Salailukulttuuri

Usein niinä hetkinä, jolloin aloitteleva harrastaja tai aiheesta kiinnostunut alkaa utelemaan Internetin keskustelupalstoilla kohteita ja niiden sijainteja, on vastauksena monesti kiertelevä vastaus tai syvä hiljaisuus. Silloin nousee esille termi salailukulttuuri. Kohteista tai ainakin niiden sijainneista ollaan tyypillisesti vaitonaisia vanhempien harrastajien piireissä. Se helposti mielletään ylimielisyydeksi tai sisäpiireydeksi. Haluksi pimitellä tietojaan vain omaksi tai lähipiirinsä ilokseen. Onko kyse itsekkyydestä siis?

Mitä ruudun takana oikein supistaan? (Kuva: Heikki)

Vandalisminpelko on ollut pitkään ohjaava tekijä urbaanien löytöretkeilijöiden toiminnassa. Siksi osalla harrastajista on ollut tapana sulkea ovet ja ikkunat perässään. Peittää jälkensä niin, että kohde pysyisi koskemattoman näköisenä, jos se ylipäänsä on vain mahdollista. Etenkin julkaisutoiminnassa vandalisminpelko näkyy eri tavoin: kohteista ei julkaista ulkokuvia tai paikalle on annettu keksitty ja harhaanjohtava nimi. Lähtökohtaisesti sijainnista ei anneta kuin korkeintaan summittaisia viitteitä. Kaikista tehokkain keino on pysyä vaitonaisena omasta toiminnastaan. Ihminen on silti sosiaalinen otus, jolla on tarve keskinäiseen kanssakäymiseen ja kokemusten jakamiseen. Tiedon jakamista käsiteltiiin aiemmin Syrjäseudun marraskuun 2013 julkaistussa bloggauksessa Vinkkejä kohteita koskevan kuvamateriaalin ja tiedon jakamiseen.

Valokuvaus ja kuvien jakaminen on olennainen osa harrastusta.

Keinoja siis on, mutta onko vandalisminpelolle perusteita? On puhuttu julkaisutoiminnasta aiheutuvista haitallisista lieveilmiöistä. Uhkana taustalla seuraileva epämääräinen sakki: töhertelijät, metalli- ja kuparivarkaat sekä muut uutta raidauskohdetta etsivät lainsuojattomat. Epäilijöiden mukaan vandaalit ja varkaat ovat yhtä kyvykkäitä bongaamaan kohteet kuin urbexin harrastajat eikä siten UE-harrastajien julkaisutoiminnalla ole käytännön merkitystä. Syrjäseutu hakeutui Quakenettiin irkin #urban_exploration-kavanalle kyselemään esimerkkejä UE-johdannaisesta ilkivallasta.

Dm-expistä ja Spivey Pointista tutun Kimmo Koskisen mukaan sivujen kautta omistajilta saatu palaute oli aikoinaan hämmentävän positiivista. Vain kerran hän muistaa joutuneensa poistamaan kohteen sivuiltaan asianomaisten pyynnöstä. Syynä oli erään ratapihan kunnostusta ja purkua odottavan junakaluston kärsimä jatkuva vandalismi. Koskinen kuitenkin epäilee sivustonsa ja vandalismin syy-yhteyttä.

Toisen konkarin, Tuomas Romun, löytämän Kujanpään talon tapaus lienee kuitenkin se merkittävin skenessä. Romu kirjoittaa tapauksesta seuraavasti:

"Löysin Huhtikuussa 2004 maaseudulla pyöräillessäni hylätyn sukutilan, jonka päärakennuksessa oli hyvin säilyneitä antiikkihuonekaluja sekä runsaasti asukkaiden henkilökohtaisia muistoesineitä. Erityisen hyvin mieleeni jäi tilan viimeisen isännän saama Jatkosodan 1941-1944 muistomitali, joka oli lipaston alimmassa laatikossa alkuperäisessä kirjekuoressaan saatekirjeen kera. Rakennus oli siis kuin kotiseutumuseo ja vaikutti siltä, ettei esineitä oltu juurikaan siirrelty sen jälkeen, kun tilan viimeinen asukas kuoli 1960-luvulla. Vaikka myönnänkin käyneeni 'kohnaamassa' paikkoja, pidin huolta siitä, että tavarat jäivät jäljiltäni alkuperäisille paikoilleen.

