Reissukertomus: Rotermann

Tallinnan illassa alkoi hämärtää. Taivaankansi hohkasi vielä vaaleansinisenä, vaikka kaikki muu, mikä ei ollut katulamppujen valaisemaa, näkyi vain tummina siluetteina. Ilma oli leuto. Syksyistä viileyttä puhalteli mereltä päin. Olin juuri palaamassa Vapaudenaukiolta, jossa pari maan alle johtavaa onkaloa oli osoittautunut vesiperäksi. Jossain siellä oli suuria maanalaisia tiloja. Toinen reitti oli väestönsuojan hätäpoistumistie. Olin kavunnut sisään avonaisesta aukosta, josta ritilä oli kadonnut, ja laskeutunut tikkaita alas roskakasan päälle. Roskakasa ei ollut ihan vaatimaton, sillä se oli tukkinut käytävän umpeen ties kuinka syvälle saakka.

Väestönsuojan hätäpoistumistien reitti osoittautui vesiperäksi.

Toinen reitti oli Toompean rinnettä tukevassa muurissa ammottava kapea aukko. Juuri ja juuri ihmisen mentävä. Taituroin itseni muurin reiästä osittain sisään. Käytän sanaa taituroin, sillä reikä tönötti parin metrin korkeudella pystysuorassa seinämässä. Reikä jatkui nelisen metriä jyrkästi alaviistoon. Pohjalta kajasti heikko valo ja jossain vilahti suurikokoinen rotta. Pohdin uudelleen tilannetta. Vaikka pääsisinkin alas, ylöspääsy ei olisi mitenkään taattu ilman apuvälineitä. Pitäisi olla jotain, johon tarttua. Sen lisäksi olin yksin. Vaimo ja lapset odottivat vanhan kaupungin laidalla turvallisesti kylpylähotellissa. Pojat luultavasti sikeässä unessa. Oli keksittävä jotain muuta. Jotain vähemmän riskaabelia.

Kävelin keskustan kapeita kujia kohti Rotermannia. Lähes 200-vuotista ja massiivista teollisuusaluetta. Sen vanhat kalkkikivipintaiset teollisuusrakennukset luovat kaupunkiin oman persoonallisen ilmeen. Näissä samoissa maisemissa kuvattiin osittain Stalker. Venäläisen Andrei Tarkovskin ohjaama kulttileffa vuodelta 1979. Elokuva tihkuu rappioromantiikkaa. Maisemat ovat muuttuneet niistä ajoista. Viro on itsenäistynyt ja Tallinnaan on noussut pilvenpiirtäjiä. Ne kertovat vaurastumisesta. Viime vuosina Rotermannin aluetta on muutettu kauppakeskukseksi. Entisissä tehdastiloissa on nyt merkkiliikkeitä, ravintoloita ja toimistoja. Joskin rakennustyöt olivat osittain vielä kesken.

Olin muutaman vuoden tarkkaillut alueen kehitystä aina Tallinnassa vieraillessani. Jopa vieraillut sen muutamissa hylätyissä sopukoissa, jotka nekin olivat usein laudattujen ikkunoiden takana ja vaativat kiipeilyä tai ujuttautumista jostain pienestä raosta. Kunnostus- ja jälleenrakennustöitä kyllä tehtiin, mutta hommat etenivät minun nähdäkseni kovin verkkaisesti. Päivemmällä huomasin yhden teollisuusrakennuksen oven olleen auki. Otin sen nyt määränpääksi.

Rakennusten hylätyt osat ovat roskien ja ulosteen peittämiä.

Kello oli hieman yli kymmenen. Useimmat liikkeet olivat sulkeutuneet ja keskusta oli hiljentymässä. Oli jo kohtuullisen pimeää. Niin pimeää, että katualueiden valaisemattomissa kolkissa oli helppoa liikkua huomaamattomissa. Vedin mustat suojahanskat käteeni ja katsoin hiljentynyttä parkkialuetta minun ja hylätyn rakennuksen välissä. Nyt oli toiminnan aika. Pimeyden turvin luikahdin aukirevittyjen työmaa-aitojen sisäpuolelle. Olin siirtynyt "Vyöhykkeen" toiselle puolen. Kuja oli täynnä irtorojua. Sen päällä kulkeminen pimeässä ja ääneti oli oma haasteensa. Tiilenmurikat ja muu purkujäte oli epävapaa alusta liikkua. Vähäiset rasahdukset peittyivät kuitenkin kaupungin liikenteen äänien alle. Tuossa tuokiossa saavuin pimeää huokuvalle oviaukolle.

Kurkistin sisään. Näin hallin, jonka toinen puolisko peittyi pimeyteen. Vastapäätä olevasta avoimesta oviaukosta hohkasi katuvalojen loistetta. Se valaisi hallin lähintä seinää, josta erottui toinen mustaa hohkava oviaukko. Se oli seuraavan siirtoni ilmeisin vaihtoehto, sillä tiesin kadun puolella olevalla pihalla säilytettävän rakennustarvikkeita. Se puoli oli myös täysin suojaton vilkkaalle tielle päin. Missään nimessä en halunnut jäädä kiinni varkaaksi epäiltynä vieraassa maassa, jossa suhtautuminen puolihylätyissä paikoissa, puhumattakaan rakennustyömailla, seikkaileviin nuoriin miehiin olisi vähintäänkin tuntematon. Näistä ajankohtaisista, päätä askarruttavista kysymyksistä huolimatta jatkoin matkaani sille toiselle, pimeämmälle ovelle.

Hiivin oviaukolle. Alla hiekanmuruset, mahdollinen purkujäte, rahisi jälleen ikävästi. Jokainen ääni ikään kuin kaikui kovana korvissani, vaikka ulkopuolelta moisien äänien havaitseminen olikin mitä todennäköisimmin mahdotonta. Kuljin niin varovaisesti ja hiljaa kuin mahdollisesti. Tulin rappukäytävään. Taskulampun käyttäminen oli edelleen suljettu vaihtoehto. Se, jos mikä, oli mahdollista havaita ulkopuoleltakin. Silmäni oli kuitenkin jo sopeutuneet pimeään. Jostain yläkerroksista kajasti heikkoa valoa.

Nousin kerros kerrokselta. Olin puristanut taskulampun valopään nyrkkiini niin, että valo pääsi vaivoin sormieni välistä. Sen turvin näin, mihin astuin. Kerroksissa oli pieniä huoneita, joista irtaimisto oli viety. Edes roskaa ei ollut mainittavasti toisin kuin yleensä todella hylätyissä paikoissa. Tilat olivat niin sanotusti siivotut. Kolmanteen kerrokseen noustuani tähyilin ikkunoista tarkemmin ulos. Vastapuolella oli asuttu kerrostalo ja toisella laidalla vilkas autotie. Nousin vielä kerroksen ja totesin katon puuttuvan kokonaisuudessaan. Kerroksessa ei ollut huoneita. Vain yksi avoin tila, joka makasi taivasalla.

Ylin kerros oli vailla kattoa.

Vastapäisestä kerrostalosta oli suora näkymä avoimeen tilaan, jossa olin, mutta arvelin pimeyden suojaavan minua. Välillä kerrostalon käytävään räpsähti valot ja säpsähdin kunnes huomasin, ettei minua mikään uhkaa. Oloni muuttui pian levollisemmaksi ja aloin valokuvaamaan. Minua tuskin huomattaisiin edes viereiseltä autotieltä, jonne kuikuilin avoimesta ikkuna-aukosta. Yhtäkkiä huomasin myös etupihalla sijaitsevan vartiokopin, sen valot ja välissämme tupakkaa imeskelevän vartijan. Matkaa oli tuskin pariakymmentä metriä. Vetäydyin näkymättömiin. Levollisuuteni katosi saman tien. Muistin nyt kuinka päivällä ohikulkiessani olin noteerannut vilkkaan pihan ja vartiokopin. En aikonut jäädä odottelemaan ja tarkkailemaan tilanteen kehittymistä. Täältä oli päästävä pois - huomaamatta.

Kulkuyhteys teollisuuskompleksin muuhun hylättyyn osaan oli katkaistu. Ainoa mahdollisuuteni oli palata takaisin samaa reittiä. Liikuin nyt entistä varovaisemmin ja toivoin, että vartija ei ollut saanut vihiä luvattomasta liikkujasta. Liikuin kohti rappukäytävää samalla mahdollisimman ripeästi, mutta ääniä välttäen. Hetkittäin pysähdyin kuuntelemaan, että olisiko vartija lähtenyt kierrokselle rakennuksen suuntaan. Kerroksen laskeuduttuani kuulin kuinka auto kurvasi pihaan ja sammutti moottorin. Ovet avautuivat ja hetken perästä paiskastiin kiinni. Äänet kuuluivat piinaavan läheltä. Jähmetyn paikoilleni keskittyen ääniin. Kuulin kaksin verroin askeleita, jotka kuitenkin kaikkosivat hiljalleen toiseen suuntaan.

Teollisuuskortteli yläkerroksista nähtynä.

Odottelin paikallani. Kun tuli jälleen hiljaista, jatkoin matkaani alaspäin. Ajantajuni oli kadonnut täysin. Kuluiko siinä pari vai parikymmentä minuuttia, kun saavuin maan tasolle, on epäselvää. Kurkistin halliin ja kun ketään ei näkynyt suuntasin ovelle, joka johtaa kujalle, josta saavuinkin. Rapinat ja rahinat allani särkevät korvia. Vartiokoppi on aivan seinän takana. Kujalle saapuessani kohotan vauhtia jo ripeään kävelyyn. Suuntaan lähimmälle kadunkulmalle juoksematta. Kulman takana vaeltelee vielä runsain joukoin turisteja ja soluttaudun heidän sekaan. Kun käännyn vielä parin kulman taakse, koen olevani selvillä vesillä ja jatkan matkaani hotellille. Seikkailu on ohi.

Turisteja ja ravintoloita vanhalla teollisuusalueella.