Reissukertomus: Luovutettu Karjala 2 osa II

2. Päivä

Yö Ensossa oli ollut nihkeä. Ei pelkästään sen vuoksi, että oli heinäkuu ja helleaalto. Kuumuus pakotti pitämään auton ikkunoita auki, jonka ansiosta hyttyset pääsivät sisään. Hyttyset oli nimittäin paljon pienempi haittatekijä unensaamisessa kuumuuteen nähden. Hyttyset pitivät myös huolta siitä, että nousisimme ajoissa. Kello 7 olimme jo Vuoksen rannalla ihastelemassa sähköntuotantoon valjastettuja koskia. Suurelta patorakennelmalta maisemat vaikuttivat kansallisromanttiselta.

Historiallista suomalaista teollisuusmiljöötä.

Enso-Gutzeitin puunjalostustehtaat olivat jo Suomen aikaan merkittävät.

Nyt ne ovat raunioina.

1930-luvulla Enson puunjalostusalue kasvoi merkittävästi muun muassa sulfaattiselluloosatehtaalla, valkaisulaitoksella, kartonki-, kartonkilaatikko- sekä klooritehtaalla. Niiden lisäksi alue veti myös muuta teollisuutta läheisyyteensä. Outokummun kuparitehdas, Imatran rautatehdas, Enson polttimo, Kuitu Oy sekä pienteollisuutta virtasi alueelle, jonka vuoksi Vuoksen varrelle oli rakennettu vuoteen 1944 mennessä kolme vesivoimalaa. Suomalaiset menettivät kuitenkin Enson karvaasti jo Talvisodan jälkeen rajaneuvotteluissa venäläisille.

Suomen Ruhriksikin kutsuttu alue vangitsee katseen. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Tarkemmin katsottuna alueelta saattaa löytyä monenlaista herkkua. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Ongelmia tiedossa taustalla... (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Tuota iloa ei pitkään riittänyt. Patorakennelman toisesta päästä pälyili kaksi vartijaa, joista toinen tepasteli meitä kohden. Neljissäkymmenissä oleva, tupeerattu naisvartija uniformussaan viittoili ja sanaili jotain siihen malliin, että ymmärsin valokuvauksen olevan kiellettyä ja että meidän olisi parasta häipyä. Naisvartija vaikutti rauhalliselta ja asialliselta välttäen turhaa elämöintiä. Venäjällähän voimalaitosten ja muiden strategisten kohteiden kuvaaminen on kiellettyä. Vaikka kuvasinkin alla olevaa hylättyä teollisuusaluetta, oli turha jäädä kielitaidottomana asiasta vänkäämään. Palasimme autolle, paikallislinjan kääntöpaikalle, jossa nautimme aamupalaksi leipää ja makkaraa bussikatoksen lipan alla.

Aamupalan nautittuamme kiersimme vielä autolla patorakennelman alapuolelle törmäten portilla koiraan ja vartijankoppiin. Portin takaa johtava silta olisi ainoa kuiva reitti hylätylle tehdassaarelle. Kopistaan kömpineen, tupakkansa juuri sytyttäneen miesvartijan ilme oli nuiva, kun kyselimme sisäänpääsystä. Kaasuttelimme pois koiran räksyttäessä peräämme. Seuraava kohteemme oli kuitenkin vain alle 200 metrin päässä. Nimittäin raunioitunut poliklinikka, jonka olimme jo ohittaneet padolle kulkiessamme.

Alueella tuotettiin vielä paperia raunioiden seassa. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Tänne täytyy vielä palata. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Tehdasyhdyskunnalla oli ollut poikkeuksellisesti oma sairaala. Liekö tämä juuri se?

Poliklinikan rakennus oli tunnistuskelvottomassa kunnossa.

Poliklinikan jälkeen suuntasimme pankkiin, jonka Marko oli eilen iltakävelyllä taskulämpimiä oluita höriessään bongannut minun taistellessa autossa hyttysiä vastaan. Vaihdoimme eurot rupliin, tankkasimme ja näin olimme valmiit kohtaamaan päivän loput haasteet. Tämän jälkeen jätimme Enson ja suuntasimme kohti Jääsken rautatieasemaa.

Vain muutaman kilometrin jälkeen eteemme avautui jälleen eräs kappale suomalaista teollisuushistoriaa. SOK:n ja OTK:n myllyt siiloineen ovat sijoitettu radan molemmin puolin. Molemmat raunioina. OTK:n vuonna 1923 perustettu mylly oli huomattavasti pahemmassa kunnossa.

Aseman nurkilla on puskarataa ja raunioteollisuutta.

Mitä tapahtui OTK:n myllylle sotien jälkeen?

Näkemän perusteella kehnosti.