Isännän Jatkosodasta ansaittu muistomitali kirjekuoressaan. (Kuva: Tuomas Romu)

Kävin vuosina 2005-2006 dokumentoimassa tilan esineistöä ja koostin kuvista kattavan esityksen sivuilleni kesäkuussa 2006. Jo heinäkuussa sivustoni esiteltiin Mikrobitin 'Netistä Poimittua'-palstalla ja elokuussa YleX:n Nettietsivässä. Keväällä 2007 minulta pyydettiin tähän nimenomaiseen kohteeseen liittyvää haastattelua Aamulehden Valo-liitteeseen, johon myös suostuin. Kohde herätti keskustelua myös muualla netissä. En koskaan jakanut tilan sijaintia netissä vaikka sitä minulta silloin tällöin kysyttiinkin. Eräs hieman vanhempi harrastaja oppi tilan sijainnin ikään kuin keittiön oven kautta, mutta omien sanojensa mukaan 'tuon dokumentoinnin kautta syntynyt kunnioitus rakennusta ja siinä eläneitä ihmisiä kohtaan on niin suuri, että itselle ei tulisi enää mieleenkään käydä siellä'. Jossain vaiheessa selvisi, että eräät tahot olivat aktiivisesti yrittäneet selvittää tilan sijaintia, mutta kukaan muu ei ole koskaan myöntänyt käyneensä siellä, saatika julkaissut kuvia. Vastaavia paikkoja on sittemmin toki löydetty myös muualta Suomesta, mutta muistaakseni tämä kohde oli Suomen UE-piireissä ensimmäinen lähes koskematon 'aikakapseli'. Ehkä sen takia se herättikin niin paljon kiinnostusta.

Kujanpään talo vuodelta 2005. (Kuva: Tuomas Romu)

Kävin paikan päällä viimeisen kerran kesäkuussa 2007. Epäilykseni 'kutsumattomista vieraista' heräsivät huomatessani, että päärakennuksen ulko-ovi oli naulattu kiinni. Kiipesin sisään keittiön lasittomasta ikkunasta, jonka läpi olin pari vuotta aikaisemmin ottanut digipokkarillani ensimmäiset tärähtäneet kuvat rakennuksen sisältä. Tuhojen laajuus paljastui välittömästi: kaapit ja lipastot oli avattu ja pengottu, ja niissä olleet tavarat levitelty ympäriinsä lattialle. Teillä tietämättömillä olivat niin tuo mainitsemani Jatkosodan mitali kuin monet muutkin tietyissä piireissä omistuksenhimoa herättävät esineet. Lähtiessäni tiesin, etten todennäköisesti enää koskaan palaisi, ja kotiin päästyäni poistin kohteen sivuiltani saatesanojen kera.

Vaikka täyttä varmuutta asiasta ei ole, katson Kujanpään sukutilalle antamani julkisuuden myötä olevani osasyyllinen siihen, että lähes neljä vuosikymmentä koskemattomana ollut kohde 'tuhoutui' parissa vuodessa. Tapaus tappoi innostuksen omien nettisivujen ylläpitämiselle ja kuvien poistaminen jäi lopulta The Silent The Complete -sivuston viimeiseksi päivitykseksi."

Kujanpään tapaus ei jäänyt ainoaksi. Vuotta myöhemmin puhuttiin niin kutsutusta Veristen lasten mielisairaalasta. TreStalkersin Wormwood muisteli tapahtumia seuraavasti:

"Kujanpään lisäksi skenessä aikanaan paljon puhuttanut tapaus oli nk. Veristen lasten mielisairaala. Paikasta kerrotut huhut levisivät ue-skenen toimesta jopa pahamaineiselle Suomi24-foorumille ja tämän jälkeen paikka paloi. TreStalkers julkaisi kuvat kohteesta vasta tulipalon jälkeen. Tästäkään tapauksesta on mahdoton sanoa oliko kohteen tuhoutumisella ja sen saamalla julkisuudella todellisuudessa yhteyttä. Liika julkisuus ei kuitenkaan tee kohteelle koskaan hyvää ja kanssaharrastajien ankara paheksunta tuskin tuntuu kenestäkään kovin mukavalta."

Kuva: www.trestalkers.com

Suomen UE-skenen muodostuessa alkuvuosina yleistä julkaisuetikettiä siitä, mitä ja missä saa julkaista, ei ollut. Edellämainittujen tapausten jälkeen harrastajat ovat yhdessä tuumin alkaneet kiinnittää entistä tarkemmin huomiota julkaisumetodeihin. Eritoten juuri TreStalkerit ovat olleet yhtenä suunnannäyttäjistä kohteiden salailun saralla. Jakamisensa ja retkien esittelemisen he ovat jättäneet Internetin sijaan miitteihin, UE-harrastajien iltamiin sekä viime aikoina myös näyttelyihin, joissa yleisö on Internetin sijaan pienempää ja valikoidumpaa.

