Reissukertomus: Pikana Tallinnaan

Silloin tällöin jostain tupsahtaa lahjakortti jollekin risteilylle. Tällä kertaa kotona oli käyttämätön Viking Linen bonuskortti M/S Viking XPRS:lle, joka liikennöi päivittäin kahdesti Helsinki - Tallinna akselilla. Siis nopeasti satamasta satamaan. Valittavina on päiväristeily tai yön kestävä miniristeily. Miniristeilyllä mahdollisuutta laivasta poistumiseen ei ollut. Päiväristeilyllä paatti lepää Tallinnassa 4 tuntia, mutta laivan portti on tarkoitus sulkea 20 min. ennen lähtöaikaa. Siis aikaa ulkona tepastelulle jäisi max. säälittävät 3h 40 min. Kannattaako reissuun edes lähteä? Ja jos, niin minkälaiseen? Ajatus seikkailusta hivenen vieraassa ympäristössä sytyttää kuitenkin aina intohimoisen seikkailijan mielen. Vaikka se olisi tiukan aikataulutuksen sanelema. Seikkailussahan on kyse tarttumisesta hetkeen. Joskin hoitovapaalla olevan vanhemman ja reissukumppaniksi ilmoittautuneen opiskelijan, Heikin, niukoilla tuloilla ilmainen reissukin merkinnee jotain.

Matkalla laivan kannelta bongataan myös reitin varrelle osuvat saaristokohteet.

Suomenlahden yli lähdettiin seilaamaan toukokuun alkupuolella. Siinä missä muut matkustajat käyttivät laineilla liplattelun baareissa drinkkien kiskomiseen ja tanssimiseen, keskityimme Heikin kanssa laivan hiljaisimmilla käytävillä voimien keräämiseen ja valmistautumalla tulevaan koitokseen. Matka taittui 2 ja ½ tunnissa. Porttien avattua Tallinnan puolella poistuimme laivasta taatusti ensimmäisten joukossa. Huonot kokemukset aikaisemmasta Pietarin visiitistä pitkine tullijonoineen painoivat vielä mielessä. Juoksu raitiovaunupysäkille ja aikaa vastaan oli alkanut. Etukäteen selvitetyt reittivaihtoehdot kauemmaksi Tallinnan ydinkeskustasta olivat joustavat. Takaisin oli kuitenkin määrä palata jalan.

Raitiovaunuihin luotamme.

Ei aikaakaan, kun kiisimme pitkin ruohorataa vanhahkolla raitiovaunulla etukäteen selvitettyjä, "mahdollisia" kohteita kohden. Ilonaihetta matkan varrella tuovat uudisrakentamattomat, hieman nuhjuiset korttelit. Aivan kuin palaisi ajassa taaksepäin. Edes uutuuttaan kiiltävät uusrikkaiden autot eivät pääse rikkomaan onnelaan vaipuneen löytöretkeilijän tunnelmaa, kun maisema vie mennessään. On huojentavaa tietää, että steriilin ja organisoidun Suomen rajojen toisella puolen on todellinen seikkailijoiden puuhamaa.

Unelmointi sikseen. Nousemme ulos vaunusta ja jatkamme jalan. Kaikki läpikäytävät kohteemme sijaitsevat linnuntietä parin kilometrin sisään toisistaan. Kävelyä kuitenkin lienee luvassa triplasti enemmän paluumatka mukaanlukien. Aikaa vie myös valokuvaaminen, joka etenkin pimeissä olosuhteissa vaatii paljon keskittymistä säätöineen.

Ensimmäinen tarkastettava kohteemme tulee pian vastaan. Hieman arkisen oloinen, 2-kerroksinen rakennus ei kuulunut pääkohteisiin, mutta päätimme paikan päällä tarkastaa sen. Alakerran ikkunat olivat levytetty ja yläkerrassa ne olivat auki ja osittain rikottu. Takapihan uusi ovi kieli rakennuksen olevan edelleen jossain käytössä.

Leppoisaa lähiöelämää.

Matka jatkui laajalle teollisuusalueelle, jolle kohdistui reissumme suurimmat odotukset. Kaukaa siintävä korkea rakennus oli mitä ilmeisimmin vesitorni.

