Linkit: UE-dokumentit

Urban explorationia käsitteleviä dokumentteja on muutamia olemassa, mutta Syrjäseudun ylläpitoa monikaan niistä ei ole vakuuttanut. Keräsin tähän lukijoiden iloksi muutaman parhaimmistosta:

Crack The Surface on 2-osainen dokumentti, joka keskittyy pääasiassa muutaman urbaanin löytöretkeilijän haastattelemiseen rikastaen sitä pienillä toimintakohtauksilla. Ensimmäisessä osassa haastatellaan eurooppalaisia harrastajia ja toisessa amerikkalaisia.

Crack The Surface - Episode I

Crack The Surface - Episode II

Syrjäseudun ylläpidon mielestä ylivoimaisesti parasta koskaan videolla nähtyä dokumentoitua toimintamateriaalia edustaa parivaljakko ohjaaja-kuvaaja Andrew Wonderin ja "urbaanin historioitsijan" Steve Duncanin seikaillut New Yorkin maanalaisessa tunnelien verkostossa. Steve Duncan on karismaattinen mallikuva urbaanista löytöretkeilijästä, jonka innostus harrastusta kohtaan tarttuu myös katsojaansa. Undercity on dokumentti, jota ei kannata missata.

Undercity (New York)

Samat herrat löytyvät myös Youtubesta valloittamassa Las Vegasia. Tunnelma on yhtä käsinkosketeltavaa.

Undercity: Las Vegas (3 osaa)
Part 1 , Part 2 , Part 3

Vanhempaa materiaalia edustaa 2007 julkaistu Urban Explorers: Into The Darkness, joka on 86 minuuttinen katsaus harrastajien maailmaan. Nimekäs dokumentti oli Syrjäseudun ylläpidolle pienoinen pettymys.

Urban Explorers: Into The Darkness

Valitettavasti dokumentteja yhdistää vahva painotus UE:n varjopuoliin: luvattomuuteen ja suuriin riskeihin kuten metrotunneleissa juoksemiseen. Ei ihme, että harrastus on huonossa maineessa Atlantin tuolla puolen. Suomessa tällaista kutsuttaisiin infiltraatioksi ja metrotunneleita todella HC-kohteeksi. Jännittävyydestään huolimatta dokumentit ei tarjoa koko kuvaa harrastuksen luonteesta. Etenkin Suomessa todellisuus on paljolti jotain muuta ja UE pääasiassa hylättyjen rakennelmien tutkimista. Valitettavasti, vai pitäisikö sanoa onneksi, suomalaisittain vastaavaa dokumentaarista materiaalia ei ole.

Toiminta kohteilla

Varjoissa piileskelyä ja aidan yli kiipeämistä vai avointa tepastelua kamera kourassa? Aloitteleva urban explorer miettii järkevintä lähestymistapaa kohteelle. Pitäisikö pukeutua mustiin vai vedänkö farkut ja lenkkarit jalkaan? Valmistautumiseen kannattaa panostaa. Se miten kohteeseen mennään ja miten siellä toimitaan voi helposti pilata nautinnolliseksi tarkoitetun kokemuksen. Ilkivaltaa kokeneilla tai sen uhanalla elävillä kohteilla on erityinen huomioarvo sivullisten silmissä. Siksi UE-harrastajan kannattaa kiinnittää huomio niin muiden kuin omaan käytökseensä.

Joskus sisääntymisvaihtoehtoja ei ole kuin vain yksi ja hankala. (Kuva: Heikki)

Urbaanit löytöretkeilijät suosivat matalaa profiilia. Kohteiden epämääräisyyden vuoksi toiminnan on hyvä olla hillittyä. Varjoissa piileskely tai nopea pujahtaminen kohteelle ei välttämättä ole se paras keino toimia vaivihkaa. Päinvastoin se saattaa näyttää epäilyttävältä tai pahimmillaan koomiselta. Se myös taatusti vetää huomion puoleensa epäonnistuessaan. Niin kuin usein elämässäkin rauhallinen ja suora lähestyminen on viisainta. Eli helpoin reitti voi olla myös julkisin. Sisääntyminen pääportin tai -ovien kautta kohteeseen siis voi olla ihan yhtä käypä konsti kuin muutkin. Jos homma ei siitä huolimatta ota edetäkseen, voi aina rehellisesti todeta tulleensa uteliaana katsomaan ja ihailemaan aluetta ja kääntyä pois.

Tähän väliin sopii pieni tietoisku; yksityisalueelle meneminen ei ole rikos, mutta kotirauhan häiritseminen sen sijaan on. Siksi etenkin oletettuja autiotaloja lähestyessä kannattaa olla erittäin tarkkana. Yksityisalueelta kannattaa kuitenkin poistua välittömästi kohdetta hallitsevien tahojen pyynnöstä. Ihan kaikkien edun nimissä. Urban explorationissa on tarkoitus välttää kaikenlaisen häiriön synnyttämistä. Joskin sitä saattaa tahattomasti syntyä ja paikan päällä "narahtamisia" tulee. Silloin peräännytään anteeksipyydellen. Poikkeuksena on erikoisalueet esim: sotilasalueet tai lentokentät, joista ei pelkällä selittelyillä välttämättä selviä. Nämä ovat kuitenkin hyvin merkittyjä kieltotauluilla, joita on syytä kunnioittaa.

Sotilasalueet ovat merkattu huolellisesti kyltein ja aidoin.

Vaikka yöllä seikkaileminen onkin omalla tavallaan paljon romanttisempaa, jännittävämpää ja joskus olosuhteiden vuoksi pakon sanelemaa, se aiheuttaa ylimääräisiä epäilyksiä sivullisissa. Fakta vaan on, että päivänvalossa tavallinen ihminen reagoi vähemmän pelokkaammin kaikkeen epämääräiseen. Öisin vähiten julkisin reitti on siten järkevin, jos tarkoituksena on päästä suljetulle alueelle. Löytöretkeilijällä on tällöin hyvä olla kumppani mukana, joka on turvaamassa selustaa ongelmakohdissa. Porukassa seikkaillessa kannattaa kuitenkin sopia etukäteen yhteisistä pelisäännöistä kuten reitistä kohteelle, taskulampun käytöstä tai menettelemisestä kiinnijäämistilanteissa. Kanssakumppaninsa tapojen tunteminen ja luottamus ovat avainasioita yhdessä toimiessa haastavissa olosuhteissa.

Jäin aitojen ulkopuolelle tarkkailemaan tilannetta, kun toverini tutkii hylätyn oloista rakennelmaa raskaiden piikkilankojen sisäpuolella Pietarissa 2013.

Itsetietoinen löytöretkeilijä voi oikeanlaisella asenteella liikkua paikoissa, joihin asiattoman ihmisen ei oletettaisi eksyvän kuten työntekijöiden tiloihin tai muille suljetuille alueille. Onko se sitten järkevää tai tarpeellista, on toinen kysymys. Määrätietoinen liikkuminen, asiallinen käytös ja hyvät tavat vievät usein pitkälle. Vastapainoisesti tyhmännäytteleminen tai tahallinen eksyminen voivat käydä hyvänä verukkeena ajautua UE:lle suotuisiin, osittain aktiivikäytössä oleviin paikkoihin.

Seikkailija voi sopeutua ympäristöönsä käyttäytymisensä ohella mm: vaatetuksella. Esim. toimistotiloissa suorat housut ja kauluspaita herättävät ehkä vähemmän epäilyksiä kuin huppari ja kuluneet maastohousut. Vaikka stereotypiat vetoavatkin kaavoihin kangistuneiden ihmisten pinnallisiin olettamuksiin, voi seikkailija hyödyntää niitä omiin tarkoituksiinsa. Johonkin raja kannattaa silti vetää. UE:ssa on kyse kuitenkin pääsemisestä hylättyihin, vähän käytettyihin ja harvinaisiin tiloihin. Ei teollisuusvakoilusta tai muusta vahingollisesta. Joskus se vaan saattaa edellyttää käytössäolevien, yleisöltä suljettujen alueiden läpäisemistä. Tätä kutsutaan infiltraatioksi. Kaikki sen ylimenevä ei kuulu harrastukseen.

Allekirjoittaneen tyylinäyte onnistuneesta ujuttautumisesta. (Kuvat: Marko Leppänen)

Usein kohteeseen sisäänpääseminen huomaamatta on se kriittisin liike. Sisätiloihin päästyään voi seikkailija huohahtaa helpotuksesta. Jos on epävarma kohteen käyttöasteesta, on parempi liikkua äänettömästi kunnes kohde on tarkastettu. Liiku aistit avoinna. Välillä on vain hyvä olla paikoillaan hievahtamatta ja kuunnella mahdollisen ulkopuolisen toiminnan ääniä. Kannattaa myös varmistaa etukäteen jokin nopea poistumisreitti yllättävien ongelmien varalta. Etenkin huonokuntoisissa tai muissa arvaamattomissa kohteissa ympäristön tarkkailun tärkeys korostuu oman turvallisuuden tähden. Esim. teollisuuslaitosten lattioissa on usein jopa kerroksien välisiä aukkoja, jotka on suunniteltu tuotantoprosesseja varten. Pimeissä tiloissa kannattaa aina varmistaa minne jalkansa asettaa. Automaattiset ovensulkimet taas saattavat jättää varomattoman seikkailijan lukittujen ovien taakse. Tarvittaessa voi etsiä jonkin esineen oven väliin.

Teollisuusrakennukset voivat olla rakenteiltaan yllättäviä. 

Urban explorationin oheistoimintana on monilla harrastajilla valokuvaus. Kameran käyttö herättää aina huomiota, ellei vieressä satu olemaan kamerakerhon kokous. Valokuvaukseen suhtaudutaan vaihtelevasti. Toisissa tapauksissa se voi luoda uskottavaa kuvan harrastajan kiinnostuksesta kohteen esteettisiin arvoihin ilman että epäiltäisiin tihutöistä, kun taas joitakin se ärsyttää suunnattomasti. Siksi joskus kannattaa kaivaa kamera esiin vasta suojaisemmassa paikassa. Pimeällä kuvatessa on syytä huomioida lisävalaistuksen kuten salaman tai taskulampun käyttö, joka voi paljastaa seikkailijan sijainnin arkaluontoisessa kohteessa.

Kuvatessa pitkällä valotusajalla taskulampulla valaiseminen kuuluu asiaan.

Ikä on asia, jolle ei juurikaan voi mitään. Valitettavasti nuoremmat exploraattorit saavat helpommin ilkivallantekijän leiman otsaansa kuin vaikkapa 50-vuotias konkari. Asiallisella käytöksellä kuitenkin pärjää iästä riiippumatta pitkälle, jos toimintaan ei sisälly mitään epäeettistä.

Toiminta UE:ssa ei suinkaan ole aina jännittävää vaarojen välttelyä. Päinvastoin suuri osa menee kohteiden ulkopuoliseen tarkkailuun tai niiden etsimiseen. Tärkeintä ei ole kohteeseen sisäänpääseminen, vaan se on osa kokonaisvaltaista kokemusta, johon joskus kuuluu monta vaihetta, jotka itsessään voivat olla hyvin työläitä, mutta antoisia. Mieleen tulee Voima-lehdessä aikoinaan esiintynyt, mainio artikkeli, jossa legendaarista UE-sivusto Silent Wallia ylläpitänyt harrastaja vei toimittajan Kyläsaaren vanhalle vedenpuhdistamolle. Tapahtuikin niin, että vedenpuhdistamon hylätty osa oli aitojen takana ja eksploraatio jäi lopulta pelkän ihmettelyn ja aiheen pohdinnan tasolle.

