Tarinoita mestoilta osa 1

Syrjäseudussa pääosaa on pitkälti näytellyt kirjoittajan omat seikkailut. Kesällä Syrjäseutu aloitti juttusarjan koostamisen, joka kokoaa yhä laventuvan harrastajakunnan joitain kiintoisampia kokemuksia yhteen. Urbaani löytöretkeily kun on joskus haastavaa puuhastelua, jossa punnitaan seikkailijan viekkaus, äly ja taidot. Toisinaan kyse on vaan pitkällisestä työstä ja seurannasta. Paljon on villejä kokemuksia ja tarinoita, jotka jää kertomatta. Tätä seikkaa vasten keräsin muutaman niistä tähän juttusarjaan.

Kyselin harrastajilta kiinnostusta osallistumiseen jo loppukesästä. Osalla heistä ei ollut omasta mielestään tarpeeksi mielenkiintoista kerrottavaa, osalla tarinan raapustamiseen ei riittänyt aika tai kiinnostus ja osa taas pitkitti ja pitkitti ja sitten unohti. Lopulta viimeisen kuukauden aikana sain tarpeeksi materiaalia tämän bloggauksen työstämiseen.

Kirjoitelmaa laatiessani käytiin netitse keskusteluja sopivista aiheista ja tapahtumista useiden eri harrastajien kanssa. Esimerkiksi Kouvolassa pitkään vaikuttanut Base kommentoi ehdotustani seuraavasti:

"Yritin muistella joitakin tuollaisia kohteeseenpyrkimiskokemuksia, mutta mieleen ei valitettavasti tullut mitään sellaista yksittäistä tapausta, josta riittäisi kirjoitettavaa paria virkettä enempää. Monien kohteiden kanssa olen yksinkertaisesti vain odottanut sisäänpääsyn avautumista, parhaimmillaan usean vuoden ajan."

Lost Bricksin suunnittelijan, lahtelaisen Visgin kanssa samainen aihe jäi FB-viestittelyn tasolle, mutta siitäkin keskustelusta jäi edellisen tavoin mieleen toiminnan pitkäjänteisyys:

"No, ehkäpä tuo kulkutautisairaalan keltainen rakennus oli aika pitkään seurattu tapaus, johon lopulta pääsin työmiesten mentyä tauolle."

Kulkutautisairaala vuonna 2009. (Kuva: Visgi)

Pohjois-Suomessa vaikuttavalta, naispuoleiselta harrastajalta, Nokimustalta, löytyi myös hieman jutuntynkää:

"...ja sitten toinen tapaus oli yksi vanha saha, jossa odotettiin monta tovia, että päästiin sisälle. Sisäänpääsy oli sinänsä helppo, mutta siinä oli jotain veneenkorjaajia tai mitä lie. Yksi ukko tuli sitten ajamaan meitä pois. Tuossa kohteessa muistelen sumuttaneeni ukkoa sumeilematta kertomalla olevani museovirastosta ja kartoittamassa kulttuurihistoriallisesti arvokkaita kohteita. Ukko taisi sitten sillä verukkeella antaa luvan kuvata ulkopuolelta. Siinä sitten kierrettiin sahaa kuin kissa kuumaa puuroa ja kytättiin ukon toimia. Lopulta se häipyi veneellään johonkin ja me päästiin luikkimaan sisään avonaisesta ovesta. Piti hiukkasen katsella ja kuulostella koko aika, ettei jäädä kiinni sisällemenosta (jonka äijä siis ehdottomasti kielsi, vaikka muistaakseni sisätilat ei edes kuuluneet sille mitenkään eikä olleet sen porukan omistuksessa), jos se ukkeli tuleekin takaisin. Ei tullut, onneksi."

Ensimmäiset vartavasten kirjoitetut tarinat saapuivat viimeisen kuukauden sisällä lukuunottamatta speedxx:ää, joka postitti tarinansa heti kutsun saatuaan. Speexx on pääkaupunkiseudulla majaileva neljänkympin ylittänyt nainen, joka kertoo olleensa kiinnostunut autiotaloista jo ainakin 70-luvulta lähtien ja noudattavansa UE:n eettisiä periaatteita sekä kiertelevänsä joskus kauempanakin kohteiden perässä. Kaikki hänen haikailemista kohteista ovat jääneet jo historian kirjoille, jos sinnekään. Hän on nimikoinut tarinansa:

"Yksinäisen suden seikkailuja

Yksi hienoimmista kohteista on ollut Paraisilla sijaitseva entinen Suojeluskuntatalo, joka toimi sittemmin Nuorisoseuraintalona. Sisälle pääsy oli haasteellista ja hankalaa, yrityskertoja lähes luovuttamiseen asti. Kerran mieheni kanssa olimme moottoripyörällä liikenteessä ja jälleen ajoimme pihalle. Joku oli tehnyt reiän suoraan seinästä läpi ja vihdoin tilaisuuteni oli koittanut. Kohde oli "hintansa väärti". Kerroksia useita. Alakerrassa iso juhlasali kera ison keittiön. Keittiössä taloa varten nimikoidut Arabian astiastot piippuleimalla (rikottuina) ja kaikkea sellaista
tavaraa, mistä voin vain huokailla, mm. Mannerheimin tauluja kaksin kappalein. Taulut tosin eivät käydessäni enää olleet talossa, joku oli jo vienyt ne.

