Neuvosto-Viro osa 2

2. Päivä:

Heräsin Haapsalussa levänneenä. Vuoden 2007 Volkswagen Touran on 4,4 metriä pitkä tila-auto, jonka perätilassa kelpasi köllötellä pidempäänkin. Ero oli melkoinen verrattuna Markon vanhaan Citroën Xsaraan. Ei tarvinnut polvet koukussa köykistellä parempaa asentoa hakien. Varsinkin kun reissutoverini nukkui mieluummin teltassa. Oma rauha. Mikään ei haissut. Ei rööki eikä sukkahiki. Auto oli hajuton. Joku voisi lisätä mauton, mutta en valittanut. Harvoin sitä reissun päällä näin makeasti nukuttiin. Vain kylmyys oli herättänyt minut viiden aikoihin ja sen epäkohdan paikkasin vetämällä ylimääräiset housut jalkaan, sillä makuupussini oli sitä halvinta mallia.

Yöpaikkamme sijaitsi uimarannalla, tarkemmin ottaen sen laidalla. Kohteet olivat aivan käden ulottuvilla. Daniel nousi miltei samaan aikaan. Kello näytti 8:15. Daniel ehdotti ruoan tekoa, minä puolestani ajattelin vieressä sijaitsevia kohteita niin, että sormet syyhysi. Asia ratkesi minun toiveiden mukaisesti, vaikka viimeisestä kunnon ateriasta alkoikin olemaan lähes vuorokausi.

Niemen kärjessä sijaitsi merkillinen, aidalla ja portilla suljettu alue, jossa näköhavaintojen mukaan ainakin joku paikallinen kävi kalassa. Eramaa-kyltti (yksityisalue) on kuitenkin sutattu ja aita vaillinainen: muutama betoniporsas, jotka on helppo ohittaa pusikon kautta. Niemen kärki on reilu puolisen kilometriä pitkä ellei pidempikin. Parikymmentä erikokoista rikottua rakennusta odottelee kaikessa rauhassa tutkijoitaan. Keskeisimpänä suurin tehdasrakennus ja haastavimpana vesitorni. Jälkeenpäin selvitellessä teollisuusrakennukset ovat liittyneet kalantuotantoon. Siten voi arvata, että mitään erityisen mielenkiintoista ei ollut tarjolla, mutta alueella huokuu merellinen tunnelma. Pääskyset livertävät vailla huolia, luonto on ottanut mestan haltuun.

Vahtikopista on vain harkot jäljellä.

Alueen suurin rakennus, ilmeisesti jonkin sortin tehdas.

Sama rakennus sisältä.

Hökkelit ja autiot hallit eivät innostaneet kovin perusteellisiin sisätutkimuksiin. Vesitorni oli tapaus erikseen. Rappuset näyttivät olevan hyvässä kunnossa. Edes alimpien rappusten puuttuminen ei juuri haitannut. Nousimme ylös.

Tie vie kohti niemen kärkeä.

Vesitornin sisällä.

Arvatkaapa huviksenne kenelle ei riittänyt pelkästään tornin ylimmälle tasolle pääsy? Mitä vielä, olipa sinne katollekin luukku avoinna ja sinne D:n tietysti piti päästä. Ensin vesitankin päälle, jonka haperoisia lankkuja kuorrutti pulun uloste. Siitä sitten luukulle. No en valittanut, sillä lähes umpinaisesta tornista ei muualta saanut yhtä makeita maisemakuvia.

Vesitornin katolla. (Kuva: Daniel)

Kiskot johtavat varastoilta laiturille.

Sitten oli kauan odotettu lounasaika. Toisin kuin Venäjällä Markon kanssa, me emme täällä aikoneet pysähtyä kuppiloissa syömässä. Daniel oli varustautunut retkikeittimellä, mikä säästi aikaa sopivan ruokapaikan etsimiseltä, mutta kääntöpuolena jäimme paitsi Viron paikallisherkuista. Mielestäni merkittävä piirre oli myös se, että Daniel oli kasvissyöjä. Se oli aihe, joka kiehtoi minua, vaikka olin itse kaikkiruokainen. Siitä keskusteltiin ruoanteon ääressä. Minusta oli hienoa, varsinkin kun maailman tulevaisuudenennusteet olivat mitä olivat, oli ihmisiä, jotka halusivat muuttaa osaltaan maailmaa pienin teoin. Kuin pieni valonpilkahdus hämärässä. Niinpä me olimme reissussa täysin vegaanilinjalla. Aikainen lounas sisälsi soijarouheella höystettyä karibianpataa, leipää ja sen särpimeksi soijaleikettä sekä maustekurkkuja, joita ostimme edeltävänä päivänä Tallinnan Prismasta. Vettä olimme ottaneet kotoa mukaan ja erilaisia mehuja ostettiin kaupasta.

