Luovutettu Karjala: Viimeistä kertaa osa 1

Esipuhe:

Tässä sitä taas oltiin. Matkalla. Tarkemmin ottaen junassa paluumatkalla Luovutetusta Karjalasta. Olin palaamassa reissusta, joka oli täynnä verta, hikeä ja jännitystä. Kaikkea sitä, mitä niiltä aina olin tottunut odottamaankin ja ehkä vielä enemmänkin. Venäjä ja Karjala, siinä on kombo, joka sai minun verkkaisen vereni kiertämään. Tällä kertaa tosin hieman haikein mielin, sillä Luovutetun Karjalan reissujen sarja oli kohdallani tulossa päätökseen. Reissu sinne saattaisi olla viimeiseni, koskaan.

Matka taittuu sujuvasti rautateillä.

Ei ollut nyt reissukaljoja eikä tumpattujen röökien tuoksuista Citikkaa alla. Marko ei ollut tällä kertaa mukana, vaikka sitä niin hartaasti toivoin. Viimeisestä yhteisestä venäjänreissustamme oli kulunut jo lähes kaksi vuotta. Joka reissun meitä palvellut Citikka odotti paaliin panoa eikä Marko lämmennyt enää ehdotuksilleni. Oli vaikea kuvitella reissaamista Venäjälle ilman häntä, kaikessa arvaamattomuudessaankin. Markon haluttomuus uusintaan käytännössä lähes lopetti venäjänreissuni. Niin kiinteä osa hän oli ollut viime vuosien Venäjän kokemuksiani. Oli siis irtaannuttava pinttyneistä tavoista ja etsittävä jotain uutta.

Oli onni, että reissukertomuksiani oli luettu. Idässä tapahtuva rauniobongailu kiinnosti selkeästi muitakin. Yhteyksiä muihin rajan tuolla puolen reissaajiin oli näistä syistä aikaansaatu ja ylläpidetty. Maaliskuussa 2018 ajatukset lähtivät viriämään ja ehdotukset lentelemään. Kohteitahan, eli autioituneita rakennuksia, oli hurumycket jo ennalta ladottu kartalle. Sellaisiakin, joita ei vielä oltu ehditty tarkastaa. Toki oli tunnustettava, että ne suurimmat ja tunnetuimmat oli lähestulkoon jo läpikäydyt, joten ensimmäisten reissujen kaltaista ilotulitusta oli kai mahdotonta järjestää. Mutta kuten uusi reissutoverini totesi:"Ei aina se kohteiden koko...".

Mielenkiintoista tässä uudessa toverissa oli se, ettemme olleet koskaan tavanneet. Vähän niin kuin Markon kanssa aikoinaan, olimme tuntemattomia toisillemme. Olin vaikuttunut hänen ottamista valokuvista ja joskus auttanut hieman hänen reissusuunnitelmissaan. Satunnaisia viestejä olimme lähetelleet toisillemme yhä kiihtyvään tahtiin reissun alla. Ihmiseenhän voi jokseenkin tutustua netissä. Todellinen kumppanuuden mittari nähtäisiin sitten vasta reissussa.


Päivä 1:

Rautatieasemalla vastassa oli Timo, Timo Puhakka. Timo oli tavallisen näköinen jäpikkä. Hieman samankaltainen kuin meikäläinenkin. Perheellinen, ei kovin suulas, kertoilee asioita kysyttäessä, ei muuten. Juttua kuitenkin riitti kerrottavaksi molemmin puolin. Hän pukeutuu siististi, ei erotu katukuvasta. Kaiken kaikkiaan kohteliaan oloinen heppu, jonka kanssa luultavasti pitäisi pinnistellä saadakseen tappelua aikaan. Olin saapunut perjantaiaamuna junalla Lappeenrantaan kello 9:18, jonne olin sopinut tapaamisen hänen kanssaan. Timo tuli Jyväskylästä ja minä tulin Helsingistä, joten luonteva tapaamispaikka oli Lappeenrannassa, sillä matka sieltä jatkui Imatran rajanylityspaikalle Timon autolla, Skoda Yetillä.