Jääsken asema-alueella sijainnut SOK:n keskusvarasto oli monikerroksinen jättiläinen sisältäen 13 siiloa viljan varastointiin, myllyn, lajittelijat ja suurtehokuivurin. Pihapiiristä löytyi useita rakennuksia, joista osa oli rakennettu sotien jälkeen. Myllykompleksi oli ollut myös venäläisten käytössä ilmeisen pitkään vähäisen rappioitumisasteen perusteella.

SOK:n keskusvarasto on edelleen uljas ilmestys. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Sisäpihalla on vehreää.

Toimisto-osa vaikuttaa pahaenteisen tyhjältä.

Irtotavaroita ja huonekaluja löytyy kuin löytyykin.

Pulssia nostattava haaste on nousu korkeuksiin.

Lattiarakenteiden kestävyys epäilytti.

Kyltissä infotaan ilmeisesti varaston ylläpidosta.

Katolta aukeaa näkymät Jääsken asemalle, joka on asutettu.

Pihan rakennuksista löytyi lisää neukkukamaa.

...ja kellarista välineitä maailmanlopun varalle.

Päivä oli alkanut hyvin. Olin tulessa. Matkaa seuraavalle kohteelle oli reilu kilometri. Vuoksen rannalle Jalmari Lankisen suunnitelmien mukaan rakennettu funkkistyylinen kansakoulu valmistui hieman ennen Talvisotaa. Tarina kertoo sen säilyneen ehjänä aina 90-luvulle saakka kunnes vandaalit yhytti rakennuksen. Perille päästyämme huomasimme, ettemme olleet ainoita rakennuksesta viehättyneitä.

Rakennuksesta oli jäljellä vain luuranko.

...jonka sisällä oli asukkaita. 

Talonvaltaajat olivat vuohia. Marko innostui niistä niin paljon, että lähti laukkaamaan niiden perään jättäen rakennuksen dokumentoinnin minulle. Hetkeä myöhemmin katolta näin kuinka 20-päinen vuohilauma rynnisti rakennuksen vastakkaisesta päädystä pihalle Marko vanavedessään.

Iso tila oli mitä ilmeisimmin juhla- ja liikuntasali.

Vuoksi virtasi vapaana vierellä.

Koulun summittaisesti kierrettyämme jatkoimme matkaa sympaattisen kyläkaupan kautta, sillä seuraavalle kohteelle olisi palttiarallaa nelisenkymmentä kilometriä. Maisemat Jääsken ja Antrean välillä olivat kuitenkin kaikin puolin idyllisiä. Ihmiset vaikuttivat tyytyväisiltä, vaikka taloudellinen elintaso oli kaikkea muuta, mihin Suomessa olimme tottuneet.

Tie kansakoululle.

Sympaattinen kyläkauppa.

Paajalan vanha kansakoulu oli palanut ihan lähivuosina. Pihalla pietarilainen perhe oli hakemassa vettä kaivosta. Vettä, jota puhtaana tai raikkaana ei tahtonut saada edes kaupasta pullotettuna. Itse olimme ottaneet Suomesta muutaman litran hanavettä mukaan. Se tuli tarpeeseen.

Paajalan kansakoulua venäläiset käyttivät rajavartioston tukikohtana.

Muistutus venäläisen autoilun vaarallisuudesta: Lada oli ajautunut rajusti ulos.

Toistaiseksi tiet olivat olleet hyvin päällystettyjä. Kääntyessämme Antrean jälkeen koilliseen kohti Kirvua, tie muuttui huonokuntoiseksi soratieksi, jota valtavat rekat murjoivat jatkuvasti siihen kuntoon, että 20 km/tunnissakin oli jo liikaa. Jatkuvassa hiekkapölyssä täriseminen, suurinpien kuoppien ja vastaankaahaavien rekkojen väistely oli stressaavaa. Synkin hetki koettiin erään rekan renkaasta irronneen irtomurikan osuttua tuulilasiimme jättäen siihen näyttävän jäljen. Se paikattiin jeesusteipillä, jotta säröt eivät enää pahenisi. Loppujen lopuksi kokemus kääntyi positiiviseksi, kun saimme Sairalan kylän ainoassa kahvilassa lämpimän sapuskan eteemme. Venäläisissä kahviloissa tarjoillaan usein myös lämmintä ruokaa. Varsinaiset ravintolat ovat jo fiinimpiä paikkoja. Sairalassa ihmiset olivat ystävällisiä. Tapasimme myös puheliaan ukon, jonka isä oli suomalainen.

Rekkoja väistellessä... (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Marko on tohkeissaan maukkaasta sapuskasta.

Rekkamiehet olivat hekin todenneet kahvilan hyväksi. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Suomalainen torppa etualalla. Taustalla Torajärvi ja Sairalan kansanopisto.

Kirvuun johtavassa tienhaarassa törmäsimme rajavartiolaitoksen tarkastuspisteeseen, joka vaikutti tyhjältä. Normaalisti näissä paikoissa tulee esittää viisumin ohella anottu erikoislupa, kun liikutaan rajan läheisyydessä. Emme jääneet selvittelemään tarkastuspisteen validiutta, vaan kaasuttelimme ohi pikaisen neuvottelun tuloksena.

Kirvu oli kuivakan näköinen kylä, jossa elämää piti yllä muutama kerrostalonröttelö. Suomen aikana Kirvu tunnettiin lähinnä vain luonnonparantolasta ja huopatehtaasta. Molemmat olivat nyt raunioina. Niin oli myös suuri varuskunta-alue, jonka olemassaolosta oli löytynyt etukäteisselvittelyissä vain yksi viite. Mysteerinen varuskunta-alue liittyi mitä ilmeisimmin läheiseen tykkivarikkoon, jonka venäläiset olivat rakentaneet valloittamilleen maille ties milloin.

Portti ja vartijankoppi on jäänyt miltei koivikon peittoon.

Kaksi kolmikerroksista kasarmia hallitsee näkymää.

Kasarmit ovat totutusti rikkirevityt.

Katto on pettänyt päästäen luonnon sisään.

Kasarmien takaa paljastui ilmesesti jonkin sortin hallintorakennus.

Kaikkiaan kasarmialueelta löytyi noin kymmenisen rakennusta.

Kirvun luonnonparantola oli maankuulu Suomessa ja rajojen ulkopuolella. Siellä hoidettiin leiniä, hermo-, kuume- ja munuaistauteja sekä ruoansulatushäiriöitä. Muun muassa Paavo Nurmi kuului parantolan vakioasiakkaisiin. Parantolan avajaisjuhlia vietettiin kesällä vuonna 1911 Malin Bergströmin, parantajan ja laitoksen alullepanijan, johdolla. Luonnonparantolan hoitomenetelminä käytettiin istumakylpyjä, öljykuureja, höyryjä, kylmiä kääreitä sekä savikääreitä. Ravintona oli vain kasvisruokia. Parantola jatkoi toimintaansa aina Karjalan luovutukseen saakka. Nykyään parantolasta on jäljellä vain lämpökeskuksen raunio ja muutamia rakennusten perustoja metsikössä.

Parantola sijaitsi luonnonkauniilla Herajärven rannalla.

Vanha lämpökeskus on viittä vaille valmis vaipumaan maan poveen.

Yhtä surullinen on Kirvun hautausmaan tarina, jonka päälle puna-armeija rakensi tykkivarikon. Enää vain muutama hautakivi ja muistomerkki muistuttaa entisestä hautausmaasta alueen "porteilla". Tykkivarikko sekin hylättiin huhujen mukaan vuonna 1998.

Säästyneet hautakivet on kerätty alueen laidalle muistomerkin taakse.

Myös tykkivarikko useine halleineen oli maatumisen partaalla.

Maisemat ylempää eivät paljastaneet mitään uutta. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Jossain metsikön yläpuolella pilkotti rajavartiolaitoksen valvontatorni, kun palasimme takaisin tykkivarikolta kohti Antreaa. Kuljimme takaisin edelleen läpi tyhjän tarkastuspisteen samaa kehnoa soratietä kuin tullessa. Suuntasimme mutkan kautta kohti Veshchevon kasarmialuetta ja sotilaslentokenttää, sillä suoraa reittiä sinne ei ollut. Matkaa kertyisi viitisenkymmentä kilometriä. Smirnovossa pysähdyimme syömään pelmeneitä smetanan kera katsellen samalla ohikulkevaa junaliikennettä.

Raksamiehet vilvoittelevat venäläiselle kahvilalle tyypillisissä ulkokalusteissa. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Veshchevon strateginen sotilaslentokenttä oli luoteis-Venäjän suurin. Se rakennettiin Kylmän Sodan aikana 1960-1970 paikalle, jota suomalaiset olivat aikoinaan kutsuneet Ravikankaan lentokentäksi. Lentokentän yhteyteen rakennettiin laaja kasarmialue ennestään rakentamattomalle paikalle. Suomenaikainen tielinjaus säilyi entisellään läpäisten kylän. Pian Neuvostoliiton hajottua sotilaslentokenttä lakkautettiin 1993. Tilalle yritettiin saada korvaavaa toimintaa, mutta yritysten tyrehtyessä on alueen kohtalona ollut autioituminen. Kylässä oli silti vielä jonkin verran eloa. Entisiä sotilaita ja heidän perheitään elelee yhä vanhoissa kasarmeissa. Jopa kauppa toimii keskellä kaikkea. Silti yli puolet kylän rakennuksista on rappiolla. Erilaisia rakennuksia lentokentän ja kylän alueelta löytyy hylättynä arviolta 60-100. Ne koostuvat lentokentän rakennuksista, hangaareista, varastoista, halleista ja kasarmikylän rakennuksista. Auringon jo laskiessa parkkeerasimme hylätyn ruokalan taakse ja kiersimme jalan keskeisimmät kohteet alueesta.

