Syrjäseutu: Luovutettu Karjala: Viimeistä kertaa osa 2

Päivä 2:

Edellinen ilta Championsissa oli pysynyt kohtuuden rajoissa. Aikaa ei ollut hukattavana, joten olimme Timon kanssa hotellimme Letuchaya Myshin aamupalalla heti ensimmäisinä 6:30 ja heti perään seuraamme liittyi myös eilen Viipuriin tupsahtanut Vellu. Pienen hotellin aamupala ei ollut kummoinen. Nakkia, perunoita, munaa eri muodoissa, muroja, puuroa, jogurttia, leipää ja sen päälle makkaraa, juustoa, kurkkua ja tomaattia. Lisäksi tietysti mehua, kahvia ja teetä. Perus, mutta riittävä tarpeisiimme. Henkilökohtaisesti ainakin varmistin tuhdisti ahmimalla sen, että ruokatankkauksen takia ei minun tarvitsisi tuhlata loppupäivän aikana aikaa eikä rahaa. Aamupalan voimistamina lähdimme kauppatorin kupeesta nostamaan automaatista ruplia ja pian nostimme kytkintä karistaaksemme Viipurin tomut jaloista, sillä tämä lauantai oli meidän ainoa kokonaan seikkailuun käytettävissä oleva päivä. Niin Vellun ottaessa paikan Skodan takapenkiltä suuntasimme oitis Pietarin suuntaan valtatie 10:lle, jota käyttäisimme pitkälti reittimme runkona tehden pistoja sinne tänne.

Ensimmäinen pisto oli tuota pikaa tosiasia, kun käännyimme Suur-peron suuntaan. Siellä houkuttimena toimi Peron entinen naulatehdas, joka toimi tiedettävästi vuosina 1876-1939. Kyrökosken mutkaan rakennettu naulatehdas valmisti naulojen ohella ainakin rauta-, messinki- ja kuparilankaa, kettinkiä, ruuveja ja muttereita. Vaikka naulatehtaan toiminta loppuikin sotiin, on tehdas pysynyt niin hyvässä kunnossa, että pakostikin sillä jotain käyttöä on ollut sotien jälkeenkin. Oikeastaan tehdas on tainnut "avautua" autioiden tilojen etsijöille vasta aivan viime vuosina. Monta kertaa tästäkin olin joutunut ohi ajelemaan ajanpuutteen ja toisaalta kohteiden runsauden vuoksi. Nyt oli meidän hetki kurkistaa tehtaan sisuksiin.

Peron naulatehdas Kyrökosken mutkassa.

Vellu se vaikutti alusta pitäen erityisen innokkaalta, suorastaan kärsimättömältä päästäkseen tutkimaan tehtaan rohjoa, jonka edustalta ohikulki heti aamusta jonkin verran kuorma-autoliikennettä. Timon ja minun vielä tunnustellessa ympäristöä ja valokuvatessa aikoinaan voimanlähteeksi valjastettuja kosken kuohuja, Vellu hiipparoi jo teollisuushallissa. Samalla, kun toivoin jonkinlaista yhteistä, harkittua käytäntöä siitä miten mennään kohteeseen sisään (sillä koskaanhan ei voi varmasti tietää, miten mahdollisesti hylättyihin mestoihin luvatta kulkeviin suhtaudutaan), niin samalla olin oikeastaan helpottunut, että meillä oli matkassa tuollainen toiminnan mies, joka pisti itsensä peliin ja raivasi meille empijöille tietä. Tämä jälkimmäinen käytäntö todistuikin päivän aikana varsin toimivaksi tavaksi edetä. Niinpä pian mekin Timon kanssa kapusimme ikkunoista sisään avariin ja autioihin halleihin.

Vellu tutkimassa tyhjentyneitä halleja.

Ullakolla on täysin avoin tila.

Kaasunaamareita leviteltynä lattialle tehtaan pajassa.

