Inkerinmaa osa 7

Osa 7:

Mitä siis tapahtui inkeriläisille sotien aikana ja sen jälkeen? Siinä missä Pohjois-Inkeri oli tyhjennetty "epäluotettavista" suomalaisasukkaistaan, oli Leningradin eteläpuolisella Inkerinmaalla inkeriläisten elo ollut siihen nähden vielä suurimmaksi osaksi kohtuullisen vakaata. Etelä-Inkeriin saakka työntyneet saksalaisjoukot piirittäessään Leningradia yllättyivät kohdatessaan suomalaisia kaukana Venäjänmaalla. Suomen silloisena liittolaisena saksalaiset joukot sympatisoivat suomalaistaustaisia siviilejä. Kun viimein Jatkosodan lopulla kulku kävi Natsi-Saksalle vaikeaksi, sopivat Saksa ja Suomi inkeriläisten siirrosta Viron kautta Suomeen. Nämä 63 000 evakuoitua inkeriläistä sijoitettiin eri puolelle Suomea.

Suomi hävisi sodan. Rauhanehtojen mukaan evakuoidut inkeriläiset piti palauttaa Neuvostoliittoon. Mutta kotiin he eivät päässeet. Inkeriläisiä pidettiin edelleen epäluotettavana kansana taustansa vuoksi. Heitä kiellettiin muuttamasta 100 kilometriä lähemmäs Leningradia. Tuo alue käsitti käytännössä koko Inkerinmaan.

Inkeriläisiä pakkosiirrettiin muun muassa Kuolaan, Keski-Aasiaan, Arkangelin, Novgorodin ja Vologdan alueelle sekä Obin, Jenisein ja Lenan varsille Siperiaan. Suomeen evakuoiduille luvattiin paluu takaisin kotiseuduille. Sen sijaan heidät kuljetettiinkin Jaroslavin, Kalinin, Novgorodin, Pihkovan ja Velikolukin seuduille. Moni yritti takaisin Inkerinmaalle - turhaan. Myös Viroon, joka oli Jatkosodan evakuointien aikana tullut osalle jo tutuksi. Kaiken kaikkiaan inkeriläisiä arvioidaan karkoitetun peräti 150 000 henkeä.

Perheenjäseniä, etenkin miehiä, tapettiin järjestelmällisesti ja käytettiin orjamaisesti työvoimana oloissa, joista monikaan ei selvinnyt. Monet sairaat, vanhukset ja lapset eivät taas selvinneet pakkosiirtojen heikoissa oloissa. Junamatkat uuteen sijoituspaikkaan olivat monesti raskaita, useita päiviä kestäviä. Vasta Stalinin kuoleman jälkeen tilanne hiukan hellitti. Inkeriläiset eivät päässeet muuttamaan takaisin kotiseuduilleen ennen vuotta 1954 lukuunottamatta niitä perheitä, joiden omainen oli taistellut puna-armeijassa suuressa isänmaallisessa sodassa.

Tieto tästä ei kuitenkaan aina saavuttanut inkeriläisiä. Silloinkin, kun tieto mahdollisuudesta palata takaisin meni perille, oli osa inkeriläisistä jo aloittanut uuden elämän muualla. Toisekseen vanhat kotiseudut olivat muuttuneet ja vanhat kotitalot asutettu sinne houkutelluilla siirtolaisilla, jotka tulivat muualta Neuvostoliitosta. Jo 1940-luvun lopulla inkeriläisiä houkuteltiin työvoimapulasta kärsineeseen Itä-Karjalaan. Sinne lopulta muodostui suurin keskittymä inkeriläisiä, kun entisille kotiseuduille ei ollut enää asiaa.

Palatkaamme jälleen tien päälle. Olimme nimittäin saapuneet Kikkeriin. Se on pieni, maaseutuvaltainen parin tuhannen asukkaan taajama, johon kuuluu myös Pieni- ja Suuri Kikkerin kylät. Sellaisia olivat kylien nimet, että siinäpä olisi r-vikaisella ollut pirullinen äännettävä. Kyliin emme kuitenkaan edes varsinaisesti tutustuneet, vaikka Wikipedian mukaan kylässä on muun muassa 1997 valmistunut inkerinsuomalaisten vanhusten palvelutalo. Sen sijaan tutustuimme vaan seudun ylivoimaisesti suurimpaan työllistäjään, entiseen sellaiseen. Se oli aikoinaan 1900-luvun alussa perustettu keramiikkatehdas. Vuosituhannen vaihteen tienoilla se ajautui konkurssiin ja lopputulema oli toistakymmentä rakennuksen rauniota.

Keramiikkatehtaalta siirryimme muutaman kilometrin pohjoiseen, Torossovaan, jossa kyltin mukaan asusteli paroni Mikhail Georgevitsh Vrangel. Kyltissä on tietoa sekä venäjäksi että englanniksi. Taulussa kerrottiin, että Mikhail G. Vrangel toimi muinoin Suomen kenraalikuvernöörinä tai hänen alaisenaan. Joskaan en tälle väitteelle löytänyt Internetin tietävästä maailmasta tukea. Oikeastaan koko paronista ei löydy mitään mainittavaa. Tutkija en ole enkä edes kovin tarmokas tiedonetsijä, joten luottakaamme nyt sitten tässä kohtaa vaikkapa mainittuun kylttiin tietyin varauksin. Sen mukaan hän nimittäin asui tässä 1870-luvulla rakennetussa goottityylisessä tiilipalatsissa. Tiluksilla on myös toinen samankaltainen kyltti, jonka mukaan palatsin edessä on puna-armeijan sotilaiden ja sisällissodan punaisten joukkohauta, jotka kuolivat vuosina 1919 ja 1941-1944. Minun tietojeni mukaan lähin inkeriläisten vainoihin viittaava muistomerkki on puolestaan Pietarin pohjoispuolella Levassovassa.

Liikumme Kupanitsan seudulla.

Paroni M. G. Vranglerin palatsi.

Lienee tuhoutunut Jatkosodassa sekin.

Nälkä oli jo alkanut piinaamaan meitä käytännössä Hatsinasta asti. Jelisavettina, Kikkeri ja Torossova oli kaikki osoittautuneet tyhjiksi arvoiksi soveliaan ruokapaikan suhteen - tai sitten me emme vaan osanneet niitä etsiä. Hatsinassa niitä toki olisi ollut, kuten Hesburger. Jep, Suomen oma Hesburger. Sillä kertaa emme kuitenkaan olleet niin nälkäisiä. Odotus palkittiin reittimme seuraavassa pikkukaupungissa, Volossovassa. Onneksi etäisyydet täällä Keski-Inkerissä taajamien ja valitsemieni kohteiden välillä olivat noin 10 kilometrissä. Eli lyhyitä siirtymiä kylästä toiseen. Volossovan stalovaja näkyy heti ensimmäisessä risteyksessä pohjoisesta tultaessa kaupunkiin ja sinne kannattaa pysähtyä. Parilla hassulla eurolla saa itsensä kylläiseksi raavaampikin mies ilman että tarvitsee syödä hampaat irvessä. Sisustus ruokalassa on jäänyt jonnekin vuosien taakse, mutta sekös tunnelmaa vain nostattaa.

Veikeän värisessä stalovajassa syödään perinteisiä venäläisruokia.

Linkit:

Inkerinmaa osa 8

Inkerinmaa osat 1-13

Idän reissut