perjantai 26. lokakuuta 2018

Viro: Harjumaa osa 3



Päivä 3:

Heräsin luonnostani kohtalaisen aikaisin aamusta. Herätyskelloja en tarvinnut, sillä tietoisuus ympärillä olevista seikkailuista sai minut reissussa aina jalkeille ennen aikojani. Vaikka oli varhainen aamu, kesäkuinen aurinko oli jo noussut kohtalaisen korkealle. Annoin Urbanex Ninjan lepäillä ja lähdin kävelymatkan etäisyydellä olevaa kalankasvattamoa tutkimaan, jonka Urbanex Ninja oli jo edellisenä iltana todennut olevan tyhjillään. Sen pääportti oli kiinni ja vartiointiliikkeen tarra oli näkyvästi esillä. Rakennukset olivat silti selkeästi vailla suurempaa käyttöä. Kaikki oli, vanhaa laulua mukaillen, ihanasti rempallaan. Asfaltin raot puskivat heinää ja korroosio tunkeutunut laitoksen metalliosiin.


Kalankasvattamon portti oli kiinni ja lukittu.
Lähdin kiertämään laitosta rannan kautta, mutta sain heti pian seuraa kahdesta miehestä, jotka saapuivat lujaa pakettiautolla pysäköiden portin ulkopuolelle. En kehdannut suoraan harppoa kalankasvattamon pihalle, vaan jäin notkumaan sijoilleni pienelle sillalle ja katsomaan, mitä he aikoivat. Morjenstin heille tere ja sain saman vastauksen takaisin. Vähän kulmien alta he minua pälyilivät, mutta eipä heitä oleskeluni paljon tuntunut häiritsevän. Heillä oli vene sillan alla ja sinne he lastasivat kalastusvälineitään ja olivat muutamassa minuutissa merellä. Kun he olivat silmänkantamattomissa, luikahdin vääntyneen aidan välistä kalankasvattamon pihalle.

Kalastajien vene sillan alla.

Piha oli odotetusti autio ja ihastuttavan vandalisoimaton. Tarkemmin ottaen mitään ilkivallan merkkejä ei näkynyt. Sellaiselle on yleensä myös syynsä, mikä sai tietysti minut samalla vähän varuilleni. Vaikka syrjässä oltiin, niin tuholaiset löytävät aina kohteensa ennemmin tai myöhemmin. Rakennusten ovet olivat pääosin suljetut, mutta ainakin yhden hallin ovet repsottivat auki. Sisällä oli jotain laitteistoa ja rehukärry. Myös pihalla lojui monenlaisia kärryjä rapistumassa.





Perimmäisen rakennuskeskittymän pienelle sisäpihalle tallustellessani olin saada paskahalvauksen. Koira alkoi raivokkaasti haukkua ihan vieressäni, mutta mitään ei näkynyt vaikka kuinka päätäni pyörittelin. Pian tajusin, että ääni kantautui tyhjästä teollisuushallista, jonne se oli suljettu vahtikoiran virkaa toimittamaan. Paskamaisen kuihduttava homma, jota en soisi millekään elävälle olennolle. Sellaisen pitäisi olla laitonta. En kuitenkaan jäänyt pohtimaan tuota kurjaa kohtaloa enempää, sillä tilanteesta oli päästävä irtaantumaan mahdollisimman pian vihaisen omistajan tai sen apulaisen varalta. Otin jalat alleni. Kenties hän asui siinä lähellä. Sillalla vastaan tulikin pieni joukko vanhuksia. Hiljensin vauhtia kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja tervehdin heitä ystävällisesti. Hetimiten tajusin heidän olevan vain kaltaisiani uteliaita turisteja. Vain kiinnostuksen kohteet olivat erilaiset. He jatkoivat kävelyään rannanmyötäisesti.

Koira se jaksoi jatkaa läyskytystään vielä tullessani takaisin autolle. Läyskytys kantautui taatusti aina läheiseen kylään asti. Urbanex Ninja oli jo jalkeilla ja katseli aavaa merta takakontistansa. Mainitsin hänelle tapahtuneesta, joten into kalankasvattamon uusintatutkimuksiin lässähti hänelläkin. Idyllinen lokaatio ei kuitenkaan hoputtanut jatkamaan matkaa. Pakkasimme vetelästi kamppeemme ja pälyilimme vielä hetken upeita maisemia. Koira jäi jatkamaan väsymätöntä konserttiaan jättäessäme niemenkärjen.

