Prologi
Uusi venäjänreissu, road trip, sai siemenensä jo ennen edellisen loppua. Olimme sen yksissätuumin päättäneet reissukumppanini kanssa. Siis Markon, tuon rehvakkaan ylikasvuisen körilään, joka sulatti suorasukaisuudellaan minun ja venäläisten sydämet. Kukapa muukaan tuonne vodkanlipittäjien, miliisien ja reikäisten teiden arvaamattomaan Rysslandiaan kanssani uskaltaisi lähteä sissihengessä. Ville Haapasaloko? Siitä puheenollen olin juuri lukenut myyntihitiksi nousseen Kauko Röyhkän kirjan Ville Haapasalon varhaisvuosista Venäjällä. Hyvä kirja. Vaikka olimme selvinneet lähes ongelmitta edellisestä reissusta, palautti Villen uskomattoman hurjat seikkailut mieleen sen tosiasian, että Venäjällä on edelleen omat sääntönsä ja asioiden kulku länsimaalaisille vieras. Eräänlainen villi itä. Nykyajan vastine villille lännelle. Asia, johon kuuluu suhtautua tietynlaisella kunnioituksella. Ainakin niin kauan kuin sillä puolen rajaa seikkailee. Samaan aikaan pahana vellonut Ukrainan kriisi, Itä vastaan Länsi-asetelma, synkkeni. Malesialainen matkustajakone oli ammuttu alas. Turmassa sai surmansa kaikki koneen matkustajat, lähes 300 siviiliä. Hieman kuin olisimme astuneet suden suuhun juuri Kolmannen maailmansodan kynnyksellä, mutta se tuskin meitä pidätteli. Hatunnosto muuten Villen suuntaan.
Kuluneen vuoden aikana olimme tavanneet Markon kanssa muutaman kerran. Ei mitenkään intensiivisesti tai edes suunnitellusti. Suunniteltua sen sijaan oli tulevat kohteemme. Suunnitelma, joka antaisi liikkumavaraa takaiskujen yllättäessä. Kohteiden kartoitus oli tällä kertaa helpompaa, sillä välineet siihen olivat jo tuttuja ja osa reitistä pohjautui viime vuoden suunnitelmaan, joka jäi ajanpuutteen vuoksi toteutumatta. Suunnitelma oli jälleen muutaman tulostetun Google Maps-kartan varassa, joihin oli laskettu etäisyydet, joita matkalla mitattaisiin taas trippimittarilla. Ei, meillä ei ollut halpaluureissamme mitään GPS-navigointilaitteita. Tai jos oli, emme olisi osanneet käyttää niitä. Navigaattori minulla kyllä oli kotona, mutta jotenkin kartta tuntui kuitenkin luotettavammalta. Etenkin, kun sitä oli helpompi kantaa mukana maastoon jalkautuessa. Karttoja olin toden totta tulostanut ja niihin piirtänyt jopa rakennuksia isoimmista kohdekokonaisuuksista, ettei tällä kertaa jäisi mitään oleellista huomaamatta.
Ennakkovalmisteluihin kuului myös varakameran hankkiminen, joka saatiin Canonilta suoraan ilman korvausta. Tosin vain lainaksi ystävällisen pyyntöni johdosta. Seuraavaksi minua varmaan syytetään UE:n kaupallistamisesta, mutta todellisuudessa Canonin ystävällinen palvelu ei vaatinut mitään vastapalkaksi. Kamera tulisi Markon käyttöön, jolla sellaista asianmukaista laitetta ei vielä ollut. PowerShot G1 X Mark II oli kompaktikameroiden parhaimmistoa ja euroissa mitattuna arvokkaampi kuin oma EOS 550D:ni.
Kaikkein tärkeimpänä valmistavana toimenpiteenä olin elänyt viimeiset viikot aivan liian terveellisesti ja aivan liian turvallisesti. Tällä kertaa tunnelataus reissun alkamista kohtaan ei siltikään ollut yhtä väkevä kuin viimeksi. Siihen liittyi nyt vähemmän epävarmuustekijöitä. Marko oli tullut tutummaksi ja tiesin suurin piirtein mitä reissulta ja Venäjältä voi odottaa. Jännitystä sen suhteen ei ollut samanlailla ilmassa. Kohteiden puolesta tiesin pitkälle, mitä oli tulossa. Hylättyjä rauniokohteita, joita oli Suomen UE-skenen foorumit ja FB-ryhmät jo pullollaan. Niitä, joihin olin viime aikoina menettänyt kiinnostustani. Vaikka toki tämän reissun kohteet tulisivat olemaan täysin eri kaliiberia kokonsa puolesta. Venäjällä on kumma vaikutus paikkojen kiehtovuuteen muutoinkin. Kohteiden sijasta odotin silti enemmän reissussaolemisen fiilistä. Vapautta viettää tien päällä muutama päivä ja unohtaa kaikki muu. Tämä oli mahdollisuus päästää irti hetkeksi.
1. Päivä
Olimme jälleen matkalla sillä viimeisiään vetelevällä farmari-Citikalla kuin viimeksikin, jonka peräosasto toimisi meidän yhteisenä sviittinä. Sivuikkunoissa luki edelleen "moi" ja "fuck you". Tosin jälkimmäinen pahasti himmentyneenä ja ensimmäinen puolestaan vahvistettuna jollain tummalla väriäineella. Olin juuri lopettanut työpäiväni ja käynyt kotona pikaisesti suihkussa. Tunnelma oli kohdallani odottava ja jännittynyt. Edeltävä yö ja työpäivä oli tuntunut ikuisuudelta. Sen verran tätä reissua oli odotettu.
Ajoimme kutostietä itää kohden. Marko istui ratissa ja tupakka sauhusi jälleen taukoamatta. Hän kertoi tapansa mukaan tarinoita reissuiltansa. Hän oli kadottanut pyöräillessään lompakkonsa sisältöineen vain viikkoa ennen, joten ajokortittomana hän ei voisi ajaa rajan toisella puolen. Onneksi passi ei mennyt samassa. Se kuitenkin tarkoitti sitä, että hoitaisin ajopuolen Venäjällä.
 |
| Marko oli silminnähden innostunut. |
 |
| Tullijono Citikan katolta nähtynä. (Kuva: Marko Kilpeläinen) |
Puolentoista tunnin odottelun jälkeen pääsimme viimein yli. Siirryin ohjauspyörän taakse. Jälleen kerran maisema muuttui hetkessä ja ensimmäinen prostituoitu bongattiin. Se vähä mitä näin - yksinäinen ja nuutunut nuori nainen tomuisella tienpientareella odotelemassa seuraavaa asiakasta. Surullista. Kun riensimme tutkimaan jo Suomen aikanakin teollisuudestaan tunnettua Enson aluetta, aurinko painui mailleen. Ensimmäisen päivän tehtäväksi jäi siis etsiä sopiva yöpymispaikka, joka löydettiin lopulta erään hotellin maksulliselta ja vartioidulta parkkipaikalta. Hotellin terassilla tankatun kaljan jälkeen vetäydyin pehkuihin odottelemaan seuraavaa päivää.
 |
| Sviittimme yöpymisvalmiina. (Kuva: Marko Kilpeläinen) |
Linkit:
Luovutettu Karjala 2 osa II
Idän reissut
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti