Nevajoelta Suomeen osa 1

Esipuhe:

Olimme hädin tuskin kotiutuneet edelliseltä reissulta, Itä-Karjalasta, kun mielessäni syyhysi jo seuraava. Ties kuinka monennen kerran avasin Markus Lehtipuun Karjalan matkaoppaan, kun aloin suunnittelemaan matkaa Karjalan Kannaksen eteläisimpiin osiin. Koska kohteet olisivat jääneet Kannaksen puolella yksistään melko valjuiksi, aioin terästää matkaamme Pietarin runsaalla kohdevalikoimalla. Lisäpontta tälle antoi sekin seikka, että edellistä reissua oli typistetty yhdellä päivällä. Ne kohteet oli nimenomaan typistetty Pietarin päästä, joten uusi reissu olisi vain eräänlainen jatke edelliseen.

Vaikka reitin suunnittelupuoli tapahtuikin reilun kuukauden aikana, osin työaikana tauoilla ja kotona iltaisin käytetyt lukemattomat minuutit ja tunnit kohteiden etsimiseen tuottivat nopeasti tulosta. Huolimatta lukuisista Pietarin matkaoppaista, mikään niistä ei tukenut niiden kohteiden etsimistä, joita me harrastettiin. Pohjatyötä tehtiin siten paljolti katsomalla karttoja ja satelliittikuvia. Lehtipuun teoksista saatiin jälleen puolestaan muutama vinkki suomalaiskohteista Kannaksen vanhoista suomalaispitäjistä. Sen lisäksi lähialueita kartoittaessani haltioiduin Inkerinmaasta, jonka pohjoisimpien pitäjien läpi matkaa taittaisimme. Inkerinmaan suomalais-ruotsalaisesta historiasta saisi kantavan teeman ihan omalle reissulleen, mutta nyt tarinan pääpaino olisi vielä jossain muualla.

Aisapariani Markoa ei tarvinnut maanitella tällekään reissulle. Hän oli heti valmis sarjassaan viidennelle yhteiselle venäjänmatkalle. Niin oli myös moni muu. Matkakertomuksista intoutuneita reissuhalukkaita oli ilmoittautunut jonoksi asti. Reissumobiiliimme vuoden -98 Citroen Xantian farmarimalliin mahtui kuitenkin vain kaksi, sillä makuuosastomme oli aina täynnä jos jonkinlaista roinaa. Toisekseen retkikuntamme kokoonpano oli hyväksihavaittu ja hioutunut matkan päällä emmekä siihen ylimääräisiä tekijöitä tarvinneet. Kaikesta huolimatta tällä kertaa teimme poikkeuksen.

Ei työmme Venäjän Karjalan ja Kannaksen kartoituksessa muutenkaan aivan huomiotta jäänyt. Syrjäseutu-blogi ja meidän reissumme Luovutetuun Karjalaan oli noteerattu ihan valtakunnallisessa mediassa asti, muun muassa YLE:llä. Lisää näkyvyyttä oli luvassa, sillä nyt mukaamme lähtisi aiheeseen liittyvää dokumenttia valmisteleva Jussi Virtanen. Hänen ansiostaan saisimme kauan kaipaamaamme elävää kuvaa reissutunnelmasta. Sen lisäksi Jussi toisi mukanaan myös hienompaa tekniikkaa, nimittäin kopterikuvauksen. Hänen matkaansa kuitenkin liittyi meidän asettamat tiukat ehdot. Me emme näyttelisi emmekä uudelleenkuvaisi tapahtumia. Jussin rooli oli siis olla kuin kärpäsenä katossa.


1. Päivä:

Sen tietää, että reissun hetki on käsillä, kun tupakka alkaa tuoksumaan ja maistumaan hyvältä. Oli kulunut vain kaksi kuukautta edellisestä reissustamme, kun säntillinen perhe-elämä sai jäädä taas viikonlopuksi. Aamupäivän malttamattoman odotuksen aiheuttama rauhattomuus hälvenee ja hymyn kare levittäytyy hiljaa naamalleni samalla, kun tajuan sen tapahtuvan. Helsingin kehätiet jäävät taakse, olemme jälleen matkalla Venäjälle.

Minä ratissa, Marko lempipuuhassaan ja Jussi työn touhussa takana.

Dokumentaristi, ohjaaja ja hovikuvaajamme Jussi oli saanut passin viisumeineen vain paria päivää ennen lähtöä. Hän sai tuta Markon kaksimieliset vihjailut heti ensimmäisten kahden tunnin aikana. Ajassa, joka kestää ajaa Helsingistä Vaalimaalle. Markon hävyttömän seksuaalis-, sovinistisävytteisen leikinlaskun kohde oli nyt vaihtunut minusta Jussiin ja se sai vaan lisäpontta uudesta tulokkaasta ja minun komppaavasta naurun hörötyksestä. Vaikka Jussi oli yli 30-vuotias, oli hän sorja mies ikäisekseen. Helposti 10 vuotta ikäistään nuoremman näköinen. Kenties jatkuvasti kaiken tallentavat mikrofonit innostivat Markoa vielä ylittämään itsensä kaikessa irstailussaan.

Oli perjantai. Minulla oli vielä illalle suuret suunnitelmat, jotka tyrehtyivät Vaalimaan tullijonoon. Optimistinen arvioni puolessatoista tunnissa rajan yli selviämiseen piti pistää kokemattomuuden piikkiin. Edes Markon kolmen tunnin arvio ei riittänyt. Lähimmäksi pääsi Jussi 6 tunnillaan, sillä viisi tuntia lopulta vierähti. Pierunhajusta ja huonoista vitseistä huolimatta tuokin aika kului lopulta kuin siivillä. Se kai kuuluu siihen hurmokseen, mikä retkillämme vallitsee.

Edes tuskaisen hitaasti etenevässä tullijonossa hymy ei hyytynyt.

Hilpeästä meiningistä huolimatta rajanylitys lieni stressaavaa Jussille, jolla oli kuvauskalustoa noin 10000 euron edestä, kamerakopteri mukaan lukien. Miten tullimiehet suhtautuisivat moiseen kalustoon? Tullaus sujui lopulta muitta mutkitta. Läpipäästyämme, tankattuamme ja valuutan vaihdettuamme kello oli kuitenkin 22:30. Pimeys oli jo laskeutunut paria tuntia aiemmin. Hieman ennen puoltayötä olimme Viipurissa Karusellin pihassa. Kaupan, joka oli oli avoinna vuorokauden ympäri. Siinä Citikan konepellillä nautimme pikaisen iltapalan: leipää, piirakkaa ja makkaraa. Sitten matka sai taas jatkua.

Olin ajanut alkumatkan ja oli Markon vuoro siirtyä rattiin. Ajoimme keskustan läpi. Jännitysmomentti oli heti käsillä, kun paikalliset tinanapit pysäyttivät meidät Viipurin linnan sillan jälkeen ja kysyivät aikeitamme. Epämääräisen vastauksen saatuaan toivottivat vain hyvää matkaa. Viipuri-Pietari valtatie se ei hiljentynyt yölläkään eikä ihmisten kiire. Kai sinne joku juopunutkin sekaan mahtui. Sellainen näkyi puolestaan ylivarovaisuutena ja jarrutteluna. Kaiken kaikkiaan se oli rasittavaa matkantekoa. Väsymys alkoi pikkuhiljaa painaa. Aioimme luovuttaa ja ajaa päätien syrjässä sijaitsevalle kohteelle, joka oli meille entuudestaan vieras. Tie sinne ei ollut pitkä, mutta toinen toistaan seuraavat lammikon kokoiset vesipassit jäivät odottamaan parempia aikoja. Käännyimme takaisin. Oli vain pakko jaksaa eteenpäin ja etsiä yöpaikka jostain muualta.

Viipurin linna toivottaa seikkailijat peremmälle satumaahan.

Tullijonossa olimme luovuttaneet ajatuksen Pietarin saavuttamisesta tänä yönä, mutta nyt se näytti jäävän ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi. Kello oli jo yli kahden, kun saavuimme 5 miljoonan asukkaan suurkaupungin pohjoislaidalle. Jussi oli jo tuupertunut väsymyksestä tiedottomaan tilaan takapenkillä. Jatkoimme Markon kanssa harhaillen yrittäen seurata Google maps-karttojani, jotka eivät olleet enää aivan ajantasalla uusimmissa tienrakennusprojekteissa. Selvisimme kuitenkin ensimmäiselle pietarilaiskohteelle, josta toivoimme myös yöpymispaikkaa. Turhaan. Hylätty ja rikottu upseeritalo oli aidattu ja vartioitu.

Marko päätti lähteä etsimään summanmutikassa rauhaisaa soppea jostain kylän sivusta, mutta pian totesimme sen olevan hankalaa pimeässä. Oli minun aika siirtyä rattiin ja jatkaa suunnitelmien mukaista reittiä. Karttaan merkityt kohteet olisivat nyt olleet helppo käydä katsastamassa aamuyön hiljentyneillä kaduilla. Ne oli kuitenkin passattava, sillä Markonkin silmät valahtivat vastustamattomasti kiinni. Ajoin nyt yksin. Tienviittojen lukeminen oli helpottunut, sillä olin alkanut opiskella venäjänkieltä. Ihmeellisissä kyyrillisissä koukeroissa ilmentyi nyt jotain tolkkua. Sen lisäksi suurimmat kyltit ja risteämät oli varustettu meidän tuntemilla latinalaisilla aakkosilla. Hommaa helpotti entuudestaan valintani ajaa kehätien suuntaisesti. Näin sivuutimme jälleen Pietarin keskuksen monine kohteineen.

Matka on pitkä.

Navigoin onnistuneesti takaisin lähes samaa reittiä, jota edellisellä retkellä palasimme. Väsymys alkoi saada otteensa minustakin. Lopulta löysimme itsemme saman sotamuseon alueelta, panssarivaunujen parkkipaikalta Nevajoen varrella, jossa edellisellä reissulla pysähdyimme. Matkatoverini havahtuivat siinä samassa. Pikainen tavaroiden uudelleenjärjestely autossa ja olimme valmiit lepoon. Kello näytti 4:ää. Yli 12 tunnin lähes tauoton matkanteko sai viimein lopun. Kaikesta vielä silminnähden pää pyörällä oleva Jussi siirteli vielä arvotavaroitaan, kun Marko ja minä asettauduimme pitkäkseen farmarin takaosaan. Jussin osa oli nukkua istualtaan apukuljettajan penkillä. Arvokkaan kuvauskaluston turvallisuus hermostutti vielä Jussin mieltä. Hän varmisteli vielä tavaroitaan ja auton ovia, jotka sai pääosin lukkoon sisältä käsin. Lopulta Jussikin antoi itsensä vaipua uneen.

Linkit:

Nevajoelta Suomeen osa 2

Idän reissut