Reissukertomus: Polkutapyöräillen Pohjanmaan lakeuksilla

Oletteko kuulleet termistä house swap? Se selvisi minullekin, kun vaihdoimme sukulaisten kanssa kodit viikoksi päikseen. He saivat asunnon kerrostalosta ja pääkaupunkiseudun nähtävyydet. Me puolestaan saimme omakotitalon Pohjanmaan lakeuksilta ja ruuhkattomat tiet. Viikko Pohjanmaalla oli kauan toivottua maisemanvaihtoa Helsingin sykkeestä. Se oli koko perheen kesälomareissu, mutta pienellä luovuudella voi tilaisuudesta ottaa vaarin. Ja niin minä tein. Kaivoin autotallista vanhan pyöränrämän ja jätin vaimon lapsineen TV:n ääreen.

Pyörällä ajaminen tuntui juhlavalta. Se muistutti minua poikamiesvuosistani, jolloin en omistanut autoa ja taitoin kohtuulliset matkat usein vanhalla mummonpyörällä. Polkupyöräilyn edut ovat majesteettiset lyhyillä etäisyyksillä; polkupyörä on ensinnäkin äänetön ja epäilyksiä herättämätön. Toisekseen sillä pääsee hankalistakin paikoista ja se on helppo piilottaa puskaan. Toisin kuin autolla kulkiessa ehtii pyörän selästä tarkemmin tiirailla maisemiakin. Ja niin minä painelin peltojen välissä soratietä väistellen lätäköitä, jotka olivat ilmaantuneet ukkosmyrskyn jälkeen. En ollut lähtenyt ihan päättömästi matkaan. Olin löytänyt autiotalon lähimaastosta pienellä onginnalla, jota kohti suunnistin.

Tie kapeni loppua kohti ja erkani lopulta kahdeksi kapeaksi pihatieksi. Erkanemiskohdassa oli kaksi postilaatikkoa. Toinen pihatie johti suurelle kunnostetulle maatilalle ja toinen katosi puuston taakse. Valintani oli selvä. Saapuessani peltoaukean loppuun, näkyi puiden takaa punainen talo ja aitta. Heti ensisilmäykseltä oli selvää, että se oli hylätty kauan sitten. Muutama ikkunalasi puuttui kokonaan. Seinämaali oli pahasti haalistunut tai rapistunut pois.

Juuri, kun nakkasin pyörän suuren pihakoivun taakse alkoi yllättävä rankkasade. Yritin ponnahtaa sisään lähimmästä avonaisesta ikkunasta. Homma oli hankalaa ilman kameralaukkuakin, joten päätin kiertää sisään porstuan kautta, jonka molemmat ikkunat karmeineen olivat kadonneet. Piha kasvoi yli metrin korkuista heinikkoa, joka sateen ohella kasteli minut matkalla. Etuovelle johtanut puinen portaikko oli saavuttanut lahoamispisteensä. Kömmin tukea tunnustellen lukitsemattoman etuoven kautta sisään.

Näky sisällä oli sellainen kuten muutaman vuosikymmenen takaiseen jämähtäneestä maatalosta saattaa olettaa. Kellertävät kukkaistapetit, puukuorinen televisio, leivinuuni, pirtinpöytä ja penkit. Tuvan pöydälle oli jäänyt kasa kirjeitä, kortteja ja valokuva nuoresta pojasta. Tuoreemmasta päästä oli talon osoitteeseen lähetetty puhelinlasku, jonka päiväys oli vuodelta 1995. Lasku oli osoitettu nimestä päätellen vanhemmalle naishenkilölle. Yksinäinen sänky oli sijoitettu tuvan nurkkaan. Sänky oli sen verta kapea, ettei siinä olisi tilaa kuin yhdelle. Oli helppo kuvitella sitä elämää, mitä täällä oli joskus ehkä vietetty.

Tuvassa oli kaikki elämiseen tarvittava.

Ajalta ennen digiboxeja ja taulutelevisioita.

Ruokakomeron tarvikkeet olivat jääneet sijoilleen.

Kuten myös astiat.

