Syrjäseutu: 2015

Tätä on odotettu! Siis Jussi Kiven kirjaa Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja. Into Kustannus julkaisi kirjan Joulukuussa 2015. En ole kirjakriitikko enkä aio edes tosissani yrittää olla sitä. Sitä paitsi en ole edes jäävi moiseen hommaan, sillä pari kirjan tarinoista kietoutuu yhteen allekirjoittaneen omien kokemusten kanssa. Siitäkin huolimatta en voi olla avaamatta sanaista arkkuani, sillä niin merkittävä tapaus kirja on.

Tämä on vähintään yksi vuoden merkittävimmistä asioista, joita suomalaisen UE:n saralla on tapahtunut. Kuten jo aiemmin todettu, suomalaisessa kirjallisuudessa urbaani löytöretkeily on aliedustettuna. Vain Jantso Jokelinin Matkaopas Ei-minnekään on ainoa teos, joka on edes sivunnut aihetta. Hän on ainoa, joka on kirjoittanut UE:sta ilmiönä. Vaikka Jussi Kivi ei kirjassaan Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja kertaakaan käytä termiä urbaani tutkimusmatkailu, urban exploring, urbex tai yhtäkään sen monista muunnoksista eikä puhu kanssaretkeilijöistään UE-harrastajina, on sitä harrastavan lukijan vaikea olla huomaamatta monia yhdistäviä tekijöitä.

Jussi ja tutkimusretkikunta Unholan temppelissä, 2013.

Kirja alkaa tai oikeastaan tuntuu jatkavan siitä, mihin Kiven edellinen teos Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas (2004) jäi. Taidehistorian ja kiehtovan maiseman pohdiskelusta siirrytään vähitellen viime vuosina toteutettuihin retkiin oudoille ja mystiikkaa tihkuville jättömaille, lähiöiden linnoitteille ja vähitellen yhä syvemmälle maaperään, luoliin, pommisuojiin, tunneleihin ja kaivoksiin. Kivi on osannut vetää kielikuvissaan oikeista naruista, sillä tarinoiden tunnelma pysyy jännittävällä tavalla yhtä hämäränä ja salaperäisenä kuin kirjassa kolutut kohteetkin. Sitä puolestaan höystää ripaus ironiaan puettua, tervettä yhteiskuntakritiikkiä. Sitä sen kaltaista, jota helposti juontuu mieleen seikkaillessa kaoottisessa tilassa uinuvilla, suuren yleisön ulottumattomissa sijaitsevilla retkikohteilla. Kirjassa vilisee useita salanimellä suojattuja hahmoja, retkitovereita, joista joku voi pienellä päättelykyvyllä bongata joitain näkyvimpiä alan harrastajia, ehkä jopa itsensä.

Vuosikausien työstäminen näkyy muutenkin kuin tekstissä. Kuvataiteessa mainetta ja palkintoja saavuttanut Kivi hyödyntää osaamistaan myös kirjan kuvituksessa. Onnistuneesti ja hienovaraisesti. Toisin kuin iltapäivälehtien ja somejen valtaamassa nykymaailmassa, kaikkea ei läväytetä heti silmille, vaan se tehdään harkiten, muutamaa, ehkä jopa kohteeseen suoraan liittymätöntä kuvaa käyttäen. Annetaan lukijan tai katsojan mielikuvituksen kuljettaa. Hämäryys, pimeys ja mystiikka on hallitsevia elementtejä, niin kirjassa kuin usein kohteillakin.

Jussi Kivi työssään, 2015.

Kaikesta tästä ja monesta muusta seikasta johtuen, kirja on tutustumisen arvoinen. Sen voi tilata vaikkapa Into Kustannuksen verkkokaupasta.

Linkki:

Into Kustannus/Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja

Jussi Kivi (Wikipedia)

Päivä 3:

Heräsimme kuinkas muutenkaan kuin hotelli Druzhban parkissa. Mieliala oli heti aamusta letkeä. Marko ja Jussi olivat illalla piipahtaneet Druzhban baarissa yhdellä. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, siihen se oli myös jäänyt. Näin ollen Markon kuukausia kestänyt juomalakko piti käytännössä edelleen. Hyrisin tyytyväisyydestä.