Retkellä Kyläsaaren soramaalla, Voima-lehti 7/2004
http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/retkell%C3%A4-kyl%C3%A4saaren-soramaalla/611

Reissukertomus: Pikana Tallinnaan

Silloin tällöin jostain tupsahtaa lahjakortti jollekin risteilylle. Tällä kertaa kotona oli käyttämätön Viking Linen bonuskortti M/S Viking XPRS:lle, joka liikennöi päivittäin kahdesti Helsinki - Tallinna akselilla. Siis nopeasti satamasta satamaan. Valittavina on päiväristeily tai yön kestävä miniristeily. Miniristeilyllä mahdollisuutta laivasta poistumiseen ei ollut. Päiväristeilyllä paatti lepää Tallinnassa 4 tuntia, mutta laivan portti on tarkoitus sulkea 20 min. ennen lähtöaikaa. Siis aikaa ulkona tepastelulle jäisi max. säälittävät 3h 40 min. Kannattaako reissuun edes lähteä? Ja jos, niin minkälaiseen? Ajatus seikkailusta hivenen vieraassa ympäristössä sytyttää kuitenkin aina intohimoisen seikkailijan mielen. Vaikka se olisi tiukan aikataulutuksen sanelema. Seikkailussahan on kyse tarttumisesta hetkeen. Joskin hoitovapaalla olevan vanhemman ja reissukumppaniksi ilmoittautuneen opiskelijan, Heikin, niukoilla tuloilla ilmainen reissukin merkinnee jotain.

Matkalla laivan kannelta bongataan myös reitin varrelle osuvat saaristokohteet.

Suomenlahden yli lähdettiin seilaamaan toukokuun alkupuolella. Siinä missä muut matkustajat käyttivät laineilla liplattelun baareissa drinkkien kiskomiseen ja tanssimiseen, keskityimme Heikin kanssa laivan hiljaisimmilla käytävillä voimien keräämiseen ja valmistautumalla tulevaan koitokseen. Matka taittui 2 ja ½ tunnissa. Porttien avattua Tallinnan puolella poistuimme laivasta taatusti ensimmäisten joukossa. Huonot kokemukset aikaisemmasta Pietarin visiitistä pitkine tullijonoineen painoivat vielä mielessä. Juoksu raitiovaunupysäkille ja aikaa vastaan oli alkanut. Etukäteen selvitetyt reittivaihtoehdot kauemmaksi Tallinnan ydinkeskustasta olivat joustavat. Takaisin oli kuitenkin määrä palata jalan.

Raitiovaunuihin luotamme.

Ei aikaakaan, kun kiisimme pitkin ruohorataa vanhahkolla raitiovaunulla etukäteen selvitettyjä, "mahdollisia" kohteita kohden. Ilonaihetta matkan varrella tuovat uudisrakentamattomat, hieman nuhjuiset korttelit. Aivan kuin palaisi ajassa taaksepäin. Edes uutuuttaan kiiltävät uusrikkaiden autot eivät pääse rikkomaan onnelaan vaipuneen löytöretkeilijän tunnelmaa, kun maisema vie mennessään. On huojentavaa tietää, että steriilin ja organisoidun Suomen rajojen toisella puolen on todellinen seikkailijoiden puuhamaa.

Unelmointi sikseen. Nousemme ulos vaunusta ja jatkamme jalan. Kaikki läpikäytävät kohteemme sijaitsevat linnuntietä parin kilometrin sisään toisistaan. Kävelyä kuitenkin lienee luvassa triplasti enemmän paluumatka mukaanlukien. Aikaa vie myös valokuvaaminen, joka etenkin pimeissä olosuhteissa vaatii paljon keskittymistä säätöineen.

Ensimmäinen tarkastettava kohteemme tulee pian vastaan. Hieman arkisen oloinen, 2-kerroksinen rakennus ei kuulunut pääkohteisiin, mutta päätimme paikan päällä tarkastaa sen. Alakerran ikkunat olivat levytetty ja yläkerrassa ne olivat auki ja osittain rikottu. Takapihan uusi ovi kieli rakennuksen olevan edelleen jossain käytössä.

Leppoisaa lähiöelämää.

Matka jatkui laajalle teollisuusalueelle, jolle kohdistui reissumme suurimmat odotukset. Kaukaa siintävä korkea rakennus oli mitä ilmeisimmin vesitorni.

Rakennus näytti olevan huolellisesti suljettu maatasolta. Tornin länsi- ja eteläpuoleen oli liitetty matalat punatiiliset varastot. Suuntasimme heti alueen nurjalle puolelle pois toista puolta naapuroivista kerrostaloista. Sisäpihan nurkassa paistoikin tummanpuhuva kolo, jota kumppanimme Heikki lähti tutkailemaan. Takapihalla oli kuitenkin meidän lisäksi muuan mies ulkoiluttamassa isoa koiraansa. Hän kiinnostui tekemisistämme ja alkoi mutisten viittilöimään jotakin. Ynähdettyäni jotain mies tokaisi ontuvalla englannilla:" Don't!" - älkää! Toki kunnioitimme paikallisen sanaa, mutta vain löytääksemme toisen sisäänkäynnin. Rakennusta ei oltu kunnioitettu tähänkään saakka, joten meidän visiittimme tuskin muuttaisi mitään. Oletettavaa onkin, että hän vain halusi varoittaa meitä rakennuksen vaarallisuudesta. Etsimme reittiä seuraavalle kohteelle rakennuksen takaa, mutta jouduimme umpikujaan. Palasimme vielä takapihan kautta. Huomattuamme miehen lähteneen käytimme tilaisuuden hyödyksemme. Jo oviaukolle tuoksui sekalainen käry. Luultavasti virtsan, ulosteen ja jonkun palaneen yhdistelmä. Jätettä käytävän lattioille oli kertynyt sen verran, ettei sen päälle voinut olla astumatta. Näissä paikoissa on oltava tarkka jokaisesta askeleestaan. Etenkin huumeruiskut huolettivat. Ensimmäisen huoneen ylitettyämme tilat taaempana olivat siistimmät.

Rappuset torniinkin löytyivät, mutta niitä hetken ylöspäin tepasteltuani kohtasin seuraavan dilemman. Osa betonisista rappusista oli romahtanut alas. Ei niin, etteikö romahtanutta kohtaa olisi voinut ohittaa. En kuitenkaan ollut tarpeeksi asiantuntija päätelläkseni oliko se romahtanut haurauttaan vai tarkoituksellisesti hajoitettu. Betoniset rakenteet ovat olleet yleensä kestäviä vuosikymmeniä luonnon armoillaolon jälkeenkin, mutta nyt vaakakupissa painoi enemmän isän vaistot, jotka muistuttivat minua ottamasta liiallisia riskejä - ei niinkään itseni vaan muiden tähden. Vielä 4 vuotta sitten, ennen vanhemmuutta olisin varmasti menetellyt toisin. Ja niin tornin yläosat jäivät näkemättä.

Tähän matka tyssäsi. (Kuva: Heikki)

Palatessamme ulos tuli paikalle jälleen nuorehko, verkkareihin ja T-paitaan pukeutunut mies, joka oli eri kuin aikaisemmin. Hän napsi digikamerallaan kuvia. Välttellen meitä hän painui sisälle. Samalla hetkellä tajusin aurinkolasieni tippuneen portaissa, joita olin kavahtanut. Palatessani niitä hakemaan vaihdoin muutaman sanan miehen kanssa. Hän kysyi syytä kuvauksiimme, johon mainitsin suoraan olevani urban explorer. Häneltä vastaavaan kysymykseen irtosi salaperäinen vastaus:" It's just a hobby." Keskustelu lopahti siihen.

Sitä enempää surematta suuntasimme tarkastamaan teollisuualueen toista puolta. Radan vartta pitkin kiersimme paksun betoniaidan ja olimme pian vaurioituneen tehdasrakennelman pihalla. Osa tehtaasta oli vielä käytössä. Tyylikäs raunio tarjosi vain silmänruokaa, sillä ilmeisesti palossa aikoja sitten tuhoutuneesta rakennuksesta oli jäljellä vain seinät ja lattia. Alueen maanalaiset varastotilat olivat paksun noen peitossa.

Tyhjä rakennus oli nopeasti nähty. Valokuvaussessioiden jälkeen jatkoimme pitkin vanhaa ratalinjaa bongaillen Neuvostoliiton jäänteitä.

Raunioitunut tehdas 3 metrisen muurin takana.

Toisen tehdasalueen karuutta.

Kokoelma neuvostoarmeijan kulkuvälineitä.

Satelliittikuvissa vielä näkyneitä raunioita oli nyt purettu ja uutta rakenteilla. Eräällä rakennettavalla alueella YIT:n kyltit pistävät silmään. Rappiota ihaillessamme huomaamme yhtäkkiä väestönsuojan ilmaistointikanavan ja varapoistumistien. Sen luukut ovat läpiruostuneita ja auki. Innostus ja toivo valtaavat kehon ja mielen. Pian olen hanskat kädessä pömpelin tikapuilla tekemässä tunnustelureissua pimeään käytävään. Käytävä jatkuu 20 metriä ja kääntyy vasemmalle, josta 10 metrin päästä löytyy metallinen ovi, joka on polttoleikattu auki. Ovi johtaa huoneeseen, joka puolestaan käytävään, jossa on useita ovia ja silminnähden vanhaa roinaa. Todellakin tsekkaamisen arvoinen mesta! Palaan hakemaan Heikkiä ja nostan kamat alas. Sisällä on säkkipimeää, joten tutkimme tiloja taskulamppujen valossa.

Seikkailija patsastelee varapoistumistien alapäässä. (Kuva: Heikki)

Yleiskuvaa käytävästä. Huomaa homehtunut penkki oikealla. (Kuva: Heikki)

Riisuttu huone, jossa on vain ruosteisia lamppuja ja putkia.

Ilmanvaihtolaitteiston suodattimet kököttävät vielä lattialla. Niiden huomatusteksti on venäjäksi.

Saniteettitilat

Pommisuojan taaimmaisen oven suuaukolla on kiviröykkiö. Pääsisäänkäynti lienee ollut siellä jossain ja se on purettu ja sorrutettu. Aika enemmille tutkimuksille käy vähiin ja palaamme samaa reittiä raikkaaseen ulkoilmaan. Samalla ohikulkijat katsovat pöyristyneinä maanalaisesta luukusta könyäviä seikkailijoita. Alunperin suunniteltu katsaus Patarein vankilaan ja sen museoon jää nyt hyvin pintapuoliseksi. Portit ovat kiinni ja museo suljettu tältä päivältä.

Patarein porteilla. (Kuva: Heikki)

Meren rannalla sijaitseva Patarei on uljas näky.

Emme kuitenkaan anna sen lannistaa. 10 minuuttia aikaa ennen kuin ajallinen pelivaramme alkaa kaventumaan. Kierrämme laitosta ja löydämme porsaanreiän muurin ali. Heikki ahtautuu kuoppaan ensin, mutta samalla näen kun toisella puolen kaksi jalkaparia pysähtyy luottokaverini eteen. BUSTED! - ajattelin mielessäni. Tyypit osoittautuvatkin vain nuorisoksi, jotka viettävät lauantai-iltaa muurin suojissa luultavasti ihan yhtä asiallisesti kuin mekin. Heikki tervehtii ystävällisesti ja jatkamme alueelle. Vaikka kello tikittääkin uhkaavasti päätämme fiilistellä vielä vartiotornin suojissa ja kuikuilla aluetta mahdollista, uutta vierailua varten.

