalle lehtien suojaan, sillä kuulin askeleita portin suunnasta. Olimme saamassa seuraa. Tuntui uskomattomalta, ettei näin komeasta rakennuksesta kukaan enää halunnut pitää huolta, joten oletin jonkun naapurivahdin tulevan katsomaan millä asialla olimme. Huoli vaihtui nopeasti huojennukseksi, sillä saapujat olivat vain pari paikallista teinityttöä pyörinensä. Mitään suojeltavaa rakennuksessa ei muutenkaan ollut, sillä sisätiloiltaan se oli tyhjä. Meistä välittämättä teinit alkoivat soittaa jotain amerikkalaisräppiä kovalla volyymillä rakennusten sisällä. Jotenkin tuli sellainen fiilis, että arvostus rakennusta kohtaan heillä oli täysi nolla. Rakennusten sisään oli myös tuherrettu kaikenlaista graffitintynkää ja nimeä, vaikkei sitä esimerkiksi Abandoned Nordicin kuvista käykään ilmi. Eli missään nimessä koskemattomasta paikasta ei voinut puhua. Uhmakas räppi ei kuitenkaan sopinut taustamusaksi meikäläisen fiilistelyille, joten kun Urbanex Ninja oli saanut kuvauksensa suoritettua, häivyimme paikalta räpin säestämänä.

Portti on kiinni, mutta lukitsematon.

Radioaseman julkisivu on näyttävä.

Sama takapuolelta.

Sisätiloja koristaa ruutulattiat.

Hylätyn rakennuksen kolkkoa estetiikkaa.

Avara sali toisessa kerroksessa.

Neukkulogoa katonrajassa.

Loppupäivän olisi voinut käyttää pelkkään siirtymiseenkin seuraavalle isommalle kohdekeskittymälle, mutta maisemien seuraaminen ja eri paikkojen näkeminen oli koko homman suola - eivät pelkät hylätyt rakennukset, vaikka kuvakavalkaadimme niistä pääasiassa koostuukin.

Matkan varrella oli paljon pientä ihmeteltävää ja pyrimme valikoimaan kiinnostavimmat niistä. Ensin kuitenkin päätimme päivällistää. Minun teki pizzaa mieli ja sitä myös saimme. Pysähdyimme Sauen kaupungissa reilun 20 kilometrin päässä Tallinnassa Peetris pizzalla. Otin vegetarianan ja Urbanex Ninja kinkkupizzan. Nälkään nähden se olisi voinut maistua paremmaltakin, silä fiilis jäi keskiverroksi. Lämmin ruoka ja tauko teki silti hyvää. Pisto Sauessa ei muuten ollut mitenkään mieleenpainuva kokemus.

Sen sijaan Nõmmen laaja sairaala-alue jäi mieleen ylväistä rakennuksista ja ihanteellisesta, puistomaisesta ympäristöstään. Jos muuttaisin Tallinnaan, voisin kuvitella viihtyväni juuri siellä. Toki siellä oli pari parantolaa tyhjilläänkin, mutta niin perusteellisesti rakennukset oli tilkitty, ettei ikkunoista tai ovista ollut toivoakaan päästä sisään ilman avaimia. Myös pallokamera seurasi herkeämättä liikkeitämme alueella, joten vilkutin vartijoille ja kohteille hyvästit.

Nõmmen sairaala-alueella on edelleen toimintaa.

Vastapäätä on suurehko hylätty sairaala.

Sivummalla vielä toinen. Ovet tiukasti säpissä.

Jatkoimme Tallinnan esikaupunkialueilla kohde itää tullen jo puretun vedenpuhdistamon tontille. Houkuttimena toimi sen säästyneet kaksoistornit, mutta niissäkään ei lopulta kovin paljon nähtävää ollut. Ne oli poltettu jo ajat sitten. Lähinnä vain tiilikuoret olivat jäljellä.

Torninjäänteet teollisuusalueen laidalla.

Reissun toinen vesiputous oli sitten Jägalassa. Viron leveimmäksi mitattu vesiputous on lähes 8 metriä korkea ja yli 50 metriä leveä. Lähistöllä oli myöskin joissain UE-piireissä palvotun Andrei Starkovskin elokuvan Stalkerin kuvauspaikka, Jägala Joan voimalaitos. Minuun tuo elokuva ei tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta. Ei ainakaan siinä määrin, että evääni sen takiani olisin siihen suuntaan liikuttanut. Toisekseen ennen raunioitunut vesivoimala oli käsittääkseni nykyään siistitty käyttökelpoiseksi.

Viron levein vesiputous Jägalassa.

Niinpä suuntasimme vielä idemmäs metsästämään auringonlaskua ja sopivaa yöpymispaikkaa Lahemaan kansallispuiston suunnalta. Ohitimme rannikolla sijaitsevan idyllisen näköisen pienen kaupungin jatkaen kohden niemen kärkeä.

Rantaa myötäilevää tietä pitkin ajellessa alkoi vähitellen valjeta se, miksi täällä oltiin. Raunioita ja hylättyjä taloja alkoi vilisemään niin rannan kuin metsän puolella. Niin teki mieli pysähtyä jokaisen röttelön kohdalla. Vähitellen Urbanex Ninjakin havahtui eikä enää komean portin ohi tohdittu ajaa, mielenkiinto otti meissä vallan.

Houkutteleva portti. Jotain kujan päässä pilkottaa.

Kasvillisuuden ympäröimä pitkä rakennus.

Sitä on jatkettu.

Pitkä ja monikerroksinen rakennus rannan tuntumassa oli erikoisen houkutteleva, mutta koska aurinko oli jo lähes laskeutunut taivaanrannan taa, päätimme jättää kohteen seuraavaan päivään. Niin lyhyen ajomatkan jälkeen saavuimme niemen kärkeen, jonka aurinko oli värjännyt oranssin eri sävyillä. Siellä meitä odotti esteetön merinäköala, jonka kruunasi Neuvostoliiton raunioitunut rajavartiotorni. Ei muuta kuin auto parkkiin ja pian molemmat meistä juoksivat maanisesti ympäri rantaa yrittäen löytää mahdollisimman upeita kuvakulmia niin auringonlaskusta kuin tuosta autiotornista.

Hylätty rajavartiotorni Suomenlahden rannassa.

Auringon painuttua mailleen, vetäydyimme autoon pitkäkseen eikä unta tarvinnut kauaa odotella.

Linkit:

Viro: Harjumaa osa 3

Idän reissut

Luovutettu Karjala: Viimeistä kertaa osa 2

Päivä 2:

Edellinen ilta Championsissa oli pysynyt kohtuuden rajoissa. Aikaa ei ollut hukattavana, joten olimme Timon kanssa hotellimme Letuchaya Myshin aamupalalla heti ensimmäisinä 6:30 ja heti perään seuraamme liittyi myös eilen Viipuriin tupsahtanut Vellu. Pienen hotellin aamupala ei ollut kummoinen. Nakkia, perunoita, munaa eri muodoissa, muroja, puuroa, jogurttia, leipää ja sen päälle makkaraa, juustoa, kurkkua ja tomaattia. Lisäksi tietysti mehua, kahvia ja teetä. Perus, mutta riittävä tarpeisiimme. Henkilökohtaisesti ainakin varmistin tuhdisti ahmimalla sen, että ruokatankkauksen takia ei minun tarvitsisi tuhlata loppupäivän aikana aikaa eikä rahaa. Aamupalan voimistamina lähdimme kauppatorin kupeesta nostamaan automaatista ruplia ja pian nostimme kytkintä karistaaksemme Viipurin tomut jaloista, sillä tämä lauantai oli meidän ainoa kokonaan seikkailuun käytettävissä oleva päivä. Niin Vellun ottaessa paikan Skodan takapenkiltä suuntasimme oitis Pietarin suuntaan valtatie 10:lle, jota käyttäisimme pitkälti reittimme runkona tehden pistoja sinne tänne.

Ensimmäinen pisto oli tuota pikaa tosiasia, kun käännyimme Suur-peron suuntaan. Siellä houkuttimena toimi Peron entinen naulatehdas, joka toimi tiedettävästi vuosina 1876-1939. Kyrökosken mutkaan rakennettu naulatehdas valmisti naulojen ohella ainakin rauta-, messinki- ja kuparilankaa, kettinkiä, ruuveja ja muttereita. Vaikka naulatehtaan toiminta loppuikin sotiin, on tehdas pysynyt niin hyvässä kunnossa, että pakostikin sillä jotain käyttöä on ollut sotien jälkeenkin. Oikeastaan tehdas on tainnut "avautua" autioiden tilojen etsijöille vasta aivan viime vuosina. Monta kertaa tästäkin olin joutunut ohi ajelemaan ajanpuutteen ja toisaalta kohteiden runsauden vuoksi. Nyt oli meidän hetki kurkistaa tehtaan sisuksiin.

