Havaintoja harrastuksen kehityksestä ja harrastajamääristä

Kaikki toimittajat, joiden kanssa olen ollut tekemisissä ovat kysyneet minulta harrastajien määrästä Suomessa. Vastausta, muuta kuin summittaista, on ollut mahdoton antaa, sillä mitään päteviä mittareita ei ole ollut.

Kuten blogissani on todettu dm-explorersin olleen ensimmäiset tiedetyt harrastajat. Kaksi nuorta miestä, jotka ovat aloittaneet harrastamaan urbaania löytöretkeilyä, kotoisammin UE:ta, tuon termin alla. Tarkemmin ottaen heille selvisi se hollantilaisen harrastajan ottaessa yhteyttä heihin vuonna 1998. Silloin heistä tuli ensimmäiset tunnetut alan harrastajat Suomessa. Tähän olisi helppo ja ehkä järkevääkin vetää raja suomalaisen UE:n syntyyn. Mutta onko kaikki lopulta näin mustavalkoista? Onko urbaani löytöretkeily syntynyt tosiaan vasta vuosituhannen vaihteen tienoilla?

Uteliaisuus on voimavara, joka on ohjannut ihmiskuntaa historian saatossa. Tutkimusmatkailu ja löytöretkeily on ihmisen veressä ja se ei ole rajoittunut pelkästään Marco Polon, Kolumbuksen, James Cookin ja muiden historian tuntemien sankareiden löytöretkiin eikä mantereiden, vuorien tai Pohjoisnavan valloittamiseen. Löytö- ja tutkimusretkeilijöiden ohella myös historioitsijat ja arkeologit ovat olleet etunenässä selvittelemässä löytämättömien ja unohtuneiden paikkojen, yhteisöjen ja kulttuurien vaiheita. Oletettavaa on myöskin on, että niin kauan kuin on rakennettu urbaaneja ympäristöjä, on aina ollut ihmisiä, jotka ovat halunneet nähdä ne kaikessa komeudessaan.

Vaikka löytöretket ja arkeologiset tutkimukset ovat tieteellisempiä ja kokoluokassaan järeämpiä projekteja, löytyy UE:hen verrattavaa, elämyshakuista toimintaa enemmän yksittäisten henkilöiden työstämänä. Havaintoja tästä on esitetty muun muassa Ninjaliciouksen Infiltration-kirjassa Urban Exploration Timelinessa, eli UE-aikajanassa. Yksittäisiä tapauksia esiintyy aina 1700-luvulta asti, mutta vasta 1970- ja 1980-luvulla toiminta alkaa saamaan UE:lle ominaista tarkoituksenmukaisuutta laajemmassa mittakaavassa san franciscolaisen Suicide Clubin ja australialaisen Cave Clanin myötä. Siinä missä Suicide Club järjesti kierroksia ja tapahtumia kaikenlaisissa epäpaikoissa,  Cave Clan keskittyi sadevesiviemäreissä ja luolissa seikkailemiseen.

1990-luvusta muodostui viimeistään urban explorationin läpimurtovuosi. Venäläinen Vadim Mikhailov (Diggers of the Underground Planet) teki Moskovan hylätyn "maanalaisen kaupungin" tunnetuksi. Jopa siihen pisteeseen asti, että Mikhailovia kritisoitiin myöhemmin muiden harrastajien taholta liiallisesta huomionhakuisuudesta, josta johtuen reittejä maanalaisiin verkostoihin suljettiin virkamiesten toimesta. Samoihin aikoihin Internet kaupallistui ja yleistyi, mikä loi mahdollisuudet useiden UE-sivustojen julkitulolle. Etenkin Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Australiassa pienten piirien kiinnostus sai Internetin välityksellä suurta näkyvyyttä. Tuntemattomasta harrastuksesta oli nousemassa globaali ilmiö ja termi urban exploration alkoi vakiintua. Myös aiheeseen liittyviä lehtiä ja kirjoja alkoi ilmestyä kuten Jinx, Infiltration (lehti) ja Invisible New York. Tässä vaiheessa UE:sta muodostui entistä selkeämmin oikea harrastus, jolla oli myös yhtenäistyvä harrastajakunta.