Viiden tähden yöpaikkamme.

Palasimme eilisiltaiselle kohteelle. Päivänvalossa kuvien räpsiminen ja paikkojen koluaminen on aina helpompaa. Toki ei niinkään tunnelmallista. Tämä oli kuitenkin sen laatuinen paikka, josta halusi saada lisää selvyyttä. Rakennus oli osa sotilastukikohtaa, jota alettiin rakentaa seudulle 1950-luvun puolivälin paikkeilla. Koko Haran lahtihan oli vahvasti militarisoitu. Vastarannalla sijaitsi kuulu sukellusvenetukikohta, jossa piipahdimme Danielin kanssa pari vuotta sitten. Käsittääkseni sielläkin on tätä nykyä lipunmyyntikoju. Täällä sellaista ei onneksi vielä ollut eikä tämä totta puhuen ollut niin uniikki kohteenakaan. Ei ollut ristin sielua. Sen verran rakennusta oli kuitenkin töhritty ja vandalisoitu, ettei sekään ihan huomiotta ollut jäänyt.

Aloitimme pitkän rakennuksen uudistetusta päästä, jota oli korotettu peräti 4-kerroksiseksi. Muutoin rakennus oli toimi pääosin kahdessa kerroksessa lukuunottamatta katolle sijoitettuja tähystyspaikkoja - tai siltä ne ainakin näyttivät. Tarkkaa tietoa rakennuksen käyttötarkoitukesta ei ollut, mutta huhuja liikkui monenlaisia: vartiointiasema, tutkimuskeskus, koulutuskeskus, venäläisten sotilaiden majapaikka. Totuus varmaan lienee jossain näiden välimaastossa, sillä emme löytäneet rakennuksesta juurikaan mitään historiaan viittaavaa ja netin "tietolähteet" oli jätettävä omaan arvoonsa.

Rakennuksen pohjoispääty on nelikerroksinen.

Katolle oli päästävä. (Kuva: Urbanex Ninja)

Sisätiloja oli moukaroitu.

Käytävät olivat pitkiä.

Äänisuojattu ovi.

Päärakennuksen lisäksi puolen kilometrin sisään mahtui kokonainen kasarmikylä koostuen lähes 30 rakennuksesta. Kylä oli jakautunut kahteen. Toisella puolen oli seitsemisen asuinkerrostaloa ja pari koulua. Toisella puolen piikkilanka-aidoin suljettu asevoimien alue. Niiden välissä sitten urheilu- ja leikkikenttä. Aloitimme asuinalueesta. Kerrostalot olivat sisällöllisesti mielenkiinnottoman oloisia. Emme käyneet kuin toista hieman läpi.

Osa taloista on vielä asuttuja.

Etummaiset ovat täysin hylättyjä.


Kujan perimmäisin rakennus oli ehdottomasti mielenkiintoisin. Ulkoapäin vaatimaton talo oli lasten koulu. Se oli sisällöllisesti kiinnostava lähinnä propagandististen seinämaalausten vuoksi. Tässä sotilaskylässä, jos missä, muokattiin lapsista ja nuorista kunnollisia sosialisteja ja Neuvostoliiton ylpeitä kansalaisia.

Liikuntasali toimi myös elokuvateatterina tarkoin valituille filmeille.

Toimeliaat ja etevät neuvostokansalaiset hymyssä suin.

Sosialistiset neuvostokansat tanssivat tasa-arvoisesti sulassa sovussa.
Kylän toisella laidalla sijaitsi piikkilanka-aidoin varjeltu sotilasalue vahtikoppeineen. Sen verran kauan alue on ehtinyt olla vailla käyttöä, että rakennuksista, niiden katoista tai piikkilanka-aidastakaan ei paljon ollut jäljellä. Koko alue oli täysin villiintynyt eikä minkäänlaista toimintaa alueella enää esiintynyt. Osa rakennuksista oli keinotekoisten kumpareiden maastoamia, ilmeisesti räjähdevarastoja.



(Kuva: Urbanex Ninja)




Taaimmaisena oli isohko lämpölaitos. Sen takaa kuului jotain älämölöä, joten hiippailimme varoen lähemmäksi. Älämölö paljastui radion pauhannaksi, joka tuli pöheikön suojissa sijaitsevalta mökkialueelta. Lämpölaitos oli kurjan näköinen murju, jonka sisätiloissa oli avara halli täynnä tiilimurskaa.