Peron naulatehdas Kyrökosken mutkassa.

Vellu se vaikutti alusta pitäen erityisen innokkaalta, suorastaan kärsimättömältä päästäkseen tutkimaan tehtaan rohjoa, jonka edustalta ohikulki heti aamusta jonkin verran kuorma-autoliikennettä. Timon ja minun vielä tunnustellessa ympäristöä ja valokuvatessa aikoinaan voimanlähteeksi valjastettuja kosken kuohuja, Vellu hiipparoi jo teollisuushallissa. Samalla, kun toivoin jonkinlaista yhteistä, harkittua käytäntöä siitä miten mennään kohteeseen sisään (sillä koskaanhan ei voi varmasti tietää, miten mahdollisesti hylättyihin mestoihin luvatta kulkeviin suhtaudutaan), niin samalla olin oikeastaan helpottunut, että meillä oli matkassa tuollainen toiminnan mies, joka pisti itsensä peliin ja raivasi meille empijöille tietä. Tämä jälkimmäinen käytäntö todistuikin päivän aikana varsin toimivaksi tavaksi edetä. Niinpä pian mekin Timon kanssa kapusimme ikkunoista sisään avariin ja autioihin halleihin.

Vellu tutkimassa tyhjentyneitä halleja.

Ullakolla on täysin avoin tila.

Kaasunaamareita leviteltynä lattialle tehtaan pajassa.

Naulatehdas oli riemastuttavan iso, mutta valitettavan tyhjä. Vain tehtaan toisessa päässä oli toimistohuoneissa papereita, muutama kaasunaamari ja roskaa lattialle levitettynä. Toisesta päästä oli myös pääsy aidatun alueen sisäpihan puolelle, mutta pihan perällä oleva rakennus näytti liian hyväkuntoiselta ollakseen hylätty. Vaikka sisäpihalla oli muita hylätyn näköisiä rakennuksia, jokin meissä sai pidättäytymään menemästä niihin. Se osoittautui jälkikäteen hyväksi ratkaisuksi, sillä juuri kun palasimme tehtaalta autolle, kiinni ollut portti avautuikin ja yllättäen sisäpihalta ilmestynyt auto oli tulossa meidän suuntaan.

Peron naulatehtaan ympäristö ei ole kokoaan hylätty.

Ei muuta kuin äkkiä nasta lautaan ja Skoda sai taas kyytiä. Emme palanneetkaan takaisin valtatien suuntaan vaan jatkoimme laatimani ohjelman mukaisesti Peron ankean neuvostoliittomaisen asutuskeskuksen läpi Kähäriin emmekä takanatulleesta autosta onneksi nähneet enää merkkejä. Kähärissä pysähdyimme kaupalla, jota vastapäätä joen penkalla törötti vanha suomalainen puinen mylly kuin ihmeen kaupalla säästyneenä sodilta, Neuvostoliitolta ja sen hajoamiselta, vandaaleilta ja palamiselta. Meille vetonaulana toimi kuitenkin kylän jättimäinen rauniokolhoosi. Noin kymmenkunta aavemaista karjasuojan rauniota seisoi tuolla tasaisella maalla valtavan jättiputkipellon ympäröimänä.

Suomalainen mylly on säästynyt Kähärissä.

Kähärin vetonaula: kymmenkunta kolhoosia. (Kuva: Timo Puhakka)

Vellu ihmettelemässä sisätiloja.

Yksi juoma astia on säästynyt kuin malliksi.

Kolkkoja ovat kolhoosin sisätilat. (Kuva: Timo Puhakka)

Ulkopuolella viidakkomaisesti levittäytyy vaaralliset jättiputket. (Kuva: TP)

Kolhoosien takana on myös potentiaalisen näköinen varikkoalue.

