Viro: Harjumaa osa 2

Päivä 2:

Heräsin Pakrin rantatörmällä Paldiskin niemessä ennen kello 8:a. Komeat merimaisemat lävähtivät silmille heti pakun oven avatessa. Päivä oli valkenemassa kirkkaana. Muutama pilvenriekale taivaalla leijui. Kävin heittämässä vedet. Takaisin palatessa Urbanex Ninja oli jo jalkeilla ja ajeli koneella leukaan noussutta parransänkeä pois. Ei huolenhäivää. Lähtökohdat päivälle olivat siis mitä mainioimmat.

Hyppäsin rattiin, sillä mitään aamupalaa ei ollut eikä sellaiselle ollut heti mitään tarvettakaan. Kovin montaa metriä emme ehtineet edes ajaa, kun hoksasin talon, johon olin kiinnittänyt huomiota jo pari vuotta sitten. Sitä oli tutkittava lähemmin. Heinikon ja ryteikön takana olleelle rakennukselle ei ollut järkevää reittiä. Sellainen kuitenkin löytyi takaa metsäautotien kautta kävellen.

Mikään ihan tavallinen talo se ei ollut. Sisällä oli sali ilmeisesti jollekin sähkölaitteistolle ja päättelimme talon liittyvän jonkinlaiseen radio- tai lähetintoimintaan. Talon katolla oli jonkinlainen tähystyskoppi, mutta tikkaat ja rappuset oli hävinneet. Jonkinlaisella konstailulla sinnekin olisi päässyt, mutta tyydyin vain kohottautumaan luukulle sen verran, että näin vaivoin tilojen olevan siellä mielenkiinnottomia. Alakerrassa oli muutamia kalusteita, tuolia, pöytää ja sen sellaista. Talon päätyyn, oven yläpuolelle oli koristeltu vuosiluku 1950.

Mystinen radiotalo.

Kurkistus sisään.

Kiertelimme myös Paldiskin aina yhtä eksoottista keskusta autolla. Paljon siellä oli potentiaalisia kohteita. Muun muassa massiivinen kulttuuritalo ja muutamia kivitaloja, jotka kaikki olivat edelleen yhtä säpissä ja yhtä hankalasti tavoitettavissa kuin edellisellä kerralla. Ilman toiminnallista tavarasatamaa kaupungin yleisilme olisi varmasti paljon karumpi. Haimme kaupasta hieman juotavaa ja purtavaa. Venäjää kauppatädit pääasiallisesti siellä puhuivat, mutta lyhyt asiointi taisi kohdallani useaan otteeseen venyä peräti kolmikieliseksi aloittaen tervehtimällä viroksi, jatkamalla venäjäksi ja kun kielitaito ei enää riittänyt korvaten puuttuvat sanat suomeksi. Jotenkin aina kaupasta selvittiin hyvässä hengessä ja tarvittavat tuotteet mukana. Sitten jatkoimme ulos kaupungista kohti Rummua, jonne oli noin 20 kilometrin siirtymä.

Paldiskin kulttuuritalo. Hiljaiselta näyttää.

Paldiskissa on runsaasti hylättyjä rakennuksia.

Hieman ennen Rummua poikkesimme Padisen raunioluostarilla. Restauroidun kartanon hoidetussa pihassa nökötti linnamainen luostarin raunio, jota on konservoitu muun muassa asentamalla kattoja suojaksi. Vaikka luostari onkin suosittu turistinähtävyys, on sen pimeät ja kapeat käytävät ihan jänniä ja kiertämisen arvoisia. Myös luostarin torniin pääsi portaita pitkin, jotka eivät ainakaan Suomessa täyttäisi turvallisuusmääräyksiä. Kiipeäminen palkitsi 360 astetta ympäriinsä avautuvilla maisemilla. Myös seuraava kohteemme, Rummun tuhkamäki, näkyi horisontissa.

Padisen luostari.

Tornista näkyy kauas. Horisontissa Rummun tuhkamäki.