Sotilaskylän hylätty lämpölaitos.


Vaikka lämpökeskus olikin kylmillään, lämpöä riitti. Vain perässä inisevät hyttyset estivät riisumasta pitkähihaista päältä. Kylässä olisi voinut kierrellä vielä enemmänkin, mutta rakennukset olivat niin pitkälle raunioitumisen tilassa, että mielenkiintoa perinpohjaisille tutkimuksille ei meillä riittänyt. Kello oli kiirinyt jo yli puolenpäivän ja illansuussa lähtevä lautta pakotti meidät aloittamaan paluun kohti Tallinnaa.

Ajelimme kansallispuiston läpi takaisin päätielle. Tienvarren myymälästä haettiin vähän juotavaa, sillä mukana tuomamme vesivaramme oli käytetty. Lämpöä oli riittänyt koko matkan ja nesteytyksestä oli pidettävä huolta, jotta jaksaisimme rutistaa täysillä loppuun saakka. Nälkä ei niinkään vaivannut, vaikkemme juuri mitään olleet syöneetkään.

Matkan varrella oli lisäksi ehkä se eniten odottamani kohde. Vanha kaivos. Kaivoksessa aloitettiin louhimaan fosforiittia 1920-luvun alussa, mutta tulipalon seurauksena kaivos suljettiin seuraavan vuosikymmenen lopulla ja fosforiteollisuus siirtyi Tallinnan lähelle Maarduun. Teollisuusrakennuksen rauniot ovat edelleen olemassa samoin kuin matalat tunnelit. Tunneleilla on mittaa muutamia satoja metrejä. Kerrotaan, että lepakot horrostavat niissä.

Saavuimme soratietä alueelle, jonka vierellä kohosi viidakkomainen jyrkänne. Autosta noustessa tunnelmaa vahvisti lukemattomien lintujen visertely ja raakkuminen. Rehevä kasvusto oli osin peittänyt teollisuusrakennuksen raunion. Sen takaa nousi polku ylös jyrkännettä. Vaikka nousua ei kovin paljoa ehtinytkään tulla, kihosi hiki pintaan pitkähihaisessa.

Jalostamon rauniot.



Vastapainoksi saavuimme tunnelin suulle, josta hönki viileää ilmaa. Kaivoimme valaisimet esille, sillä tunneleissa oli alkua lukuunottamatta pilkkopimeää. Korkeutta tunnelilla oli maksimissaan parisen metriä, sillä 185 senttisen runkoni suoristaminen täyteen mittaansa onnistui vain harvassa kohtaa. Tunneli haarautui heti alussa kahteen suuntaan. Tunnelin pohja oli toisaalla osittain vedenpeittämä, mutta eteenpäin pääsi kuivin jaloin hyppelemällä pahimpien paikkojen yli. Lepakoista ei ollut tietoakaan, mutta parit sammakot vipelsivät karkuun edestämme.

Tunneli haarautui jälleen. Nyt sivulle kääntyvä haara oli silminkantamattomiin vesittynyt. Jatkoimme siten kuivempaa tunnelia edemmäs. Viileys helli mukavasti, mutta kumarassa kävely piti lämpöä yllä. Mitä pidemmälle tunnelia etenimme, sitä matalammaksi ja rankemmaksi se myös kävi. Lopulta tunneli muuttui niin ahtaaksi, että konttasimme tiukimpia kohtia päästäksemme eteenpäin. Homma alkoi tuntua järjettömältä viimeistään siinä vaiheessa, kun huomasimme katosta romahtaneen ainesta maahan. Emme olleet erityisen huolissamme sortumisvaarasta, mutta yhä kapeneva tunneli ei liennyt enää vaivan eikä riskin arvoinen.

Kaivoksen suuaukko.

Parhaimmillaan kaivostunnelissa on korkeutta jopa 2 metriä.

Vedellä osittain täyttynyt tunnelinhaara.

Päätimme kokeilla vielä luolan suuaukolta katsoen toista suuntaa. Se oli alusta kuiva, mutta pidemmälle mennessä vesittynyt enemmissä määrin. Kuljimme niin pitkälle kuin lyhytvartisissa kengissä kärsi. Kenkäni tosin olivat jo hörpänneet vettä, mutta ennen pitkää saappaita olisi tarvittu. Minulla oli autossa pari tällaisia tapauksia varten, mutta niin houkuttelevilta tunnelit eivät vaikuttaneet, että olisin hakenut ne sieltä. Olimme nähneet tarpeeksi.

Tunneli jatkuu pidemmälle kuin raaskimme kulkea.

Ajoimme rannikon myötäisesti pikkuteitä kohti Tallinnaa, sillä päätien maisemat oli jo nähty eivätkä ne pahemmin puhutelleet. Vaikka mitään seikkailunnälkää herättävää emme sattumoisin nähneetkään - satama-alueella sijaitsevia siiloja lukuunottamatta, niin komeasti kumpuilevaa seutua oli Tallinnan itäpuoli. Maisemat alkoivat näyttää jälleen tutulta tasaisessa Lasnamäessä, jonka Prismasta haimme jotain kotiinviemistä.

Ostokset saatiin tehdä rauhassa, sillä tällä kertaa kiirettä ei ollut. Se oli mukavaa ja suorastaan harvinaista niillä roadtripeillä, joita itse olen ideoinut. Toki tällaisia tilanteita varten olin aina varustautunut niin sanotuilla vaihtoehto- tai extrakohteilla, joita voitaisiin kierrellä tilaisuuden salliessa. Tylsää hetkeä ei siten ehtisi tulla. Laivan lähtö oli 18:30 ja meillä oli pari tuntia aikaa vielä käytettävissä.

Niin menimme Urbanex Ninjan ehdotuksesta Lentosataman (Lennusadam) nurkille etsimään hylättyä laivaa, jonka hän oli siellä joskus nähnyt. Käppäilimme pitkää laituria pälyillen mahdollisia laivanraatoja, mutta romulaivat olivat yhtä lukuunottamatta siirretty maisemaa rumentamasta. Ja se ainoa ruosteensyömä oli laiturin päässä aidalla eristetyllä osalla.

Patarei ja Linnahall, Tallinnan kiehtovimpia mestoja.

Ei pelkästään laituria ollut siistitty vaan koko Lennusadam ja sitä ympäröivä Kalamaja on käynyt läpi viime vuosina suuria muutoksia. Uudisrakennukset näyttävät vielä kiehtovalta vanhojen hallinröttelöiden seassa, sillä kontrasti rakennusten välillä on häkellyttävän suuri. Muutoksen tuulet puhaltavat siellä kuitenkin vääjäämättä. Patarein muuri vartiotorneineen merenpuolelta on purettu kokonaan, piha on siistitty ja ihmisiä vilisee joka puolella. Ennen suljetut satamat ovat tänä päivänä avointa aluetta. Onkohan ensi kerralla enää mitään jännää jäljellä?

Telakkahalli on avoinna.

Kalamajan teollisuusrakennukset ovat saamassa uutta käyttöä.

Nyt on ehkä vielä parasta aikaa käydä tutkimassa vanhan maailman jäänteitä, sillä alueen luonne ja tunnelma muuttuu jatkuvasti. Jos minulta kysytään, jännästä turvallisempaan ja samalla tylsempään suuntaan. Köyhälistön alueesta varakkaiden alueeksi. Painopiste periferiasta keskusmaiseksi, jos puhutaan Esoteerisen maantieteen termein. Onneksi kuitenkaan kaikkea vanhaa ei aiota purkaa. Osa rakennuksista näyttää jäävän niin sanotusti muistomerkiksi alueen historiasta. Tosin ainoa mikä niistä luultavasti tulee säästymään on seinät, sillä kuten ajan hengen mukaan kaikki muu modernisoidaan maksajan tarpeiden mukaan. Se on ehkä niiden ainoa tapa selviytyä puretuksi tulemisen sijaan edes jossain muodossa. Jos olisi halunnut dokumentoida meneillä olevaa muutosta ja nähdä kaiken urbaania löytöretkeilijää kiinnostavan, olisi pitänyt käydä täällä useammin. Vähintään kerran tai pari vuodessa.

Yritetiin vielä seikkailun saralla jotain pientä. Telakan halli oli kutsuvasti avoinna, mutta kauempana ukko töllisteli meitä vartiokopista niin hartaasti, että luovuimme ajatuksesta käydä sisällä. Periaatteessa sehän oli vain tyhjä halli. Remontin alla oli monia rakennuksia, jonne olisi voinut päästä sisään, sillä oli sunnuntai ja työmiehet vapaalla. Mutta näkemättä jäivät tällä erää. Rakennuksiin jätetyt työkalut ja -koneet nostivat kynnystä sisäänmenoon. Mikäli vartija sattuisi yhyttämään paikalta, olisi seliteltävää tuplasti enemmän. Näin reissun loppusuoralla se ei enää tuntunut riskin arvoiselta.

Tehdas kunnostuksen alla.
Jotain sentään tavoitettiin vielä seikkailun saralla. Nimittäin aiemmin muureilla varjellun tehtaan muurit olivat poissa ja sinne ylettyi nyt yleinen katuverkosto. Sieltä pihan perältä paljastui väestönsuoja. Eikä mikään vähäisen näköinen. Rinteeseen oli upotettu jykevän näköinen ovi, jonka päälle asetettu heppoinen levy jostain syystä. Itse ovi oli iloksemme rakosellaan ja levyä siirtämällä sisään oli mahdollisuus päästä. Uteliaisuuteni sai minusta vallan, joten luikahdin sisään. Urbanex Ninja tyytyi jäämään ulos ja varmistamaan, että pääsen uloskin.

Ovensuussa sieraimiini tunkeutui pilaantuneen lihan löyhkä, mikä hieman nosti pulssia. Kärpäset pörräilivät villisti, kun askel askeleelta kävelin edemmäs. Monenlaista senkin pienen hetken aikana ehti käydä mielessä, mutta selitys löytyi nopeasti. Siellä todella oli lihaa rasioissa, jotka oli jätetty sisäpuolelle mitä ilmeisimmin ruoaksi kodittomia kissoja tai koiria varten. Ei sen kummempaa. Toki edelleen jännitin sitä, mikäli sisällä olisi näitä mahdollisesti pelokkaita eläimiä, jotka saattaisivat kokea minut uhkana. Niin pimeää siellä oli kuitenkin, ettei ilman valaisinta siellä olisi edes kissa nähnyt eteensä.

Kiersin väestönsuojaa kohtalaisen ripeään tahtiin. Aikaa pitkille valotuksille ja kameran asetteluille oli niukanlaisesti, joten jätin koko kuvaamisen välistä. Vaikka mitään ei oltu rikottu ja kalusteitakin oli, niin mitään ennennäkemätöntä se ei ollut. Vihreitä sävyjä oli paljon, sen muistan. Oikein sellaista neukkutyyliä se oli useamman huoneen verran. Ihan kelpo paikka siis silti.

Palasimme takaisin Lennusadamalle, jossa automme oli parkissa. Lennusadaman lentokonehangaari oli siis kunnostettu merimuseoksi. Sen sisällä oli kahvila, jonka terassilla Urbanex Ninja nautti kahvit. Vastapäätä on myös rakennuksen luuranko, jonka pihamaalla oli jokunen vuosi sitten enemmänkin armeijan kalustoa aina tankeista lähtien. Enää oli vain pari perävaunua jäljellä, joista toisen sisällä oli jotain radiokamaa. Sekin rakennus oli riisuttu niin, että vain lattiat ja seinät olivat enää pystyssä. Hieno rakennus se silti oli, joten toivottavasti se restauroidaan arvokkaasti uudelleen.

Rakennuksen kuori Lennusadamaa vastapäätä.

Kello oli ihmetellessä tikittänyt siihen pisteeseen, että meidän oli aika siirtyä laivaan ja kotimatkalle. Harjumaata oli kierretty mielestäni kiitettävästi kolmen päivän aikana. Löydettiin paljon uutta ja jännää alueilta, joiden parhaat palat piti olla jo nähdyt. Urbanex Ninja oli tyytyväinen reissun antiin ja minä olin tyytyväinen siihen kuinka vaivatonta yhteisreissaaminen oli. Viro oli kolmatta kertaa näyttänyt parastaan. Mikä hulluinta näiden reissujen aikana, ei oltu kierretty kuin oikeastaan vain pohjois-Viroa idästä länteen ja kaikkea siltä väliltä. Toki Viron asutus on nimenomaan pohjoisrannikolle painottunut kuten kohteetkin, joten saattaa olla, että seuraava reissu tehdään etelämmäs tai johonkin toiseen maahan. Mutta se on taas uuden tarinan paikka sitten se.


Linkit:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti