Luovutettu Karjala 4 osa 2

2. Päivä:

Heräsin kello 5:10 Markon värjöttelyyn. Pelkässä hupparissa lienee ollut kylmä, koska hän oli tempaissut dyykatun viltin päällensä. Itse pärjäsin hyvin omissa vaatteissani. Useampi vaatekerta alla oli pakollista mikäli mieli pysyä yöllä lämpimänä ilman alkoholia. Kehotin Markoa vetämään hupparin vetoketjun edes kiinni, mutta vastapalkaksi sain välitöntä kuittailua huonosti valitusta yöpaikastamme. Siihen heräsi myös Jussi ja piankos alkoi vilkas pulina. Herjaa heitettiin suuntaan jos toiseen. Hämärä oli väistymässä. Jossain taivaanrannan takana helotti jo aurinko hohtaen valoa Ruskealaankin.

Yöpymispaikka Ruskealan louhoksen tuntumassa.

Ankaran kettuilun säestämänä aloimme valmistautua tulevaan päivään, sillä nukkuminen muutaman tunnin kovan yrityksen jälkeen tuntui edelleen liian haastavalta. En aikaillut vaan päätin hyödyntää kaiken mahdollisen valoisan ajan tehden sitä minkä vuoksi tänne tultiin. Aloitin tutkimalla pari louhimon rakennusta yöpaikkamme välittömässä läheisyydessä. Marko ja Jussi kavahtivat hangessa rämpimistä, joten he jäivät autoon rupattelemaan niitä näitä.

Rakennukseen pääsi vaivatta sisälle.

Sisällä oli poikkeuksellisen paljon sälää, mm: kirjanpitoa.

Kalenterit olivat jääneet vuoteen 2009.

Tien varressa oli myös toinen paja, koskematon sellainen.

Ei niillä kohteilla kauaa nokka tuhissut. Olimme kaikki täysin valmiita jatkamaan eteenpäin, kuka mistäkin syystä. Vaan autopa ei enää ottanut käynnistyäkseen. Yritin ja yritin. Pidin taukoa, painoin kaasua ja yritin. Sur-rur-rur. Ei muuta. Aivan kuin en olisi herännytkään, jäänyt vaan vellomaan johonkin pahaan uneen. Tässäkö tämä oli? Sitten Marko istui puikkoihin ja koitti. Auto hurahti käyntiin ilman ongelmia. Vastaavanlainen tapahtumasarja toistui vielä monta kertaa matkan aikana aiheuttaen minulle ylimääräisiä sydämentykytyksiä. En osannut käynnistää autoa ja tietysti sain Markon puolelta ylimääräistä leukailua siitä hyvästä. Marko ei tietenkään ollut ajokuntoinen eikä ajanut metriäkään, se homma jäi minulle - luultavasti koko loppureissun ajaksi.

Palasimme pari kilometriä Matkaselän kylän suuntaan. Tien varressa kököttänyt suomalainen kansakoulu oli jo nähty pari kertaa ohiajaessa. Nyt oli aika tutkia sen sisukset. Kivenheiton päässä sijaitsi myös muita raunioita. Muun muassa Sahakosken rauniovoimala. Jussi innostui sentään tutkimaan kansakoulua, muutoin sain liikuskella mestoilla jälleen itsekseni.

Matkaselän risteyksessä on runsaasti suomenaikaisia raunioita nähtävillä.

Myös uudempi hylätty tienvarsikahvila löytyy.

Kansakoulusta aiottiin korjata majatalo, katto on uusittu.

Kuten näkyy, homma jäi sittemmin kesken.

Sisätilat olivat kuivakkaa tutkittavaa. Jussi videoi kaiken.

Sahakosken vesivoimalan ainoa eheä rakennus.

Vaatimattomat kohteet oli pikaisesti katsastettu. Jatkoimme matkaa kohti Sortavalaa. Ilma oli kirkas, tiellä hiljaista ja ajaminen miellyttävää. Kukaan ei hengittänyt niskaan. Pysähdyimme parille hylätylle kolhoosille Helylässä ja Lahdenkylässä hieman ennen Sortavalan keskustaa kuitenkaan tutkimatta niitä tarkemmin. Helylänjoen ylitettyämme bongasimme myös tien varressa muutamia suomalaisia autiotaloja.

Ruskealaan oli saavuttu ja Sortavalaan oli matka.

Helylänjoen venevajoista osa on miltei vajonnut jo pinnan alle.

Joen varrella Laatokan suuntaan on suuri ja tyhjä kolhoosialue.

Autiotalo bongattu, vaan ei tutkittu.

Pusikoitunut ja hylätty suomalaistalo.

Vanha autio maatila pellonlaidalla.

Ainoa kohde, jossa kulutimme hieman enemmän aikaa oli massiivinen kolhoosirakennus hieman syrjemmässä päätieltä. Aurinko alkoi hellimään kylmettyneitä matkalaisia ja retkikunta sai uutta puhtia toimiinsa. Jussi intoutui kiipeämään kolhoosien hylättyyn vesitorniin minun keskittyessä alueen tutkailuun.

Neuvostoliiton peruja olivat epäilemättä nämäkin sovhoosit ja kolhoosit.

Karsinat ja kaukalot ovat lähteneet epäilemättä "kierrätykseen".

Jussin tempaus, vesitornin valloitus.

Ooolee, ole ole oolee...

Kun Jussi sai kiipeilytempauksensa päätökseen, tähtäsimme Sortavalan ytimeen. Marko odotteli jo tohkeissaan baariinpääsyä ja vodkapaukkua. Kymmeneltä oli määrä olla vodkalasi kädessä edesmenneen kaverin muistoa kunnioittaen, joka oli määrä samaan aikaan haudata Petroskoissa. Mutta vielä sitä ennen ehtisimme Sortavalan teollisuusaluetta hieman haravoimaan.

Vanhalla saha-alueella sijaitsi nyt teurastamo, hylättynä ja pitkälti raunioina tietenkin. Koko aamun kaljaa lipitellyt Marko teki välikuolemaa ja kökötti autossa puoliunessa, kun me Jussin kanssa teimme teurastamon rakennusten kanssa lähempää tuttavuutta. Alueella oli jonkinlaista toimintaa ja ainakin yksi vahtikoira päivystämässä portilla, joten saimme olla tarkkana, ettemme ajautuisi noille alueille.

Teollisuusalueen hylätty voimala.

Läheiseltä sahalta oli kerääntynyt purua ympäristöön huomattava määrä.

Se peitti jopa rakennusten sisätiloja...

...luoden aavikkomaisen tunnelman.

Itse teurastamo.

Rakennukset olivat sisätiloiltaan tietysti kuohittuja.

Seudulla oli runsaasti nähtävää. Vorssunsalmen puolella oli myös laaja sovhoosialue. Vähintään 20 rakennusta ja yksi lotja rannassa sinnitteli raunioitumisen eri vaiheissa. Emme kuitenkaan nähneet syytä tutkia aluetta kovinkaan tarkasti, sillä tilat olivat loppuunkaluttuja ja näitä taatusti näkisimme niin tahtoessamme vielä lisää matkan aikana.

Sovhoosin porteilla.

Rakennuksia lähes silmin kantamattomiin.

Kyllä siinä meikäläisellä silmä lepäsi. (Kuva: Jussi Virtanen)

Vartiorakennuksen sekasortoa.

Maisemat avautuvat Laatokan suuntaan.

Palasimme Sortavalan ytimeen vaihtamaan rahaa ja etsimään ruokalaa. Sortavalassa on ollut asutusta jo 5000 vuoden ajan. 1800-luvun lopulta Suomen itsenäisyyden ajan loppuun Sortavala kehittyi koulu-, kulttuuri- ja teollisuupaikkakuntana merkittävästi. Ennen Talvisotaa siellä asui 4710 ihmistä. Kaupunki luovutettiin kuitenkin Neuvostoliitolle Jatkosodan päätteeksi. Nykyään kaupungissa asuu vajaa 20000 asukasta. Se on kestänyt sotien melskeet hyvin. Katukuvassa on edelleen nähtävillä runsaasti suomalaista rakennuskantaa. Yleisilme on siisti ja eloisa täkäläisellä mittapuulla mitattuna. Se on varmasti yksi parhaimmin säilyneitä kaupunkeja luovutetussa Karjalassa.

Saimme vaihdettua valuuttaa pian Turunkadulta löytyneestä pankista. Korttelin takaa Kristiinankadulta löytyi puolestaan kelvollisen oloinen stalovaja, eli ruokala. Emme olleet syöneet mitään koko matkan aikana lukuunottamatta pientä sämpylää edellisenä iltana rajakahvilassa. Kaikessa löytöretkeilyn huumassa ajantaju oli mennyt täysin. Reissuun uppoutuneena en tuntenut väsymystä enkä nälkää, mutta söimme joka iikka kuitenkin ahnaasti saatuamme sapuskan neniemme eteen. Tarjottimillemme kertyi venäläisiä perinneruokia: seljankaa, kaalikeittoa, majoneesisalaattia, leipää, kanapullia ja hirssiä ynnä muuta. Ahdoimme kuvut täyteen.

Keskustan autiotalo-osastoa.

Vaan sisällepääsyä ei ole tehty liian helpoksi.

Toinen huonokuntoinen vastapäätä.

Suomalaishistoriaa tuhkautumassa.

Jatkoimme Sortavalan ytimessä muutamaa mahdollista kohdetta tutkaillen. Keskustan pari puurakenteista autiotaloa osoittautuivat sisäänpääsemättömiksi, joten siirryimme Vakkosalmen taakse tutkimaan Yleistä sairaalaa ja Diakonissalaitosta. Koska sairaala-alue oli minulle ja Markolle tuttu ensimmäiseltä reissultamme, jakauduimme. Jussin lähtiessä tutkimaan laajaa hylättyä sairaala-aluetta, tarkastelin itse Diakonissalaitoksen kuntoa ja mahdollista sisäänpääsyä. Se oli rakennettu vuonna 1907 ja säilynyt hyväkuntoisena viime vuosiin asti. Ikkunoita on silti rikottu. Vastapainoksi maatason ikkunoita kuten oviakin oli teljetty ja viritelty piikkilankaa esteeksi. Sisään ei ollut vielä pääsyä; ehkä hyvä niin rakennuksen itsensä kannalta.

Diakonissalaitos toimi myös sairaalana neuvostoaikana.

Sisäpihaa. Kuvan ulkopuolelle jäi muutama rikottu piharakennus.

Yleisen sairaalan pihassa on nyt vartija kopissaan.

Ei Jussillekaan sen paremmin ollut käynyt, Yleisen sairaalan alueelle oli ilmestynyt sitten viime visiitin ympärivuorokautinen vartiointi. Kohtaaminen vartijan kanssa oli jäänyt lyhyeksi yhteisen kielen puuttuessa ja päättynyt Jussin perääntymiseen. Niinpä siirryimme kivenheiton etelämmäksi Sortavalan rautatieaseman alueelle. Sekin muun kaupungin tapaan tarjosi suomalaistaloja ja -muistoja. Ihmeteltävää olisi riittänyt pidemmäksikin aikaa.

Suomalaista maisemaa - rappiolla.

Entisen leipomon pihassa nyt myllätään.

Aseman ympäristöä.

Varsinaiset sisällementävät kohteet hupenivat ja niin Sortavala sai jäädä taakse. Silti Sortavalaan ja sen reunamille jäi jälleen monta tutkimatonta kohdetta, jonka vuoksi palata takaisin. Ehkä jonain kesäisempänä ajankohtana vielä palaisimme, jolloin sivutiet olisivat henkilöautolle ajokelvollisempia.

Lumitilanne kuitenkin helpottui, mitä etelämmäksi siirryimme. Marko oli jo ruokailun jälkeen vaipunut unten maille. Kyllähän sen arvaa kuinka siinä käy, kun huonosti nukutun yön ja vuorokauden ryyppäämisen jälkeen kylläisenä jatkaa matkaa. Myös vähäisten yöunien uuvuttama ja pahaa oloa poteva Jussi teki Markolle pian seuraa, kun kaasuttelin Laatokan rantoja myötäilevää tietä kohti Lahdenpohjaa. Maisemat ovat idyllisiä, tie oli hyväkuntoista ja liikennettä vähän.

Tiet ovat Laatokan reunoilla mutkikkaita ja maisemallisia.

Matkaseurani on kanveesissa.

Matkalla kohti Lahdenpohjaa ei voi olla huomaamatta Haapalahden maalaiskunnassa sijaitsevaa suurta kolhoosialuetta tien varressa. Sen koko hätkähdyttää. Toistakymmentä suurta ja pitkulaista maatalous- ja navettarakennusta käsittävää aluetta koristaa liuta ukonputkia. Varhaisen kevään kuihtunut kasvusto ei onneksi vielä estänyt näkyvyyttä alueelle.

Pakkokollektivisoinnin lopputulos.

Kello 14:20 saavuimme Rauhalan kasarmeille, joista alarakennus oli Markolle ja minulle jo entuudestaan vierailtu kohde. Nyt poikkesimme ylärakennukselle, jota ympäröi tällä kertaa uudenoloinen aita, joka indikoi jonkinlaista tontin käyttöä. Enhän minä ollut siinä väärässä. Kiersimme juuri uniltaan havahtuneen Jussin kanssa tontin taakse, jolloin huomasimme pihassa uuden asuinrakennus. Häiriötä tarpeettomasti aiheuttamatta peräännyimme vaivihkaa, sillä poliisiautokin oli jäänyt siihen citikkaa vastapäätä kytikseen.

Laatokan rannikkotykistön rakennuksia Rauhalassa.

Onneksi kohteet eivät siihen loppuneet. Huuhanmäellä suomalaisrakenteisia kasarmeja piti olla lisää. Sinne ajaessa bongasin ensimmäisen "pompun" eli yllätyskohteen. Pari 70-luvun Mossea lepäsi hangessa viimeisellä sijallaan bussipysäkin takaisessa metsikössä. Löytö oli mieluinen, sillä liikaa hylkyautoja, etenkin vanhoja neuvostoajan masiinoita, ei nyky-Venäjällä tullut vastaan.

Suomessakin aikoinaan suosittuja autoja, Mosset.

Moskvitš, Izh-412.

Kombi, Moskvitš. 70-luvun tuotantoa.

Huuhanmäki sitä vastoin ei ollut niin hylätyn oloinen. Moni rakennus on saanut uuden elämän, jopa hotelli kylästä löytyy. Meidän mielenkiinnon kohteitamme, suomalaisten rakentamia autiokasarmeja, puolestaan kiertää aita ympäriinsä. Aidatun piha-alueen sisäpuolella on elämää ja asuinrakennuksia, jopa aivan uusia. Toisella laidalla jonkinlainen rekkaparkki tai varastoalue. Luimimme kuitenkin Jussin kanssa sisään siltä hiljaisemmalta puolelta ja tutkimme kaikessa rauhassa kylän etäisintä kasarmia.

Kasarmit rakennettiin 30-luvulla.

2000-luvun alussa rakennukset jäivät vailla käyttöä, suojelua.

Sisätilat olivat suhteellisen siistejä, mutta sääolojen kuluttamia.

Tutkittavaa olisi liennyt enemmänkin, mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Odotellessani alueen läpi kulkevalla raitilla sisällä hääräämässä ollutta Jussia, kuin salama kirkkaalta taivaalta kuului raksaus ja pamaus. Kuin hidastetussa filmissä puinen sähkötolppa mätkähti muutaman metrin päässä asfalttiin vetäen vielä edessäni toisenkin lankoineen alas. Mikä tuuri, että olin sen verran sivussa, että hommasta selvittiin säikähdyksellä. Tarkemmin runkoa tarkastellessa kävi ilmi, että tolppa oli niin laho, ettei se enää kyennyt pitämään itseään pystyssä. Pyysin Jussia palaamaan siltä varalta, ettemme joutuisi selvittelemään asiaa paikanpäällä kenellekään. Taaksemme jäi näin jälleen muutama mahdollisesti koluamisen arvoinen rakennus.

Kuvassa tolpat ovat vielä pystyssä, mutta pahasti kallellaan.

Ajoimme Lahdenpohjan keskustaan entisen sydäntautisten lasten parantolan sisäpihalle. Parantola ehti toimia suomalaisten rakentamassa talossa 50 vuotta, mutta nyt rakennus on läpikotaisin rikottu. Karjalan kulttuuriministeriössä ilmeisesti valmistellaan suojeltua rakennusta myytäväksi hotellikäyttöön, mutta minkäänlaisia aikatauluja projektille ei ole näkyvissä, joten rakennuksen alennustila saattaa jatkua hamaan tulevaisuuteen.

Lahdenpohjan kauppalan pääkatu.

Laatokan puistokadun ja Kauppakadun kulmassa on pitkälle turmeltu rakennus.

Kalutuissa sisätiloissa hengailee paikallinen nuoriso.

Toinen näkyvä rappiokohde on venäläisten rakentama kulttuuritalo mäennyppylällä, josta näkee pitkälle Laatokalle sekä vanhan vaneritehtaan alueelle. Tällä kertaa sen sisätilatkin olivat tutkittavissa. Lahdenpohjasta löytyy kaiketi harvinaisen aktiivisia vandaaleja, sillä kaikki oli hajoitettu. Siis rakennuksessa, joka on tehty nimenomaan asukkaiden vapaa-ajan huviksi.

Kulttuuritalo sijaitsee mäennyppylän päällä kaikessa yksinäisyydessään.

Juhlasalia lienee käytetty myös elokuvateatterina.

Maisemia lukuunottamatta muuta kiinnostavaa mestassa ei ole.

Kovin ovat myös uteliaita nykyiset lahdenpohjalaiset. Saimme poikkeuksellisen pitkiä katseita. Mistä lie johtuukaan, mutta minne ikänä menimmekin, toimemme saivat etenkin nuorison huomion jopa lievään ahdistavuuteen saakka. Siitäkin huolimatta, että meistä eniten ulkoisesti huomiota herättävin torkkui edelleen auton suojissa. Siksi Lahdenpohja ei houkutellut pidempään hengailuun. Matkalla kaupungista ulos halusin vielä näyttää Jussille Jaakkiman kirkon rauniot.

Kirkon pihalle ovat suomalaiset pystyttäneet muistomerkin.

Kirkon seinään kiinnitetty kyltti kertoo monta faktaa sekä kirkosta että Jaakkima-Lahdenpohjan alueesta. Ennen Talvisotaa asukkaita oli 11500, kouluja 16 ja kyliä 22. Jaakkiman 3000 henkeä vetävä kirkko rakennettiin vuonna 1850. Sen suunnittelijana toimi C.L. Engel. Kirkko paloi vuonna 1977. Kerrotaan että palon taustalla oli kirjanpidolliset puutteet, jonka vuoksi todisteet siitä tuhottiin. Tulos oli sitten tämä. Mene ja tiedä.

Jätimme Lahdenpohjan ja Jaakkiman taaksemme. Nyt suuntasimme kohti Kurkijokea pitkin päätietä, joka kulki Ihalan rautatieaseman kautta. Lumivaaran Kumola hienoine kirkkoineen sivuutettiin näin tällä erää. Varsinaisia kohteita, mielenkiintoisia sellaisia, emme tälle osuudelle saaneet. Tiestöä oli uusittu ja oikaistu sitten viime kerran. Hetken verran olin jo ajamassa ohitustietä suoraan Käkisalmeen, sillä minkäänlaisia tienviittoja Kurkijoelle ei ollut. Hetken harhailun jälkeen vanha tie löytyi ja sen myötä vanha suomalainen hautausmaa.

Sortavalasta Lahdenpohjaan ja siitä kohti Kurkijokea.

Hautausmaita on pitkin Luovutettua Karjalaa jonkin verran, moni on tuhoutunut, mutta Kurkijoen keskimmäinen hautausmaa vaikutti erityisen mielenkiintoiselta. Se sijaitseekin merkillisellä paikalla, harjanteella, jota kiertää Tuonelanjoki miltei ympäriinsä. Vuosina 1910-1944 hautausmaalle haudattiin yli 1000 kurkijokelaista. Tämän jälkeen hautausmaalle on ilmestynyt muutamia venäläisiä hautoja. Osa vanhoista suomalaisista hautakivistä ja risteistä oli säilynyt. Muistettavimpina niistä pidin Suomen entisen presidentin Lars Kristian Relanderin vanhempien hautapaikkoja sekä ruumiskellaria. Jokea ylöspäin koskessa sijaitsivat myös vanhan suomalaisen myllyn rauniot.

Kuosa, Vilhelmiina ja Juhana. Kuolleet 1936 ja 1925.

Juhana Matinpoika Löyhkö vaimona Maria kanssa. Kuolleet 1903 ja 1896.

Risti: talollinen Knut Albert Eklund. Kuollut 1908.

Relanderin vanhempien hautakivet ovat kaadettu tai kaatuneet.

Ruumiskellari on avoinna.

Seikkalan myllyn rauniot kauempana Soskuanjoessa.

Seuraavaksi saavuimme kylämäiseen Kurkijoen keskustaan, jonka keskellä virtaa itse Kurkijoki. Kurkijoella tiedetään olleen karjalaista asutusta jo 800-luvulta lähtien. Siitä kasvoi alueen merkittävä kauppapaikka ja se sai kaupunkioikeudet 1600-luvun lopulla. Ennen Talvisotaa maatalousvaltaisella Kurkijoella asui noin 10000 asukasta. Entisten kurkijokelaisten perustamat Kurkijoki-Säätiö sekä Kurkijoki-Seura toimivat edelleen aktiivisesti perintöä vaalien. Pysähdyimme hetkiseksi haistelemaan ilmaa ja ostamaan virvokkeita.

Kurkijoen "keskusta".

Kurkijoelta olisi löytynyt monenlaista rappiokohdetta. Meidän huomiomme kiinnittyi päätien varrella neuvostoaikaisiin huoltoasemiin, joita oli peräti kaksikin vierekkäin.

ABC Kurkijoki. Ilmeisesti kyseessä ei ole Suomessa toimiva huoltamoketju.

Toinen vaatimattomampi.

Ei aikaakaan, kun hurruutimme jälleen eteenpäin. Ylitimme uuden oikaistun tieosuuden ja jatkoimme vanhaa tietä kohti Käkisalmea Hiitolan kautta. Hiitolan pääraitti kulkee rautatien pohjoispuolitse. Ajoimme sen pikaisesti päästä päähän. Rautatien tasoliittymässä oli ehkä sen kiinnostavin rakennus, osin rempallaan, osin korjattu ja paikkailtu sekasikiö, jonka tarkoituksesta ei ollut oikein käsitystä. Lähistöllä risteyksessä oli myös jälleen yksi bensa-asema, jonka varatankkien päällä kulutti aikaansa iloisia lapsia. Hiitolan massiivisin kohde puolestaan on raunioitunut sotilastukikohta entisen kirkon tykönä, mutta sekin oli meille jo entuudestaan tuttu.

Hiitolan "kylmä asema".

Hiitolasta hieman länteen on myös Ojajärven kylä, josta Jussin isoäiti on kotoisin. Meillä on siis aidon evakon jälkeläinen matkassa. Valitettavasti kylään tutustuminen Hiitolan suunnasta on käytännössä mahdotonta meidän kulkupelillä, joten tunteisiin vetoavaa vierailua sinne ei edes yritetty.

Koko päivän täydessä rauniokiimassa rehanneena aloin itsekin olla voipunut. Yksissä mielin olimme kaikki valmiita siirtymään suoraan Käkisalmeen loppujen kartalle merkattujen nähtävyyksien kustannuksella. Sinne saavuimme kello 19 tietämillä.

Reittimme Kurkijoelta Käkisalmeen.

Marko, joka oli torkkunut autossa Sortavalasta lähtien alkoi vihdoin osoittaa elon merkkejä. Kuinkas ollakaan Käkisalmeen saapuminen sai Markonkin silmät säkenöimään. Olihan Käkisalmi yksi suurimmista kaupungeista luovutetussa Karjalassa. Noin 25000 asukkaan kaupunki tarjosi monenmoista iltaelämää. Marko ei ollut luopunut ajatuksestaan päästä hotelliin, joten sitä ja paikallista hintatasoa lähdimme selvittelemään.

Hotellin metsästyksessä turasimme yllättävän paljon aikaa. Joku oli remontissa ja toinen täynnä. Ajelimme keskustan korttelit varmasti neljään kertaan ympäri välillä pysähtyen baarissa ja välillä syömässä shafermat sympaattisella kioskilla Käkisalmen linnoitusta vastapäätä. Poikkesimme myös Käkisalmen luterilaisella kirkolla. Kirkko valmistui vuonna 1930 Armas Lindgrenin piirrustusten mukaan. Nykyään kirkko näytti olevan tyhjillään. Ikkunoita oli rikkounut, mutta katto oli uusittu ja piha hoidettu.

Käkisalmen kirkko on vaikuttava ilmestys.

Muistomerkki sodassa kaatuneille käkisalmelaisille sotilaille.

Ratkaisu yöpaikkaan löytyi lopulta kaupungin laidalta Hotel Granatista, jonne ajoimme taksikuskin perässä. Hotelli sijaitsi aivan Waldhofin tehtaiden kupeessa. Hetken epäröinnin jälkeen myös minä alistuin ajatukselle viettää yöni hotellissa, sillä yhteinen huone kustansi vain 1000 ruplaa per nokka. Eli hieman alle 15 euroa. Sisustukseltaan se oli kunnon neukkutyylinen hotelli, ei mikään 5 tähden, mutta mitään valittamistakaan emme löytäneet, vaikka huoneen seinän rappaukset olivatkin hieman karisseet. Muutoin huone oli siisti ja tilava vessaa myöten.

Markon illan kuvio oli kirkasta kuin vodka. Suihku, taksi ja baariin. Markon kaljanhöyryisistä houkutteluista huolimatta päädyimme molemmat Jussin kanssa jäämään hotellille. Päätös ei kuitenkaan ollut itsestäänselvä, mutta lopulta epäilemättä oikea. Seuraavalle päivälle, ei sillekään, luppoaikaa ollut luvassa.

Linkit:

Luovutettu Karjala 4 osa 3

Idän reissut