Timo, Skodansa ratissa.

Rajamuodollisuuksissa kului reilu tunti. Elettiin huhtikuun viimeisiä päiviä ja odotellessa alkoi tulla vilakka. Ylitys sujui kuitenkin kohtuukivuttomasti siihen nähden, että Timon auton paperit olivat puutteellisesti täytetyt eikä kumpikaan meistä venäjän kieltä osannut. Monien Venäjän rajanviranomaisten happamien katseiden jälkeen olimme kuitenkin Kultalassa.

Rajalla oli aikaa tuijotella mm: entisen suomalaisen viinatehtaan raatoa.

Rajan toisella puolen on heti suomalaisillekin aikoinaan - ja miksei vieläkin - merkittävä kaupunki Enso, nykyisin noin 15 000 asukkaan Svetogorsk. Maisema ja ilmapiiri vaihtui välittömästi. Tienpientareet ovat epäsiististi myllättyjä, jalkakäytävät puuttuvat, horisontista lävähtävät eteemme harmaat parakit ja kolkot elementti- ja tiilikerrostalot. Ihmisten kasvot ovat jotenkin tyhjiä, ilmeettömiä ja synkkiä. Liikennemerkit muistuttavat suomalaisia vastineitaan, kirjoitus kylteissä ja mainostauluissa on kuitenkin kyyrillisin aakkosin toteutettu. Menopelit näyttävät länsiautoilta, mutta silti hieman erilaisilta. Luultavasti venäläisten omaa tuotantoa. Aah, se on tätä Venäjän eksotiikkaa.

Kartta havainnollistamassa matkaamme.

Olen käsittänyt, että Enson kohdalla muutoin kohtalaisen suoraa rajaa vedettiin rauhanneuvotteluissa sillä tavalla, että Enso jäisi Neuvostoliiton haltuun. Sodan pommeilta yllättäen säästyneet valtavan kokoiset puunjalostustehtaat vesivoimaloineen jäivät näin voittajan haltuun. Nämä samaiset tehtaat vetivät minua puoleensa magneetin tavoin. Ennen kuin ehdimme kunnolla kaupunkiin edes ajaakaan, olimme jo kääntyneet sivutielle, joka johti tehtaan porteille.

Porteille emme silti mielineet, sillä reissukohteissamme painotus oli sanalla hylätty. Siispä ajelimme niiden ohi tarkastellaksemme näkymiä vesivoimalaitoksen padolta, joka toimii myös siltana Vuoksen länsirannalla asuville svetolaisille. Sillalla kuvaaminen on kiellettyä, se opittiin Svetossa jo edellisellä kerralla (Luovutettu Karjala 2) Markon kanssa. Venäjällähän muun muassa voimaloiden ja muiden strategisten kohteiden kuvaaminen on kiellettyä. Ajelimme kuitenkin padon päästä päähän ja Timo, varoituksistani huolimatta, rohkeni vielä padolle nappaamaan muutaman ruudun muistikortilleen. Osa teollisuusalueestahan on täysin päreinä ja se on nimenomaan sitä padolta hyvin avautuvaa vanhaa puolta, jonka viimeisin omistaja ennen Karjalan luovutusta oli suomalainen valtionyhtiö Enso-Gutzeit.

Enson puunjalostustehtaita padolta nähtynä. (Kuva: Timo Puhakka)

Vasemmalla taaempana pilkottaa jotain käytössäolevaa. (Kuva: Timo Puhakka)

Niin Timo kuin minäkin olimme vaikuttuneita näkemästämme emmekä aikoneet jättää tätä megakohdetta helpolla taaksemme. Minulla oli tiedossa mahdollinen sisäänkäynti erään kujan perällä. Siispä jätimme auton ja jalkauduimme nähdäksemme hieman syvemmälle suomalaiseen teollisuusjätin alkuvaiheisiin tai löytääksemme sitä karumpaa estetiikkaa.