Naulatehdas oli riemastuttavan iso, mutta valitettavan tyhjä. Vain tehtaan toisessa päässä oli toimistohuoneissa papereita, muutama kaasunaamari ja roskaa lattialle levitettynä. Toisesta päästä oli myös pääsy aidatun alueen sisäpihan puolelle, mutta pihan perällä oleva rakennus näytti liian hyväkuntoiselta ollakseen hylätty. Vaikka sisäpihalla oli muita hylätyn näköisiä rakennuksia, jokin meissä sai pidättäytymään menemästä niihin. Se osoittautui jälkikäteen hyväksi ratkaisuksi, sillä juuri kun palasimme tehtaalta autolle, kiinni ollut portti avautuikin ja yllättäen sisäpihalta ilmestynyt auto oli tulossa meidän suuntaan.

Peron naulatehtaan ympäristö ei ole kokoaan hylätty.

Ei muuta kuin äkkiä nasta lautaan ja Skoda sai taas kyytiä. Emme palanneetkaan takaisin valtatien suuntaan vaan jatkoimme laatimani ohjelman mukaisesti Peron ankean neuvostoliittomaisen asutuskeskuksen läpi Kähäriin emmekä takanatulleesta autosta onneksi nähneet enää merkkejä. Kähärissä pysähdyimme kaupalla, jota vastapäätä joen penkalla törötti vanha suomalainen puinen mylly kuin ihmeen kaupalla säästyneenä sodilta, Neuvostoliitolta ja sen hajoamiselta, vandaaleilta ja palamiselta. Meille vetonaulana toimi kuitenkin kylän jättimäinen rauniokolhoosi. Noin kymmenkunta aavemaista karjasuojan rauniota seisoi tuolla tasaisella maalla valtavan jättiputkipellon ympäröimänä.

Suomalainen mylly on säästynyt Kähärissä.

Kähärin vetonaula: kymmenkunta kolhoosia. (Kuva: Timo Puhakka)

Vellu ihmettelemässä sisätiloja.

Yksi juoma astia on säästynyt kuin malliksi.

Kolkkoja ovat kolhoosin sisätilat. (Kuva: Timo Puhakka)

Ulkopuolella viidakkomaisesti levittäytyy vaaralliset jättiputket. (Kuva: TP)

Kolhoosien takana on myös potentiaalisen näköinen varikkoalue.

Palatessamme kolhooseilta takertui kengännauhani yhteen jokapuolella maasta sojottavista betoniraudoista. Kerran kamera oli kädessä, oli se myös pidettävä eheänä sillä seurauksella, että otin lähestyvän maan vastaan sillä toisella vapaana olevalla kädellä ja jalalla. Ylpeys, mutta myös polveni otti osumaa. Farkut rikki ja polvi verillä, mutta kamera ehjä. Onni onnettomuudessa.

Seuraavana meillä oli peräti puolen tunnin siirtymä Perkjärven seudulle. Ennen niin työlään trippimittailun korvasi nyt navigaattori, joten periaatteessa saimme vain istua perseellämme. Joskin silti en voinut olla pläräämättä neuroottisesti niitä muutamia hassuja karttoja, joita olin varmuuden vuoksi ottanut mukaani. Perkjärvellä oli markkinat, käytännössä muutama pöytä kylän läpi kulkevan tien varrella. Siellä myytiin ainakin hunajaa, vaatteita ja muuta rihkamaa. Emme silti pysähtyneet vaan suuntasimme Savikon tiilitehtaalle. Kohde, joka sekin oli sivuutettu aiemmin harmillisen monta kertaa.

Perkjärvi.

Savikon tiilitehdas perustettiin vuonna 1900, mutta toiminta loppui sotien alkaessa 1939. Enää itse tehdasta ei ole, sen tilalla on vain hiekkakenttä, jolla meidän vierailun ajankohtana työskenteli muutama mies kaivinkoneen kanssa. Jotain siihen kai oli rakenteilla. Vain piippu on jäljellä tehtaan epävirallisena muistomerkkinä sekä useampi tehtaan toimintaan kuulunut raunioitunut rakennus. Pari asuintaloa myös, joista toinen lienee ollut tehtaanjohtajan asunto ja toinen konttori. Niistä pienempi sijaitsee hieman syrjemmällä. Sen edustalla lojuu jonkun kesämökiksi viritelty parakki sekä Timon ilahdukseksi pari autonraatoa, Mosse ja Lada. Sieltä täältä lojuu Savikon omia tuotteita, tiiliä, nimellä varustettuna tietenkin. Muuta suomenkielistä emme sitten alueelta löytäneetkään.

Vellu vaeltelee raunioiden seassa.

Alueella riittää kierreltävää.

Mutta rakennukset ovat tyhjiä. (Kuva: Timo Puhakka)

Pari metsäautoa Timon iloksi. (Kuva: Timo Puhakka)

Isompi asuintaloista näytti kauempaa vielä mahdollisesti asutulta, mutta uteliaan ja uskaliaan Vellun johdattamana rakennuksen pihalle huonokuntoisuus kävi paremmin ilmi. Silti vain pariin huoneeseen on mahdollista päästä takaikkunan kautta. Suurin osa talon sisätiloista oli lukittujen ovien takana.

Lähes asutun näköinen pihapiiri. (Kuva: Timo Puhakka)

Sisäänpääsykin löytyy. Vellu on jo sisällä.

Savikon tiilitehtaan tuote.

Palasimme takaisin samaa reittiä Perkjärven kylään, jossa tutkailimme mahdollisia lisäkohteita. Päätien varressa toden totta olikin jotain. Ankean näköinen yksikerroksinen rakennus kätki kylän banjan, yleissaunan. Sisällä oli vielä koristeellisia ja värikkäitä huonekaluja ja laatoitusta silmäniloksi. Toinen ihmettelyn aihe oli laaja kettutarha-alue kylän reunalla. Betonimuurin takana kyyhöttivät ketut ankeina pienissä häkeissään, mutta samalla laajalti häkkirivistöjä oli tyhjillään eri asteisen lahoamisen tilassa. Sisään oli kuitenkin turhan riskaabelia yrittää. Niinpä matkamme jatkui jälleen päätiellä kohti etelää.

Hylätty banja. (Kuva: Timo Puhakka)

Seuraava pysähdyksemme oli Kanneljärven kunnan alueella Kuuterselässä. Kuuterselässä itsessään tuskin paljon kerrottavaa olisi, jos siellä ei olisi käyty legendaarista Kuuterselän taistelua kesäkuussa 1944. Suomalaisten vetäytymiseen päättynyt taistelu on hyvin kaikkien sotahistorian harrastajien tiedossa. Meitä tuonne veti sotaromu ja hylätty bunkkeri. Alueella on myös museoituja kohteita karttoineen ja infotauluineen, mutta me yritimme löytää jotain vähemmän tunnetumpaa bunkkeria. Haravoimme metsää ja löysimme juoksuhautaa, panssariesteitä ja vähän sotaromuakin, mutta mitään bunkkeria tai mitään siihen viittaavaa emme koskaan löytäneet. Kohteemme kartalla oli luultavasti väärin sijoitettu, joten ehkä sittenkin Kuuterselän suunnilla kannattaa pitäytyä museokohteissa. Kiehtovaa seutua tuo oli silti kaikkiaan.

Sotaromua, Kuuterselkä

Intoamme se ei silti lannistanut saapuessamme Raivolaan. Pysähdyimme sen joka kerta yhtä vilkkaaseen ja eläväiseen keskustaan, jossa Puhakan veljekset kiertelivät toria, kun minä menin tuttuun ravintolaan shafermalle. Nälkä ei ollut, mutta söin ikään kuin varastoon ja sain Puhakatkin ottamaan maistiaiset. Toki Raivolassa oli myös kohteita, tosin neuvostoaikaisia. Niistä ensimmäinen oli keskustassa sijaitseva elokuvateatteri. Rakennus oli aidattu ja verhottu rumentamasta katukuvaa. Sisäänpääsy ei silti tuottanut mitään ongelmia, sillä aitaan oli runnottu miehen mentävä rako. Vaikka kovin rikottu rakennus olikin, projektorihuoneiden lattialla lojui vielä filmiä ja kellarista löytyi jopa vanhoja elokuvajulisteita ja hinnasto.