Ruoka ja kirkas sää nostatti mielialaa, kun siirryimme Haapsalun tunnetuimmille nähtävyyksille Kiltsin entiselle sotilaslentokentälle ja sen edustalla lepäävälle Ungrun rauniolinnalle. Ungrun linnaa alettiin rakentamaan 1893, mutta omistajansa kuoltua rakennustyöt jäivät kesken. Hylätystä linnasta vohkittiin rakennustarpeita muun muassa viereisen sotilaslentokentän tarpeisiin. Jäljelle jäi osuus, joka on nyt yksi Haapsalun tunnetuimmista nähtävyyksistä. Sitä on tuettu ja kunnostettu. Rakennuksen edessä niityllä on infotaulu, joka kertoo sen historiasta.

Ungrun linnan jäänteet.

Linnan ympäristössä on runsaasti jäänteitä piikkilanka-aidasta sekä hiekkakenttiä, jossa on ollut Kiltsin sotilaslentokentän rakennuksia. Vaikka itse kiitorata on olemassa, niin osa rakennuksista on pettymykseksemme pyyhkäisty pois. Jotain on silti vielä jäljellä, kuten pieni lämpökeskus.

Voimalan piippu on katkennut, pihamaa heinittynyt.

Vuonna 1939 aloitettiin Kiltsin lentokentän rakennustyöt, heti kun puna-armeija oli päästetty Viron maaperälle. Täältä lähtivät pommikoneet aikoinaan Suomeakin kohti. Lentokenttä kasarmikylineen on rakennettu 800 hehtaarin suuruiselle alueelle. Lienee ollut kastissaan Euroopan suurimpia. Lääniä siis piisaa, joten jatkamme alueen tutkimista kumipyörillä. Ajamme kiitoradan länsipäähän, jossa järjestetään One Mile Challenge. Kilpailussa tavikset voivat kokeilla ajokkiensa rajoja ajamalla kiitoradalla sen, mitä uskaltavat ja autosta lähtee. Ihan peruskalustolla ei kilpailussa kuitenkaan pärjää, sillä parhaimmillaan nopeudet nousevat reilusti yli 300 km/t.

Emme olleet saaneet kutsua kilpailuun, joten meidät ohjataan vierasparkkiin kentän laidalle. Täten myös kiitoradalla ajaminen saatika käppäily on poissuljettua osaltamme. Jäämme hetkeksi tutkimaan maalla naamioituja lentokonehangaareja.

Kentällä kisaillaan.

Suojia MIG-hävittäjille.

Muutama hangaari ei tyydytä uteliaisuuttamme. Itäpäässä on Google mapsin satelliittikuvien mukaan kokonainen sotilastukikohta ja -kylä monine rauniorakennuksineen. Satelliittikuvat lienevät ajastaan jäljessä, sillä enää tukikohdasta ei ole jäljellä kuin muutama hassu pytinki ja sitäkin enemmän tyhjiä hiekkakenttiä kohdissa, joissa rakennukset ovat aikoinaan sijainneet. Syrjemmällä, kiitoradan eteläpuolella oli silti vielä lisää hangaareja, joissa otimme yhteiskuvia.

Kiitoradalle johtava rullaustie on yhtä pitkä kuin kiitoratakin.

Hieman pettyneenä suurkohteen osittaiseen menetykseen palaamme takaisin Haapsalun keskustaa kohden. Matkalle jää Haapsalun rautatieasema, jonka päärakennus on muutettu rautatie- ja viestintämuseoksi, sillä rautatieliikennettä ei ole täällä ollut enää vuosikausiin. Museon piiriin kuuluvalle ratapihalle on kaikeksi onneksi jätetty muutama rautajuhta Neuvostoliiton ajoilta. Käytimme hetken tehdäksemme lähempää tuttavuutta niihin.