Tien varrella on useita raunioita ja puiden välistä pilkottaa lisää.

Luultavasti lentäjien koulutusrakennus. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

IS-3-sarjan tankki esiintyi muistomerkkinä Veshchevon keskusaukiolla.

Keltaiset kasarmit olivat rakennettu 1950-luvulla. Ne olivat hylättyjä.

Puiston toisella puolella oli vastaavanlainen rypäs.

Rakennusten huonokuntoisuuden vuoksi useimpien sisukset jäivät näkemättä.

Tavaraa kuten vaatteita oli jäänyt silti jälkeen.

Yksi uudemmista asuntoloista oli hiljattain hylätty.

(Kuva: Marko Kilpeläinen)

Vanhoja leikkeitä ja kuvia vieraiksi jääneistä tapahtumista.

Kommunistipropagandaa mitä ilmeisimmin tarjolla.

Päämaja, hallintorakennus oli kovin tyhjä.

Terveyskeskus.

Lääkehuoneen kaapit on siivottu.

Liikkuminen kerrosten välillä vaatii joskus kurottelua. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Suurta kerrostalonpötköä alettiin rakentamaan 1992. Vuotta myöhemmin rakennustyöt keskeytettiin ja sotilaslentokenttä lopetettiin. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Siirtyessämme kylästä entisen sotilaslentokentän alueelle emme olleet perillä kentän värikkäästä historiasta. Yksi tarinoista kertoo UFO:sta, joka oli pudonnut maahan Viipurin lähistöllä vuonna 1987. Siis tuntemattomasta lentävästä aluksesta. Tuntematonta tekniikkaa edustava alus oli toimitettu välittömästi Veshchevoon tutkittavaksi. Sitä varten Moskovasta oli lähetetty spesialisteja, jotka olivat päässeet ultraääniskannauksella UFO:n pieneen kaksipaikkaiseen ohjaamoon. Alus ilmeisesti räjähti kesken tutkimusten.

Toinen tarina lienee tunnetumpi vuodelta 1988. Pankkivankidraama, joka huipentui Veshchevon lentokentälle. Kyse on niin kutsutusta Ovetškinin perheen tapauksesta. 11 henkinen Ovetškinin suosiota niittänyt muusikkoperhe yritti loikata Neuvostoliitosta kaappaamalla Aeroflotin Tupolev Tu-154-merkkisen koneen. Kaappaus päättyi kohtalokkain seurauksin Veshchevoon: 4 panttivankia sai surmansa sekä 5 Ovetškinin perheestä surmaten itsensä alaikäisten jäädessä eloon. Kone tuhoutui osittain epäonnistuneen pommin aiheuttamassa tulipalossa.

Tarinat sikseen. Ajoimme auton varmuuden vuoksi suojaan hylätylle varastoalueelle ja jatkoimme jalan lentokentän eteläiseen päätyyn hiekkaiselle tasangolle.

Voitelu- ja polttoaineen varastoalue.

Lentokentän alueella on useita maastoon sulautuvia lentokonesuojia.

Suojat toki olivat tyhjiä, mutta tilaa oli useammalle MiG:lle.

Hangaarin seinässä oli varmasti jotain asiankuuluvaa tekstiä.

Lennonjohdon rakennuksia.

Erään hangaarin katolta saa paremman käsityksen lähistön kohteista.

Kulku maanalaiseen pommisuojaan.

Paikalle ilmaantuu myös sotilashelikopteri, joka ylittää lentokentän per'äti neljästi aikanamme.

Henkilöstön tiloja.

Uusia rauniohalleja pompahtelee eteemme tasaiseen tahtiin.

Aikamme alkaa olla ummessa. Viimeinen katsaus.

Lentokentän pohjoispäätä on käytetty viime vuosina kaasuputkien varastointialueena. Se meiltä jäi nyt näkemättä. Päivä oli ollut kuitenkin onnistunut. Aurinko painui mailleen ja suuntasimme kohti Raivolaa Markon pyynnöstä. Vietin hetken iltaa paikallisessa baarissa. Painuin pian takaisin sviittiimme toipumaan Markon vielä jatkaessa yömyöhään baarin puolella. Unta ei tarvinnut kauaa odotella.

Raivolan kylän raitti ei hiljene yömyöhälläkään. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Linkit:

Luovutettu Karjala 2 osa III

Luovutettu Karjala 2 osa I