Matkabilikkamme Skoda Yeti parkissa.

Ketään ei näkynyt välittömässä läheisyydessä, joten kuljeksimme korkeimman hylätyn rakennuksen nurkalle. Pyörimme aikamme ihmetellen maisemia, kun huomasin rikkoutuneen seinän rakosesta tuloreitillämme jonkun vilahtavan takanamme. Joku tosiaan oli kannoillamme ja päätimme palata takaisin. Se joku oli pukeutunut vaaleansiniseen kevyttoppatakkiin, joten ajattelin sen olevan harmiton ohikulkija, joka lieni samoilla asioilla kuin mekin. Siksi en huolestunut tilanteesta. Se oli virhe. Hänen äkättyään meidät tehtaan nurkalla, alkoi venäjänkielinen molotus, joka oli kohdistettu meille. Keski-ikäinen tai sen näköinen nainen ei vaikuttanut olevan mielissään. Palpatusta riitti enemmän kuin minulla kielitaitoa. Palasimme samalla yhdessä takaisinpäin. Sen verran saimme selvää, että hän mainitsi jotain rajasta ja soittavansa jonnekin. Olimme raja-alueella, jossa päätieltä poikkeaminen toki oli rangaistavaa ilman asianmukaisia lupia. Hetkessä aiemmin kylmältä tuntunut keli muuttui suorastaan kuumottavaksi ja vartijan sanat uhkaavilta. Tämähän tästä puuttui.

Naisen harppoessa teollisuusrakennuksen sisään hän vielä mutisi jotain. Luojan kiitos emme ymmärtäneet, mitä hänellä oli mielessään, vaan sen varjolla päätimme ottaa hatkat. Hädin tuskin olimme päässeet maahan, niin jo alkoi pakomatka. Emme todellakaan aikoneet jäädä selvittelemään tilannetta enempää, vaan liueta paikalta ja jättää Svetogorsk kohteinensa niin pikaisesti kuin mahdollista. Timo pisti Skodaan vauhtia ja sekavissa fiiliksissä ajoimme kohti etelää harmitellen tienvarren kohteita, jotka oli nyt nekin jätettävä välistä.

Pakomatkalla sivuutettu: hylättyjä asuntoloita vanhan Kuitu Oy:n etupuolella.

Huohahdimme hieman vasta 10 kilometrin päässä Jääsken kirkonkylällä, jossa poikkesimme jälleen päätieltä katsomaan entistä suomalaista hautausmaata. Kirkkoa ei enää ole, vaan muistokivi, jossa kerrotaan kirkon sijainneen tässä vuosina 1844-1941. Kirkon perustuksia löytyy vielä maasta sekä muutama säästynyt hautakivi, jotka vaikuttavat siltä kuin ne olisi kerätty kaikki nätisti riviin hautausmaan pohjoislaidalle. Yksi hautakivi on omistettu 1697 nälkään ja nälkäruttoon kuolleille, joita muitomerkin mukaan olisi haudattu 240. Hautausmaata on epäilemättä hoidettu suomalaisten seura-aktiivien toimesta.

Jääsken kirkkomaa.

Hautausmaan vieressä, tien toisella puolen on myös minulle jo entuudestaan tuttu Jääsken kirkonkylän kansakoulu. Se on viipurilaisen arkkitehdin Jalmari Lankisen käsialaa. Timon vuoksi kävimme myös sitä ihailemassa lähempää.

Kansakoulu sijaitsee Vuoksen rantatöyräällä idyllisissä maisemissa.

Kaksi vuosikymmentä vailla käyttöä. (Kuva: Timo Puhakka)

(Kuva: Timo Puhakka)

Kansakoululla piipahdettuamme päätimme lähdimme Rouhialan vesivoimaitoksen suuntaan. Ajoimme pätkän heikkokuntoista rantatietä pitkin, jossa nelivetoisen Skoda Yetin maasto-ominaisuudet tulivat oikeuksiinsa. Oikein passeli reissuautoksi.

