Reissukertomus: Luovutettu Karjala 2 osa IV

4. Päivä


Edellinen päivä oli alkanut loistavasti ja päättynyt sekavissa tunnelmissa Inkerinmaalle, Hatsinaan, jossa toimii muun muassa suomalainen seurakunta. Suomalaisia emme kuitenkaan olleet Enson jälkeen tavanneet ja tuskin tapaisimmekaan ennen Viipuria. Heräsin auringon noustessa. Hyttysistä ei ollut kaupunkialueella vaivaa. Marko oli sen sijaan potkinut takaluukun auki yöllä kuumuuden vuoksi. Se oli ollut yön ainoa unta häiritsevä tekijä. Siinä olimme ja koisimme kaikkien nähtävillä - parkkipaikalla pääkadun varrella. Herätin kohmeloisen Markon, joka oli heti valmis kuin lukkari sotaan. Tuntui siltä, että aikaa ei ollut hukattavaksi enää enempää eilisen katastrofin takia. Hatsina oli hieno kaupunki ja varmasti tutustumisen arvoinen, mutta se ei kuulunut etukäteissuunnitelmiin ja siksi kohteiden etsiminen siellä olisi ollut vaivalloista.

Ajoimme poistuessamme Hatsinan palatsin ohi, jonka Katariina Suuri lahjoitti pojalleen, tulevalle keisari Paavalille. Palatsin peruskivi muurattiin vuonna 1766 ja sen ensimmäisen vaiheen rakentaminen kesti 15 vuotta. Palatsi vaurioitui Toisessa Maailmansodassa, mutta se näytti olevan päällisin puolin restauroitu. Näin hieno kohde oli silti sopivampi turistibusseille kuin meille.

Marko aamutarpeillaan Hatsinan palatsin edustalla.

Olimme tullessamme ohittaneet Ropšan risteyksen eli suomeksi Ropsunhovin, jonne olin merkannut yhden kohteen. Olin painanut sen visusti mieleen, ettemme ajautuisi enää suunnittelemattomiin seikkailuihin. Suunnistimme nyt sitä kohti. Maisema Inkerinmaalla oli alavaa: peltoja ja maaseutua.

Raunioitunut viljakuivuri sai meidät hetkeksi pysähtymään. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Poikkesimme Kipen'issä torilla ja syömässä palaneessa ravintolassa.

Ropsunhoviin saavuimme kello 11 paikallista aikaa. Paikallesaapumisen syy oli Ropsunhovin palatsi. 1700-luvun puolivälissä rakennettu palatsi ja maisemapuisto toimi näyttämönä Venäjän historian merkittävissä tapahtumissa. Toisessa Maailmansodassa natsit ryöstivät ja tuhosivat palatsin. Loput hoitivat venäläiset itse. Lisää palatsin vaiheikkaista historiantapahtumista voi lukea vaikkapa Wikipediasta tai venäjäksi täältä. Unescon maailmanperintökohteeksi listattu palatsi on säilynyt rauhassa näkyvältä turismilta ja kaupallisuudelta. Vuonna 2012 uutisoitiin liikemiehien investoivan alueeseen 2,5 miljardia dollaria alueen jälleenrakentamiseen. Mitään näkyvää ei ole toistaiseksi vielä toteutettu.

Palatsin rakentaminen alkoi 1725.

Kaikki palatsin rakennukset ovat raunioina.

Ropsunhovissa on pari rauniokirkkoa. Toinen niistä on Ropsun suomalaisluterilaisen seurakunnan kirkko, mutta jostain syystä vain sitä toista kävimme katsomassa. 1800-luvulla rakennetusta ruotsalaisesta kirkosta ei ollut siitäkään paljoa jäljellä.

Hautuumaa sen ympärillä oli edelleen hoidettu venäläiseen tapaan.

Saavuimme noin 20 kilometrin jälkeen Kosteritsan kartanolle, joka oli miltei yhtä palatsimainen kuin Ropsunhovikin. Kosteritsan goottilaistyylinen kartano rakennettiin 1840-luvulla. Useiden omistajavaihdosten jälkeen se päätyi valtiolle 1917. Rakennus raunioitui kuten alueen niin monet muutkin Toisessa maailmansodassa. Marko oli nuokkunut krapulaansa pois koko matkan. Hän havahtui auton pysähtyessä, mutta jäi autoon koisimaan, kun nousin tarkastelemaan kartanon maita.