Paraisten nuorisoseuraintalo. (Kuva: Speedxx)

Pienen kynätaskulampun heikon valon loimussa kiersin isoa kohdetta. Jokaisesta huoneesta eriytyi taas uusia huoneita. Lopulta olin eksyä talossa, mutta löysin lopulta uloskin samaisesta reiästä seinässä. Päätin seuraavana päivänä tulla uudelleen, kera ison taskulampun ja kameran. Seuraavana päivänä sisäänkäynti oli suljettu isolla kalkkikivellä. Sen jälkeen talon ympärille tulivat korkeat rautalanka-aidat ja pääsy estettiin kaikin tavoin. En enää koskaan taloon päässyt. Sitten eräänä päivänä sain verkkouutisista lukea, että tuhopolttaja oli tehnyt työnsä. Surullista.

Kauniaisten Sepänkylässä purettiin vanhoja omakotitaloja kauan sitten bussivarikon ja kehä II:n tieltä. Yksi vanha hirsitalo tosin purettiin pala palalta ja siirrettiin muualle. Näitä taloja olin koko lapsuuteni katsonut ja seurannut niiden ihmisten elämää. Kun sisäänpääsyyn tilaisuus avautui, kävin katsomassa miltä kauan ulkoapäin ihastelemani, hieman arvoitukselliset talot näyttivät sisältä. Erään talon yläkerrassa avasin pienen huoneen oven vain huomatakseni, että huoneessa sängyllä makaa mies lukemassa lehteä. Pyysin anteeksi ja liukenin paikalta vähin äänin. Taisimme pelästyä molemmat yhtä paljon.

Autiotalo (Kuva: Speedxx)

Helsingin Vuosaaressa Aurinkolahden kohdalla ja myös Kallahdentien varrella oli/on 1900-luvan alun varakkaan väestön huviloita. Asuin alueella muutaman vuoden ja onneksi yksi taloissa asuneista vanhoista herroista kirjoitti historiikin alueen huviloista: Elämään Vuosaaren Kallahdessa. Useat taloista paloivat tuhopolttajien toimesta. Puhumattakaan siitä kuinka paljon niitä rikottiin. Yksi taloista jäi erityisesti mieleeni. Talo ei ollut vanhimmasta päästä. Alakerrassa hulppea halli, jossa oli seinään upotettu takka - merinäkymällä tietenkin. Yläkerrassa iso keittiötila, joka varmasti täytti kaikki 1950-luvun tarpeet. Eräs yksityiskohta jäi mieleeni, yläkerran kylpyhuone, jossa kylpyamme oli upotettu lattiaan. En ole ikinä nähnyt vastaavaa. Talossa oli myös mystinen huone, johon ei päässyt. Ovi oli jotenkin pultattu kiinni. Ovi ei ollut kenenkään "käsittelyssä" hievahtanut senttiäkään."

Aika aikaa kutakin. Hylätyt paikat ovat aina tietyllä tapaa välitilassa ja niiden aika on rajallinen. Sen tietää jokainen harrastaja. Pitkällä aikajänteellä itse harrastukseen saa myös perspektiiviä. Harrastus muuttuu ajan kuluessa. Sen huomasi myös muutamasta nuoresta sällistä koostuva Turun kaupunkieksploraatio, joka aloitti taipaleensa vuonna 2004. Tkuexpin johtohahmo Arvis muisteli silloisia vaiheita päiväkirjamaisella tarkkuudella:

"Ensimmäinen harrastusvuosi oli lähiseudun turistikohteiden penkomisen juhlaa. Joka puolelta tuntui löytyvän upeita kohteita, joihin pääsi useimmiten kävelemään sisään. Loppujen lopuksi kuitenkin joskus siinä viidennentoista homeenhajuisen retken jälkeen alkoi Raunistulan rehutehdaskin jo menettää hohdokkuuttaan ja harrastus muutti luonnettaan. Hallitseviksi piirteiksi nousivat tiedustelu, odottelu ja turistimatkat.

Vaikka esimerkiksi silloinen DM-galleria ei mitenkään erityisesti pyrkinyt salailemaan kohteitaan, oli niiden sijaintien selvittäminen paljon nykyistä hankalampaa ilman Googlen karttoja tai Kansalaisen karttapaikkaa. Kohteille hankkiutumiseksi piti järjestää usean päivän eksploraatioretkiä ja hauskaahan se oli ajella sivuteitä kymmeniä kilometrejä jotain ränsistynyttä sahaa etsien.

Uusia kohteita löytyi vielä silloin tällöin kotiseuduiltakin; usein niitä oli tuossa vaiheessa tarkkailtu jo vuosia ja odoteltu lopullista autioitumista ja/tai purkamista. 5.10.2007 onnistuimme tutkimaan ja kuvaamaan juuri hylätyn Radiumkodin, huonokuntoisen syöpäsairaalan, joka nopeasti muuttui vandaalien temmellyskentäksi ja muutaman vuoden kuluttua purettiin. Kuvausretken aikana sairaalassa pidettiin vielä valoja ja oletettavasti hälyttimiäkin päällä, kellarissa korahtelivat pumput ja sairaalalaitteet lojuivat käyttökuntoisina pöydillä. Vandalismin olemattomuudesta johtuen sisäänpääsy ei ollut helppoa, mutta järjestyi lopulta kattoluukun kautta. Siltä varalta, että laukaisisimme hälytyksen, jäi yksi jäsenemme ulos tarkkailemaan ja varoittamaan mahdollisista saapuvista vartijoista. Varotoimi osoittautui kuitenkin turhaksi ja retkeltä jäi muistoksi kuvasarja vandalisoimattomasta Radiumkodista.

Radium-koti (Kuva: Tkuexp)

19.10.2007 järjestimme lopulta perjantai-iltaisen retken, jota olimme suunnitelleet jostain vuodesta 2004 alkaen, jota helpompien kohteiden runsas saatavuus oli lykännyt: pitkä kumarassakävely- ja liukastelumaraton Sikaojan sadevesiviemärissä. Koska ensimmäinen kosketuksemme urbaaniin löytöretkeilyyn oli Infiltration.org -sivusto, olivat "drainit" olleet koko ajan uteliaisuutemme kohteena. Viemäriretkemme alkoi Heikkilän kasarmin tienoilta ja päättyi suunnilleen Puropellon koulun kulmille, jossa teimme U-käännöksen ja marssimme takaisinpäin vielä noin kilometrin kunnes löysimme kaivonkannen jonka saimme avattua sisältäpäin.

Sadevesiviemärissä (Kuva: Tkuexp)

Kakolan kallioon louhittiin 2007 suurta keskuspuhdistamoa, mikä kiinnosti löytöretkeilijöitä Turun ulkopuoleltakin. 7. syyskuuta tuona vuonna teimme pitemmän retken työmaalle, johon sisältyi muuan kuuluisa ja hyvin "salailtu" Aurajoen alittava tunnelikin. Kohteille pääseminen ei ollut kovinkaan vaikeaa, mutta niiden tutkiminen kävi hyvin kuntoilusta. Pimeitä sokkeloisia tunneleita ja kymmenien metrien korkuisia tikkaita riitti.

26.9.2008 ostimme räikkäväänninsarjan Clas Ohlsonilta irrottaaksemme erään ärsyttävän vanerilevyn, joka esti pääsyn erään hylätyn elementtitehtaan sementtisiilotorniin. Puolisen tuntia - tai siltä se ainakin tuntui - sitten ruuvailimme vaneria irti, ainoastaan huomataksemme että käynti tornin rappusiin oli tukittu toisella vanerilevyllä. Kun lopulta pääsimme huipulle, oli pimeä jo laskeutumassa; muutaman kuvan ehdimme kuitenkin napata. Tunnollisesti eksploraatioetiikkaa noudattaen ruuvasimme vanerit vielä takaisin paikolleen, vain huomataksemme että noin viikon kuluttua oli koko torni jyrätty maan tasalle."

Sementtitehtaan katolta. (Kuva: Tkuexp)

Ajan myötä on myös tämän ryhmän jäsenet ajautuneet eri teille. Silti Turun kaupunkieksploraation havainnollistavan esimerkin mukaisesti UE:sta kasvoi suomiskenen syntymisen aikoihin moniulotteista toimintaa. Perinteiset autiotalot ja tehtaat eivät enää riittäneet. Ulkomaiset vaikutteet virtasivat Pohjolaan - työmaat, katot ja tunnelistot, kaikki erikoiset paikat viehättivät yhä useampia. Kahdesti jo mainittu yleinen UE-etiikka tuntui sekin yhä häilyvämmältä käsitteeltä.

Linkki:

Tarinoita mestoilta osa 2