Vartiotorniin johtavat portaat ovat vielä kelvollisessa kunnossa.

Kyllä. Tämä jää kismittämään, mutta voinemme lohduttautua ajatuksella, että se on museokäytössä ja tulee säilymään näillä näkymin jatkossakin. Suunnistamme satamaan läpi tuttujen kohteiden aikaisemmilta reissuilta, jotka nyt ohitamme tylysti. Nousemme uupuneina laivaan. Huomaamme unohtaneemme nestetankkauksen ruoasta puhumattakaan. Tyypillistä eksploraatiota meikäläisen kohdalla. Kaikki muu unohtuu, kun kohteet antavat parastaan. Tunnemme itsemme ulkopuoliseksi laivassa, jossa matkailijat ovat silminnähden humaltuneita. Onnellisina menestyksekkäästä seikkailusta jäämme taustalle seuraamaan risteilyn viime hetkien epätoivoista parinmuodostusta.

Riskit UE:ssa

UE:ta aloittaessa on aluksi hyvä omaksua tietyt eettiset perussäännöt, koska hankaliin tilanteisiin tässä harrastuksessa on helppo joutua. Yleisin käytetty motto on "Ota vain valokuvia, jätä vain jalanjälkiä". Se itsessään sisältää sisältää jo monta neuvoa; älä sotke, älä riko äläkä varasta. Kohteiden kunnioitus on olennainen osa harrastajien jakamaa arvomaailmaa. Vaikka hylätyissä rakennuksissa oleskelu ei sellaisenaan olekaan lain mukaan tuomittavaa, voi hylätyn määritelmä olla eri riippuen paikasta. Puoliksi palanut ja purettu talo on todennäköisesti hylätty Suomessa, mutta Venäjällä tuo samainen talo kelpaa vielä monille mainiosti jopa asuinkäyttöön. Monet raihnaisen näköiset rakennukset saattavat elää hiljaiseloa kesäasuntona tai varastona.

Epämääräisissä paikoissa liikkujiin saatetaan helpommin yhdistää muita epäilyjä kuten varkauksia ja vahingontekoja. Huhujen mukaan näin on käynytkin ja vahingonkorvauksia sekä sakkoja on makseltu. Vaikka urbaani löytöretkeily sinällään on melko viatonta toimintaa, on jokaisen harrastajan syytä ymmärtää, että hänen toiminnastaan saattaa koitua negatiivisia seuraamuksia. Varashälyttimen tahaton laukaiseminen aiheuttaa poikkeuksetta ylimääräistä työtä, kuluja tai päänvaivaa kohdetta hallitseville tahoille. Joskus pelkkä liikkuminenkin kohteessa voi olla eettisesti arveluttavaa tai, mikä pahempaa, tuomittavaa. Jokaisen harrastajan vastuulla ja omassa päätäntävallassa on se minne nokkaansa työntää vai työntääkö ollenkaan. Usein tuo jälkimmäinen voi olla se viisain vaihtoehto.

Joskus jalanjälkien jättäminenkin voi olla liikaa.

Muistelma:

Lähdimme tutun konkariharrastajan kanssa tutkimaan osittain purettua teollisuusrakennusta. Kutsutaan häntä nyt vaikka Kalleksi. Pääsimme vaivattomasti avonaisesta portista purkualueelle ja sisään purkutöissä syntyneestä aukosta. Kalle tutki kellaria, kun kurkkasin rappukäytävästä 1. kerrokseen, jonka aulan katonrajassa huomasin pian liikkeentunnistimen. Vetäydyin ja palasin välittömästi kellariin mainiten tapahtuneesta Kallelle. Jatkoimme alakerrassa kuvaten uskoen kaiken olevan kunnossa, mutta parin minuutin päästä vartijat yllättivät meidät kellarista. Liikkeentunnistin oli huomannut minut. Muutaman kysymyksen jälkeen vartijat ohjasivat meidät etuovesta ulos, tarkistivat henkilöllisyystodistuksen ja päästivät menemään. Jälkiseurauksia tapauksesta ei onneksemme aiheutunut. Toimisto-osa, jossa jäimme kiinni olikin suojeltu ja tarkoitettu säilytettäväksi uudelleenkäyttöä varten.

Autiolta näyttävä talo osoittautuu lähemmässä tarkastelussa olevan täpöten täynnä varastoituja laatikoita.

Uteliaisuus kuitenkin vie seikkailijan vääjäämättä kohti vaaroja. Etukäteen tehty selvitys kohteen ominaisuuksista ja hyvä valmistautuminen minimoi suurimmat riskit. Vaikka virkavallan kanssa tekemisiin joutuminen kuulostaakin ahdistavalta, liittyy urbexiin vakavempiakin riskejä kuten loukkaantumiset ja sairastumiset. Tiettävästi suomalaisia harrastajia ei ole homeenhaistelun tuoksinnassa menehtynyt, mutta maailmalta löytyy esimerkkejä tästäkin. Kuolemat ovat usein olleet seurausta putoamisista kohteissa, joissa rakenteet ovat pettäneet alta. Myös hylättyihin maanalaisiin kohteisiin sekä louhoksiin liittyy aina sortumavaara. Sadevesitunnelien tulvat ovat vieneet mukanaan joitain seikkailijoita. Sadevesitunnelien vähyydestä johtuen onnettomuudet Suomessa taitavat liittyä enimmäkseen heikkojen rakenteiden pettämiseen. Näin kävi ainakin aikaisemmassa päiviyksessä mainitsemassani Raunistulan rehutehtaalla, kun 12-vuotias poika tippui siilojen välitasolta kuolemaansa vuonna 2009.