Julkisivun eteen oli rakennetty lava.

Takapuolella pilkottaa kunnostettu Pyhän Kolminaisuuden kirkko.

Kartanon maille rakennetut vanhat kolhoosit olivat hylätyt.

Kuka muistaa viimevuotisessa reissukertomuksessa esitellyn ohjustukikohdan Kivennavan läheisyydessä? Sen samaisen, jonka paraatikentältä vartija yhytti meidät, ja, josta poistuimme sukkelaan. Oli miten oli, Pietarista muutama kymmentä kilometriä lounaaseen oli toinen vastaavanlainen ilmatorjuntaohjus-tukikohta. Historiantietoja tästäkään huippusalaisesta puolustusvarustuksesta ei liiemmin ollut tarjolla. Satelliittikuvista päätellen tukikohta noudatti samankaltaista kaavaa kuin Kivennavallakin. Pitkä tie haarautui viidelle pyöreälle lenkille, jonka sisällä ohjusvarastot olivat. Sitä ennen oli tukikohta kasarmeineen ja muine oheisrakennuksineen. Kivennavassa aloitimme kiertämällä ohjusvarastot, mutta kylän tutkiminen jäi siellä vartijan paikalle ilmaantumisen vuoksi kesken. Siksi aloitimme nyt kylän koluamisella.

Tie ohjusvarastoille oli suljettu heppoisella portilla. Tuoreen kyltin mukaan pääsy oli kielletty.

Aloitimme kulttuuritalosta.

Juhla- ja liikuntasali oli putsattu.

Vanhoissa kasarmeissa asui muutama harva asukas.

Ruokala.

Entinen päiväkoti oli yksi hajoitetuimmista taloista.

Kylä oli osittain asuttu. Liikkumisemme oli aiheuttanut huomiota. Ohiajavat autot pysähtyivät ihmettelemään vieraan maan autoa ja pari pojankloppia tuli ihmettelemään meidän touhua ollessamme hylätyssä ruokalassa. Myös vanhempi pariskunta kehotti meitä kuvaamaan jotain edustavampaa. Kai heitäkin hävetti seudun nykytola. Emme varsinaisesti kokeneet olevamme tervetulleita. Epähuomiossa meiltä jäi kylän toinen puolisko kokonaan tutkimatta, sillä se jäi kasvuston peittoon suljetun portin taakse. Eiliset takaiskut ja helle olivat saaneet meidät laiskoiksi ja huolimattomiksi. Ohjustukikohdasta poistuessamme katsastimme vielä läheisen kylän entisen teurastamon.

Kolkossa teurastamossa on vielä pari lukittua ovea.

Aamusta lähtien meitä vaivannut innottomuus näkyi jo reittivalinnoissanikin. Markon vetäessä unta palloon ohjaan meidät lähes 50 kilometrin päähän Pietarin lähiöihin sivuuttaen usean suunnitelmissa olleen kohteen. Siirrymme maaseudun osin huonokuntoisilta teiltä moderneille monikaistaisille baanoille ja liikenneympyröihin. Mitä lähemmäksi Pietaria saavumme, sitä ruuhkaisemmaksi meno käy. Olin vieraillut Pietarin ydinkeskustassa talvella 2013 ja todennut keskustan ruuhkat sietämättömiksi. Venäläiset ovat tottuneet jonottomaan milloin ruuhkassa ja milloin leipäjonossa, mutta meillä ei ollut aikaa moiseen. Päätän olla lähestymättä Pietaria enempää tästä syystä.

Pysähdymme pienen voimalan varjoon. Syvemmälle kaupunkia emme enää kulkisi.

Paluu takaisin Karjalaa kohden oli nyt viimeistään alkanut. Markokin oli hereillä ja päässyt pahimman väsymyksensä yli. Ajamme Lomonosoviin, jota suomalaiset aikoinaan kutsuivat Kaarostaksi. Lomonosov tunnetaan hienoista palatseista puistoineen ja niitä näkyykin useampia matkan varrella. Asemalla Marko poikkeaa munkkikahveella, jossa istun seurana. Olemme täällä radan toisella puolella sijaitsevan puna-armeijan hylkäämän rakennuskokonaisuuden vuoksi. Rakennuksen todellinen käyttötarkoitus jäi kuitenkin epäselväksi.

Joen uomalla sijaitsee massiivisen kokoinen koulua muistuttava laitos.

Sen portit on viety hyvän aikaa sitten.