Jopa jogurttipurkit on nähty säilyttämisen arvoisina.

Viimeiset hetket on ehkä vietetty muistojen ja tuhkakupin äärellä.

Leivinuunin molemmin puolin oli ovet, jotka johtivat pieniin kammareihin. Toinen oli lähes tyhjä, mutta toisessa, siinä hieman kaltevassa oli sohva, kaksi nojatuolia ja pöytä. Niiden päälle ja lattialle oli levitely kymmenittäin kortteja ja kirjeitä. Sohvan päälle oli jäänyt vanhoja mustavalkokuvia muutaman värikuvan sävyttämänä. Osa kuvista oli ilmeisesti talon isännän varusmiespalvelun ajoilta 60-luvulta. Osa taas perheen vuosikuvia ja yhteiskuvia.

Huone oli kalteva eikä pelkästään objektiivin ansiosta.

Lukemattomia muistoja jäämässä sortuvan talon alle.

En ole aikaisemmin pitänyt autiotaloja erityisen vaikuttavina. Ehkä olen ollut liian loppuunkalutuissa, tyhjissä taloissa tai hullun kiilto silmissä etsinyt vain yhä massiivisempia ja eriskummallisempia kohteita. Näitä kuvia katsellessani koin silti hämmennystä. Ehkä jopa pientä liikutusta siitä, että jonkun vuosikymmenien elämän muistot oli jääneet tänne vain mädäntyäkseen. Ehkei kukaan koskaan ollut tehnyt tietoista päätöstä pelastaako ne vai heittää menemään. Ne vain lojui siellä avoimena kaikille taloon astuville. Jonkun koko elämä on ollut siellä eikä sillä tuntunut olevan merkitystä kuin minulle - ja sekin hetkellistä. Niin kliseemäiseltä kuin se kuulostaakin - kuin suoraan jonkun lehden hätäisestä UE-artikkelista, aloin miettimään, mitä asukkaille oli tapahtunut. Oliko mies kuollut ennen aikojaan ja vaimo jäänyt yksin pitämään tilasta huolta kunnes menehtyi lopulta itsekin? Oliko lähtö niin äkkinäinen, että tavaratkin jäi paikoilleen? Oliko perillisiä, kelle siirtää elämänviisautensa? Jos oli, miksi jäämistöstä ei pidetty huolta? Rakennuksen yläkerta olisi saattanut tarjota vastauksia, mutta katto oli antanut periksi ja vesi oli jo tullut sisään. Rappuset olisivat luultavasti olleet yhtä kantavia kuin vene ilman pohjatulppaa.

Tavaroihin, kuviin ja kirjeisiin olisi voinut perehtyä pidempäänkin, mutta muut velvollisuudet asettivat rajansa. Sade oli lakannut, joten jatkoin pihatietä pidemmälle. Tulin jälleen peltoaukealle, josta pohjanmaalaiseen tapaan saattoi nähdä kilometrien päähän. Linnut rääkyivät ja syöksähtelivät parvissa levottomasti. Tie päättyi pihapiiriin, jossa pidettiin jonkinlaista korjaamoa. Viereiselle peltokaistaleelle oli jätetty muutama autonraato odottamaan noutajaansa. Mallista, kunnosta ja heinikon villiintymisestä päätellen ne olivat olleet siinä jo hyvän aikaa. Emmin hetken kunnes päätin lähestyä autoja varovaisesti, silmät ja korvat tutkaillen pihapiiriä, josko saisin ihastella näitä menopelejä

Ajoneuvot oli jätetty luonnon armoille.

Uljaannäköinen kalusto oli luultavasti osin vielä käyttökelpoista. Ennen laitteet tehtiin kestämään.

Napsin muutaman kuvan ja häivyin hyvän sään aikana. Minulla on aina ollut pieni pelko maatalon isäntiä kohtaan ja mielelläni vältän kohtaamasta heitä. Takaisinpäin polkiessani nään vielä yhden autiotalon talousrakennuksineen. Katsoin kuitenkin parhaaksi palata pikimmiten takaisin. Reissuja tulisi vielä.