Elokuvateatterisali on rikottu, irtaimisto revitty.

Yläkerran lattioilla lojui filmiä. (Kuva: Timo Puhakka)

Hinnasto ja julisteita kellarissa.

Raivolan seudulla on mainittavan suuri hylättyjen kesäleirien saaristo. Jopa ihan keskustan tuntumassa muutama vieretysten. Tosin täyttä varmuutta meillä ei niiden todellisesta käyttöasteesta ollut. Kilometrin pituinen kuoppainen tie sinne pakottaa taatusti raskaamman kaasujalankin vaihtamaan ykköselle ja tyytymään osaansa. Aikamme höykytystä kestettyämme näimme ensin venäläisten omakotitaloja, sitten datsoja ja lopulta alkoi näkymään rapistuvaa rakennusta peräjälkeen tien molemmin puolin. Ajoimme ensin tien perälle, jossa sielläkin oli oletettavasti lisää, mutta tuoreiden aitojen takana, jotka olivat varustettu tuoreilla kieltokylteillä. Palasimme hieman takaisinpäin sille helpoimmalle ja varmimmalle tiedetylle kohteelle. Oliko kerrostalo koskaan ollut käytössä vai ei, taisi jäädä vähän epäselväksi, mutta joka tapauksessa jäljellä oli pelkkä luuranko. Paikan erikoisuutena oli kuitenkin sen rauhallinen sijainti ja pihalle muodostunut maisemallinen lampi. Puuttui vain varusteet piknikille.

Tyhjä kerrostalo kesäleirien saaristosta.

Tien vastapuolella oli myös parempikuntoisen näköistä pytinkiä avonaisen portin takana. Ne alkoi veljeksiä kutkuttamaan, mutta tietyt ennusmerkit saivat minut pysyttäytymään aitojen ulkopuolella. Niinpä jäin suosiolla passiin, kun Puhakan pojat katosivat rakennusten taakse. Hetken kuluttua he kuitenkin palasivat takaisin, sillä leirin päärakennus oli kuin olikin asuttu.

Parhaiten säästyneitä leirirakennuksia pihapiirissä. (Kuva: Timo Puhakka)

Yksi kokonaankin säästynyt ja täysin autio kesäleiri sieltä löytyi. Ei aitoja, ei varoituskylttejä eikä vartiointia, vain pusikko suojana. Noin kymmenkunta rakennusta huvimajoista lähtien olivat täysin tutkittavissa. Jonkin verran irtaimistoa siellä oli myös. Yksi rakennuksista oli palanut maan tasalle ja toinen pelkkää tiilimurskaa vain, joten loppujenkin kohtalon hetket olivat eittämättä pian käsillä.

Toinen huvimajoista tien varrella. (Kuva: Timo Puhakka)

Koreita rakennuksia venäläisittäin pylväillä varustettuna.

Jotain oli palanut.

Juhlasali. (Kuva: Timo Puhakka)

Raivolassa houkutti vielä käytössä oleva armeijan alue, mutta oli ehkä parempi, että Puhakan veljeksiä ei sinne viety, olisivat saattaneet vielä hulluuksissaan yrittääkin sinne. Niin matka jatkui edelleen etelämmäs Vammelsuun seutuville. Matkalla saimme odotella tasoristeyksessä ohikulkevia junia aikamme. Pienen Vammelsuun tunnetuimpia nähtävyyksiä on varmasti Rakkauden hauta, jonka kerrotaan olleen aikoinaan Kannaksen valokuvatuimpia kohteita. Kerrotaan, että se on leskeksi jääneen aviomiehen muistomonumentti syöpään menehtyneelle vaimolleen. Edelleenkin nähtävää riittää, huvilan raunioita ja hautakivi. Meille suurin nähtävyys on rakkauden haudan vieressä sijaitseva, ruosteen syömä hyppyrimäki.