Museon edessä vaunut on maalattu siistiksi.

Peremmältä löytyy ruosteisempaa kalustoa.

Myös työkoneita.

Daniel kiipesi matkailuvaunuun, minä nosturin puikkoihin.

Haapsalun turistikohteet oli siten nähty ja reissusuunnitelmat ajoivat nyt meitä itää kohden. Pilviverhon täyttäessä taivaan saavumme metsätietä alueelle, jossa on ollut puna-armeijan ydinohjustukikohta. Viime vuosina on Viron vanhoilla neuvostokohteilla käynyt kova kato, sillä täälläkin on moni rakennus purettu. Maastossa näkyy merkkejä siitä, että jotain täällä on kuitenkin ollut. Danielin puhuessa älypuhelimeensa lähden itsekseni tutkimaan aluetta. Maastossa näkyy luonnottomia kumpuja. Pieniä huoneita ja rakenteita löytyy sieltä täältä. Saavun tyhjälle aukiolle. Kaikkialla on hiljaista, kun yhtäkkiä läheltä kuuluu rasahdus, joka voimistuu heti perään rytinäksi. Vain 10 metrin päässä kaatuu reiluun ikään ehtinyt haapa aivan omia aikojaan. Onneksi kuitenkin pois päin minusta. Melkein tekee mieli jo kääntyä takaisin, mutta palaan Danielin luo ja jatkamme vielä peremmälle. Samaa autiutta jatkuu edelleen kunnes lopulta keskeltä kaikkea löydämme kaksi ydinohjusvarastoa.

Jotain siellä pilkottaa.

Kuten maanalainen komentobunkkeri...

...ja ydinohjusvarasto.

Toinenkin. Rakennusvuosi 1960.

Suuri ja mahtava. (Kuva: Daniel)

Ohjeistuksia on maalattu seinille. (Kuva: Daniel)

Yksi kohde jälleen plakkarissa. Pian kiidämme jälleen kohti itää. Matkalle osuu paroni Peter von Stackelbergin rakennuttama Riisperen kartano, joka valmistui 1821. Neuvostoaikana ylväs rakennus oli toiminut lastenkotina. Vuonna 1984 se jäi tyhjilleen. Ehtipä se rapistua vuosien saatossa melko säälittävään kuntoon, mutta nyt rakennus on jälleen kunnostuksen alla. Riisperen kartanon piti olla vain yksi monista rauniokartanoista matkallamme, mutta lopulta aikaa niille ei jäänyt.

Riisperen kartanoa entisöidään yksityiskäyttöön.

Sen sijaan jatkoimme edelleen etsien seuraavaa sotilastukikohtaa. Virossa erilaisia entisiä armeijan sotilastukikohtia, lentotukikohtia, räjähdevarikkoja, harjoitusalueita ja sen sellaisia oli Neuvostoliiton jäljiltä lähes 1500 vielä vuonna 1992. Osa niistä oli pahoin saastuneita, mutta suurin osa on tätä nykyä puhdistettu. Eli käytännössä jyrätty maan tasalle. Ei kuitenkaan Venäjän toimesta, vaan Viron ja Euroopan unionin varoin.

Virossa riitti silti vielä kymmeniä sotilasalueita koluttavaksi, mutta totta puhuen tukikohtien alastomat betonielementit alkoivat käymään mielestämme jo kovin puiseviksi. Tallinnasta hieman etelään sijaitsevalla kohteella siihenkin asiaan saatiin viimeinen niitti. Merkittävä osa tukikohdasta oli purettu. Käytännössä kaikki taloa muistuttavat. Muutamia maanalaisia jäänteitä oli maastossa ja metsittyneellä alueella. Oli kuitenkin satanut jo toista tuntia ja mieliala hieman maissa. Jätimme näiden sotahistoriallisten nähtävyyksien koluamisen niistä enemmän kiinnostuneille. Sielumme vaati vaihtelua.

Ohjustukikohtaa ohjustukikohdan perään.

Vaihtelua oli luvassa Juurun seudulla. Alueella oli useampikin kohde, mutta aloimme olemaan suunnitelmista hieman jäljessä. Aikomuksenamme oli nimittäin siirtyä vielä saman päivän aikana Itä-Viroon, Narvan lähistölle. Niin olimme pakotettuja sivuuttamaan kohdekarttamme monet punaiset täplät lähiseudulla. Yhä kiihtyvä sade myös puolsi autossa istumista vetisessä heinikossa kahlaamisen sijaan. Vain Juurun 1896 valmistunut rauniokirkko sai meidät vielä pysähtymään. Vuona 1963 kirkko suljettiin ja muutettiin sovhoosin metalliverstaaksi. Rakennuksen nykyinen tila ei ole kovin mieltä ylentävä.

Saavumme jo Tallinnan itäpuolelle Juuruun.

Juurun rauniokirkko on tilkitty maatasolta umpeen.

Daniel oli selkeästi voipunut. Sen näki kaikesta. Juurun rauniokirkolla hän vietti mieluummin aikaa viereisen laitumen lehmien kanssa. Liekö tahti liian kova, kohteet turhan yksipuolisia vaiko työt eli firman pyörittäminen vienyt enimmät mehut. Sadekaan ei liiemmin innostanut kohteille. Eikä sille tuntunut näkyvän loppua. Niin oli pakko tehdä päätöksiä. Päästin hänet lepovuoroon ja siirryin itse ratin taakse. Minulla virtaa riitti, mutta kohteista oli pakko karsia entistä rankemmalla kädellä. Kun huomasin Danielin pään notkahtelevan sammumisen merkiksi päätin ajavani niin pitkälle itään kuin suinkin toivoen sateen laantuvan sillä välin. Antaisin samalla hänen levätä. Piti vain sitä ennen opetella yksi asia. Älypuhelimen käyttö.

Kuinka inhosinkaan tuota kapistusta, jota nykyihminen tuntuu tuijottavan ajantäytteeksi jokaisena mahdollisena hetkenä. Joka tilanteessa sieltä puhelimesta löytyy jotain tärkeää näpyteltävää. Kaupan kassalla, ihmisten seurassa, kävellessä, jopa auton ratissa. Kaikki nuo ja enemmänkin on nähty. Turha syyttää Pokemon Go:ta, se on vaan jatkumoa ilmiölle, joka on alkanut paljon aiemmin. Olisihan se kamalaa, jos ei olisi koko ajan jotain tekemistä. Niin, olen varmaan fossiili. En ole löytänyt vieläkään mitään järkevää suhtautumistapaa tuohon laitteeseen, joten olen pysytellyt erossa siitä. Vieraantunut jopa - aivan kuin olisin eri lajia älypuhelinta käyttävien kanssa tai mukana huonossa scifi-elokuvassa, jossa avaruusoliot valloittavat maailmaa hypnotisoivilla älypuhelimilla. Ehkei sentään, mutta olen pitänyt puhelimen puhelimena. Kännykänkin ostin viimeisten joukossa, sillä eihän minulla paljoa kavereita ollut kenen kanssa edes soitella eikä ole vieläkään, mutta nykyään on kai velvollisuus olla koko ajan jotenkin tavoitettavissa. Sellaiseksi on tämä maailma mennyt.

Rehellisesti sanottuna ei älypuhelimen käytön oppiminen ollut paha nakki minulle, joka olin kuitenkin kasvanut tietokoneiden ja kännyköiden läpimurron aikakaudella 80- ja 90-luvuilla tahtomattanikin roikkuen vielä Facebookin ja muiden uusimpien villitysten kelkassa. Kolme nappia ja kosketusnäyttö - ei voi olla kovin hankalaa. Danielin opastamana aloin käyttämään laitteen navigaattoria ja sen Google Mapsiin pohjautuvaa karttapalvelua. Valehtelisin, jos väittäisin tuon systeemin olevan epäkäytännöllinen. Päinvastoin se säästi paljon aikaa ja vaivaa. Ei tarvinnut erikseen reittikarttoja tehdä eikä seurata niitä. Sen kuin antoi vain älypuhelimen johdattaa. Matkanteko oli sikäli huoletonta. Joskin kohteiden huolellisessa esikartoituksessa tavallinen tietokone vei käytännöllisyydessään edelleen voiton. Älypuhelimessa oli kuitenkin siis etunsa, räpsihän Daniel kaiken lisäksi sillä pääosan retken kuvasaldostaan.