Eri kohteissa on niille ominaiset vaarat. Hylätyissä ja purkukuntoisissa rakennuksissa vaaroja muodostavat särkyneet lasit, maasta törröttävät naulat tai muut teräesineet, hauraat rakenteet, asbesti tai huumeruiskut. Jätevesiviemäreissä hapettomat tilat ja räjähdysherkät alueet luovat hengenvaarallisen pelikentän. Viemärisukeltajien ehdottomiin asusteisiin kuuluukin paineilmalaitteet, kaasumittari ja kuivapuku. Hapettomia tiloja voi myös esiintyä suljetuissa tiloissa kuten säiliöissä ja putkissa. Hapettomuutta ei ihminen huomaa ilman mittareita, joten nirri kyllä lähtee varoittamatta. Myös palaneen rakennuksen palamiskaasuja on parempi olla hengittämättä. Kohteiden asukeista, eritoten muista ihmisistä, ei Suomessa ole raportoitu ongelmana. Ulkomailla sen sijaan on parempi pelata varman päälle ihmisiä tavattaessa: jengit, nistit tai muut omaisuutensa puolustajat saattavat olla arvaamattomia. Explooraajien tiedetään lahjoneen alkoholisteja tupakalla hyväntahdon eleenä tai ongelmien välttämiseksi.

Suomessa hylättyjen rakennusten tavallisimpia asukkaita  eläinten ohella ovat talonvaltaajat. Sompasaaren sataman, purettavaksi määrätty konttorirakennus on muuttunut sosiaalikeskus Satamaksi vuonna 2009.

Riskejä voi minimoida kunnollisella varustautumisella. Taskulamppu, varalamppu, suojakäsineet, ensiapupakkaus ja täyteen ladattu puhelin kuuluu huolellisen seikkailijan vakiovarustukseen. Tukevat kengät ja suojaava vaatetus helpottavat osaltaan tutkimista hankalissa olosuhteissa. Yksin reissuun lähtiessä on hyvä ilmoittaa jollekin minne menee ja milloin palaa. Niin vapauttavaa kuin yksin seikkaileminen voi ollakin, on järkevää ottaa kaveri mukaan vaarallisemmille kohteille. Puhelinta tulisi kantaa aina mukana, ellei seikkailtava kohde ole tiettävästi vaaraton. Huomioitavaa on, että maan alla puhelinyhteydet eivät toimi, ellei kyseessä ole käytössä oleva paikka matkapuhelinverkon tukiasemineen. Loukkaantuneen, yksinäisen ja puhelittoman seikkailijan löytäminen jostain ennalta tuntemattomasta loukosta voi olla pelastajille ylitsepääsemätön tehtävä.

Kasvillisuuden alle jääneet aukot ja avonaiset kaivonkannet ovat petollisia tutuissakin kohteissa.

Tekstin ei ole tarkoitus pelotella vaan valmentaa tulevaan. Riskeistä on hyvä olla tietoinen. Maailma on vaaroja täynnä, mutta urbaani löytöretkeily Suomessa on loppujen lopuksi turvallista puuhaa verrattuna mihin tahansa urheiluun. Henkilökohtaisesti en ole loukkaantunut sadoista seikkailuista huolimatta - toistaiseksi.  Tiukkojen paikkojen könyäjille naarmut, kolhut ja vaatteiden repeämiset sen sijaan kuuluvat asiaan. Huolellinen exploraattori kuitenkin pötkii terveellä maalaisjärjellä pitkälle.

Syrjäseutu in english

This is Syrjäseutu-blog. Syrjäseutu can be translated as hinterland. This blog is all about urban exploration mostly in Finland and it's designed for finnish readers. But I've noticed, that google translator seems to be working quite well occasionally. At least in english. Translator button can be found at the top right corner. Unless you don't mind little language errors and find urban exploration in Finland appealing, welcome aboard. If you have any questions or problems in understanding, feel free to comment in the comment box at the bottom.

Urban exploration in Finland is more than just polar bears and snow.

Kohdekatsaus: Suvilahden kaasulaitos

Helsingin Sörnäinen on aikojen saatossa ollut vilkas teollisuuden keskittymä. Satama ja rautatie on taannut hyvät kulkuyhteydet raskaan teollisuuden toiminnalle. Viime vuosina homma on kääntynyt päälaelleen. Piiput eivät enää tupruta savua eikä kiskot kolise. Entisen satama-alueen uudelleenrakennustyöt ovat vauhdissa. Sörnäisten satamaratakin purettiin näiltä main jo 60-luvulla. Teollisuudesta muistuttaa enää vain säästyneet rakennukset, jotka ovat kunnostettu toimisto-, oppilaitos- ja kulttuuritiloiksi. Ennen suljetut ja aidatut pihapiirit ovat nyt kaikille avoinna.

Suvilahden siluettia.

Urbaania löytöretkeilijää Sörnäisten alue on houkutellut useilla kohteillaan. Yksi keskeisimmistä tai ainakin harvinaisimmista kohteista on ollut Suvilahden kaasulaitos rakennuksineen. Sen jylhät rakenteet edustavat edelleen maamerkkiä kaikille Helsinkiä idästä päin lähestyville. Höyryvoimalan kaksoispiiput ja massiiviset kaasukellot ovat ainutlaatuista herkkua arkkitehtuurista vähääkään kiinnostuneille. Rakennuksia alueella on useita: entinen höyryvoimala vuodelta 1909, umpinainen kaasukello (1910), avonainen kaasukello (1929), porttimakasiini, mittarihuone, puhdistamo, konttori, kojehuone, mittarikorjaamo, porttirakennus ja valvomo, joka alunperin toimi ruokalana ja sosiaalitiloina. Sen lisäksi muista rakennuksista hieman erillään sijaitsee kaasulaitoksen maanalainen väestönsuoja.