...ja kaikki irtaimisto lattioista lähtien.

Tontin sisäpihaa.

Kohteelta ei ole kilometriäkään Suomenlahden pohjukkaan. Seuraava kohdekin on siellä pitkän laiturin nokassa. Hylätyn, mutta ei niin mielenkiintoisen, lauttaterminaalin takana on reissumme pienin kohde. Erikoinen viestiasema, jolla on vastakappale Kronstadtissa, joka puolestaan siintää horisontissa. Raikas merituuli kuivattaa kuumuudessa hikeentyneet kroppamme, mikä tekee kohteesta päivän parhaimpia. Markon puuhaillessa omiaan kiipeän rakennuksen tornintynkään tutkimaan maisemia.

Viestiasema.

Laivoja ja teollisuutta.

Kaukana siintää Kronstadt.

Meidän ei tarvinnut ajaa kauas, kun saavuimme jo seuraavaan pisteeseen. Pyhän Kolminaisuuden kirkko rakennettiin vuosina 1903-1904, mutta se ei koskaan valmistunut kokonaisuudessaan varojen puutteen vuoksi. Se suljettiin vuonna 1939, jonka jälkeen sitä on käytetty klubina ja elokuvateatterina. 90-luvun puolivälissä se palautettiin kirkoksi, mutta mitään rakennuksen korjaamisen eteen ei ole tehty. Sen oheen samoihin aikoihin sijoitettu hautausmaa on kutakuinkin samassa kuosissa kirkon kanssa.

Vanhat haudat olivat suurimmaksi osaksi miltei kasvillisuuden peittämät.

Ristejä oli koristeltu muun muassa vainajan kuvilla.

(Kuva: Marko Kilpeläinen)

Kirkko häämöttää niityn takana.

Mutta se on pahoin raunioitunut.

Ovet repsottavat auki. Sisältä kirkko on siivottu.

Katon kunnostamisessa on petrattavaa.

Olimme jo matkalla takaisin patorakennelmalle, jota pitkin olimme saapuneetkin, kunnes Marko bongasi vielä yhden kohteen. Tämä tuli yllätyksenä. Markon mukaan tämä oli niin kutsuttu pomppu. Päätien varressa sijaitsi entinen Lomonosovin limonaditehdas, jota sittemmin on käytetty makeisleipomona. Tontilla oli kaksi matalaa ja pitkää teollisuusrakennusta. Kurkkasimme pikaisesti tyhjien ja vandalisoitujen rakennusten sisälle.

Pääportilla.

Kello näytti jo 17. Olimme skipanneet vuorokauden aikana ainakin tusinan verran suunnitelman mukaisia kohteita ja olimme etuajassa. Yöpaikkaakin tulisi jo suunnitella. Mihin päättäisimme tämän? Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä. Rakkaaseen Viipuriin tietysti. Patorakennelmalta bongaamme vielä jotain mielenkiintoista. Ajamme sivuun Kotlinin eteläpuolella sijaitsevalle niemekkeelle, jonne olin merkannut kasan rukseja kartalle. Ne olivat vanhoja linnoitteita.

Linnoitteet jäivät jonkin suuren rakennusprojektin työmaa-aitojen taakse niemen kärkeen, mutta niiden sijaan löydämme erinomaiset näkymät linnakkeelle, joka näyttää kuin TV-ohjelmasta tutulta Fort Boyardilta. Kyseessä on keskellä ulappaa jököttävä Aleksanterin linnake. Se on laivaston vuosina 1838-1845 keinotekoiselle saarelle rakentama jyhkeä linnake. Valloittamattoman näköistä puolustuspesäkettä ei koskaan tosissaan testattu sotatoimissa. 1900-luvun alussa linnakkeessa tutkittiin ruttoa ja muita bakteeriperäisiä sairauksia. Siksi se tunnetaan myös ruttolinnakkeena. Vaarallisille tartuntataudeille kuten koleralle, tetanukselle, lavantaudille ja tulirokolle eristetty linnake oli täydellinen tutkimuspaikka, mutta aina ei saaren sisäisiltä epidemioilta vältytty. Vuoden 1917 jälkeen laivasto käytti sitä vähemmän sotilaallisiin tarkoituksiin. 1983 se hylättiin. Nykyään sinne järjestetään turistiristeilyjä. Perusturismi ei kuulunut kuitenkaan matkamme luonteeseen, joten linnake jäi näkemättä.