Rummun vetovoimaisimpana paikkana voidaan yksiselitteisesti pitää sen lakkautettua vankilaa ja louhosta. Toiminta alkoi jo 1938. Kaivoksesta louhittiin marmoria ja kalkkikiveä. Työvoimana käytettiin tietysti vankeja. Viron itsenäistyessä kaivostoiminta hiipui. Kaivoksen on vähitellen annettu täyttyä vedellä jopa niin hövelisti, että osa kaivoslaitteistosta jäi uppeluksiin. Sittemmin sukeltajat ovat olleet kiitollisia tästä välinpitämättömyydestä jopa niin, että Rummusta on muodostunut kansainvälisesti tunnettu sukelluskohde. Itse vankila suljettiin vasta Joulukuussa 2012, joten sen vieläkin jykevä natolanka-aita, vartiotornit ja rakennukset ovat huomattavasti paremmassa kunnossa kuin vedellä peittyneen louhoksen.

Parin metrin korkuinen liuskekivimuuri kiertää edelleen louhosta. Portti sen sijaan oli auki, mutta siellä oli kuhinaa. Ihmisiä, aivan kuin jossakin tapahtumassa. Halusimme koittaa löytää oman reitin, välttää tuon kuhinan. Ajelimme kuoppaista tietä vesittyneen louhoksen vastarannalle, emmekä varmasti olleet ainoita saman idean saaneita. Siellä muuri rakoili jo, mutta varoituskyltit puhelinnumeroineen olivat sielläkin vastassa. Kurkkasimme alueelle ja päädyimme ajamaan takaisin porteille selvittämään tapahtuman luonnetta.

Rummun louhos vastarannalta.

Siellä oli pari nuorta, tyttö ja poika, myymässä lippuja. Olin varautunut asioimaan niin suomeksi, venäjäksi kuin viroksikin, mutta helpoiten kommunikaatio sujui lopulta englanniksi pojan kanssa. Kävi ilmi, että mitään tapahtumaa ei ollut. Vierailijoita riitti ilmankin ja heiltä kultaiseltakin perittiin 3 euron sisäänpääsy. Kysyin miksi. Vastaus oli ennalta-arvattava. Alueen ylläpito maksaa. En kehdannut enää kysyä, mitä ylläpito käytännössä tarkoitti, sillä rakennuksia se ei ainakaan näyttänyt koskevan. Varmasti vastuukysymykset, onnettomuuden sattuessa, painoivat myös hinnassa. Tietysti maksoimme vaivaiset 3 euron liput, sillä sisälle mielimme ilman turhaa ninjailua tai kiinnijäämisen pelkoa. Truu- eli tosiharrastajat olisivat tietysti käyttäneet ylimääräisen puoli tuntia pusikoissa salaa rymyämiseen päästäkseen alueelle. Ja jotkut suomalaisharrastajat kuulemma näin olivat tehneetkin viikkoa aiemmin jättäen auton hiekkatien varteen sillä seurauksella, että autoon oli murtauduttu ikkuna rikkomalla.

Ajoimme auton tuhkämäen juurelle parkkiin. Siellä oli jo arviolta toistakymmentä autoa valmiiksi. Jokunen Suomen kilvilläkin. Jos autossa on pari tai enemmänkin matkustajia, kertyy Rummusta vastaavalle firmalle 3-eurosia päivän mittaan ihan sievoinen summa. Useimmat alueelle tulijat olivat levittäytyneet viheriäisenä kuultavan järven rannalle, mutta myös sukelluspaikalla oli englantia polottavaa sakkia. Täällä, toisin kuin monissa hylätyissä paikoissa, ei roskia lojunut ympäristössä, mikä lienee sen aiemmin mainitun ylläpidon ansiota.

Rauniot olivat toissijaisia, sillä eniten meitä houkutti vuorimaisen jylhä tuhkamäki, joka oli muodostunut siihen kaivostoiminnan jätteestä. Emme tietenkään olleet ainoita vuorelle kohoajia, mutta saimme kivuta omassa rauhassa. Reittejä oli monta, onnistuimme valitsemaan sen vähiten hankalimman. Rantahiekalta näyttävä aines on kovaa, joten kiipeäminen oli miellyttävää ilman että jalka olisi luisunut tai uponnut siihen.

Liikunta sai veren kiertämään ja pienen pintahien siinä sai auringon paahtaessa, mutta ylhäällä puhalsi vilvoittava tuuli. Maisemat paranivat metri metriltä. Lopulta saimme ihailla niin louhosta, vankilaa kuin Rummun kylääkin lintuperspektiivistä. Näkymät olivat kertakaikkisen majesteettiset ja olosuhteet sellaiset, että siellä olisi viihtynyt pidempäänkin. Se jokseenkin kismittänyt sisäänpääsy, kolme euronen, tuntui lopulta aika vaatimattomalta siihen nähden, mitä Rummulla oli tarjottavaan. Urbanex Ninjakin oli otettu eleistä päätellen.