Palatessamme kolhooseilta takertui kengännauhani yhteen jokapuolella maasta sojottavista betoniraudoista. Kerran kamera oli kädessä, oli se myös pidettävä eheänä sillä seurauksella, että otin lähestyvän maan vastaan sillä toisella vapaana olevalla kädellä ja jalalla. Ylpeys, mutta myös polveni otti osumaa. Farkut rikki ja polvi verillä, mutta kamera ehjä. Onni onnettomuudessa.

Seuraavana meillä oli peräti puolen tunnin siirtymä Perkjärven seudulle. Ennen niin työlään trippimittailun korvasi nyt navigaattori, joten periaatteessa saimme vain istua perseellämme. Joskin silti en voinut olla pläräämättä neuroottisesti niitä muutamia hassuja karttoja, joita olin varmuuden vuoksi ottanut mukaani. Perkjärvellä oli markkinat, käytännössä muutama pöytä kylän läpi kulkevan tien varrella. Siellä myytiin ainakin hunajaa, vaatteita ja muuta rihkamaa. Emme silti pysähtyneet vaan suuntasimme Savikon tiilitehtaalle. Kohde, joka sekin oli sivuutettu aiemmin harmillisen monta kertaa.

Perkjärvi.

Savikon tiilitehdas perustettiin vuonna 1900, mutta toiminta loppui sotien alkaessa 1939. Enää itse tehdasta ei ole, sen tilalla on vain hiekkakenttä, jolla meidän vierailun ajankohtana työskenteli muutama mies kaivinkoneen kanssa. Jotain siihen kai oli rakenteilla. Vain piippu on jäljellä tehtaan epävirallisena muistomerkkinä sekä useampi tehtaan toimintaan kuulunut raunioitunut rakennus. Pari asuintaloa myös, joista toinen lienee ollut tehtaanjohtajan asunto ja toinen konttori. Niistä pienempi sijaitsee hieman syrjemmällä. Sen edustalla lojuu jonkun kesämökiksi viritelty parakki sekä Timon ilahdukseksi pari autonraatoa, Mosse ja Lada. Sieltä täältä lojuu Savikon omia tuotteita, tiiliä, nimellä varustettuna tietenkin. Muuta suomenkielistä emme sitten alueelta löytäneetkään.

Vellu vaeltelee raunioiden seassa.

Alueella riittää kierreltävää.

Mutta rakennukset ovat tyhjiä. (Kuva: Timo Puhakka)

Pari metsäautoa Timon iloksi. (Kuva: Timo Puhakka)

Isompi asuintaloista näytti kauempaa vielä mahdollisesti asutulta, mutta uteliaan ja uskaliaan Vellun johdattamana rakennuksen pihalle huonokuntoisuus kävi paremmin ilmi. Silti vain pariin huoneeseen on mahdollista päästä takaikkunan kautta. Suurin osa talon sisätiloista oli lukittujen ovien takana.

Lähes asutun näköinen pihapiiri. (Kuva: Timo Puhakka)

Sisäänpääsykin löytyy. Vellu on jo sisällä.

Savikon tiilitehtaan tuote.

Palasimme takaisin samaa reittiä Perkjärven kylään, jossa tutkailimme mahdollisia lisäkohteita. Päätien varressa toden totta olikin jotain. Ankean näköinen yksikerroksinen rakennus kätki kylän banjan, yleissaunan. Sisällä oli vielä koristeellisia ja värikkäitä huonekaluja ja laatoitusta silmäniloksi. Toinen ihmettelyn aihe oli laaja kettutarha-alue kylän reunalla. Betonimuurin takana kyyhöttivät ketut ankeina pienissä häkeissään, mutta samalla laajalti häkkirivistöjä oli tyhjillään eri asteisen lahoamisen tilassa. Sisään oli kuitenkin turhan riskaabelia yrittää. Niinpä matkamme jatkui jälleen päätiellä kohti etelää.

Hylätty banja. (Kuva: Timo Puhakka)

Seuraava pysähdyksemme oli Kanneljärven kunnan alueella Kuuterselässä. Kuuterselässä itsessään tuskin paljon kerrottavaa olisi, jos siellä ei olisi käyty legendaarista Kuuterselän taistelua kesäkuussa 1944. Suomalaisten vetäytymiseen päättynyt taistelu on hyvin kaikkien sotahistorian harrastajien tiedossa. Meitä tuonne veti sotaromu ja hylätty bunkkeri. Alueella on myös museoituja kohteita karttoineen ja infotauluineen, mutta me yritimme löytää jotain vähemmän tunnetumpaa bunkkeria. Haravoimme metsää ja löysimme juoksuhautaa, panssariesteitä ja vähän sotaromuakin, mutta mitään bunkkeria tai mitään siihen viittaavaa emme koskaan löytäneet. Kohteemme kartalla oli luultavasti väärin sijoitettu, joten ehkä sittenkin Kuuterselän suunnilla kannattaa pitäytyä museokohteissa. Kiehtovaa seutua tuo oli silti kaikkiaan.