Rankkasateiden saattelemana saavuimme Rakvereen älypuhelimen johdattaessa. Matkalla ei ollut liiemmin nähtävää. Rakvere on viihtyisänoloinen pieni kaupunki, jonka keskeisin maamerkki ja nähtävyys on keskiaikainen linnoitus.

Matkalla bongattua. Kartanon säästynyt torni.

Summittainen reitti Juurusta Rakvereen.

Rakveren linnoitus Viron lipun alla.

Varsinaisia kohteita emme Rakveressä tutkineet. Oikeastaan ajoimme vain läpi. Matka jatkui edelleen kohti itää. Daniel havahtui uniltaan ja pahimmat rankkasateet jäivät samalla taakse, joten päätimme poiketa karttaani merkityillä täplillä tehden vain pienoisen koukkauksen reittiimme. Oletimme näkevämme vain pari hylättyä kerrostaloa. Eihän sen pitäisi kauan kestää. Mitä vielä! Tulimme pieneen kylään, joka oli ilmeisesti rakentunut keramiikkatehtaan ympärille. Keskustassa vallitsi aavemainen tunnelma. Käytän kyseistä adjektiivia äärimmäisen harvoin. Sillä hetkellä se pääsi kuitenkin oikeuksiinsa.

Harmaa kyläkeskus sulkee sisäänsä harmaan ja hylätyn kerrostalon...

...ja toisen...

...kuin kolmannenkin ja neljännenkin.

Koko kyläkeskus on hiljainen ja kuihtunut.

Kaikkialla oli hiljaista, vaikka selkeästi monissa taloissa asuttiinkin. Ketään ei näkynyt missään. Jokunen auto suhasi kerran tai pari pääkatua jonnekin sivummalle. Mieleemme juolahti, jos keskustassa on näin monta tyhjää taloa, on täällä pakko olla jotain muutakin hylättyä. Kiersimme hiukan autolla ympäristöä kunnes tulimme puiston kohdalle, jota rajasi joki. Tadaa! Siellä sitä oli. Teollisuutta isommassa mittakaavassa. Kiersimme tutkimaan lähemmäs.

Keramiikkatehtaan alueella on raunioita.

Osa keramiikkatehtaasta oli rauniona, mutta suurin osa oli edelleen käytössä. Puomi oli kiinni ja vartija kopissaan. Joen puolella oli silti mahdollista tutkia vanhaa tehtaanrauniota. Ihan vain uteliaisuudesta päädyimme vielä teollisuusalueen toisellekin laidalle. Kaboom! Jackpot! Täysosuma! Laskimme autolla alamäkeä. Horisontissa näkyi joutomaata, jämerästi tuettu putkilinja, tehtaanpiippuja, tehtaita, raunioita ja lisää raunioita, meri taustalla. Ajoimme vartioimattoman takaportin kautta sisään. Joku mulkaisi ihmeissään suomalaisauton kulkua joutomaalle, mutta mikään eikä kukaan estänyt kulkuamme. Ajoimme kuin tunnustellen kuoppaista tietä aution alueen läpi ja saavuimme niemenkärkeen, jossa meri lainehti levottomasti. Paksu ja synkkä pilviverho velloi taivaalla. Odotimme koko ajan, että joku puuttuisi kulkuumme, mutta ei mitään.

Alhaalla laaksossa siintää jotain mielenkiintoista.

Tie niemenkärkeen.

Kiersimme hetken autiota niemeä kunnes palaisimme. Ainoa vaihtoehto oli palata takaisin samaa reittiä. Kun alueella ei vieläkään näkynyt minkäänlaista eloa ajoimme rikottujen teollisuusrakennusten pihoille. En tiedä mikä mätti, oliko syy kohteen, yhä jatkuvan sateen vai oliko kyse jostain aivan muusta, mutta Daniel oli passivoitunut. Tiedustelin, oliko hän tulossa kohteille. Ei. Siinä me olimme, mielestäni reissumme ehkä makeimmilla mestoilla, ja toverini sanoo ei! Olin häkeltynyt, lähes tyrmistynyt, mutta yritin olla näyttämättä sitä. Tätä hetkeä en kuitenkaan aikonut päästää käsistäni, se olisi anteeksiantamatonta. Niinpä kävin tutkimassa maastoa itsekseni.