Rouhialan voimalaitoksen itäpuolella on jyhkeät kalliot, joiden sisään on louhittu jonkinlainen luola tai luolasto varustettuna kahdella erillisellä sisäänkäynnillä. Oletimme sen olevan exploroitavissa, vaan toisin kävi. Ovet hohtivat uutuuttaan ja eristeet oli vaihdettu. Kylmälle varastotilalle oli näemmä täällä syrjäseudulla vielä käyttöä. Kilometri siitä vielä pohjoiseen sijaitsi Suomen kaudelta säästynyt komea Aholan kartano, jossa toimii nykyään lomakeskus. Kartanon navetta oli hylätyssä tilassa, joten poikkesimme sen sisuksissa.

Navetan takaa pilkottaa Vuoksi ja vaalea Aholan kartano.

Sisätiloista löytyi jonkin verran venäläisten roinaa.

Takaisin palatessamme hiljensimme vauhtia vielä parin hylätyn suomalaistalon kohdalla ja poikkesimme jo molemmille tutuksi käyneellä OTK:n myllyllä. Timolla oli tarve saada vielä asianmukaiset kuvat tuosta jättimäisestä tuotantolaitoksesta.

Pari säästynyttä, mutta tyhjillään olevaa suomalaistaloa tien varressa.

On se mahtava! (Kuva: Timo Puhakka)

Sisäkerrosten tasot olivat osittain arvelluttavia. (Kuva: Timo Puhakka)

SOK:n keskusvaraston hallien avaruutta. (Kuva: Timo Puhakka)

Poikkeaman jälkeen jatkoimme kohti Antreaa. Myllylaitoksen pihalta lähtiessä Skodan ratissa rutisi ikävänlaisesti. Timo pysäytti auton. Ohjaus sentään toimi, mutta mikään muu ratin vivuista ei, torvi mukaan lukien. Se tietysti sai Timon mietteliääksi. Minulle kaikki oli silti erittäin luksusta - etenkin Markon Citikkaan verrattuna. Edes ajaa minun ei tarvinnut, Timo oli sitoutunut hoitamaan senkin.

Parinkymmenen minuutin siirtymän jälkeen olimme saapuneet Antrean aseman seudulle. Näin pääsimme myös meitä kuumottaneen raja-alueen taakasta eroon. Tolkuttoman pitkä rajavyöhyke ulottui lähes 30 kilometrin päähän Imatran rajanylityspisteeltä. Tuolla alueella liikkuminen on luvanvaraista ja sellaista me emme joutaneet odottelemaan. Antrean taajaman ensimmäisiä näkyviä rakennuksia on hylätty kauppa.

Antrean aseman liepeillä kyltti kertoo rajavyöhykkeen alkavan.

Antrean, eli nykyisen Kamenogorskin, seudulla on runsaasti säästynyt suomalaista rakennuskantaa. Niin asuintaloja kuin vanhaa sokeritehdastakin. Pari mahdollista kohdetta osoittautui vesiperäksi, mutta tulipahan Antreaa vähän nähtyä samalla. Antreassa näkyi jo selvästi valmistautuminen voitonpäivän juhlallisuuksiin, tienpientareita ja puistoja siivottiin sekä Venäjän liput liehuivat katupylväissä.

Antrea kartalla.

Antrealaista maisemaa.