Sotaromua, Kuuterselkä

Intoamme se ei silti lannistanut saapuessamme Raivolaan. Pysähdyimme sen joka kerta yhtä vilkkaaseen ja eläväiseen keskustaan, jossa Puhakan veljekset kiertelivät toria, kun minä menin tuttuun ravintolaan shafermalle. Nälkä ei ollut, mutta söin ikään kuin varastoon ja sain Puhakatkin ottamaan maistiaiset. Toki Raivolassa oli myös kohteita, tosin neuvostoaikaisia. Niistä ensimmäinen oli keskustassa sijaitseva elokuvateatteri. Rakennus oli aidattu ja verhottu rumentamasta katukuvaa. Sisäänpääsy ei silti tuottanut mitään ongelmia, sillä aitaan oli runnottu miehen mentävä rako. Vaikka kovin rikottu rakennus olikin, projektorihuoneiden lattialla lojui vielä filmiä ja kellarista löytyi jopa vanhoja elokuvajulisteita ja hinnasto.

Elokuvateatterisali on rikottu, irtaimisto revitty.

Yläkerran lattioilla lojui filmiä. (Kuva: Timo Puhakka)

Hinnasto ja julisteita kellarissa.

Raivolan seudulla on mainittavan suuri hylättyjen kesäleirien saaristo. Jopa ihan keskustan tuntumassa muutama vieretysten. Tosin täyttä varmuutta meillä ei niiden todellisesta käyttöasteesta ollut. Kilometrin pituinen kuoppainen tie sinne pakottaa taatusti raskaamman kaasujalankin vaihtamaan ykköselle ja tyytymään osaansa. Aikamme höykytystä kestettyämme näimme ensin venäläisten omakotitaloja, sitten datsoja ja lopulta alkoi näkymään rapistuvaa rakennusta peräjälkeen tien molemmin puolin. Ajoimme ensin tien perälle, jossa sielläkin oli oletettavasti lisää, mutta tuoreiden aitojen takana, jotka olivat varustettu tuoreilla kieltokylteillä. Palasimme hieman takaisinpäin sille helpoimmalle ja varmimmalle tiedetylle kohteelle. Oliko kerrostalo koskaan ollut käytössä vai ei, taisi jäädä vähän epäselväksi, mutta joka tapauksessa jäljellä oli pelkkä luuranko. Paikan erikoisuutena oli kuitenkin sen rauhallinen sijainti ja pihalle muodostunut maisemallinen lampi. Puuttui vain varusteet piknikille.

Tyhjä kerrostalo kesäleirien saaristosta.

Tien vastapuolella oli myös parempikuntoisen näköistä pytinkiä avonaisen portin takana. Ne alkoi veljeksiä kutkuttamaan, mutta tietyt ennusmerkit saivat minut pysyttäytymään aitojen ulkopuolella. Niinpä jäin suosiolla passiin, kun Puhakan pojat katosivat rakennusten taakse. Hetken kuluttua he kuitenkin palasivat takaisin, sillä leirin päärakennus oli kuin olikin asuttu.

Parhaiten säästyneitä leirirakennuksia pihapiirissä. (Kuva: Timo Puhakka)

Yksi kokonaankin säästynyt ja täysin autio kesäleiri sieltä löytyi. Ei aitoja, ei varoituskylttejä eikä vartiointia, vain pusikko suojana. Noin kymmenkunta rakennusta huvimajoista lähtien olivat täysin tutkittavissa. Jonkin verran irtaimistoa siellä oli myös. Yksi rakennuksista oli palanut maan tasalle ja toinen pelkkää tiilimurskaa vain, joten loppujenkin kohtalon hetket olivat eittämättä pian käsillä.

Toinen huvimajoista tien varrella. (Kuva: Timo Puhakka)

Koreita rakennuksia venäläisittäin pylväillä varustettuna.