Valtavat kaasumittarit ovat saaneet jäädä paikoilleen.

Kyltti kertoo historiasta.

Vas: kaasukellon sisällä liikkuminen tapahtuu portaissa ja kapeilla käytävillä. Oik: kerrosta ylempänä on avara sali.

Puistomainen piha vaihtui asfalttiin maan puhdistustöiden yhteydessä.

Käyttämätöntä huoltotunnelia on hyödynnetty mm: salareittinä festarialueelle.

Hylättyä ja rikottua valvomorakennusta on kunnostettu viime vuosina talkoovoimin.

Keväällä 2011 kaasulaitoksen koskemattoman väestönsuojan ovi oli auki. Vuotta myöhemmin tilat olivat sotkettu ja uudelleen lukittu.

Historia:

Vuonna 1860 perustettiin Helsingin kaasuvalaistusyhtiö. Saman vuoden lopulla syttyivät ensimmäiset kaasulyhdyt Itä-Heikin kadulla eli nykyisellä Mannerheimintiellä. Yksityinen yhtiö siirtyi Helsingin kaupungille 1900. Helsingin uusi kaasulaitos päätettiin sijoittaa Suvilahteen, jossa rakennustyöt tehtiin pääosin vuosina 1909-1910 toimitusjohtaja E. Cedercreutzin ja hänen avustajana insinööri A. Häggblomin johtamana. Tuotantorakennusten piirrustukset laati arkkitehti Selim A. Lindqvist ja rakennesuunnittelijana toimi insinööri Jalmar Castrén. Kunnallisen sähkölaitoksen höyryvoimala rakennettiin samalla tontille 1908. Polttoaineena käytettiin kivihiiltä. Kaasuntuotanto käynnistettiin 1910. Täydennysrakentamista harjoitettiin etenkin 1940- ja 1950-luvulla, jolloin koko kaasulaitoksen prosessit uudistettiin osin alkuperäisiä rakennuksia korvaten. Kaasuvalaistuksesta siirryttiin sähkövalaistukseen, mutta kaasua käytettiin edelleen liesissä ja kiinteistöjen lämmitykseen. Kun Salmisaaren ja Hanasaaren voimalat rakennettiin, lopetettiin höyryvoimalaitoksen toiminta 1974. Kaasunkulutuskin oli vähenemään päin ja lopulta maakaasu syrjäytti kaupunkikaasun. 1990-luvun alussa kaasutehdas jäi tarpeettomaksi. Nykyään alueella järjestetään tapahtumia- ja kulttuuritoimintaa.

Kaasulaitoksen kyltit katosivat ja rakennus kunnostettiin sirkuksen käyttöön.

Historiaa uhkuva kohde tarjoaa nykyään vähän urbaanille seikkailijalle, sillä hylättyjä tiloja ei juurikaan enää ole. Ainoat alkuperäisessä asussaan säilyneet rakennukset ovat kaasukellot, jotka nekin on tarkoitus aikanaan kunnostaa kulttuuriväen palvelukseen. Sen sijaan alue sopii kevyeen historialliseen tunnelmointiin ja rapistuneiden yksityiskohtien bongailuun. Voimme olla kuitenkin tyytyväisiä, sillä purku-uhan allakin olleet rakennukset ovat pääosin säilyneet.


Lähteet:

Hakkarainen - Putkonen: Helsingin kantakaupungin teollisuusympäristöt. Helsinki 1995.

Museoviraston RKY:n inventointi Suvilahden kaasulaitoksen alueesta:
http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1579

Helsingin kaupunki, Suvilahtityöryhmän raportti. 2008:
http://www.hel.fi/hel2/ajankohtaista/suvilahti/liite1.pdf

Gasum, kaupunkikaasu juhli yhdessä kaupunkilaisten kanssa:
http://www.gasum.fi/yritysinfo/historia/Sivut/Kaupunkikaasu150vuotta.aspx

Kohteiden etsintä

Ulkopuolisille urbaanissa löytöretkeilyssä näkyvin osa on harrastajien kohteissa ottamat kuvat. Ne ovat kuitenkin yleensä vain osa lopputulosta toisinaan mittavallekin työlle. Toisin kuin itäblokin maissa, Suomessa kohteet eivät välttämättä ole helposti saavutettavissa. Siksi kohteen löytäminen voi vaatia pitkällistä tarkkailua tai tiedonhakua. Google onkin monen "kotitutkijan" ystävä. Internetissä tarjolla olevat useat karttapalvelut katunäkymineen sekä satelliitti- ja kopterikuvineen helpottavat turhaa juoksemista, vaikkakaan niistä saatava tieto ei ole koskaan paikallakäymisen veroista. Joskus vanhoista kohteista löytää paremmin tietoa kirjoista tai vanhoista kartoista. Kuntien vuosittain julkaisemat kaavoituskatsaukset luovat myös paikalliselle harrastajalle hyvän käsityksen kotikunnassaan tapahtuvista muutoksista ja niiden tarjoamista mahdollisuuksista. Sitäkin yksityiskohtaisempaa tietoa tulevasta tarjoavat paikallisuutiset. Pitkillä löytöretkillä on hyvä ottaa matkasta kaikki irti. Siksi perusteellinen reissuunvalmistautuminen, jota kutsun pohjatyöksi, voi tarjota retkeltä enemmän ja minimoi mahdollisien kohdemissauksien ja uusintareissujen määrää.

Itäblokin maissa kohteet ovat näyttävästi esillä.