Rakennus näytti olevan huolellisesti suljettu maatasolta. Tornin länsi- ja eteläpuoleen oli liitetty matalat punatiiliset varastot. Suuntasimme heti alueen nurjalle puolelle pois toista puolta naapuroivista kerrostaloista. Sisäpihan nurkassa paistoikin tummanpuhuva kolo, jota kumppanimme Heikki lähti tutkailemaan. Takapihalla oli kuitenkin meidän lisäksi muuan mies ulkoiluttamassa isoa koiraansa. Hän kiinnostui tekemisistämme ja alkoi mutisten viittilöimään jotakin. Ynähdettyäni jotain mies tokaisi ontuvalla englannilla:" Don't!" - älkää! Toki kunnioitimme paikallisen sanaa, mutta vain löytääksemme toisen sisäänkäynnin. Rakennusta ei oltu kunnioitettu tähänkään saakka, joten meidän visiittimme tuskin muuttaisi mitään. Oletettavaa onkin, että hän vain halusi varoittaa meitä rakennuksen vaarallisuudesta. Etsimme reittiä seuraavalle kohteelle rakennuksen takaa, mutta jouduimme umpikujaan. Palasimme vielä takapihan kautta. Huomattuamme miehen lähteneen käytimme tilaisuuden hyödyksemme. Jo oviaukolle tuoksui sekalainen käry. Luultavasti virtsan, ulosteen ja jonkun palaneen yhdistelmä. Jätettä käytävän lattioille oli kertynyt sen verran, ettei sen päälle voinut olla astumatta. Näissä paikoissa on oltava tarkka jokaisesta askeleestaan. Etenkin huumeruiskut huolettivat. Ensimmäisen huoneen ylitettyämme tilat taaempana olivat siistimmät.

Rappuset torniinkin löytyivät, mutta niitä hetken ylöspäin tepasteltuani kohtasin seuraavan dilemman. Osa betonisista rappusista oli romahtanut alas. Ei niin, etteikö romahtanutta kohtaa olisi voinut ohittaa. En kuitenkaan ollut tarpeeksi asiantuntija päätelläkseni oliko se romahtanut haurauttaan vai tarkoituksellisesti hajoitettu. Betoniset rakenteet ovat olleet yleensä kestäviä vuosikymmeniä luonnon armoillaolon jälkeenkin, mutta nyt vaakakupissa painoi enemmän isän vaistot, jotka muistuttivat minua ottamasta liiallisia riskejä - ei niinkään itseni vaan muiden tähden. Vielä 4 vuotta sitten, ennen vanhemmuutta olisin varmasti menetellyt toisin. Ja niin tornin yläosat jäivät näkemättä.

Tähän matka tyssäsi. (Kuva: Heikki)

Palatessamme ulos tuli paikalle jälleen nuorehko, verkkareihin ja T-paitaan pukeutunut mies, joka oli eri kuin aikaisemmin. Hän napsi digikamerallaan kuvia. Välttellen meitä hän painui sisälle. Samalla hetkellä tajusin aurinkolasieni tippuneen portaissa, joita olin kavahtanut. Palatessani niitä hakemaan vaihdoin muutaman sanan miehen kanssa. Hän kysyi syytä kuvauksiimme, johon mainitsin suoraan olevani urban explorer. Häneltä vastaavaan kysymykseen irtosi salaperäinen vastaus:" It's just a hobby." Keskustelu lopahti siihen.

Sitä enempää surematta suuntasimme tarkastamaan teollisuualueen toista puolta. Radan vartta pitkin kiersimme paksun betoniaidan ja olimme pian vaurioituneen tehdasrakennelman pihalla. Osa tehtaasta oli vielä käytössä. Tyylikäs raunio tarjosi vain silmänruokaa, sillä ilmeisesti palossa aikoja sitten tuhoutuneesta rakennuksesta oli jäljellä vain seinät ja lattia. Alueen maanalaiset varastotilat olivat paksun noen peitossa.

Tyhjä rakennus oli nopeasti nähty. Valokuvaussessioiden jälkeen jatkoimme pitkin vanhaa ratalinjaa bongaillen Neuvostoliiton jäänteitä.