Vandalisminpelko ei ole suinkaan ainoa salailua aiheuttava tekijä. Kaikenlaisen häiriön aiheuttamista, omistajien, virkavallan sekä vartiointifirmojen huomiota on pyritty välttämään. Lisääntyvän harrastajajoukon, kiinnijäämisten ja julkisen kuvamateriaalin puolestaan pelätään lisäävän valvontaa kohteilla ja hankaloittavan harrastusta entisestään. Näin kävi muun muassa Prisma Studion UE-jaksossa 1.4.2014 esiintyneen Salaisen luolaston kohdalla. Sana lähti kiertämään. Aiemmin tuntemattomasta kohteesta nousi kertaheitolla koko skenen tuntema "salainen luolasto", josta alkoi kuvamateriaalia tipahtelemaan jo ennen ohjelman ulostuloa, mutta myös sen jälkeen. Se sai paljon kiinnostusta osakseen ja sijaintia kyseltiin. Trafiikkia luolassa aiheutti myös narkomaanit ja rantojen miehet ovien repsottaessa lopulta sepposen selällään. Nyt luola on suljettu. Kyseessä oli UE-matkailijoiden ryntäys, joka olisi voinut olla suurempikin, jos kohde olisi ollut helpommin sijoitettavissa kartalle. Harrastajien käyttäytyminen ei poikennut juurikaan muusta turismista, jossa uusi ja pilaantumaton kohde on nähtävä ennen kuin sen neitseellisyys turmeltuu. Samalla kuitenkin itse altistaen kohdetta suuremmalle kulutukselle. Salailukulttuurin tehtävänä onkin siis varjella kohteita myös harrastajilta itseltään.

Salainen luola ei ollutkaan enään niin salainen.

Yhden näkökulman mukaan julkisuus ja huomio on pahasta itse kohteelle, mutta myös harrastukselle. Sen tarjoaa vannoutunut salailukulttuurin kannattaja, myöskin TreStalkerseista tuttu Nila. Hänen tunnetaan retostelusta huolimatta olevan vaitonainen kohteiden sijaintien suhteen. Hänen aloittaessaan harrastusta Internet ei tarjonnut juurikaan avujaan harrastukselle. Ei ollut lukuisia kohdegallerioita, karttasivustoja googleautosta puhumattakaan, jolla ajaa virtuaalisesti kohteelle:

"Oli vain epämääräisiä kuulopuheisiin pohjautuvia tietoja, kirjoista saatuja vinkkejä yms. jolloin joutui hieman jopa tekemään töitä, että kohteen löysi. Siinä oli sitä tutkimisen meininkiä ja kohteelle päästyään ei tiennyt yhtään mitä vastaan tulee ja joskus saattoi olla jopa jännää. Nykyään harvemmin enää saa niitä löytämisen tai pettymisen tunteita niinkuin ennen sai melkein aina kun kohteille tiensä löysi. Välillä toki pettymys tuli siitäkin syystä, ettei kohdetta kovasta työstä huolimatta löytynytkään välillä taas siitä, että kohde ei laisinkaan vastannut luuloja, sekin oli osa hommaa. Uudempi suuntaus on se, että tietää jo mitä seuraavan kulman takana on, koska kohteet ovat yleensä netistä tuttuja. Joutuu tekemään kovan työn että löytää jotain 'uutta'. Tiedän ettei aika entinen enää palaa, muttei se kaikkensa jakamalla siitä ainakaan parane."

Valmiit tiedossa olevat kohteet, kuvagalleriat ja karttasovellukset saattavat siis pahimmillaan syödä kokemuksen intensiivisyyttä. Jakaminen ei tässä mielessä pelkästään palvele harrastusta. Kun ollaan jonkun harvinaisen, ehkä hieman mystisenkin äärellä, on liialla tiedolla kokemusta inflaatioiva vaikutus. Salailukulttuurissa kohteen rauha säilyy. Sen tuntemattomuus ja salaperäisyys jää elämään. Kaikkea ei ole tarkoitettu massoille. Nila painottaakin keskittymistä omiin tekemisiin ja harrastamaan itseään varten. Hän varoittaa kuvamateriaalin jakamisesta tulevan helposti somessa esiintyvää tykkäämisten metsästystä. Suosioon voi jäädä koukkuun, jolloin antoisasta harrastuksesta tuleekin pelkkää näyttämisentahtoa ja suorittamista.

Sörkän puluhelvetti on tullut tutuksi monille ja se näkyy.

On vaikea, ellei jopa mahdotonta, arvioida urbaanien löytöretkeilöiden jakaman tiedon väärinkäytön osuutta kohteiden tuhoutumisessa. Lähes viikoittain palaa tai tuhoutuu jossain päin autiotalo, halli tai jokin muu hylätty rakennus. Varkaiden tiedetään putsaavan sekä kaupunkien että maaseudun syrjäisiä torppia oli ne asuttuja tai ei. Yhden johtopäätelmän voimme silti ehkä tehdä: salailukulttuuri ei ole minkään tietyn ydinjoukon - jos sellaista edes onkaan - luoma tavoite kohteiden haalimiseksi omiin tarpeisiin, vaan aitoa huolta paikkojen säilymisestä.