Hyppyrimäkien ympäri kiertää korkea aita, jonka ali ja yli on vedetty varmuuden vuoksi natolankaa. Kuinka ollakaan se ei estä meidän veljeksiä hinkumasta sisään. Sopiva rako nimittäin löytyy hetken etsimisen jälkeen ja piankos Puhakat olivat aidan toisella puolen. Olin jälleen sillä kannalla, että tästä tuskin mitään hyvää seuraa, joten jäin seuraamaan yllytyshullujen veljesten varovaista hapuamista alhaalta käsin.

Niin askel askeleelta he vain kipusivat ylöspäin. Raput ylös muodostuivat vain kolmesta ruosteensyömästä puolasta, jotka olivat kiinnitettyinä ruosteensyömiin tukirakenteisiin. Toki siellä ylempänä tuuli teki tehtävänsä ja heilutti samalla koko hökötystä. "Pelottaa, mutta pakko on mennä", näin fundeerasi Vellu kiivetessään samalla kun minä mietin, mikä saa isot, perheelliset miehet tekemään niin. No en kai minä ollut monessakaan asiassa pekkaa pahempi, mutta tässää kohtaa minun oli luovutettava. Seurasin alhaalla tilannetta jännittyneenä. Oletin ja odotin pian jostain alhaalta huutoa, kun joku heidät vain huomaisi, olivathan he hylätyssä hyppyrimäessä, korkeammalla ja näkyvämmällä kuin luultavasti kukaan muu Vammelsuussa.

Ruostunut hyppyrimäki Vammelsuussa. (Kuva: Timo Puhakka)

Tilanne alhaalta käsin.

Huipulla maisemat ovat verrattomat. (Kuva: Timo Puhakka)

Korkeammalle meno vaatii melkoista seikkailumieltä. (Kuva: Timo Puhakka)

Mutta niin vain mitään ei kuulunut. Kuin aika olisi pysähtynyt ja he saivat kokea nautintonsa rauhassa. Aikansa tasoilla taiteiltuaan ja olotilaansa fiilisteltyään laskeutuivat he turvallisesti maan tasalle.

Käänsimme katseemme kohti ihmelaitosta, joka oli kenties koko reissun odotetuin kohde. Sen takia, että meillä ei ollut käsitystä siitä, mitä siellä oli tehty. Tiesimme vain, että se oli aikanaan erittäin salainen koelaitos. Se oli erikoisen näköinen rakennelma torneja ja häkkyröitä, joita yhdisti ilmassa kulkevat sähköjohdot. Se sijaitsi kankaisessa mäntymetsässä, jossa aikoinaan asutusta ei ollut lähimainkaan. Moninkertainen piikkilanka-aita oli kiertänyt sitä laajalta alueelta, nyt suuri osa siitä oli ruostunut ja romahtanut. Mystisyyden ilmapiiri leijaili alueella.

Jätimme Skodan kauemmas vartioidulle puomille, sillä mitään selkeää kulkua sinne ei ollut eikä varsinaisesti muutakaan jättöpaikkaa lähietäisyydellä. Kävelimme metsän poikki kohdistaen kulkua älypuhelimen paikantimesta. Aurinko paistoi langettaen mäntyjen pitenevät varjot päällemme. Sitten näimme metsäaukean, jonka keskellä näkyi odottamiamme merkillisiä rakenteita. Saavuimme pari metriä korkean puisen aidan luo, joka oli merkkinä suljetusta alueesta. Tiirailimme rakennuksia ja etsimme aidasta sopivaa rakoa, joka löytyikin melko pian.

