Inkerinmaa osa 13

Osa 13:

Viimeinen reissupäivämme alkoi Kronstadtissa. Oli aikainen aamu, Inkerinmaa oli käytännössä jäänyt taaksemme, vaikka edessä olikin pieni pätkä, kun ajaisimme tulojälkiämme takaisin Siestarjoelta Viipuria ja edelleen Suomea kohti. Toki oli Retusaarellakin ollut suomalaisasutusta 1920-luvulle saakka, joka on kaiketi muodostanut Neuvostoliiton hallinnolle 'turvallisuusriskin' Suomen, Kronstadtin laivaston ja puolustusvarustusten läheisestä sijainnista johtuen. Niin tsuhnat ovat saaneet lähteä Siperiaan tai kuka minnekin - mitä kauemmas Leningradista, sen parempi. Meille merilinnoituksen ympärille kasvanut Kronstadt oli taas tuttu paikka kahden vuoden takaa, jolloin tutkimme omasta mielestämme sen näyttävimmät kohteet. Jotain pientä kuitenkin oli jäänyt hampaankoloon.

Sitä vähää lähdin etsimään Markon vielä kerätessä voimia Citroenin perällä. Kuljeskelin auringon noustessa Kronstadtin tunnelmallisia sivukujia kaikessa hiljaisuudessa. Hylättyjä kasarmeja, makasiineja ja näyttäviä muistomerkkejä oli nähtävissä oikeastaan jokapuolella. Muistomerkkejä lukuunottamatta monet niistä oli rakennettu 1800-luvun puolivälin paikkeilla. Harvoihin raunioihin pääsi enää sisään noin vain ovesta kävelemällä. Viime kerralla nähtyjä kohteita oli jopa levytetty umpeen.

Laivaston kasarmirakennus vuodelta 1938.

Meriaiheista rappioromantiikkaa.

Yli 400-metrinen köysitehdas 1700-luvun lopulta.

Vanha merimiesten kasarmialue on saanut uusia asukkaita.

Osa taas rappiolla.

Kokonainen kuja rakennuksineen rehevöitymässä.

Bunkkerinraato Retusaaren pohjoisrannalla.

Jokseenkin tuloksettoman kävelyn jälkeen palasin autolle. Marko jatkoi koisaamistaan, kun ajelin Retusaaren länsipäähän katsomaan Aleksanterin linnoituksia. Saaren itäpäässä ei juurikaan ole asutusta. Sen sijaan linnoitteita riittää tutkittavaksi enemmän kuin yhdessä päivässä ehtisi, sillä autolla liikkuminen luonnonsuojelualueella on hyvin rajoitettua. Se vajavainen pyörähdys, jonka ehdin siellä tekemään oli vain pintaraapaisu koko alueen tarjontaan. Matkamme jatkui sieltä kohti kotimaata ilman mainittavia nähtävyyksiä.

Aleksanterin linnoituksia Retusaaren länsipäässä.

Kronstadtista oli Talvisodan alkaessa pommitettu Terijokea. Ei Suomea saatu silloin täysin alistettua eikä myöhemmin Jatkosodassakaan. Karjalan evakot tosin saivat kokea, jotkut kahteenkin otteeseen, miltä tuntuu kotinsa menettäminen, mutta kaikkea he eivät menettäneet. Ihmisarvo ja henkiriepu useimmille jäi. Tätä vähää ei voi sanoa inkeriläisistä. Neuvostoliitossa toteutettiin viime vuosisadalla Inkerin kulttuurin täydellinen alasajo. Siinä valossa heidän kohtalonsa tuntuu jopa traagisemmalta. He menettivät lähes kaiken, kotiseutunsa, talonsa, omaisuutensa, vapautensa, läheisensä ja monet henkiriepunsa. Heillä ei ollut paikkaa minne paeta. Vasta Neuvostoliiton romahduksen jälkeen jäljellejääneet ovat saaneet mahdollisuuden elää tasa-arvoista elämää kotimaassaan. Ilman vainoa.

En minä ole yhtäkään inkeriläistä tuntenut enkä tietääkseni edes tavannut. Enkä minä mitään inkeriläisistä tiedä kuin sen, mitä olen lukenut. Silti sen jälkeen, kun Mauno Koivisto ilmoitti avaavansa inkeriläisille paluumuuttajille ovet Suomeen vuonna 1990 tehdyssä Ajankohtaisen kakkosen TV-haastattelussa, on maahanmuuttoviraston mukaan Suomeen muuttanut noin 30 000 inkerinsuomalaista. Se on melkein saman verran kuin vaikkapa Nokialla asukkaita. Ei mikään ihan huomaamaton määrä. Inkerinsuomalaisten paluumuuton takaraja umpeutui heinäkuussa 2016. Joidenkin tilastojen mukaan Inkerinmaalla asuu vielä 8000 inkeriläistä ja saman verran heitä pitäisi asua Venäjän Karjalassa.

Jotkut sanoivat, että Koiviston päätös päästää inkeriläiset Suomeen teki hallaa Inkerin jo harvenneelle kulttuurille, kun ne vähätkin inkeriläiset katoavat sieltä kulttuuria ja kieltä ylläpitämästä ja suomalaistuvat. Toisaalta samanlaisten ongelmien parissa painivat vielä suhteellisen runsaslukuiset karjalaiset Venäjällä. Siellä kieli on puolestaan katoamassa. Esimerkiksi vepsä on uhanalainen kieli. Inkerinmaalla taas vatja, jonka osaaminen lepää maksimissaan muutaman kymmenen vanhuksen harteilla. Inkeroisten kielen asema on hiukan parempi, mutta ei paranemaan päin.

Ei niin pahaa, jottei jotain hyvääkin. Osa paluumuttajista on palannut takaisin Inkerinmaalle. Kotiseutua ei voi noin vain korvata. Suomi on Suomi. Venäjä on Venäjä. Vain Inkerinmaa voi olla Inkerinmaa. Venäjällä on silti nykyisin mahdollisuus tutkia juuriaan ja olla julkisesti inkeriläinen. Siitä voi olla jopa avoimesti ylpeä toisin kuin Neuvostoliitossa. Inkeriläistä kulttuuria ja toimintaa ylläpitää useampi yhdistys. Suomessa toimii ainakin Suomen Inkeri-liitto, Inkerin kulttuuriseura, Villa Inkeri sekä Inkerikeskus ry. Venäjällä taas Inkeri-liitto sekä Karjalan suomalaisten liitto. Myös Ruotsissa, jonne osa pakeni kuultuaan rauhanehdoissa mainituissa palautuksista Neuvostoliittoon, ja Virossa on omat järjestönsä. Vaikka syytä onkin olla huolissaan kulttuurin katoamisesta, ei tilanne ole siis toivoton. Sanotaan, että tahto vie vaikka läpi harmaan kiven. Tahtoa se on vaatinutkin, nimittäin inkeriläisten selviäminen läpi vaikeiden aikojen. Ennen, nyt ja jatkossa.

Linkit:

Inkerinmaa osat 1-13

Idän reissut (muut reissumme Venäjälle)

www.inkeri.fi

Suomen Inkeri-liitto

Inkerikeskus