Jos jossain kannattaa ottaa selfieitä, niin täällä.

Ja tietysti sankarikuvia tuhkamäen valloittajista. (Kuva: Urbanex Ninja)

Rummun keskus.

Aidatun vankilan alueella näkyy myös raunioita.

Louhoksen vesi vihertää näyttävästi.

Eikä homma siihen loppunut, vaikka Rummua esittelevissä kuvissa nähdään yleensä vain valtava jätevuori ja avolouhos hiekkarantoineen. Joko ihmiset ovat tietämättömiä, osaamattomia tai heitä ei vain kiinnosta, mitä kaikkea alueella on tarjottavanaan. Minua taatusti kiinnosti myös vankityövoimalla toimineet tuotantolaitokset rakennuksineen. Niissä riittikin sitten kierreltävää. Ainakin 13 rakennusta oli avoimesti tutkittavissa vankilan vieressä. Vaikka ne olivatkin täysin raunioina, oli alueen laajuus jälleen häkellyttävää. Asfaltin rikkoutuneista raoista ja teollisuushallien lohjenneista lattioista puski jo puiden taimet hyvää vauhtia. Keskellä tietä päivystävä rusakko luikki karkuun. Lokit parveilivat levottomasti kattojen päällä, sillä olimme astuneet nyt heidän valtakuntaansa. Tyhjiä ja autioituneita kujia kulkiessa mieli sukeltaa tahtomattaankin dystooppisiin sfääreihin. Kaltaiseni tavan tallaajakin voi kuvitella olevansa suurempikin seikkailija, kun puitteet ovat kohdillaan. Jumankauta mikä fiilis!

Autioitunut teollisuusalue.

(Kuva: Urbanex Ninja)

Liikuimme aivan yksin autioituneella tehdasalueella. Vasta aivan perällä vastaamme kävelivät mies ja nainen, jotka taisivat olla paikallisia. Erään tehtaan katolta urkimme myös suljetun vankilan puolta. Sinnekään sisäänpääsy ei olisi ollut mahdoton homma. Sisäänpääsyä suurempi ongelma lienee maasturilla aluetta kiertävä vartija ja sen saksanpaimenkoira, joka jolkotteli vapaana auton edellä. Oliko kierros sattumaa vai olivatko lähteneet liikkeelle meidän pelottaessa lokit taivaalle levottomasti kaartelemaan, sitä en tiedä. Tästä syystä vankila sai jäädä meidän osalta. Olen kyllä kuullut tarinoita kanssaharrastajilta, että siellä on tullut yölläkin äkkilähtö. Ilmeisesti jotain bisnestä siellä vielä tehdään eikä asiattomia vieraita katsota hyvällä.

Siellä ne ovat, koira ja vartija maasturissaan.

Vankilan suoja-aidat ovat pääosin hyvässä kunnossa edelleen.

Useamman tunnin seikkailu Rummun louhos- ja vankila-alueella tuli päätökseen. Kello oli 15:n paikkeilla. Olimme käyneet kaiken läpi vankilaa ja vedenalaisia kohteita lukuunottamatta. Kierros oli vienyt meistä mehut ja levähdimme ansaitusti autolla juomatankaten ja jotain pientä mutustellen. Se oli kaikki sen kolmen euron arvoista ja enemmänkin, minkä pääsylippuun uhrasimme.

Ajoimme portista ulos suoraan tien toiselle puolen parkkiin, sillä siinä oli vielä yksi autioitunut kerrostalo ja vähän matkan päässä lisääkin. Urbanex Ninjaa se ei enää jaksanut kiinnostaa, joten kehotin häntä jäämään autoon lepäämään. Itse olin edellisestä kohteesta voimaantunut ja täynnä hyvää fiilistä, joten kävin nopeasti talon läpi. Sen verran tylsä kokemus se kuitenkin oli, ettei siitä sen enempää. Urbanex Ninjan torkut jäivät täten vähälle.

Rummun kylällä ankeus sen kuin jatkuu.

Rummun lähistöllä sijaitsee Ämarin neuvostoaikaan perustettu lentotukikohta, joka on edelleen täysin käytössä. Sinne ei ole asiaa, mutta Ämarin kylä vaikutti kiinnostavalta pikkukylältä, jota olisi ehkä kannattanut huolellisemminkin suhata läpi. Me ajoimme kylän laidalle katsomaan menehtyneiden MIG- ja Sukhoi-lentäjien hautausmaata. Erikoista kyseisessä paikassa oli se, että hautakivet olivat osittain tehty hävittäjien osista. Neuvostoliiton lentäjäsankareiden kuvat ovat painettu siivenpalasiin. Miehet olivat menehtyneet palveluksessa. Kylän väestö koostuu luultavasti edelleen entisistä neuvostosotilaista ja heidän perheistään. Hautausmaan lähistöllä on myös pari auton- ja talonraatoa. Erikoislaatuinen pisto kaikkiaan.

Sankarilentäjien hautausmaa Ämarissa.

Hautakivet hakevat vertaisiaan.

Punatähdillä varustettuja tavanomaisempia hautoja.

Hylätty neukkukuormuri GAZ 51 hautausmaan vieressä.

Suuntasimme seuraavaksi itään päin. Olin jostain bongannut hylätyn radioasema, jota myös suomalaiset Abandoned Nordicin jäsenet ja netistä löytyvän kuvamateriaalin perusteella monet muutkin olivat käyneet kuvaamassa. Rakennus on 1950-luvun taitteesta. Jatko-osa sille rakennettiin reilu 20 vuotta myöhemmin. Asema suljettiin ennen vuosituhannen vaihdetta, mutta ilmeisesti siellä on pidetty radiomuseota senkin jälkeen. Tietoa löytyy ihan intterwepistä enemmänkin, mutta google kääntäjän tulokset on sen verran epämääräisiä, etten niitä uskalla tähän enempää siteerata.

Jätimme auton tien laitaan ja saavuimme jämäkän näköiselle portille, joka näytti olevan kiinni. Olimme jo etsimässä vaihtoehtoista reittiä, kunnes tarkempi silmäily paljasti lukon olevan pois paikaltaan. Ketään ei näkynyt missään, joten saimme kiertää rakennuksia vapaasti.

Kesken vierailumme jähmetyin kuitenkin etupihalle lehtien suojaan, sillä kuulin askeleita portin suunnasta. Olimme saamassa seuraa. Tuntui uskomattomalta, ettei näin komeasta rakennuksesta kukaan enää halunnut pitää huolta, joten oletin jonkun naapurivahdin tulevan katsomaan millä asialla olimme. Huoli vaihtui nopeasti huojennukseksi, sillä saapujat olivat vain pari paikallista teinityttöä pyörinensä. Mitään suojeltavaa rakennuksessa ei muutenkaan ollut, sillä sisätiloiltaan se oli tyhjä. Meistä välittämättä teinit alkoivat soittaa jotain amerikkalaisräppiä kovalla volyymillä rakennusten sisällä. Jotenkin tuli sellainen fiilis, että arvostus rakennusta kohtaan heillä oli täysi nolla. Rakennusten sisään oli myös tuherrettu kaikenlaista graffitintynkää ja nimeä, vaikkei sitä esimerkiksi Abandoned Nordicin kuvista käykään ilmi. Eli missään nimessä koskemattomasta paikasta ei voinut puhua. Uhmakas räppi ei kuitenkaan sopinut taustamusaksi meikäläisen fiilistelyille, joten kun Urbanex Ninja oli saanut kuvauksensa suoritettua, häivyimme paikalta räpin säestämänä.

Portti on kiinni, mutta lukitsematon.

Radioaseman julkisivu on näyttävä.

Sama takapuolelta.

Sisätiloja koristaa ruutulattiat.

Hylätyn rakennuksen kolkkoa estetiikkaa.

Avara sali toisessa kerroksessa.

Neukkulogoa katonrajassa.

Loppupäivän olisi voinut käyttää pelkkään siirtymiseenkin seuraavalle isommalle kohdekeskittymälle, mutta maisemien seuraaminen ja eri paikkojen näkeminen oli koko homman suola - eivät pelkät hylätyt rakennukset, vaikka kuvakavalkaadimme niistä pääasiassa koostuukin.

Matkan varrella oli paljon pientä ihmeteltävää ja pyrimme valikoimaan kiinnostavimmat niistä. Ensin kuitenkin päätimme päivällistää. Minun teki pizzaa mieli ja sitä myös saimme. Pysähdyimme Sauen kaupungissa reilun 20 kilometrin päässä Tallinnassa Peetris pizzalla. Otin vegetarianan ja Urbanex Ninja kinkkupizzan. Nälkään nähden se olisi voinut maistua paremmaltakin, silä fiilis jäi keskiverroksi. Lämmin ruoka ja tauko teki silti hyvää. Pisto Sauessa ei muuten ollut mitenkään mieleenpainuva kokemus.

Sen sijaan Nõmmen laaja sairaala-alue jäi mieleen ylväistä rakennuksista ja ihanteellisesta, puistomaisesta ympäristöstään. Jos muuttaisin Tallinnaan, voisin kuvitella viihtyväni juuri siellä. Toki siellä oli pari parantolaa tyhjilläänkin, mutta niin perusteellisesti rakennukset oli tilkitty, ettei ikkunoista tai ovista ollut toivoakaan päästä sisään ilman avaimia. Myös pallokamera seurasi herkeämättä liikkeitämme alueella, joten vilkutin vartijoille ja kohteille hyvästit.

Nõmmen sairaala-alueella on edelleen toimintaa.

Vastapäätä on suurehko hylätty sairaala.

Sivummalla vielä toinen. Ovet tiukasti säpissä.

Jatkoimme Tallinnan esikaupunkialueilla kohde itää tullen jo puretun vedenpuhdistamon tontille. Houkuttimena toimi sen säästyneet kaksoistornit, mutta niissäkään ei lopulta kovin paljon nähtävää ollut. Ne oli poltettu jo ajat sitten. Lähinnä vain tiilikuoret olivat jäljellä.

Torninjäänteet teollisuusalueen laidalla.

Reissun toinen vesiputous oli sitten Jägalassa. Viron leveimmäksi mitattu vesiputous on lähes 8 metriä korkea ja yli 50 metriä leveä. Lähistöllä oli myöskin joissain UE-piireissä palvotun Andrei Starkovskin elokuvan Stalkerin kuvauspaikka, Jägala Joan voimalaitos. Minuun tuo elokuva ei tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta. Ei ainakaan siinä määrin, että evääni sen takiani olisin siihen suuntaan liikuttanut. Toisekseen ennen raunioitunut vesivoimala oli käsittääkseni nykyään siistitty käyttökelpoiseksi.

Viron levein vesiputous Jägalassa.

Niinpä suuntasimme vielä idemmäs metsästämään auringonlaskua ja sopivaa yöpymispaikkaa Lahemaan kansallispuiston suunnalta. Ohitimme rannikolla sijaitsevan idyllisen näköisen pienen kaupungin jatkaen kohden niemen kärkeä.

Rantaa myötäilevää tietä pitkin ajellessa alkoi vähitellen valjeta se, miksi täällä oltiin. Raunioita ja hylättyjä taloja alkoi vilisemään niin rannan kuin metsän puolella. Niin teki mieli pysähtyä jokaisen röttelön kohdalla. Vähitellen Urbanex Ninjakin havahtui eikä enää komean portin ohi tohdittu ajaa, mielenkiinto otti meissä vallan.

Houkutteleva portti. Jotain kujan päässä pilkottaa.

Kasvillisuuden ympäröimä pitkä rakennus.

Sitä on jatkettu.

Pitkä ja monikerroksinen rakennus rannan tuntumassa oli erikoisen houkutteleva, mutta koska aurinko oli jo lähes laskeutunut taivaanrannan taa, päätimme jättää kohteen seuraavaan päivään. Niin lyhyen ajomatkan jälkeen saavuimme niemen kärkeen, jonka aurinko oli värjännyt oranssin eri sävyillä. Siellä meitä odotti esteetön merinäköala, jonka kruunasi Neuvostoliiton raunioitunut rajavartiotorni. Ei muuta kuin auto parkkiin ja pian molemmat meistä juoksivat maanisesti ympäri rantaa yrittäen löytää mahdollisimman upeita kuvakulmia niin auringonlaskusta kuin tuosta autiotornista.

Hylätty rajavartiotorni Suomenlahden rannassa.

Auringon painuttua mailleen, vetäydyimme autoon pitkäkseen eikä unta tarvinnut kauaa odotella.

Linkit:

Viro: Harjumaa osa 3

Idän reissut