Entä meillä täällä Pohjolassa? Suomessa 1860-luvulla Helsingin Katajanokan uudisrakentaminen ja vanhojen puurakennusten purku inspiroivat sen ajan taiteilijoita tallentamaan katoavia, ränsistyneitä näkymiä. Autiot paikat ovat kiehtoneet muidenkin alojen taiteilijoita kautta aikojen. Vai pitäisikö sanoa, että tiettyjen taiteilijoiden kautta tuo kiinnostus on tullut julki? Kukapa ei tuntisi Dingon menestyskipaletta, Autiotaloa. Myös elokuvamaailmassa autiutta on hyödynnetty runsaasti etenkin kauhuefektinä. Mikäs muukaan kuin hylätty tehdas tai varastohalli oli rikollisjengien yleisin salapaikka kasarielokuvissa. Niinkin lähellä kuin Suomenlahden toisella puolen tehtiin Andrei Tarkovskin Stalker vuonna 1979. Elokuva on kuin oodi hylätyille paikoille, vaikkakin elokuvan making ofin mukaan projekti oli teollisuusmyrkkyjen ansioista kovin fataalinen kuvausryhmälle.

Stalker-elokuvan yksi kuvauskohteista.

Suomalaisessa kirjallisuudessa hylätyillä paikoilla on ollut aina sijansa, mutta ei koskaan täysin teoksen keskeisimpänä tekijänä. Jantso Jokelinin Matkaopas ei-minnekään (2012) on ehkä ensimmäinen suomalainen kirja, jossa mainitaan termi urbaani löytöretkeily. Sami Perttilän Immobile (2006) ja Autiotalo (2008) ovat hyvin UE-maisia valokuvakirjoja. Vain itse termi puuttuu. Nämäkin ovat toteutettu UE-skenen syntymisen jälkeen. Hannu Valtonen kertoo kirjassaan Hylkyretkiä Pohjolaan Lappiin ja Norjaan suuntautuneista reissuistaan, joiden tarkoituksena oli etsiä lentokoneen hylkyjä. Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1971. Metsäautoja on bongailtu vähintään yhtä kauan kertovat alan expertit, vaikka kirjattua tietoa asiasta onkin vaikea löytää.

UE- tai sitä hipovaa kirjallisuutta.

Kaikesta päätellen on selvää, että UE-harrastajien määrittämistä UE-kohteista ovat kiinnostuneet monet tahot jo kauan sitten ennen tämän modernin lajin syntyä. Toiminta on silti ollut pitkälti hajanaista. Monet nykyisetkin harrastajat ovat kertoneet kokemuksistaan ennen UE:n kasvamista tunnustetuksi harrastukseksi. Esimerkiksi Ruosteinen.comin perustaja Aki kertoi ihmetelleensä 90-luvun lopulla Internetin verrattaen harvakseltaan esiintyviä ulkomaalaisia UE-saitteja, vaikkakin innostui itse lajia harrastamaan vasta reilu 10 vuotta myöhemmin.

Esoteerisen maantieteen puuhamies Marko Leppänen kertoo myös jo ala-asteikäisena, 70-luvulla, tehneensä ensimmäiset tutkimusretkensä läheiselle autiotalolle ja ensimmäisen maailmansodan linnoituslaitteille. Viehätys autio- ja rauniokohteita kohtaan on jatkunut nämä vuosikymmenet. Silti Leppänen ei edelleenkään miellä itseään suoranaisena UE-harrastajana, vaikka kohteet kiehtovat vieläkin.

Yhtä kauaskantoista omistautumista aiheelle edustaa toinen pitkän linjan harrastaja, Varjo, joka kertoo majailleensa autiotaloissa 70-luvulta lähtien, josta hylättyjen paikkojen tutkiminen kasvoi hiljalleen harrastukseksi 80-luvulle tultaessa. He eivät ole ainoita. Monessa tapauksessa UE:ta harrastettiin jo ennen kuin sille löytyi nimi.

Kun termi urbaani löytöretkeily sitten rantautui Suomeen vuosituhannen vaihteessa dm-explorersin ohjaamana, keräsi se ensi alkuun hajanaisten toimijoiden joukon yhteen Quakenetin #urban_exploration-kanavan ja etenkin Suomen UE-forumin (Q-elementsin) kautta. Tämä tuore sakki koostui pääasiassa keski-iältään parikymppisistä nuorista miehistä ja muutamasta samanikäisestä naisesta. Miitit, eli harrastajatapaamiset, vahvistivat pienen aktiivijoukon yhteishenkeä.

Kahden ensimmäisen vuoden aikana (2005-2007) Q-elementsiin rekisteröityi reilu 200 käyttäjää. Vuoteen 2010 mennessä luku miltei tuplaantui. Jotain kuitenkin tapahtui jo ensimmäisen parin vuoden jälkeen. Keskusteluja ei käyty enää samalla innokkuudella kuin foorumin perustamisen alkuvaiheissa. Yllättävä suosio, mediassa näkyminen, harrastuksen kasvaminen ja sen mahdollisesti aiheuttamat negatiiviset lieveilmiöt, tuhopoltot ja varkaudet, johtivat yleisen ilmapiirin muutokseen, salailukulttuurin vahvistumiseen avoimuuden ja välittömyyden kustannuksella. Harrastajakunta oivalsi pian tiedonjaon mahdolliset vaikutukset ja vastuun, joka sisältyi siihen. Julkinen keskustelu kohteista väheni.

Uusi sivu harrastuksen kehitykselle on käännettiin sosiaalisen median yleistyessä. Urban explorers - Finland on vuonna 2008 perustettu ryhmä Facebookissa. Se starttasi pienenä, mutta maaliskuussa 2014 siinä oli jo lähes 500 jäsentä. Vuotta myöhemmin, tätä kirjoittaessa, luku lähentelee jo 1700:aa. Myös muita autioista ja hylätyistä paikoista kiinnostuneiden 'ryhmiä' on olemassa, joissa käyttäjämäärät lasketaan jo useissa tuhansissa. Sosiaalisen median valttina on helppous ja välitön palaute. Sen myötä kynnys kuvien julkaisuun ja pääsy keskusteluihin mukaan on alentunut. Vaikka tällaiset ryhmät on lähtökohtaisesti ongelmallisia mittareita harrastajamäärää kartoittaessa, voidaan johtopäätöksenä karkeasti arvioiden puhua vähintään sadoista harrastajista tai harrastuksesta kiinnostuneista. Onhan UE lyhyen elinkaarensa aikana ollut osaltaan pitkälle internet-sidonnainen harrastus.

Urban Explorers Finland-miitti vuonna 2014.

Internetin UE-ryhmien suuret käyttäjämäärät saattavat myös antaa liioitellun kuvan harrastajamääristä ja siitä kiinnostuneista. Harrastajien järjestämissä miiteissä, eli tapaamisissa, osanottajien määrät ovat vuosikaudet pysyneet samoina, alle 20:ssä, huolimatta kasvavista nettiryhmistä. Sekään ei silti anna aihetta suorille johtopäätöksille, sillä on harrastajia, jotka eivät kaipaa suoria kontakteja toisiin. Toisaalta Internet tarjoaa nyt hyvän areenan aiheeseen liittyvälle keskustelulle ja vaihtoehdon kontaktien muodostamiselle. Samanlaista pienen ja harvan porukan yhteishenkeä tuskin tullaan saavuttamaan kuin harrastuksen alkuvaiheissa.

Oli miten oli, urbaanin löytöretkeilyn juuret ovat syvässä. Vasta nimetyn lajin taival on ollut kuitenkin kasvujohtoinen. Lisäpontta sille on antanut media, jonka työstämänä UE-harrastajista on tehty jo useampi lehtiartikkeli sekä pari TV- ja radio-ohjelmaa viime vuosina. Laji kiinnostaa ja mikä tärkeämpää, ajaa ihmisiä ulos tutkimaan ympäristöään uteliaammin. Mikä on sitten lajin tulevaisuus ja mitkä ovat siihen liittyvät uhkakuvat? Se olkoon jonkun toisen bloggauksen teemana.

Linkki:

Suomalaisen UE: aikajana