Jotain oli palanut.

Juhlasali. (Kuva: Timo Puhakka)

Raivolassa houkutti vielä käytössä oleva armeijan alue, mutta oli ehkä parempi, että Puhakan veljeksiä ei sinne viety, olisivat saattaneet vielä hulluuksissaan yrittääkin sinne. Niin matka jatkui edelleen etelämmäs Vammelsuun seutuville. Matkalla saimme odotella tasoristeyksessä ohikulkevia junia aikamme. Pienen Vammelsuun tunnetuimpia nähtävyyksiä on varmasti Rakkauden hauta, jonka kerrotaan olleen aikoinaan Kannaksen valokuvatuimpia kohteita. Kerrotaan, että se on leskeksi jääneen aviomiehen muistomonumentti syöpään menehtyneelle vaimolleen. Edelleenkin nähtävää riittää, huvilan raunioita ja hautakivi. Meille suurin nähtävyys on rakkauden haudan vieressä sijaitseva, ruosteen syömä hyppyrimäki.

Hyppyrimäkien ympäri kiertää korkea aita, jonka ali ja yli on vedetty varmuuden vuoksi natolankaa. Kuinka ollakaan se ei estä meidän veljeksiä hinkumasta sisään. Sopiva rako nimittäin löytyy hetken etsimisen jälkeen ja piankos Puhakat olivat aidan toisella puolen. Olin jälleen sillä kannalla, että tästä tuskin mitään hyvää seuraa, joten jäin seuraamaan yllytyshullujen veljesten varovaista hapuamista alhaalta käsin.

Niin askel askeleelta he vain kipusivat ylöspäin. Raput ylös muodostuivat vain kolmesta ruosteensyömästä puolasta, jotka olivat kiinnitettyinä ruosteensyömiin tukirakenteisiin. Toki siellä ylempänä tuuli teki tehtävänsä ja heilutti samalla koko hökötystä. "Pelottaa, mutta pakko on mennä", näin fundeerasi Vellu kiivetessään samalla kun minä mietin, mikä saa isot, perheelliset miehet tekemään niin. No en kai minä ollut monessakaan asiassa pekkaa pahempi, mutta tässää kohtaa minun oli luovutettava. Seurasin alhaalla tilannetta jännittyneenä. Oletin ja odotin pian jostain alhaalta huutoa, kun joku heidät vain huomaisi, olivathan he hylätyssä hyppyrimäessä, korkeammalla ja näkyvämmällä kuin luultavasti kukaan muu Vammelsuussa.

Ruostunut hyppyrimäki Vammelsuussa. (Kuva: Timo Puhakka)

Tilanne alhaalta käsin.

Huipulla maisemat ovat verrattomat. (Kuva: Timo Puhakka)

Korkeammalle meno vaatii melkoista seikkailumieltä. (Kuva: Timo Puhakka)

Mutta niin vain mitään ei kuulunut. Kuin aika olisi pysähtynyt ja he saivat kokea nautintonsa rauhassa. Aikansa tasoilla taiteiltuaan ja olotilaansa fiilisteltyään laskeutuivat he turvallisesti maan tasalle.

Käänsimme katseemme kohti ihmelaitosta, joka oli kenties koko reissun odotetuin kohde. Sen takia, että meillä ei ollut käsitystä siitä, mitä siellä oli tehty. Tiesimme vain, että se oli aikanaan erittäin salainen koelaitos. Se oli erikoisen näköinen rakennelma torneja ja häkkyröitä, joita yhdisti ilmassa kulkevat sähköjohdot. Se sijaitsi kankaisessa mäntymetsässä, jossa aikoinaan asutusta ei ollut lähimainkaan. Moninkertainen piikkilanka-aita oli kiertänyt sitä laajalta alueelta, nyt suuri osa siitä oli ruostunut ja romahtanut. Mystisyyden ilmapiiri leijaili alueella.

Jätimme Skodan kauemmas vartioidulle puomille, sillä mitään selkeää kulkua sinne ei ollut eikä varsinaisesti muutakaan jättöpaikkaa lähietäisyydellä. Kävelimme metsän poikki kohdistaen kulkua älypuhelimen paikantimesta. Aurinko paistoi langettaen mäntyjen pitenevät varjot päällemme. Sitten näimme metsäaukean, jonka keskellä näkyi odottamiamme merkillisiä rakenteita. Saavuimme pari metriä korkean puisen aidan luo, joka oli merkkinä suljetusta alueesta. Tiirailimme rakennuksia ja etsimme aidasta sopivaa rakoa, joka löytyikin melko pian.

Ihmelaitos metsän rajasta. (Kuva: Timo Puhakka)

Lähemmäs emme silti tohtineet, sillä rakennukset olivat verrattain hyväkuntoisia ja niiden keskellä oli Audi parkissa. Muutoin hiljaisen tunnelman keskeytti myös jostain kantautuva koiran räksytys. Niin jatkoimme aidan viertä alueen toiseen päähän, josta metsikön takaa paljastui vielä massiivisempi rakennus.

Massiivinen laboratorio. (Kuva: Timo Puhakka)

Jälkikäteen selvisi, että nämä armeijan salamyhkäiset laitokset liittyivät jotenkin sähkömagneettiseen säteilyyn ja suurjännitteiden mallinnukseen. Tutkimuksen kohteena oli muun muassa, miten eri materiaalit reagoivat korkean jännitteen purkauksiin. Tämä metsän takaa kohoava järkäle oli kai jonkinlainen laboratorio myös. Se oli naamioitu tavalliseksi kerrostaloksi ikkunoineen, mutta kurkistus lasin läpi paljasti sisällä olevan paitsi synkkää, mutta myös avointa tilaa ja erikoisia laitteita.

Kiertelimme kolossia kuin kissa kuumaa puuroa. Lasit olivat kuitenkin ehjiä ja niiden takana lisäksi kalterit. Homma näytti toivottomalta. Ilmeisesti rakennus haluttiin toden teolla pitää suljettuna. Yksi mahdollisuus kuitenkin ilmeni. Yhdeltä laidalta puuttui ikkuna ja kalterit. Vain pari heikosti paikoillaan olevaa lankkua esti sisällepääsyn. Ei liene yllätys, että Vellu oli jo päättänyt mennä sisään, kun minäkin kohdalle ehdin. Rako oli pieni ja jonkun verran sai kiivetä ja taituroida, mutta sinne se vain katosi rakennuksen pimeyteen. Hetken odotettuamme hyppäsimme mekin sisään. 

 Eri muotoisia ja kokoisia esineitä, varaosia kai johonkin suurempaan.

Rakennuksen toisella laidalla on korkeampi tila.

Seuraavalla tasolla tai toisessa kerroksessa.

Sisällä oli viileää, pimeää ja hiljaista. Pyrimme välttämään ylimääräisiä ääniä. Tilanne oli jotenkin aavemainen ja jännittynyt. Tällaista kohdetta ei ole ennen nähty eikä varmasti tulla näkemäänkään. Ilkivallan merkkejä ei näkynyt. Erilaisia sähkötarvikkeita lojui milloin missäkin. Rakennuksen toisella laidalla oli erikoisia telineitä ja avoin, korkea tila, jossa avorappuset ylettyivät aina kattoon asti. Keskellä taas suljetumpi tila, jonka keskellä oli jokin suurempi pyöreä rakennelma, johon oli kiinnitetty mittareita ja muita sähkölaitteita. Ylimpänä oli laaja avoin tila ja nosturi järeampien laitteiden siirtelyä varten.

Keskellä on jonkinlainen isompi pyöreä rakennelma. (Kuva: Timo Puhakka)

Keskellä oleva pyöreä rakennelma ulottuu alas asti. (Kuva: Timo Puhakka)

Siinä riittää pojilla ihmeteltävää.

Nosturin ohjaamosta.

Tunnelma alkoi olla vapautunut, kun rakennus oli lähestulkoon kierretty. Siirryimme vielä alakerran tutkimattomaan kolkkaan, jossa oli pari huonetta, josta löytyi mittaristoja ja koneiden osia. Kävimme keskustelua ja olimme jo lähdössä pois, kun yhtäkkiä kuului kovaäänistä molotusta venäjänkielellä. Ensi alkuun emme olleet varmoja kuuluiko sisältä vai ulkoa. Jähmetyimme paikoillemme pimeään käytävään kuuntelemaan saisimmeko selvää mistä kyse.

Ihmelaitoksen laitteistoa.