Edellisillan pimeydessä olimme saapuneet Kannaksen läpi Viipuriin.

Hauskaa heti aamusta.

Kello oli 7 ja aamu kolea. Aurinko paistoi kuitenkin pilvettömältä taivaalta. Marko halusi kahvia ja lähti lampsimaan kohti Nesteen huoltamoa minun ja Jussin körötellessä Vanhaankaupunkiin päivän ensimmäisille kohteille. Ne kohteet eivät olleetkaan vaatimattomimmasta päästä. Molemmat niistä olivat ulkoisesti tuttuja jo keväiseltä reissulta.

Ensimmäisenä tutustuimme Kuvernöörin taloon. Talo on mahdollisesti rakennettu jopa 1700-luvulla. Talo oli vaurioitunut vuoden 1817 kaupunkipalossa, jonka jälkeen sitä on kunnostettu ja laajennettu. Vuosina 1841-1862 se toimi Viipurin läänin kuvernöörin asuintalona, kun taas Suomen itsenäisyyden aikana siinä toimi ravintola Funkis, Kampaamo ja Parturiliike City, Linnan Apteekki ynnä muita pienyrityksiä.

Vaikka ikkunat ovat vielä pääosin särkemättömiä, on viime vuosina rakennuksen kunto heikennyt silmissä. Kaduilla on hiljaista, kun kiipeämme sahatun metalliportaikon päälle sinne jonkun ystävällisesti raijaamien tikkaiden avulla. Pintapuolisesti hyväkuntoinen rakennus oli tässä tapauksessa enne siitä, että sisätiloissakin olisi jotain tutkittavaa. Toisin kuin moni hylätty rakennus tämä ei ollut ehtinyt vielä palaa ja siksi irtosälää löytyi. Heti sisäänastuessa maassa lojui venäjänkielisiä kirjoja sekä lehtiä. Myös huonekalut tuntuivat löytyvän pitkälti omilta sijoiltaan. Kiertelimme kerroksia ja sen huoneistoja. Täällä oli selkeästi asuttu rakennuksen viimeksi käytössä ollessa.

Kuvernöörin talo on näyttävä, yli 200-vuotias rakennus.

Viipurskii Kommunist vuodelta 1989.

Sisällä on hämärää.

Ylimmästä kerroksesta avautuu perin maisemallinen näky. Ränsistynyt kuja, jonne autot on parkkeerattu mielivaltaisesti. Kattojen takaa siinsi Salakkalahti. Sitä ihmetellessäni hätkähdin, suorastaan säikähdin. Silmäkulmastani huomasin kuinka viereisessä huoneessa, vain 4 metrin päässä minusta, seisoi mies täysin liikkumatta. Oivalsin heti, että kyseessä on koditon kulkuri. Ehkä hän pyrki pysyttelemään mahdollisimman huomaamatta. Ehkä hän pelkäsi. Varattoman osa Venäjällä ei liene helppo. Jännittynyt tilanne laukesi kuitenkin heti tervehdittyäni. Kielitaitoni ei vielä riittänyt kuitenkaan sitä syvällisempään keskusteluun. Mies vaikutti selväpäiseltä ja kohteliaalta. Hän teki jo lähtöä, mutta palasi vielä pyytämään rahaa, 100 ruplaa. Lahjoitin sen epäröimättä. Oli hyvä pysytellä välilöissä kodittomien kanssa tulevaisuudessakin.

Ränsistynyt kuja ja taustalla Salakkalahti.

Mööpelit löytyvät sijoiltaan.

Täällä lienee bunkattu ihan viime aikoina.

Venäjän vanhimpia aikakausilehtiä suosionsa huipulla 80-luvun lopulla.

Osa huoneistoista oli sen verran kurjassa kunnossa, että niihin ei arvannut astua. Ne parempikuntoiset tutkittuamme palasimme autolle, jossa Marko veti jälleen hirsiä. Nesteen huoltamo oli remontissa, joten kahvit olivat jääneet juomatta. Niinpä siirryimme seuraavalle kohteelle, joka sijaitsi vain kolmen korttelin päässä.

Kyseessä oli kauppaneuvoksetar Alice Hackmannin talo. Fredrik Thesleffin suunnittelema uusrenesanssihenkinen asuinrakennus on vuodelta 1898. Sijainti on Viipurin paraatipaikalla, rannassa, melkein linnaa vastapäätä. Edellisenä vuonna hoitamattomassa rakennuksessa kärähti ja näin rakennuksen alennustila syveni.

Marko jäi jatkamaan kauneusuniaan minun ja Jussin etsiessä sopivaa sisäänmenoreittiä. Sellainen löytyikin suhteellisen helposti. Ilmassa oli pientä jännitystä, sillä vaistoni sanoi tässäkin rakennuksessa majailevan ihmisiä. Luulo osoittautuikin oikeaksi melko pian. Vaikka rakennus olikin tyhjätty kaikesta palavasta irtaimistosta, yhteen huoneeseen oli kerätty muutamia vaatteita ja tuoleja oleskelua varten. Niitä ja muutamaa järeää kassakaappia lukuunottamatta rakennus oli sillä hetkellä autio.

Alice Hackmannin talo sijaitsee Viipurin ytimessä.

Sanomalehtitapettia. (Kuva: Jussi Virtanen)

Tuomiokirkon torni.

Rappiossa, osin palaneissa ja romahtaneissa rakenteissa riitti kuitenkin silmänruokaa. Niin myös katolla, josta avautui hulppeat näkymät Viipurin ylle.

(Kuva: Jussi Virtanen)

Siellä se linnakin komeilee.

Jussi tutkii rakennuksen palanutta puoliskoa.

Komsomolskaja pravda, venäläinen iltapäivälehti vuodelta 1978.

Aikamme fiilisteltyämme palasimme autolle. Markokin oli viimein valmis toimintaan, mutta ei ennen aamupalaa. Siinä hetken arvottuamme päätimme kokeilla hotelli Druzhban aamupalaa, jos vaan hinta olisi kohdallaan. Olihan se - 250 ruplaa monipuolisesta aamupalasta oli taatusti hintansa väärti. Samalla sai hoidettua muutkin kevyttä hygieeniaa vaativat tarpeet.

Siinä samalla poikettiin myös Markon toiveesta rautakaupassa hankkimassa edullisia maalaustarvikkeita ja sen jälkeen Talikkalan torilla. Tori ei ole sama kuin kansanlaulussa Talikkalan markkinoilla, joka sijaitsee Antreassa. Se on kuitenkin reilusti edullisempi kuin Vanhankaupungin kauppahallin turistitori. Marko hankki jättimäisen, 20kg painoisen vesimeloonin sekä 3 litran sangon karpaloita, joista jälkimmäinen kustansi 600 ruplaa eli 8 euroa.

Reissun epävirallisen osuuden jälkeen pysähdyimme läheisillä Patterinmäen historiallisilla linnoitteilla. Muuria, luolia, ruutikellareita ja muita raunioita on ilmeisesti alueella ollut useamman vuosisadan ajalta. Näkyvimpiä jäljelläolevia niistä on Patterinmäkeä kiertävä muuri 1900-luvun alusta. Kasarmit ja muut suuremmat historialliset rakennukset ovat kadonneet. Alueesta on muodostunut yleinen ulkoilupuisto, jonka laidalla on urheilukenttä. Minä kohdenälkäisimpänä johdin kolmen koplaa kiivain askelin, sillä vainuni kertoi, että jotain enemmän oli tarjolla.

1905 rakennettu muuri.

Ruutikellari.

Romahtaneita rakenteita.

Vallihautaa.

Tunnelia.

Jotain vanhaa...

...Ja jotain uutta: huumeneula?

Vanhimmat rauniot saattoivat olla jopa osa Sarvilinnoitusta, jota rakennettiin Viipurin suojaksi 1560-1590 välisenä aikana. Myös Krimin sodan jälkeen vuosina 1864-1877 oli rakennettu ruuti- ja varuskellareita Patterinmäelle. Meidän asiantuntijuus ei riittänyt selvittämään, mitkä olivat miltäkin aikakaudelta. Mutta olimmepahan jälleen jännän äärellä.

Patterinmäeltä siirryimme Tervaniemeen, Viipurin linnan länsipuolelle, kokeilemaan vihdoinkin vaivalla mukana kuljettamaamme kamerakopteria. Sitä oli tarkoitus kokeilla jo aiemmin jollain kohteella, mutta homma sen kuin lykkääntyi ja lykkääntyi. Nyt alkoi olla viimeiset hetket sen hyödyntämiseen. Markon ja Jussin asettaessa kojetta toimintakuntoon, poikkesin laukaisualustan liepeillä tutkimassa tuttuja tienoita syvemmin.

Viipurin Eteläsatama näkyy entisten makasiinien raunioilta mainiosti.

Omituinen betonivene uinuu ryteikössä.

Vanha kasarmialue on parhaat päivänsä nähnyt.

Päärakennus on puoliksi palanut.

Reippailun jälkeen saavun parahiksi puistoon, jossa kaikki on lähes lähtövalmiina. Jännitystä on ilmassa. Jussi hermoilee ihmeaparaatin säätöjen kanssa, mutta lopulta laite asetetaan maahan. Alkaa ihmeellinen surina, kuin tuhat kärpästä lähtisi kerralla lentoon, kun laitteen neljä potkuria nostattaa rungon sujuvasti ilmaan. Siinä se heiluu parin metrin korkeudessa nokkamme edessä. Erityisesti Marko ja ohikulkumatkaltansa pysähtyneet mummot ovat haltioissaan. Ihan kuin näkisimme ensimmäistä kertaa lentävän laitteen.

Laitteen käyttökuntoon laitto tulee tehdä huolella.

Suriseva ihme.

Pian Jussi kiidättää laitteen jonnekin kauas yläilmoihin. Paljaalla silmällä sitä ei noin vain enää erotakaan taivaalta, vaikka surina kuuluu yhä jossain etäällä. Vain Jussin kookkaan kaukosäätimen ruudusta selviää sijainti. Laite liikkuu uskomattoman kovaa ja ketterästi. Suomenlahdelta puhaltava, ajoittain navakka tuuli hieman huolestuttaa. Aikaa kamerakopterin käyttöön on maksimissaan vain 8 minuuttia, sen jälkeen akkujen teho loppuu. Jussi kiertelee taidokkaasti läheisen rauniokasarmin yllä ja sen jälkeen jossain puolen kilometrin korkeudessa Siikaniemen yläpuolella kuvaten linnaa ja Vanhaakaupunkia.

Kasarmin raunio kauko-ohjaimen näytöstä nähtynä.

Ilmakuva Viipurista! (Kuva: Jussi Virtanen)

Muutaman minuutin kaartelun jälkeen tuli se hetki, kun laskeutuminen oli aloitettava. Vaan laitepa ei enää suostunut tottelemaan käskyjä. Jussi hermostui ja jupisi jotain itsekseen. Hän oli ilmeisesti menettänyt laitteensa hallinnan. Kamerakoptereiden käyttöä on rajoitettu nimenomaan vilkkailla paikoilla, joille pudotessaan ne voisivat aiheuttaa vakavaa vahinkoa. Kyllähän sen jokainen ymmärtää, kun tuollainen mötikkä rämähtää jonkun onnettoman niskaan, niin huonostihan siinä käy. Siksi edes Marko ei irvaillut, vaan tilannetta seurattiin vakavana.

Koje oli hitaasti siirtynyt jonnekin yllemme. Akun varauksen palkki vilkutti ohjaimen näytössä jo punaista. Jussi ei edelleenkään kyennyt ohjaamaan aparaattia. Laite oli kuitenkin tulossa alaspäin ja se siirtyi näköetäisyydelle. Sitten Jussi hihkaisi helpottuneena. Laitteisto oli mitä ilmeisimmin siirtynyt automaattiohjaukseen. Se oli siis itsekseen palaamassa lähtöpisteeseen, jonka Jussi oli aiemmin koordinoinut. Laskeutumista jännitettiin silti viimeiseen asti kunnes laite oli edessämme maassa, johon se teki täysin virheettömän laskun.

Katso Markon video

Näin matkamme oli loppusilausta vaille paketissa. Haimme vielä maatuskan vaimolle kauppahallista ja Karusellista edullisia venäläisiä elintarvikkeita tuliaisiksi. Parkkipaikalla Marko intoutui juttusille villasukkia epätoivoisesti kaupustelevan mummon kanssa. Eläkettä mummo ansaitsi 8500 ruplaa, josta 4500 meni pelkästään asumiseen. Elämiseen jäi siten pikaisen laskutoimituksen mukaan 4000 ruplaa, eli hieman reilu 60 euroa. Tässä valossa ostopäätöksen tekeminen oli hyvin helppoa. Yksikin euro oli täällä heikkotuloiselle merkittävä summa.

Nyt suuntana oli Suomi. Sille matkalle saatiin sovitettua vielä yksi kohde. Vanhoihin karttoihin oli merkitty Sorvalin saaren etelärannalle läntti, joka mainittiin Sorvalin sahana. Tuolla joutomaalla oli tietojemme mukaan parikin rakennusta pystyssä. Marko ei viitsinyt vaivautua, joten jatkoimme Jussin kanssa liukasta kalliorantaa kohden aluetta, jonka mäennyppylällä oli kuin olikin raunioita.

Sorvalin saha Suomenlahden rannalla.

Sahan rauniot olivat kehnossa kunnossa.

Kohde oli yleisilmeeltään vaatimaton. Kaikki oli silti mennyt päivän aikana lähes nappiin, mikäli Jussi ei olisi palatessaan onnistunut liukastumaan vetisellä kalliolla hajoittaen arvokkaan kameransa. Toisaalta, jos se oli tapahtuakseen, niin tämä oli sille paras aika, sillä tämä oli viimeinen kohde reissullamme. Kello oli kolme iltapäivällä. Neljä tuntia myöhemmin saavuimme Helsinkiin.

Suomen puolella. Uuvuttava reissu alkaa olla takanapäin.

Kaikkensa antaneet kenkäni.

Yhteenveto:

Xantia -98. Ajettu yli 350000 kilometriä. Rahallinen arvo ehkä parissa sadassa, mutta tunnearvo huomattavasti korkeampi. Uskollinen luottopeli, vaikka pikkuvikojen lista lieneekin loputon. Kesti jälleen yhden reissun moitteetta, jos ei oteta lukuun kuljettajan ovea, joka roikkui noin 5 senttimetriä sijoiltaan ja meni kiinni vain rajusti läimäyttämällä samalla tukien sitä.

Marko. Ryyppylakko piti. Ajeli vähintään puolet reissusta ja hoiti asioimiset paikallisen väestön kanssa. Loi välittömällä olemuksellaan leppoisan ja elämänmakuisen meiningin. Unohtumaton persoona ja hengen luoja.

Jussi. Vieraileva tähtemme. Vaatimaton kaveri. Ei valittanut eikä jarrutellut toimiamme. Yllätti innokkuudellaan ja rohkeudellaan muun muassa kiipeämällä mastoon Matoksissa. Sopi hyvin joukkoomme kuvauskalustostaan huolimatta.

Minä. Eräänlainen matkanjohtaja ja kartanlukija. Tein jälleen kaiken työn kohteiden etsimisessä ja reissun suunnittelussa. Ensimmäistä päivää lukuunottamatta kartat toimivat ja suunnitelmat sain vietyä aikapulasta huolimatta kohtuullisesti läpi.