Ainakin yksi varma kohde Antreassakin oli, muistopuiston suojelualue. Muistopuisto koostui entisestä Antrean kirkkomaasta. Tässäkin tapauksessa sen suuri, 1894 rakennettu kirkko oli tuhoutunut vuonna 1941. Kirkon perustan takana ryteikössä oli kuitenkin runsaasti vanhoja hautakiviä bongattavaksi ja ruumiskellari, suljettuna tosin. Muistopuiston edustalla satuimme tapaamaan myös suomalaismiehen, jonka sukujuuret - kuinkas muutenkaan - olivat Antreassa. Tuo Antrea-seuran aktiivijäsen oli siellä suunnittelemassa tulevia talkoita. Puistoalueen siistijöiksi oli myöhemmin tulossa bussilastillinen suomalaisia vapaaehtoisia. Mahtavaa toimintaa ja hatunnoston paikka. Väitti joutuneensa tullissa lähes venäläisten pidättämäksi. Syynä oli liian monta karttaa ja kiikarit, jota kuljetti lintubongarina ja seura-aktiivina mukanaan. Emme siis olleet ainoita viranomaisahdistelun kohteeksi joutuneita. Mies tiesi kertoa yhtä sun toista ja olisi varmasti ollut verraton opas, jos olisimme viettäneet Antrean seudulla enemmänkin aikaa. Vaihdoimme muutaman sanasen ja toivottelimme hyvät jatkot.

Antrean kirkonkylän hautausmaata.

Hautoja on laajalla alueella.

Matka jatkui edelleen läpi kylän Viipuriin johtavaa tietä pitkin. Oli siinä tien molemmin puolin sen verran huojuvan näköistä vanhaa suomenaikaista puutaloa, että aivan siinä hetken mietittiin pitäisikö pysähtyä. Kolmannen jälkeen käänsimmekin jo kokan takaisin ja kävimme sen hylätyimmän näköisen kimppuun.

Talo seisoo rinteessä Vuoksen rannnalla. (Kuva: Timo Puhakka)

Jälkitarkastelussa yksi taloista ei ollutkaan niin hylätty, joten lähestyimme varmuuden vuoksi varoen toista taloa, joka oli kaksikerroksinen. Sijainti oli läheistä tietä lukuunottamatta idyllinen. Rinnetontti, josta oli komeat näkymät Vuokselle. Ei naapuria ihan heti vieressä häiritsemässä. Ikkunalaidoille oli sijoiteltu monenlaista tavaraa, jotta talo ei näyttäisi tyhjältä. Silti kuitenkin ovi ja pari ikkunaa oli sepposen selällään ja pihapiiri ränsistynyt. Kiersimme talon ennen kuin uskaltauduimme sisään. Hiljaisuutta rikkoivat ajoittain vain ohiajavat autot. Pelkomme vaikutti aiheettomalta, joten astuin sisään. Dobri dien, tervehdin venäjäksi mahdollisten asukkaiden varalta. Kuului PAM! Säpsähdin ja kipitin ulos. Mistä hitosta tuo tuli? Oliko se pamaus vai läimäys? Timo väitti, että se tuli ulkoa, minä puolestani kuulin sen yläkerrasta.

Hetken ulkona asiaa kuulostelimme, mutta emme saaneet vahvistusta elonmerkeistä talossa. Joten yritimme uudelleen, Timo ensin. Talo ei ollut mahdottoman kauaa ollut hylättynä. Joku ainakin oli ottanut tilan haltuunsa joko luvalla tai ilman. Tavaraa lojui nurkissa vielä hyvänlaisesti eikä vandalismin merkkejä esiintynyt. Piankos komean puutalon joku polttaisi.

Timo tutkimassa talon sisuksia etunenässä.

Tavaroita oli toisissa kämpissä vielä runsaasti. (Kuva: Timo Puhakka)

Toisaalla vähän tyhjenpää. (Kuva: Timo Puhakka)

Ylimääräisiltä pamauksilta vältyttiin sillä erää ja totesimmekin sen ainoan johtuneen läpivedon riepomasta yläkerran ovesta. Talo oli nyt nähty ja olimme poistumassa Antreasta. Ylitimme Vuoksen Kuukaupin uutta, vuonna 2001 valmistunutta siltaa pitkin, mutta pysähdyimme heti toiselle puolen tarkastelemaan Suomen kaudella vuonna 1939 rakennettua vanhaa siltaa, joka oli Jatkosodassa puolittain säästynyt puna-armeijan räjäytykseltä ja sittemmin korjattu vain rapistuakseen uudelleen.

Maisemat olivat näyttävimmillään sillalta. Alla virtasi Vuoksi voimakkaana. Harmi vain, vanhan sillan puukantinen pinta ei herättänyt luottamusta kummassakaan meistä. Se ikävästi hyllyi alla. Puu oli lahonnut pehmeäksi ja siinä oli satunnaisissa kohdin jalan mentäviä reikiä. Mielenkiintoa herätti sillan päädyssä sijainnut valvontakoppi. Syytä sen olemassaololle en tiedä, mutta epäilen siitä perittäneen siltamaksun. Tiedä häntä.

Sekä vanha että uusi Kuukaupin silta rinta rinnan. (Kuva: Timo Puhakka)

Hylätty valvontakoppi sillan länsipäässä.

Myös uudesta sillasta voi seikkailunjanoinen viritellä itsellensä tehtävää. Sillan alta on käynti sillan alapuolisiin rakenteisiin, jossa kulkee huoltotaso. Näin Vuoksen voi ylittää myös sillan alitse kuivin jaloin, joskaan näin emme vaivautuneet tekemään. Toki viranomaisten suhtautuminen suomalaisiin "pioneereihin" voi olla yllättävän penseää, mikäli jostain syystä sattuisivat yhyttämään itse teossa.

Huoltotaso Vuoksen yllä, sillan alla.

Silloilla ei kauaa nokka tuhissut. Niinpä jatkoimme jälleen kohti Viipuria ohittaen täysin kadonneen Pullilan kylän saapuaksemme Kavantsaaren kylään, joka oli Suomen kaudella muodostunut pitkälti rautatieaseman ympärille. Perineukkulainen uusi keskusta on sittemmin noussut aseman itäpuolelle. Sinne emme poikenneet, mutta aseman liepeillä oli varsin karun näköistä maisemaa. Vanhoja suomalaisia taloja, neuvostoliittolaista autonromua ja sen sellaista. Sekös puska-autoihin mieltynyttä Timoa viehätti.

KamAZ Oka (VAZ1111) hylättynä puolihylätyn suomalaistalon pihaan.

GAZ-3221, marshrutkan eli reittitaksin raato ja taustalla uusi uljas kyläkeskus.

Viimeinen pysähdys ennen Viipuria nähtiin Ihantalan kirkon ja sankarihautausmaan kohdilla. Tien toisella puolen bussipysäkin takana on Ihantalan taistelun muistomerkki. Se on monelle sotahistorian harrastajalle jonkinlainen pyhiinvaelluspaikka ja sisältynee monien suomalaisten matkanjärjestäjien ohjelmistoon. Kesäkuun lopulla alkaneet Tali-Ihantalan taistelut olivat Pohjoismaiden historian suurimmat. Taisteluihin osallistui noin 50 000 suomalaista ja noin 150 000 neuvostosotilasta. Suomalaiset menettivät lähteestä riippuen noin 8000 sotilasta, joista noin parituhatta kaatui ja loput loukkaantuivat. Neuvostojoukkojen vastaavat luvut olivat yli 20 000, joista kaatuneita noin 5000-6000. Valtavasta kivenjärkäleestä värkätyn muistomerkin eteen on kerätty maastosta löytynyttä sotaromua, lapiota ja pomminsirpaleita sekä ainakin sotahistorian harrastajat ovat jättäneet terveisensä. Sellaisessa paikassa mieli väkisinkin hiljentyy hetkiseksi miettimään sodan mielettömyyttä.

Ihantalan taistelun muistomerkki. (Kuva: Timo Puhakka)

Enempiä pysähtelemättä saavuimme Viipuriin. Jopa hyvissä ajoin, kello 17:30. Ensi töiksemme tankkasimme Salakkalahden rannassa Nesteellä. Vieressä, entisellä Rautatienkadulla, lähes asemaa vastapäätä oli asunut Timon isoisän perhe, joka muutti jo ennen sotia Lappeenrantaan. Hänen vuonna 1932 syntynyt isoäitinsä oli myös viipurilainen. Melkoinen sattuma. Vaikkakin on todettu, että jopa miljoonalla eli joka viidennellä suomalaisella on juuret luovutetussa Karjalassa.

Kolari Viipurissa. Jonkun poloisen suomalaiskuskin kylkeä oli juuri rouhittu.

Timon isoäidin nykyään jo kadonnut kotitalo sijaitsi taasen hieman sivummalla Pyöräsuon kaupunginosassa, jonka läpi ajoimme seuraavaksi. Tosin ihan muista syistä. Timo tarvitsi uudet renkaat autoonsa, joten ajoimme niitä vaihdattamaan suomalaistenkin suosimaan Hobby-Autoon aivan Viipurin itälaidalle. Samalla siinä kai yritettiin vähän katsoa, josko vioittuneelle ratille olisi ollut jotain tehtävissä, mutta nähtiin parhaaksi jättää se seuraavaan kertaan. Pari tuntia tuossakin kaikessa ehti vierähtää, mutta sen verran edullisemmaksi renkaat vaihtoineen Venäjällä tuli, että kannatti.

Aurinko oli siinä vaiheessa vetäytymässä mailleen, joten päivä alkoi olla paketissa. Kirjauduimme sisään Viipurin ydinkeskustassa sijaitsevaan Letuchaya Mysh hotelliin. Renesanssityylisen rakennuksen oli suunnitellut arkkitehti Fredrik Odenwall vuonna 1874, joten se on vanhaa Viipuria etsivälle hyvä tukikohta tuleville reissuille. Tosin huonevarauksemme ei aivan toteutunut suunnitellusti ja pientä arvontaa huoneiden välillä käytiin, mutta sellainen lopulta löytyi hyvin ystävällisen palvelun kera. Hotelli kahdelta yöltä ja kahdelta hengeltä sisältäen aamupalat maksoi kaikkiaan 76 euroa, mikä ei edes kaltaiselleni tyhjätaskulle ollut mikään kohtuuton kuluerä.

Letuchaya Mysh Hotel Viipurissa, lepakko ja hiiri.

Lähdimme vielä juhlistamaan hyvin alkanutta reissua kaupungille. Pysähdyimme ensin Salakkalahden rannassa. Vaikka emme sitä nähneetkään, jossain siellä oli myös vastapalaneen ja uponneen hotelli-ravintolalaiva Korolenkon hylky puoliksi pinnan alle vajonneena. Tämän jälkeen suuntasimme Timon kantapaikkaan Champions baariin. Ja jottei homma olisi mennyt liian ennalta-arvattavaksi, sinne ilmaantui myös Timon veli Vellu, joka oli tehnyt täyden työpäivän Helsingissä, kuskannut muksunsa Ristiinaan vanhemmille hoitoon, viettänyt aikaa heidän kanssaan ja sitten posottanut tuhatta ja sataa Saimaata kiertäen Viipuriin. Hän huitaisi ensimmäisen tuoppinsa valehtelematta parissa minuutissa. Kuuntelin juttuja heidän hurjan kuuloisista seikkailuista Venäjällä, Hermannin skiitasta ja Kipinolajärven asetehtaalta, jossa oli väistelty niin vartijoita kuin koiriakin. Nyt niitä oli siinä kaksi evakon jälkeläistä ja mikäli illan jutuista oli jotain pääteltävissä, niin hyvin seikkailunjanoisina.

Puhakan veljekset, Timo ja Vellu.

Linkit:

Luovutettu Karjala: Viimeistä kertaa osa 2

Idän reissut (Lue muista Idän reissuistamme)