Raunioitunut tehdas 3 metrisen muurin takana.

Toisen tehdasalueen karuutta.

Kokoelma neuvostoarmeijan kulkuvälineitä.

Satelliittikuvissa vielä näkyneitä raunioita oli nyt purettu ja uutta rakenteilla. Eräällä rakennettavalla alueella YIT:n kyltit pistävät silmään. Rappiota ihaillessamme huomaamme yhtäkkiä väestönsuojan ilmaistointikanavan ja varapoistumistien. Sen luukut ovat läpiruostuneita ja auki. Innostus ja toivo valtaavat kehon ja mielen. Pian olen hanskat kädessä pömpelin tikapuilla tekemässä tunnustelureissua pimeään käytävään. Käytävä jatkuu 20 metriä ja kääntyy vasemmalle, josta 10 metrin päästä löytyy metallinen ovi, joka on polttoleikattu auki. Ovi johtaa huoneeseen, joka puolestaan käytävään, jossa on useita ovia ja silminnähden vanhaa roinaa. Todellakin tsekkaamisen arvoinen mesta! Palaan hakemaan Heikkiä ja nostan kamat alas. Sisällä on säkkipimeää, joten tutkimme tiloja taskulamppujen valossa.

Seikkailija patsastelee varapoistumistien alapäässä. (Kuva: Heikki)

Yleiskuvaa käytävästä. Huomaa homehtunut penkki oikealla. (Kuva: Heikki)

Riisuttu huone, jossa on vain ruosteisia lamppuja ja putkia.

Ilmanvaihtolaitteiston suodattimet kököttävät vielä lattialla. Niiden huomatusteksti on venäjäksi.

Saniteettitilat

Pommisuojan taaimmaisen oven suuaukolla on kiviröykkiö. Pääsisäänkäynti lienee ollut siellä jossain ja se on purettu ja sorrutettu. Aika enemmille tutkimuksille käy vähiin ja palaamme samaa reittiä raikkaaseen ulkoilmaan. Samalla ohikulkijat katsovat pöyristyneinä maanalaisesta luukusta könyäviä seikkailijoita. Alunperin suunniteltu katsaus Patarein vankilaan ja sen museoon jää nyt hyvin pintapuoliseksi. Portit ovat kiinni ja museo suljettu tältä päivältä.

Patarein porteilla. (Kuva: Heikki)

Meren rannalla sijaitseva Patarei on uljas näky.

Emme kuitenkaan anna sen lannistaa. 10 minuuttia aikaa ennen kuin ajallinen pelivaramme alkaa kaventumaan. Kierrämme laitosta ja löydämme porsaanreiän muurin ali. Heikki ahtautuu kuoppaan ensin, mutta samalla näen kun toisella puolen kaksi jalkaparia pysähtyy luottokaverini eteen. BUSTED! - ajattelin mielessäni. Tyypit osoittautuvatkin vain nuorisoksi, jotka viettävät lauantai-iltaa muurin suojissa luultavasti ihan yhtä asiallisesti kuin mekin. Heikki tervehtii ystävällisesti ja jatkamme alueelle. Vaikka kello tikittääkin uhkaavasti päätämme fiilistellä vielä vartiotornin suojissa ja kuikuilla aluetta mahdollista, uutta vierailua varten.

Vartiotorniin johtavat portaat ovat vielä kelvollisessa kunnossa.

Kyllä. Tämä jää kismittämään, mutta voinemme lohduttautua ajatuksella, että se on museokäytössä ja tulee säilymään näillä näkymin jatkossakin. Suunnistamme satamaan läpi tuttujen kohteiden aikaisemmilta reissuilta, jotka nyt ohitamme tylysti. Nousemme uupuneina laivaan. Huomaamme unohtaneemme nestetankkauksen ruoasta puhumattakaan. Tyypillistä eksploraatiota meikäläisen kohdalla. Kaikki muu unohtuu, kun kohteet antavat parastaan. Tunnemme itsemme ulkopuoliseksi laivassa, jossa matkailijat ovat silminnähden humaltuneita. Onnellisina menestyksekkäästä seikkailusta jäämme taustalle seuraamaan risteilyn viime hetkien epätoivoista parinmuodostusta.