Reissukertomus: Luovutettu Karjala 2 osa V

5. Päivä

Siitä huolimatta, että olimme yöpyneet keskustan alueella, hotelli Druzhban parkkipaikalla, hyttyset olivat jälleen riesanamme. Siinä määrin, että jopa baarikierrokselta epätyypillisen aikaisin palanneella Markolla, joka yleensä nukkuu jurrissa kuin tukki, oli unensaamisessa vaikeuksia. Ensimmäisen kerran reissuillamme Marko oli se, joka herätti minut. Yhtä hämmentävää oli Markon ehdotus lähteä kiertelemään kohteita, vaikka kello näytti hivenen yli 4 paikallista aikaa. Aluksi en ollut lähteä. En saanut enää unta ja pian tajusin kuinka loistava Markon idea oli. Oli hiljaista ja liikenteestä ei olisi haittaa. Heinäkuinen yö oli valoisa ja valokuvauksen kannalta olosuhteet olivat täydelliset. Niinpä turhia mukisematta keräsimme kamppeemme ja porhalsimme pitkin Viipurin hiljaisia katuja.

Koska olimme liikkuneet viimeiset puolitoista vuorokautta vastoin alkuperäisiä suunnitelmia, en ollut tehnyt kunnollisia karttoja Viipurin alueen kohteista. Hätäilymme pois etelästä saattaisi typistää reissumme kohdepuolen tähän. Reissun, jolle oli alunperin varattu 7 päivää aikaa. Mitä hittoa keksisimme?

Kaivoin jostain ajukoppani sopukoista tekemäni pohjatyön Viipurin alueen kohteista. Suunnistimme pitkälti niiden muistikuvien perusteella. Viipurin laitamilla oli kaikenlaista mielenkiintoista, mikä ei ollut sisältynyt tämän reissun suunnitelmaan. Yksi niistä oli suomalainen kunnalliskoti syrjäisellä teollisuusalueella. Niin oli ainakin vanhaan karttaan kirjoitettu kohdalle, jossa oli useampia rakennuksia. Vain yksi niistä oli jäljellä. Sekin muistutti ennemminkin vanhaa teollisuusrakennusta.

Suomalainen raunio kelpasi venäläisille vielä mainostauluksi.

Kiertelimme nyt Papulaa. Sen kehnoja teitä körötellen ja syvimpiä kuoppia väistellen. Epämääräisen teollisuusalueen aitojen takana ränsistyi monta rakennusta. Suurinta osaa tyydyimme vain ihastelemaan etäältä. Paineita suorittamiseen ei ollut. Istuimme ja nautimme auringonnoususta ja hitaasta eteenpäin valumisesta syntyneestä pienestä viimasta, joka piti hyttyset loitolla. Papulassa saattoi olla suomalaisia jäänteitä muun muassa teurastamosta, makkaratehtaasta, toisesta kunnalliskodista, asuintaloista, Tammisuon tiilitehtaasta ja lukuisista muista suomalaisista rakennuksista.

Lähiön laaja autotallialue oli kokonaan hylätty.

Vanha makkaratehdas on pystyssä osittain rappiotuneessa tilassa.

Keskeneräisen näköinen teollisuuskiinteistö tuli pomppuna.

Kerrostalon jatke. Sekin jäänyt kesken.

Suomessa tällainen "turva-aita" ei kävisi päinsä.

Viipurin aseman ratapihaa.

Saavuimme reilun kahden tunnin kierroksen jälkeen jälleen keskustaan. Ihmisiä ei ollut liikenteessä vielä mainittavasti. Ajelimme vanhoille linnoituksille lähes Viipurinlahden rantaan, joita oli alettu rakentamaan 1860-luvulla. Jäljellejääneet linnoitukset sijaitsevat Patterinmäellä ja Havissa, joista jälkimmäisen korkeille kukkuloilla parkkeerasimme Citikkamme. Näköalat eivät kantaneet juurikaan korkeita kerrostaloja kauemmas.

Uskollinen menopelimmekin pääsi maisemapaikalle.

Viipurinlahti siintää teollisuusalueen takana.

Aikainen aamu oli saanut mahamme kurnimaan nälästä. Kello näytti kahdeksaa ja pikkuhiljaa putiikit aukeisivat. Ajoimme takaisin Viipurin asemalle, jonka läheisyydessä oli perinteinen duunareiden ruokala eli stolovaja. Koruton ravintola ei tilpehöörillä juurikaan revittele, mutta ruoka on taatusti edullista ja venäläistä. Aterimissa, tarjottimissa ja muissa astioissa on pitkällisen kulumisen jälkiä. Hygieniasta ei ole mitään takeita, mutta ainakin ne näyttävät putsatuilta. Tarjolla on keitettyä hirssiä maksapihvillä. Kuivakkaa ruokaa ei saisi alas ilman lasillista smetanaa, joka tietenkin tilataan. Marko tilaa itsellensä oheen sillileivän, joka ilman vodkaa jää syömättä.

Venäläinen ruoka maittoi myös kulkukoiralle, joka luikki ovensuulla.

Mahat täytettyinä siirrymme Viipurin linnan länsipuolelle tutkimaan Siikaniemen, Hiekan ja Saunalahden kaupunginosia. Siikaniemessä on linnoitteita ja vanhaa rakennuskantaa. Viipurin linna on näköetäisyyden päässä. Alue on säilynyt suomenaikaisessa asussaan, sillä uuttakaan ei alueelle ole rakennettu. Viime vuonna yövyimme läheisessä Tervaniemen puistossa. Sen laidalla oli selvästi hylätty, mutta arvokkaan oloinen rakennus, jota emme silloin tutkineet lähemmin. Rakennus on vaivoin saatu tukittua. Lienee vain ajan kysymys, kun tänne pesiytyy luvattomat kulkijat ja yhä kiihtyvä rappeutuminen alkaa.



Arvorakennus sijaitsee Viipurin paraatipaikalla.

Ylitämme rautatien Hiekan kaupunginosaan. Sillalta näemme purkaamon heinittyneen pihan useine autonraatoineen. Vain räksyttävä vahtikoira pidättelee meitä tekemästä lähempää tuttavuutta tämän romutontin kanssa. Hiekan kaupunginosa on muutoin hiljainen nukkumalähiö. Asuintalojen väleissä piilee muutama kohdekin.

Autobongarin paratiisi.

Hylätty ja poltettu asuintalo. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Hylätty koulun kiinteistö on aidattu. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Kaupungin reunamilla riittäisi kierreltävää enemmänkin. Palaamme silti vielä Viipuriin tekemään viimeiset ostokset ennen siirtymistä kauemmaksi keskustasta. Markon aloitteesta sovimme tekevämme toisistamme parin tunnin irtioton. Olemmehan kohtuullisen tiiviisti viettäneet viimeiset 4 vuorokautta. Kummallakin on nyt mahdollisuus käyttää pari tuntia miten huvittaa. Pohdin mahdollisuuksia vanhan kaupungin kohteiden täydentävään dokumentoimiseen. Lähes uneton yö on kuitenkin imenyt minusta jälleen mehut, joten päädyin linja-autoaseman parkkipaikalle vetämään hirsiä uskollisen Citroen Xantiamme kuljettajan penkille. Sillä välin Marko nauttii Viipurin keskustan palveluista täysin siemauksin.

Marko parturi-kampaamossa. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Kahden ja puolen tunnin jälkeen herään siihen, kun joku potkaisee auton kylkeen niin, että kumahtaa. Se on Marko, joka palannut kierrokseltansa. Kuinka voikaan mies näyttää erilaiselta, kun kuontalo on leikattu siistiksi ja pesty. Kello on 12, kun jätämme Druzhban viimein näkyvistä. Matkalla poikkeamme pizzeriassa, jossa Marko koemaistaa merkillistä sushipizzaa. Vaalimaa on tämän jälkeen suuntamme. Ohitamme Viipurista lähtiessämme pari kohdetta, joilla teemme ehkä seuraavalla reissulla tarkentavia tutkimuksia.

Sorvalin hautausmaalla on vielä suomalaisia hautoja runsaasti.

Ränsistyneen näköinen varikko näyttää UE-harrastajan märältä päiväunelta.

Viipuri oli jäänyt taakse ja Suomen raja oli vain tunnin ajomatkan päässä. Olin merkinnyt karttaan vielä pari kohdetta, joista toinen oli Suur-Merijoen kartanon maille rakennetun ilmavoimien hallinnoiman lentokentän kasarmirakennukset. Saapuessamme paikalle toteamme rakennusten olevan jonkin sortin kunnostuksen alla. Vaikka kohdepuolella tapaus onkin pettymys, olemme hiljaisesti tyytyväisiä, että vanhoilla rakennuksilla on vielä toivoa. Kaikkea ei olla menetetty. Kasarmialueen takana on rajavyöhykkeen läheisyyden vuoksi rajattu kylä. Sinne johtaa hiekkatie, jonka varrella on puomi tarkastuspisteineen. Sisällä vartija vetää lonkkaa ja ajamme kylään näkemättä mitään erityisen kiinnostavaa.

Suomalaisessa rakennuksessa on uusittu katto ja ikkunat.

Työjuhta on hylätty pellon laitaan.

Kolkko, mutta tyypillinen venäläiskylä ei houkuttele lähempään tutkimukseen.

Toisena kohteena aiomme tarkastella lähistöllä sijaitsevia venäläisten rakentamia bunkkereita. Joskin tuolloin luulimme etsivämme suomalaisia sellaisia. Ajelemme tietä, joka johtaa ilmeisesti jonkinlaiselle lomakohteelle. Pieniä, lähes kärrypolkuun verrattavia teitä haarautuu päätieltä pitkin matkaa. Bunkkereita olisi ilmeisesti useampia, mutta merkkiä yhdestäkään emme nähneet. Kokeilemme yhtä otollisen näköistä pikkutietä ajaen. Tie kuitenkin huononee metri metriltä kunnes se menee viimein liian mutaisen näköiseksi edetä. Pääsemme pakittaen pois.

Ajamme muutaman maalaistalon keskittymään kysymään neuvoa. Roteva ja machotyyppinen perheenisä, siis perinteinen venäläisen miehen ideologinen arkkityyppi, antaakin ohjeet lähimmälle bunkkerille. Tie vaikuttaa yhtä hankalalta kuin edellinen, joten jätämme auton ja jatkamme jalan. Epätarkat ohjeet jättävät meidät silti hieman epätietoiseen tilaan. Vanhat ystävämme paarmat ovat jälleen kimpussamme. Luovutamme parinsadan metrin kävelyn jälkeen. Hitot bunkkereista! Onhan niitä kotitantereellakin. Onneksi elämme vielä ajassa, jossa sodan jälkien tutkiminen on vapaaehtoista.

Saavumme rajan tuntumaan, jossa rekkaletkat jatkuvat lähes silminkantamattomiin. Rajakaupassa käytän viimeiset ruplani muun muassa erityisen maistuviin mehuihin, joihin olen kiintynyt matkamme aikana. Aina yhtä sekavalta vaikuttavasta Venäjän tullista selviämme kohtuullisen ripeästi ilman kahnauksia. Toisin kuin viime kerralla, jolloin itsensä kaatokänniin tintannut Marko heitti neukkulaisen manttelin päällensä ja marssi tullin tiskille oluttölkki kädessään hänelle ominaisella häpeämättömällä asenteellaan. Nyt Markolla ei ole moiseen örveltämiseen varaa, sillä pian on vihdoin Markon vuoro tarttua rattiin. Ajokorttinsa hukanneena ajo onnistuisi vielä Suomen puolella, mutta Venäjällä se olisi ollut riski. Reissu sekä pitkä ajotaipaleeni Venäjän puolella näyttää olevan ohi. Kaksi päivää etuajassa, mutta ei silti liian aikaisin.

Venäjän rajatarkastuspiste edessä.

Rajavyöhykkeellä oli kuitenkin useita autiorakennuksia. Nämä olivat rajavartiolaitoksen tarpeettomaksi jääneitä rakennuksia. Enson puolellakin näimme tullessa yhden hieman isomman. Oli sanomattakin selvää, että nuo aitojen taakse jäävät koskemattomat aarteet tulisivat pysymään myös sellaisina. Rajavartijoita liikkui sen verta reippaasti, että pyrkimykset pois tullialueelta teilattaisiin heti ja seuraukset olisivat arvaamattomat.

Entinen kauppa ja puskabilikka. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Hylätty valvontatorni.

Suomen tullissa kaikki menee mutkitta. Vaihdamme Markon kanssa paikkoja ja pääsen rentoutumaan apukuljettajan penkille. Marko tokaisi:" Vanha huorahan on selvinnyt hyvin", viitaten 400 euron kulkupeliimme. Tottahan tuo oli. Citroenimme oli kyydinnyt meitä ranskalaisella jouhevuudella ilman minkäänlaista oikuttelun merkkiä. Oli syytä olla kiitollinen siitä.

Vastaantulevien kaistalla on normaalia pidempi venäläisautojen kolonna. Viikonloppuvierailijat palailevat takaisin. Matka rajalta takaisin Helsinkiin tuntuu pitkältä. Siitäkin huolimatta, että olemme kököttäneet useita tunteja ja satoja kilometrejä autossa viimeisten päivien aikana. Maisemat ovat yllätyksettömiä, tuttuja. Hion jo mielessäni uutta venäjänreissua. Niin paljon on vielä näkemättä. Seuraavina päivinä, viikkoina, reissukuume pahenee. Luovutettu Karjala 3 on jo saanut alkunsa...

Linkit:

Luovutettu Karjala 2 osa IV

Idän reissut