Karttaa katsomalla voi nähdä paljonkin. Teiden nimet saattavat viitata tietynlaiseen toimintaan ja voivat johdattaa kohteen jäljille. Esim: sahatie tai tykkitie. Jos ei keskustaa ole uudelleen sijoitettu tai rakennettu viime vuosina, tarjoaa vanhan kylän tai kaupungin keskusta yleensä monimuotoisempaa rakennuskantaa, mikä on potentiaalisempaa kohdelöydöille. Vanhat rakennukset eivät useinkaan täytä nykyhetken laatuvaatimuksia ja siksi jäävät joskus tyhjilleen. Autiotalobongaajat etsivät kartoista syrjäisiä rakennuksia, joille enää ei johda tietä tai se on kasvanut umpeen. Yksinkertainen ja hyväksihavaittu konsti. Internetissä on hyvinkin yksityiskohtaisia karttapalveluja, joista löytyy tietoa aina kaivostoiminnasta muinaisjäännöksiin lähtien. Kansalaisen karttapaikka on yksi palveluista. Toisin kuin vaikkapa Google Maps, se tarjoaa satelliittikuvat koko Suomen alueelta. Joskin käyttöliittymässä on vielä parantamisen varaa. Kannattaa siis testata, sillä ne tarjoavat eri ominaisuuksia. Jos oikein lykästää, kohteesta löytyvät kartat kertovat arvokasta tietoa paikan toiminnasta tai jopa ennenlöytämättömistä alueista.

Entisen telakan kartta antaa osviittaa, mitä eri rakennuksissa on tehty.

Suomalaista UE-kirjallisuutta ei varsinaisesti ole, vaikka naapurissamme Ruotsissa mainetta niittänyt UE-kirjailija Jan Jörnmark on saavuttanut menestystä tällä saralla. Suomessa kirjoja on metsäautoista, taidevalotuksista ja villieläimistä autiotaloissa, mutta ei mitään selkeästi aiheeseen sitoutunutta. Edelliset mukaan lukien lähimmäksi pääsee kulttuurihistorialliset ympäristöoppaat. Erilaiset historia- ja yritystietokirjat puolestaan tarjoavat kohteiden taustoihin syvyyttä. Esim: Suomen tiiliteollisuuden historia tai UE-raamatuksikin tituleerattu Timo Kantosen Satakunta sahaa Suomessa kertovat teollisuudenaloista, jotka ovat näivettyneet murto-osaan kultaisista vuosistaan jättäen rapistumaan monta teollisuusmiljöötä taakseen. Kirjoja helpommin kohteita löytää harrastajien kuvasivustoilta. Osan harrastajista tiedetään tekevän myös yhteistyötä ja vaihtelevan kohdetietoutta luottamiensa tahojen kanssa. Varovaisuutta on kuitenkin noudatettu, ettei tieto arvokkaista ja hyvinsäilyneistä kohteista päätyisi vääriin käsiin.

Juurikorven tiilitehtaan puolikas romumiljöineen oli vain yksi surullinen esimerkki jo lähes unohtuneesta teollisuudenhaarasta.

Runsas liikkuminen edesauttaa ympäristön hahmottamista karttojen lukemisen ohella. Monet aloittelevat harrastajat sortuvat kuitenkin päämäärättömään pyörimiseen löytämättä mitään. Jos pohjatyötä ei ole tehty, on hyvä olla jonkunlainen ajatus siitä, mikä on potentiaalista aluetta tutkia. Nykystandardien mukainen asuinalue on yleensä kaukana potentiaalisesta. Myös kaupunkien ydinkeskustat ovat monesti tarkasti hyötykäytössä. Sitä vastoin teollisuusalueet, rautatiet ja maaseudun syrjäiset pikkutiet ovat helpon kohteen toivossa elävän oljenkorsi.

Sattumalta Karjaan aseman kupeesta bongattu vuonna 1948 valmistettu Ukko-Pekka romutettiin 2012.

Urbaani löytöretkeily ei ole kuitenkaan aina uuden etsimistä. UE-turismia esiintyy. Skenessä on yleisesti tunnettuja kohteita, joista on käytetty termiä "turistikohde". Näitä ovat mm: Tampereen Kolkos (kattohuopa- ja laastitehdas), Vuosaaren jätevedenpuhdistamo sekä edesmennyt Raunistulan rehutehdas. Nämä luovat oivan areenan kevyemmälle seikkailulle, miittien järjestämiselle ja aloittelijoille hyvän ponnahduslaudan urbaanin löytöretkeilyn maailmaan. Tutkia voi ja kannattaa myös entuudestaan tuttua kohdetta. Kohteissa on paljon yksityiskohtia, joita harvoin kaikkia huomaa. Ja joskus aikaisemmin suljettu osa saattaakin olla toisella kertaa auki.

Raunistulan rehutehdas oli suomalaisen UE-yhteisön puhutuin kohde kunnes se purettiin (2010) pikkupojan pudottua siiloilta kuolemaansa vuonna 2009.

Aktiivinen löytöretkeilijä käyttää paljon energiaa tarkkailuun. Omakohtaisesti se on muuttanut tapaa, jolla katson maailmaa. Katse terävöityy tietynlaisiin asioihin kuten pommisuojien hätäpoistumisteiden maanpäällisiin pömpeleihin tai rakennusten rikkinäisiin ikkunoihin. Asiat, joihin ei ennen kiinnittänyt huomiota, voivat nyt olla vihje UE-kohteesta. Exploraattori pystyy pienistä yksityiskohdista päättelemään kohteiden statuksesta eli tilasta paljonkin. Käyttöaste, sisäänpääsy ja riskit ovat asioita, joihin ensin haetaan vastausta. Tarkkailu on eritoten avainasemassa paikoissa, joista ei löydy entuudestaan tietoa. Kokemuksen myötä UE-silmä ja vaisto on kehittyy. Kohteiden bongaamisesta tulee entistä helpompaa.