Kuvia Itä-Viron reissulta

Jäikö edellisen bloggauksen video katsomatta tai vain muuten valju käsitys reissun meiningistä? Yritetään paikata sitä tarjoamalla muutama kuva Syrjäseudun ja Urbanex Ninjan seikkailuista Itä-Virossa suppean reissukertomuksen muodossa.

Reissu pohjautui jälleen täysin omiin suunnitelmiini. Kohteille, joita olin kerännyt pitkin vuotta ylös kartalle. Urbanex Ninjalla oli onneksi luotto kykyihini reissunjärjestäjänä, joten kohteista ei tullut kiistaa, vaikka tarjosin hänellekin mahdollisuuden osallistumiseen suunnittelupuolella. Hänen kontolle jäi lopulta toimivan reissuauton tarjoaminen ja matkakuluihin osallistuminen. Hän toi kuitenkin paljon enemmän. Positiivisen ja reippaan asenteen sekä runsaasti kamerateknistä kalustoa. Latureita, taskulamppuja ja kameroita dronea myöten. Itse tykästyin hänen gimbaaliin, eli kameravakaimeen, jota tosin käytettiin älypuhelimeni kanssa turvaten tärisemättömän kulun videota kuvatessa. Vaikka Urbanex Ninja kameroiden parissa viihtyykin, kameran eteen kuvattavaksi häntä ei saanut. Tykkää sillä tavoin pitää matalaa profiilia, vaikka sivustonsa lukeutuukin tällä hetkellä Suomen tunnetuimpiin.

Itse reissuun lähdettiin perjantaina 28.4.2017 auringon paistaessa. Auto ajettiin laivaan ja kolmen tunnin sisään saavuimme Tallinnaan. Otimme välittömästi suunnan kohti itää, jossa valtaosa suunnitelluista kohteista siis sijaitsi. Eväät matkalle haettiin Lasnamäen Prismasta ja auto tankattiin samalla viereisellä Nesteellä. Virosta löytyy monet samat palvelut kuin Suomessakin.

Kulkuvälineenämme toimi Fiat Fiorino, pieni kirkkaan vihreä pakettiauto, jossa oli riittävästi tilaa niin 2 hengen varusteille kuin yöpymiseenkin. Ensimmäinen kohde oli noin tunnin ajomatkan päässä. Kyseessä oli jokin vanha tehdas, joka imi voimansa koskesta.

Generaattori tehtaan alla. (Kuva: Urbanex Ninja)

Ohjauskaappi samassa huoneessa. (K:Urbanex Ninja)

Lyhyen ajomatkan päässä oli myös sotilaslentokenttä. Komea, avara ja hiljainen paikka syrjässä kaikesta, mutta ei erityisen kuvauksellinen ellei sitten pitkät kiitoradat ole se juttu. Yhtään klippiä tästä ei päätynyt edelliselle videolle.

Parin kilometrin pituinen kiitorata. (Kuva: Urbanex Ninja)

Pari hassua rakennustakin oli jäljellä.

Seuraava siirtymä oli myös lyhykäinen. Kunda oli jo viimeiseltä Viron tourneelta tuttu. Aiemmin tutulla sementtitehtaallakin pyörähdettiin jälleen, mutta oli siellä useampi autio asuintalokin. Ongelmana oli vain se, että ne olivat huolellisesti tilkittyjä. Hienoa seutua siitä huolimatta.

Autio kerrostalo Kundassa.

Kartano Kundassa.

Hyvä, ettemme jättäneet edellisenä vuonna Danielin kanssa Kohtla-Järven massiivista kerrostaloa kiipeämättä. Nimittäin ajelimme sattumalta paikan ohi, mutta tilalla oli vain kasa purkujätettä. Siirryimme kaupungista kauemmas uusien kohteiden perässä. Aikamoinen teollisuuskeskittymä sieltä löytyikin. Laskentatavasta riippuen alueelta löytyy jopa 20-30 erikokoista talon- ja tehtaanrauniota. Ehkä enemmänkin. Lähes kaikki tosin hyvin raunioituneena, vailla kattoa. Alueen maisemat ja laajuus sykähdyttää. Fiilis on pysäyttävä. Kaikkien elämäni varrelle osuneiden satojen kohteiden joukosta tämä kyllä muistetaan.

Matka jatkui edelleen kohti itää. Auringon laskiessa jo lähes taivaanrannan taa saavuimme Ahtmen kaupunginosaan. Siinä oli hylättyä juna-asemaa ja keskeneräisiä kerrostaloja tarjolla, mutta emme edes yrittäneetkään sisään. Kohteita komeampi oli pilviverhon takaa pilkottava auringonlasku, joka loi taivaalle elokuvamaisen värien kirjon.

Kaunis juna-asema seisoo levytettynä.

Ahtmen keskeneräiset kerrostalot.

Tämän jälkeen oli aika etsiä yöpaikkaa. Sellainen löytyi sopivasti Sillamäestä, josta oli kuultu monta tarinaa siellä aiemmin seikkailleilta suomalaisilta. Sillamäestä tuli merkittävä teollisuuskaupunki Neuvostoliiton aikana, sillä siellä rikastettiin uraania ydinpommia varten. Sillä oli tietysti täten myös sotilaallinen merkitys ja se olikin erittäin suljettu kaupunki jopa virolaisilta. Sitä ei merkitty karttoihin, virallisesti sitä ei ollut olemassa. Kaikkien passit tarkastettiin kaupungin rajalla. Työvoimaa sinne haalittiin muualta Neuvostoliitosta. Salaperäisen kaupungin salaisuudet jäivät meiltä tällä kertaa selvittämättä, vaikka hiukan pyörimmekin kaupungissa. Mielenkiintoisimmat teollisuusmiljööt ja kohdeapajat ovat tänäkin päivänä puomien ja aitojen takana, satama-alueella. Yöpaikka valikoitui rannan tuntumasta. Sinne auton takaosaan kävimme pitkäksemme ja tilaa riitti ihan mukavasti. Niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin, yhtään kuvaa en vaivaantunut ottamaan Sillamäessä.

Toisen päivän pääkohde oli Viron itäisin kaupunki, reilun 50 000 asukkaan Narva, joka sijaitsee aivan Venäjän vastaisella rajalla. Narvajoki erottaa nuo kaksi maata, mutta näköyhteys on Venäjän puoleiseen kaupunkiin Ivangorodiin ja sen Iivananlinnaan. Venäjän voi suorastaan haistaa, jopa tuntea. Väestöstä suurin osa on venäjänkielisiä ja niin vaikuttaa asian laita olevan koko Itä-Virossa. Eroa ei oikeastaan huomaa kuin autojen kilvistä ja katujen mainoksista.

Harvassa paikassa voi luvallisesti olla näin lähellä Venäjän rajaa, ellei sitten ole rajaa ylittämässä. Rajan seuraaminen onkin Narvan mielenkiintoisinta antia, ei pelkästään turistinähtävyys Narvan linna. Raja-alueella, ei kenenkään maalla, oli myös jokin teollisuusrakennus, jota tietysti oli kaiken uhallakin pakko päästä tutkimaan. Itse rakennuksessa emme ajatelleet olevan mitään kovin kiinnostavaa, kiinnostavaa oli sen sijainti ja näkymät rajajoelle kahden maan välissä. Venäjän puolelta kantautui jotain kovaäänistä kuulutusta ilmeisesti rautatieltä.

Teollisuusrakennusta Viron ja Venäjän puristuksessa.

Ikkunoista näkyy Venäjä ja Narvajoki.

Narvassa oli myös lukuisia hylättyjä rakennuksia, jotka useimmat olivat tilkitty huolellisesti. Isoin, tosin ei täysin hylätty, mutta toimintansa lopettanut oli Kreenholmin tekstiilitehdas. Jo vuonna 1857 toimintansa aloittaneen tehtaan toiminta loppui 2010, mutta nyt siellä järjestetään opastettuja kierroksia. Muiden ottamien kuvien perusteella paikka on todella tutustumisen arvoinen, mutta siihen on asennoiduttava tavallisen turistin tapaan. Meidän varhaisen vierailun aikaan, portit olivat kiinni.

Narvan yksi lukemattomista talonraunioista.

Kreenholmin tekstiilitehtaan porteilla.

Päivän suurimmat odotukset kohdistuivat silti Narvan ulkopuolelle, jossa oli muun muassa vanhan vedenpuhdistamon alue ja sen 11 kerroksinen talon järkäle. Tämän jälkeen pari autiokylää, joista toinen oli UE-kansan tuntema Viivikonna ja kiivettiinpä siinä yhteen näköalatorniinkin ja paljon muuta. Tehtävää oli hurjasti. Edes aamusta alkanut ja koko päivän jatkunut sade ei vienyt intoamme, vaikkakin Urbanex Ninjaa se enemmän söikin. Eikä se sade yksinään, myös kevään kylmyys oli yllättänyt niin, että olin herännyt siihen yöllä. Niinpä Narvan Prismasta ostettiinkin tulevan varalle kylmää hylkivät makuualustat. Sade kyllä asetti rajoitteensa kuvaamiselle.

Maisemia 11 kerroksisesta.

Puolihylätyn kylän kerrostaloja. (Kuva: Urbanex Ninja)

Viivikonnan aavemainen pääkatu.

Joissain taloissa vielä asutaan.

Päivä kului kuin huomaamatta, kun pilviverhon takana pysytellyt aurinkokaan ei antanut vihiä päivän kulusta. Lukemattomien talon- ja tehtaanraunioiden jälkeen saavuimme sateen piiskaamalle joutomaalle niemen kärjessä Suomenlahden rannalla. Tuttu paikka vaikutti hiljaiselta ja turvalliselta valinnalta. Hienot maisemat kruunasivat valinnan.

Sunnuntai ja samalla viimeinen reissupäivä alkoi hieman mieltä ylentävämmässä säässä. Pienistä kuuroista huolimatta sää oli pääsääntöisesti kirkas ja lämmin eiliseen verrattuna. Olimme pysytelleet aika lailla rannikon tuntumassa, mutta tänään tarkoitus oli ajautua enemmän sisämaahan. Neukkulaista ohjustukikohtaa oli tarjolla parikin kappaletta. Mitään huippusalaista niissä ei enää ollut, sillä opasteet johdattivat perille loppumatkasta. Hiekkatiet ovat hyvässä kunnossa lähes perille asti. Itse tukikohdissa on kuitenkin järkevämpää liikkua kävellen.

Hangaaria ja suojahuonetta toisensa perään. Ohjustukikohdat alkavat helposti toistaa itseään, jos ei sitten ole erityisen viehtynyt sotahistoriaan ja yksityiskohtiin. Meille parissa laaja-alaisessa tukikohdassa oli sitä ihan kylliksi. Auringon jo paistaessa lähes kirkkaalta taivaalta ajelimme toiveikkain mielin kohti pientä kylää, jossa tiedettiin olevan automuseo. Vanhaa ruostunutta kalustoa siellä olikin kuorma-autoista puimureihin ja busseista ambulansseihin hennon ruostekuorrutuksen värjääminä. Olipa siellä myös vanhan kartanon rippeet ja muita rakennuksia ihmeteltäväksi.

Ennen Tallinnaan paluuta pysähdyimme vielä sen reunamilla etsimässä jälleen pitkän tunnelin suuaukkoa pellolta, jonne Pietari Suuren merilinnoitus oli ulottunut. Massiivisen bunkkerin sisälle kätkeytyikin monta huonetta, mutta sisäänpääsyä ei joko ollut tai sitten se oli sorrutettu.

Vaikka suojaa ei ole, linnoitteet huomaa vasta kävelemällä lähietäisyydelle.

Sisällä on pimeää ja kylmää, stalaktiitteja roikkuu katosta.

Tallinnassa meillä jäi vielä hetki aikaa, joten pyörimme tutuilla seuduilla. Muun muassa erään suuremman teollisuushallin sisuksissa, mutta siitä ehkä lisää jokin toinen kerta.

Reissu oli menestys. Urbanex Ninjan mielestä jopa silmiä avaava. Kuinka monipuolinen pieni Viro onkaan matkailumaana saatika sitten raunio-osastonsa puolesta. Toki uudestakin reissusta tehtiin optio, mutta Urbanex Ninjan vaatimuksesta kesäisempänä ajankohtana.

Linkit:

Itä-Viron reissu videona

Idän reissut (Lue muista Idän reissuistamme)

Urbanex Ninja (Urbanex Ninjan sivusto)