Äänensävy ei ollut mitenkään ystävällismielinen - päinvastoin. Kuulimme kuinka ainakin kaksi miestä kävi keskenään keskustelua ja sitten hiljeni. Hetken kuluttua alkoi rymistely. Peltejä paukuteltiin rakennuksen toisessa päässä. Yrittivät kai savustaa meitä ulos luomalla vaikutelman, että liikkuivat rakennuksen sisällä. Emme kuitenkaan niin helppoon langenneet. Hiivin pimeyden turvin lähemmäs sitä avointa ikkunaa Puhakan veljekset perässäni nähdäkseni minkälainen vastaanottokomitea meillä oli vastassa. Olimme hetken kuluttua näköetäisyydellä ainoaan pakoreittiimme, hankalakulkuiseen ikkunaan, josta ulos kömpiminen olisi taatusti hidasta.

Silloin jälleen tuohon aukkoon paukahti isokokoisen näköinen venäläismies mesoamaan, jähmetyimme paikoillemme pimeyteen. Hän ei huomannut meitä pimeässä, vaikka meillä oli häneen suora näköyhteys reilun 10 metrin päässä. Erotin vain aukosta miehen pään ja kirosanan "Bljaat!" raivokkaan sössötyksen keskeltä. Veljekset supisivat keskenään ja kuulin Vellun puhuvan aseesta, vaikka en sellaista kenelläkään nähnyt. Sekunnit ja minuutit kävivät pitkiksi. Veljekset olivat aikeissa antaa periksi ja antautua. Itse olin odottavalla kannalla, mutta en aikonut heitä estääkään eikä äänekkäälle keskustelulle ollut juuri mahdollisuutta. Juuri ratkaisevalla hetkellä miehen pää katosi aukosta. Kuulimme hänen asettelevan lautoja takaisin ikkunaan esteeksi ja pian auton kaasuttavan matkoihinsa.

Mietimme vielä hetken vaihtoehtoja hivuttautuen samalla lähemmäs ainoata pakoreittiä. Olihan mahdollista, että joku heistä jäi kytikseen ulkopuolelle. Vellu kurkkasi ulos ja kun ketään ei näkynyt, oli aika toimia. Ikkunasta ulos ja sassiin! Vellu ensin, sitten minä ja lopuksi Timo. Otin Timon kameran kannettavakseni. Vellu jäi vielä korjailemaan lautoja entisiin asemiinsa, mikä oli jälkikäteen ajatellen hyvin oivallettu. Sitten painettiin pää kolmantena jalkana metsään. Otettiin ns. ritolat. Veljekset keskenään, minä hieman omillani kameravarusteiden kanssa. Syöksyin piikkilanka-aidan välistä saaden kuitenkin verta vuotavan vekin hiusrajan yläpuolelle.

Mäntymetsä ei ollut erityisen suojaisaa, joten juoksimme vielä hyvän matkaa kadotaksemme näkyvistä. Poistuimme isommalta uomalta, jossa meni jokin tien tapainen. Jostain kuului edelleen koiran haukunta. Kuljimme metsän suojassa kuin kaukopartiolaiset ikään. Valmistimme myös vaihtoehtoisia suunnitelmia, mikäli portilla sijaitsevan automme vieressä oltaisiin meitä odottelemassa. Yritin pyyhkiä veristä otsaani puhtaaksi, jottemme näyttäisi epäilyttäviltä. Näimme kuitenkin jo kaukaa, että reitti näytti selvältä. Ja kun autoon päästiin, päätimme ajaa pysähtymättä kauas alueelta.

Ohjelmaa ja kohteita olisi riittänyt vielä Terijokea myöten, mutta pitkästä päivästä ja jännityksestä voipuneina suuntasimme kohti Viipuria. Monenlaiset ajatukset risteilivät päässämme. Oliko tämä yksi naula lisää meidän arkkuun? Oliko auton rekisterinumero otettu ylös? Miten meidän kävisi seuraavana päivänä rajalla? Päivän tapahtumia kerrattiin jälleen Championsissa, jossa veljekset ylen anteliaasti tarjosivat juomat minulle kuten olivat edellisenä iltanakin tehneet. Olinhan jälleen kerran persaukisen asemassa.

Kolmen kopla, matkalla kohti Viipuria.

Linkit:

Luovutettu Karjala: Viimeistä kertaa osa 2

Idän reissut