Inkerinmaa osa 2

OSA 2:

Siestarjoki jäi taakse. Ilta oli saapumassa. Ajoimme rannikkoa myöten kohti Pietaria. Lienee sanomattakin selvää, että Pietarin synty nivoutuu yhteen Pietari Suuren aikaan. Harvoin silti tulee maallikkona ajatelleeksi sitä, että Pietari on kohtuullisen nuori kaupunki Venäjän ja Euroopan mittakaavassa. Pietari Suuren valloittaessa Nevanlinnan vuonna 1703 hävitettiin samalla sen ruotsalais-suomalainen 2000 asukkaan kaupunki. Sen päälle on kasvanut se kaupunki, joka nyt Pietarina tunnetaan.

Reittimme Pietariin. Klikkaa kuvaa suuremmaksi.

Pietarin seutu oli hyvin soista seutua ja on vieläkin siellä, minne ihminen ei ole rakentanut. Nevanlinnaa lukuunottamatta asutus oli harvaa. Vain muutamia suomalaisia kalastajia eleli mökeissään. Ei mikään ideaali maaperä, mutta sinne Pietari Suuri halusi rakentaa tukikohdan ja väylän Eurooppaan. Alkoi suuruusluokassaan ennennäkemätön rakennusprojekti, johon vain suuruudenhullu keisari kykeni. Pietari rakennettiin seurauksista välittämättä. Se oli kannaksenkarjalaisille muutaman vuosikymmenen kestävä massiivinen siirtotyömaa, mutta samalla se nieli lukemattomien vankien ja työmiesten hengen.

Pietari Suuri pani hösseliksi. Vuonna 1712 siitä tuli keisarikunnan pääkaupunki ja 1725 siellä asui jo arviolta vähintään 40 000 asukasta. Näin monista kanaaleistaan lempinimen saaneesta Pohjolan Venetsiasta muodostui Venäjän hallinnollinen ja myöhemmin myös kulttuurinen keskus. Vasta vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen, kun keisarikunta oli syösty vallasta, Moskovasta tuli Neuvosto-Venäjän pääkaupunki 1918. Tällöin Pietarin väkiluku oli romahtanut reilusta 2 miljoonasta alle miljoonaan noustaakseen taas vuosisadan loppua kohden eksponentiaalisesti. Leninin kuoltua 1924 Pietarin nimi muutettiin Leningradiksi. Stalinin aikakaudella Leningradista tuli teollistamisohjelman keskus.

Toisessa maailmansodassa silloista Leningradia kohtasi historiansa suurin tragedia. Saksa piiritti Leningradia kolmisen vuotta. Hyökkäykseen yhtynyt Suomi lisäsi painetta pohjoisesta päin, mutta ei suostunut tunkeutumaan itse kaupunkiin, mikä osoittautui jälkikäteen viisaaksi ratkaisuksi. Pommitetussa kaupungissa oli tukalat oltavat. Ruokaa säännösteltiin, mutta monet kuolivat nälkään. Piirityksen aikana kuoli ainakin 600 000 ihmistä, joista useimmat oli siviilejä, joita ei oltu evakuoitu ajoissa rintaman tieltä. Sodan jälkeen tuhoutunutta Pietaria uudelleenrakennettiin vanhaa kunnioittaen. Se on pysynyt Venäjän kakkoskaupunkina aina nykyhetkeen saakka. Neuvostoliiton hajottua nimi palautettiin kansanäänestyksen jälkeen Pietariksi.

Venäläinen rööki savusi autossa taukoamatta, krapulahiki oli puskenut valtoimenaan Markon T-paidan läpi, mutta mikä tärkeintä, hän oli selvänä ratissa. Hän oli ajanut pyynnöstäni Mainilasta lähtien, sillä olin hautonut ideaa, jonka moni luultavasti olisi ampunut heti alas. Suunnitelma oli nimittäin ajaa iltahämärissä Pietarin, tuon 5 miljoonan asukkaan metropolin, läpi katsastaen muutaman kohteen mennessä. Minun ollessa kartanlukijana, piti Markon pysyä ajokuntoisena, sillä Pietarin kadut ovat uskomattoman ruuhkaisia ja navigoiminen siellä keskittymistä vaativaa. Ihmiset käyttävät pelkästään työmatkoillaan useita tunteja ruuhkissa jonottamiseen.

Miljoonakaupunkiin saapuminen on jännittävää. Ohitettuamme inkeriläisperäisen, Lahti-nimisen kaupunginosan, alkaa massiivisten kerrostalojen loputtomantuntuinen viidakko. Monet niistä ovat luultavasti jo suunnitellun käyttöikänsä ylittäneet ja uutta rakennetaan jatkuvasti. Ensimmäiset raitiovaunut bongataan heti Lahden takaa. Liikenne kasvaa asteittain, mitä lähemmäksi kaupungin ydintä saavumme. Viimeistään siinä vaiheessa, kun saavumme Nevan suistolle ja sen lukemattomien kanavien, siltojen ja saarien sisäpiiriin, alkavat ruuhkat. Kaistojen lisääminen ja teiden rakentaminen ei enää auta eikä tilaa ole. Autoja on liikaa liian pienellä alueella. Sen sijaan, että panostettaisiin joukkoliikenteeseen, pelastajaksi on kaavailtu läntistä ohitustietä, joka rakennetaan pääosin korkealle ilmaan valtavien pilarien päälle, jotka on juntattu mereen. Venäjä on jättimäisten projektien maa. No, sitä odotellessa...

Suurkaupungin tunnelmaa auton tuulilasin läpi...

...ja uuvuttavia ruuhkia.

Ajaminen Pietarissa on stressaavaa. Venäläinen liikennekulttuuri on paranemaan päin, mutta taso on vielä huomattavan alhaalla. Onneksemme olen onnistunut reitin suunnittelussa niin, että pahimmat ruuhkat ovat vastaantulijoiden kaistalla. Yllättävän sutjakkaasti ilman mainittavia harhautumisia saavumme Patsassaaren neule- ja trikootehtaan alueelle. Firma oli 1850-luvun puolivälissä alkunsa saanut, mutta tietysti Neuvostoliiton aikana tämäkin tehdas kansallistettiin ja nimettiin Työn punaisen lipun mukaan Красное Знамя. Vaatteiden ja kankaiden valmistuksen ohella alettiin valmistaa sitten myös sotilasasuja ja ammuksia. Nykyään yksityistynyt yhtiö toimii Viipurissa. Tyhjäksi jääneet tehdasrakennukset ja voimala ovat rakennettu 1920- ja -30-luvuilla. Rakennukset ovat suojeltuja, mutta romahdusvaarassa.

Teollisuusalueen erikoisin rakennus on 1926-1928 rakennettu voimala.

Se tuli tunnetuksi arkkitehtuurillisesti ja Pietarin teollistumisen symbolina.

Riutunut neuvostosymboli punatähti roikkuu vielä itsepäisesti seinässä.

Voimalan sisätiloihin ei ollut mahdollista tutustua ilman suurempaa riskinottoa, mutta voimalasta katsoen tien toisella puolen oli ryytyneen oloinen tehdas, jonne sentään pääsi sisään. Ikkunan kalterit oli murrettu. Yläkerroksiin emme lähteneet. Joku tai jotkut mäiskivät tavaroita sen ylimmissä kerroksissa, mikä ei sinänsä järkyttänyt, mutta osa lattioista oli romahtanut syystä tai toisesta. Kiertelimme sen, mitä raaskimme. Tehdasta vastapäätä sijaitsi myös 1800-1900-lukujen taitteessa rakennettu asuintalon luuranko.

Tehdas on valtava.

Lähempää sen huonokuntoisuus paljastuu.

Sisäpihalla paikat on kuin pommin jäljiltä. Irtosälää on rutkasti.

Lattiatasot ovat osittain romahduksen partaalla.

Rappuset jätämme suosiolla välistä.

Vanhempi, "huputettu" asuintalo tien toiselta puolen.

Oli mukava huomata, että myös Marko oli aivan pähkinöinä heti ensimmäisistä kohteista. Siitäkin huolimatta, että pari seuraavaa kohdetta jäivät työmaa-aitojen taakse. Molemmat niistä oli rakennettu 1900-luvun alkupuoliskolla. Toisesta en koskaan päässyt selvyyteen, mitä se oli tuottanut. Toinen oli suuri panimo, mutta sitä ei enää näkynyt aitojen takaa. Aitojen sisäpuolella tosin oli lukemattomia muita tehtaaseen kuuluneita rauniorakennuksia. Tilalle rakennetaan kuinkas muutenkaan kuin asuintaloja, korkeita sellaisia.

Tehdas ja sen ylväästi kohoava vesitorni

Tämän lähemmäksi panimoa emme päässeet.

Tiirailtavaa riitti jatkuvasti. Pietari on suuri kaupunki täynnä mahdollisuuksia seikkailunkipeälle. Viime vuosina homma on kuitenkin käynyt selkeästi haastavammaksi. Vanhoja ränsistyneitä teollisuusalueita on purettu, siistitty ja aidattu. Ydinkeskustan kohteet, sellaiset koossaan megalomaaniset, alkavat hävitä yksi kerrallaan. Lienee ihan yleismaailmallinen ilmiö. Siitä huolimatta minulle vielä pitkälti tuntemattomassa Pietarissa riittää kyllä puuhaa.

Markolle Pietari puolestaan oli jokseenkin tuttu muussa paitsi kohdemielessä. Hän nimittäin työskenteli messuhommissa vuosina 1997-98 Pietarissa, jossa tapasi myös entisen vaimonsa. Markon paikallistuntemus loi osaltaan jonkinasteista perusturvallisuutta suurkaupungissa liikkumiseen, vaikka navigoimmekin täysin tulostamieni Google Maps-karttojen varassa.

Tarina jatkuu seuraavassa osassa...

Linkit:

Inkerinmaa osa 3

Inkerinmaa osat 1-13

Idän reissut (muut reissumme Venäjälle)