Ihmelaitos metsän rajasta. (Kuva: Timo Puhakka)

Lähemmäs emme silti tohtineet, sillä rakennukset olivat verrattain hyväkuntoisia ja niiden keskellä oli Audi parkissa. Muutoin hiljaisen tunnelman keskeytti myös jostain kantautuva koiran räksytys. Niin jatkoimme aidan viertä alueen toiseen päähän, josta metsikön takaa paljastui vielä massiivisempi rakennus.

Massiivinen laboratorio. (Kuva: Timo Puhakka)

Jälkikäteen selvisi, että nämä armeijan salamyhkäiset laitokset liittyivät jotenkin sähkömagneettiseen säteilyyn ja suurjännitteiden mallinnukseen. Tutkimuksen kohteena oli muun muassa, miten eri materiaalit reagoivat korkean jännitteen purkauksiin. Tämä metsän takaa kohoava järkäle oli kai jonkinlainen laboratorio myös. Se oli naamioitu tavalliseksi kerrostaloksi ikkunoineen, mutta kurkistus lasin läpi paljasti sisällä olevan paitsi synkkää, mutta myös avointa tilaa ja erikoisia laitteita.

Kiertelimme kolossia kuin kissa kuumaa puuroa. Lasit olivat kuitenkin ehjiä ja niiden takana lisäksi kalterit. Homma näytti toivottomalta. Ilmeisesti rakennus haluttiin toden teolla pitää suljettuna. Yksi mahdollisuus kuitenkin ilmeni. Yhdeltä laidalta puuttui ikkuna ja kalterit. Vain pari heikosti paikoillaan olevaa lankkua esti sisällepääsyn. Ei liene yllätys, että Vellu oli jo päättänyt mennä sisään, kun minäkin kohdalle ehdin. Rako oli pieni ja jonkun verran sai kiivetä ja taituroida, mutta sinne se vain katosi rakennuksen pimeyteen. Hetken odotettuamme hyppäsimme mekin sisään.

Eri muotoisia ja kokoisia esineitä, varaosia kai johonkin suurempaan.

Rakennuksen toisella laidalla on korkeampi tila.

Seuraavalla tasolla tai toisessa kerroksessa.

Sisällä oli viileää, pimeää ja hiljaista. Pyrimme välttämään ylimääräisiä ääniä. Tilanne oli jotenkin aavemainen ja jännittynyt. Tällaista kohdetta ei ole ennen nähty eikä varmasti tulla näkemäänkään. Ilkivallan merkkejä ei näkynyt. Erilaisia sähkötarvikkeita lojui milloin missäkin. Rakennuksen toisella laidalla oli erikoisia telineitä ja avoin, korkea tila, jossa avorappuset ylettyivät aina kattoon asti. Keskellä taas suljetumpi tila, jonka keskellä oli jokin suurempi pyöreä rakennelma, johon oli kiinnitetty mittareita ja muita sähkölaitteita. Ylimpänä oli laaja avoin tila ja nosturi järeampien laitteiden siirtelyä varten.

Keskellä on jonkinlainen isompi pyöreä rakennelma. (Kuva: Timo Puhakka)

Keskellä oleva pyöreä rakennelma ulottuu alas asti. (Kuva: Timo Puhakka)

Siinä riittää pojilla ihmeteltävää.

Nosturin ohjaamosta.

Tunnelma alkoi olla vapautunut, kun rakennus oli lähestulkoon kierretty. Siirryimme vielä alakerran tutkimattomaan kolkkaan, jossa oli pari huonetta, josta löytyi mittaristoja ja koneiden osia. Kävimme keskustelua ja olimme jo lähdössä pois, kun yhtäkkiä kuului kovaäänistä molotusta venäjänkielellä. Ensi alkuun emme olleet varmoja kuuluiko sisältä vai ulkoa. Jähmetyimme paikoillemme pimeään käytävään kuuntelemaan saisimmeko selvää mistä kyse.

Ihmelaitoksen laitteistoa.