Laivoja moottoritieltä nähtynä.

Likaisen näköinen linnake houkuttelee.

Olimme siis aloittaneet pitkän matkan lähestulkoon venäjänpuoleiseen lähtöpisteeseemme. Meillä oli loppupäivä käytännössä vapaata kohteilusta, vaikka rakseja reittimme varrelle olin varmuuden vuoksi sijoittanut. Sen sijaan pääsimme tutkimaan venäläistä liikennekulttuuria ja elämää teiden varsilla.

Kotlinin saaren koillispuolella oli jälleen eräs saari, jossa oli vanhoja linnoitteita. Olin merkannut tuonkin karttaani kohteeksi paluumatkalle. Patorakennelmalta oli ramppi saaren levähdyspaikalle. Viikonloppua viettämään lähteneet venäläiset olivat siellä kuin sillit purkissa. Parkkipaikat, tienlaitamat, kaikki mahdollinen oli turvoksissa autoja ja niiden matkustajia. Asiaa sen enempää edes harkitsematta kaasuttelimme reippaasti ohi.

Patorakennelmalla oli suuret plakaatit, joissa Venäjän valtio mainosti Krimiä lomakohteena. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Patorakennelmalta laskeudumme Viipuriin johtavalle tielle. Suoraan tukahduttavimpaan ruuhkaan, jossa jono kulki pääasiassa kävelyvauhtia. Letka jatkui loputtomiin, mutta siitä huolimatta jotkut käyttivät jonon jokaisen nytkähtämisen jonkinlaiseen ohitusyritykseen tai kiilaamiseen. Ikään kuin se olisi jouduttanut mitenkään merkittävästi matkaa. Oli lauantai-ilta ja siksi tuskin kenellekään suurempaa tulipalokiirettä oli. Meno voisi olla arkiaamuna toisenlaista.

Jono etenee hiljalleen. Vilkuilemme venäläistä autokantaa, joka on perin uutta. Ainakin täällä Pietarin liepeillä se on uudempaa kuin Suomessa. Ennen Venäjä tunnettiin Neuvostoliiton aikaisista merkeistä kuten Lada, Moskvitš, Volga ja niin edelleen. Neuvostoliiton hajoamisen, markkinoiden aukeamisen ja sen jälkeisen talouskasvun myötä venäläiset ovat päässeet ajamaan eurooppalaisilla autoilla. Jopa Ladat alkavat olemaan harvassa. Pietarissa, ei kovin kaukana sijainnistamme, sijaitsee useita autotehtaita. Muinaiseen Detroitiin verrattavassa autoteollisuuden keskittymässä toimii muun muassa Ford, Renault, GM, Nissan ja Hyundai. Eli venäläiset pääsevät silti ajamaan venäläisvalmisteisilla autoilla.

Ajat ovat muuttuneet. Mitä sitä vaurauttaan peittelemään?! (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Rikastuessaan venäläiset eivät näytä turhia nöyristelevän, jos autoihin on katsomista. Katumaasturit, bemarit, mersut, audit ja muut varakkaamman luokan autot ovat hyvin edustettuna. Aurinko paistaa täydeltä terältä suoraan kasvoihin. Läkähdyttävä keli on saanut useimmat matkustajat avaamaan ikkunansa. Luulisi viimeisen päälle uusissa autoissa olevan silti ilmastointi. Mitä sitä turhaa silloin kuumaa ilmaa sisälle päästää? Vaan tokkopa venäläiset moisen ilmankylmennyslaitteen tai uusien menopeliensä käyttöoppaita olivat lukeneet. Ohjeethan on vaan lahjattomille.

Onneksi jurrutusta ruuhkassa ei tarvinnut kestää kauan. Ajamme jo miltei normaalinopeutta saapuessamme Siestarjoelle, jossa kulki Suomen raja vuoteen 1944 asti. Ajamme kaupungin läpi etsien ruokapaikkaa yhtään soveliasta sellaista bongaamatta. Keskustassa on säilynyt Suomen ajoilta asti suuri, mutta käytössäoleva tehdasalue, jonka ohitamme. Sen taakse jää myös osittain hylätyn sairaalan rakennuksia.

Siestarjoen massiivinen kerrostalo ei jää keneltäkään ohikulkevalta huomaamatta. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Jatkamme edelleen kohti luodetta. Aiomme välttää tuskaisen ja kovasti liikennöidyn Viipuri-Pietari-välisen maantien ajaen sen länsipuolitse Uudenkirkon ja Summan kautta. Ratkaisevassa risteyksessä ajaudumme kuitenkin väärälle kaistalle. Marko väittää tuntevansa sopivan reitin täältä Terijoen suuntaan, joten emme huoli turhia. Jatkamme matkaa tielle, joka käy kilometri kilometriltä kehnommaksi. Pian huomaamme olevamme datša-alueella eli venäläisessä kesämökkikeskittymässä. Tosin alue ei vaikuta luontonsa puolesta kovinkaan erikoiselta. Venäläiset viihtyvät kaikesta päätellen runsaasti silti luonnon helmassa, mutta ilmeisesti he eivät arvostaneet sitä niin paljon, että korjaisivat roskansa pois. Tienvarsia ja etenkin järven rantoja koristivat usein kaikenlaiset muovipakkaukset ja pullot, jotka olivat sinne jääneet vierailijoilta.

 Datsa-alueen epävirallinen kaatopaikka on tienvarressa. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Mökkialueen tiellä oli hidastetöyssyjä arviolta 50 metrin välein, mikä hidasti matkantekoa kohtuuttomasti. Olimme tietämättämme myös matkalla täysin väärään suuntaan. Pääsimme kuitenkin suuremman maantien varteen, jossa paikallinen kioskimyyjä opasti meitä edelleen väärään suuntaan. Tajusimme ensimmäisistä kunnollisista opasteista olevamme matkalla takaisin Pietariin, joten jouduimme tekemään pikaisesti U-käännöksen. Olimme tuntemattomassa paikassa tuntemattomalla tiellä, mutta ainakin suunta olisi nyt oikeanlainen.

Maaseudulla oli rauhallisempaa. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Pian löysimme ruokalan ja opasteet, joista ymmärsimme jotain. Vaikka Markolla venäjänpuhekieli olikin hanskassa, tuotti venäjän lukeminen monesti hänelle vaikeuksia. Ruokala osoittautui kuitenkin hankalaksi tapaukseksi. Se oli jaettu kaupaksi. Ruokalan puolella oli menu ja pöydät, mutta tilaukset ja maksu hoidettiin kaupan puolella, jonne paikan ainoa kassakone oli sijoitettu. Pitkähkön kassajonon ja sekavien järjestelyiden johdosta nälästä valmiiksi ärtyneellä Markolla paloi päreet, joten jatkoimme kohti Terijoen tuttuja ravintoloita.

Ainakin tie oli vapaa. Hetken. Kunnes saavuimme tasoristeykselle, johon oli sopivasti samanaikaisesti juna saapumassa. Odotusajat ovat yleensä suomalaiseen tasoristeykseen verrattuna pidemmät, sillä tasoristeys sulkeutuu monesti silloin, kun juna on vasta lastaamassa viereisellä asemalla. Tästä syystä kökötimme jälleen letkassa tasoristeyksen hälytyssireenien soidessa jossain edessäpäin. Kaikeksi hämmästykseksi saimme seurata äveriäimpien autoilijoiden häikäilemättömyyttä. Siinä missä valtaosa tyytyi nöyrästi jonotukseen, kalliit katumaasturit ja muut luksusautot huristivat epäröimättä vastaantulevien kaistaa meidän tavallisten kuolevaisten ohi blokaten tasoristeyksen puomeilla viimeistään myös vastaantulevan liikenteen. Torvet soivat aina vastaantulevan auton kohdatessa, mutta siihen se taisi jäädäkin. Porhot pääsivät jälleen pälkähästä. Matkallamme kohdattu ainoa kansainvälinen käsimerkkikin taisi olla Markon, joka heilutteli sitä Kronstadtiin mennessä ohittamallemme lava-autolle, joka oli tiputellut roskasäkkejä eteemme pitkin matkaa.

Puomien auetessa odotimme kauan ennen kuin kahdelle kaistalle änkeytynyt jono pääsi kunnolla matkaan. Tärkeimmät ja kiireisimmät ihmiset tietysti etunenässä. Kauaa ei tarvinnut enää ajaa, kun olimmekin jo Terijoella, jossa söimme astetta hienommassa ravintolassa melko tavallisen ravintolaruoan. Taisi olla ensimmäiset ranskalaiset, jotka Venäjällä söin. Yritimme myös aseman takana jotain kohteentynkää, mutta tien loppuessa loppui intommekin. Jatkoimme matkaa pitkin Suomenlahden reunaa kulkevaa rantatietä. Kotiin palaavat pietarilaiset olivat muodostaneet täällä kymmenien kilometrien pituiset ruuhkat. Onneksemme olimme matkalla toiseen suuntaan emmekä joutuneet enää tähän ruljanssiin. Väistämättä tuli mieleen kysymys, tekivätkö he saman virheen uudestaan ja uudestaan tullessaan tänne jonottamaan vai olikovatko he puhtaasti turtuneet tähän suomalaisittain käsittämättömältä tuntuvaan jonotteluun.

Suomenlahden rantaa mukaileva tie.

Viime vuonna Uudellakirkolla kesken ollut siltaprojekti oli edennyt siihen pisteeseen, että pääsimme nyt yli väliaikaista rakennelmaa pitkin. Suomalainen saha, joka viimeksi jäi näkemättä oli nyt ihan lähimaastossa. Sen pitäisi olla ihan tien vieressä pohjoisen puolella. Ajoimme määrätyn matkan, vaan mitään ei näkynyt. Ajoimme varmuuden vuoksi vielä kaksi kilometriä pidemmälle, jos olin erehtynyt nollaamaan trippimittarin väärässä tienhaarassa. Sahaa ei silti näkynyt. Käännyimme epäuskoisina takaisin. Aurinko oli laskemassa mailleen ja aikaa ylimääräiselle hörhöilylle ei olisi. Juuri, kun olimme jättäneet ajatuksen sahan löytämisestä, näin silmäkulmastani jonkun vilahtavan vasemalla risukon takana. Pieni tie johti alan kuopan pohjalle, jossa todellakin oli jonkin teollisuuslaitoksen raunio.

Rakennus lienee entinen voimala.

Metsässä oli myös jälleen miljoona nälkäistä paarmaa liikkeellä, joten kovin nautinnolliseksi tuota pysähdystä ei voinut kuvailla. Jatkoimme kohti Summaa, jossa valmistettiin panssarivaunuja. Sen takana olisi vanha taistelutanner bunkkereineen. Summaan johtavasta tienhaarasta ei tarvinnut pitkälle edetä kunnes totesimme tien olevan ajokelvoton pitkälle matkalle. Kuoppaista tietä ei kannattaisi montaakymmentä kilometriä jurruuttaa tuntikaupalla, kun vierellä meni viimeisen päälle tasainen ja leveä baana.

Matkalla huomaamme kuinka jättiputket ovat valloittaneet vanhan suomalaisen pellon.

Palaamme takaisin Uudenkirkon kautta, jonka keskustassa on kovaääniset lastenjuhlat. Suuntaamme sieltä Kanneljärven kautta Viipurintielle, jossa liikenne on rauhoittunut. Aurinko on painunut jo metsänrajan taa, joten ajaminen on nyt mukavaa ja ilma viileää. Ennen Viipuria Marko aikoo pysähtyä tien varrella järvessä kastautumassa. Tutulta paikalta, hiekkatörmän takaa, löytyy idyllinen järvi. Ajamme auton tien sivuun muiden tavoin ja Marko pääsee puhdistautumaan.

Kanneljärven tasoristeys.

Viipurintiellä liikenne on yön saapuessa vähäisempää, mutta silti tauotonta.

Rantaleijona kiinnittää katseet.

Kello 23:30 saavumme Viipurin keskustaan. Tarkemmin ottaen hotelli Druzhban maksulliselle parkkipaikalle, jossa Markolle entuudestaan tuttu ukko valvoo vieraiden autoja. Hotelli Druzhba on suosittu suomalaishotelli, joka sijaitsee aivan rautatieaseman tuntumassa. Pistäydymme sen baarissa parilla kaljalla. Terassilta jo kantautui suomalaisen äijäseurueen känninen kailotus. Pitkälle pynttäytyneet maksulliset naiset kävelivät ympäriinsä levottomasti etsien kai seuraavaa asiakasta äijänkäppyröistä.

Viipurin linna esiintyi jälleen kotoisana näkynä. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Päiväni alkoi olla pulkassa. Markolla sen sijaan oli vielä iltaa edessä. Pitkän ajomatkan jälkeen tarvitsin lepoa. Mutta yöstä tulikin odotettua lyhyempi...

Linkit:

Luovutettu Karjala 2 osa V

Luovutettu Karjala 2 osa III