Äänensävy ei ollut mitenkään ystävällismielinen - päinvastoin. Kuulimme kuinka ainakin kaksi miestä kävi keskenään keskustelua ja sitten hiljeni. Hetken kuluttua alkoi rymistely. Peltejä paukuteltiin rakennuksen toisessa päässä. Yrittivät kai savustaa meitä ulos luomalla vaikutelman, että liikkuivat rakennuksen sisällä. Emme kuitenkaan niin helppoon langenneet. Hiivin pimeyden turvin lähemmäs sitä avointa ikkunaa Puhakan veljekset perässäni nähdäkseni minkälainen vastaanottokomitea meillä oli vastassa. Olimme hetken kuluttua näköetäisyydellä ainoaan pakoreittiimme, hankalakulkuiseen ikkunaan, josta ulos kömpiminen olisi taatusti hidasta.

Silloin jälleen tuohon aukkoon paukahti isokokoisen näköinen venäläismies mesoamaan, jähmetyimme paikoillemme pimeyteen. Hän ei huomannut meitä pimeässä, vaikka meillä oli häneen suora näköyhteys reilun 10 metrin päässä. Erotin vain aukosta miehen pään ja kirosanan "Bljaat!" raivokkaan sössötyksen keskeltä. Veljekset supisivat keskenään ja kuulin Vellun puhuvan aseesta, vaikka en sellaista kenelläkään nähnyt. Sekunnit ja minuutit kävivät pitkiksi. Veljekset olivat aikeissa antaa periksi ja antautua. Itse olin odottavalla kannalla, mutta en aikonut heitä estääkään eikä äänekkäälle keskustelulle ollut juuri mahdollisuutta. Juuri ratkaisevalla hetkellä miehen pää katosi aukosta. Kuulimme hänen asettelevan lautoja takaisin ikkunaan esteeksi ja pian auton kaasuttavan matkoihinsa.

Mietimme vielä hetken vaihtoehtoja hivuttautuen samalla lähemmäs ainoata pakoreittiä. Olihan mahdollista, että joku heistä jäi kytikseen ulkopuolelle. Vellu kurkkasi ulos ja kun ketään ei näkynyt, oli aika toimia. Ikkunasta ulos ja sassiin! Vellu ensin, sitten minä ja lopuksi Timo. Otin Timon kameran kannettavakseni. Vellu jäi vielä korjailemaan lautoja entisiin asemiinsa, mikä oli jälkikäteen ajatellen hyvin oivallettu. Sitten painettiin pää kolmantena jalkana metsään. Otettiin ns. ritolat. Veljekset keskenään, minä hieman omillani kameravarusteiden kanssa. Syöksyin piikkilanka-aidan välistä saaden kuitenkin verta vuotavan vekin hiusrajan yläpuolelle.

Mäntymetsä ei ollut erityisen suojaisaa, joten juoksimme vielä hyvän matkaa kadotaksemme näkyvistä. Poistuimme isommalta uomalta, jossa meni jokin tien tapainen. Jostain kuului edelleen koiran haukunta. Kuljimme metsän suojassa kuin kaukopartiolaiset ikään. Valmistimme myös vaihtoehtoisia suunnitelmia, mikäli portilla sijaitsevan automme vieressä oltaisiin meitä odottelemassa. Yritin pyyhkiä veristä otsaani puhtaaksi, jottemme näyttäisi epäilyttäviltä. Näimme kuitenkin jo kaukaa, että reitti näytti selvältä. Ja kun autoon päästiin, päätimme ajaa pysähtymättä kauas alueelta.

Ohjelmaa ja kohteita olisi riittänyt vielä Terijokea myöten, mutta pitkästä päivästä ja jännityksestä voipuneina suuntasimme kohti Viipuria. Monenlaiset ajatukset risteilivät päässämme. Oliko tämä yksi naula lisää meidän arkkuun? Oliko auton rekisterinumero otettu ylös? Miten meidän kävisi seuraavana päivänä rajalla? Päivän tapahtumia kerrattiin jälleen Championsissa, jossa veljekset ylen anteliaasti tarjosivat juomat minulle kuten olivat edellisenä iltanakin tehneet. Olinhan jälleen kerran persaukisen asemassa.