Hylättyä teollisuusaluetta.

Yksinäisiä piippuja aukealla.

Erityisen mielenkiinnon kohteekseni valikoitui aukealla oleva 3-kerroksinen, pääosin puretun teollisuusrakennuksen pääty. Tummanpuhuva rakennus saattaisi nimittäin tarjota esteettömät näkymät ympäristöön. Kipusin ylös ja niinhän se teki. Samalla kuitenkin rauha rikkoontui sisimmässäni. Näin jo kaukaa vartiointiliikkeen auton köröttelevän kohti Danielia, joka istua kökötti autossaan näppäillen älypuhelintaan. Vakoilin ylimmän kerroksen suojista, kun vartija rullaili autossaan kohti meidän volkkaria, tuli kohdalle ja ajoi lopulta ohi silmäillen kuitenkin tiukasti sitä.



Alueen tutkinta jäi lopulta vähälle. Minun oli palattava pian takaisin. Ei vartijan eikä edes jälleen yltyvän sateen vuoksi. En vain kehdannut kuluttaa aikaa enää enempää itsekseni. Daniel luultavasti odotti ja kaipasi lepoa. Sopivan yöpaikan löytäminen saattaisi hämärässä ja sateessa olla haasteellista. Mitään suunnitelmia sen suhteen meillä ei etukäteen ollut. Kello läheni puoltayötä, joten yöpaikan löytäminen olisi aloitettava hyvinkin pian.

Tuon paikan tuulinen, sateinen ja hämärä ilmapiiri loputtoman näköisine raunioineen jäi kuitenkin tajuntaani tarunomaisena muistikuvana. Silloin tunsin todella eläväni, eläväni siinä hetkessä, mutta jossain toisessa, epätodellisessa maailmassa. Sellaisessa, jota näkee vain unissa tai elokuvissa. Saavuttuani takaisin autolle vaisu Daniel totesi, että olin poissa yllättävän pitkään. Eipä ihme, oli kuin aikaa ei olisi ollutkaan. Harhailtavaa olisi riittänyt huomattavasti pidempään.

Vaikka niin luultiin, homma ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Noustessamme ylös "rauniolaaksosta" huomasimme jo kerran ohitetun hylätyn näköisen rakennuksen. Koska olin ratissa, käänsin vaiston johdattamana oitis pihaan. Kuinka ollakaan saavuimme valtavan aukean laitaan, jonka molemmissa päissä oli pitkien asuintalojen rauniot, jotka olivat mitä todennäköisimmin raunioituneen tehdasalueen työväen asuntoloita. Aukean päässä oli maisemallinen näky sekä teollisuusalueelle että merelle.

Palaneita asuntoloita.

Tuntui kuin kohteet ei vain ottaisi loppuakseen. Säkenöin huumasta, jonka edellinen kokemus oli saanut aikaan. Viittoilin sinne tänne kuin spiidiä vetäneenä. Jopa Danielia alkoi huvittaa elämöintini. Ajaessamme jälleen päätiellä aurinko kuulsi horisontin rajassa viimeisiä valonsäteitään viestien, että päivä alkaisi olemaan pulkassa.

Matkalla itään. Auringon viimeiset vilkutukset.

Niin siinä kuitenkin kävi, että sain tingattua Danielia vielä yhdelle kohteelle. Kyseessä oli nimittäin peräti 11-kerroksinen mammuttikerrostalo Viron viidenneksi suurimmassa, Kohtla-Järven, kaivoskaupungissa. Entinen asuntola on nyt seissyt toista vuosikymmentä hylättynä ja viranomaiset etsivät parhaillaan keinoja sekä rahoitusta kolossin hajottamiseksi. Niinpä tätäkään ei ollut syytä jättää ensi kertaan, sillä silloin se voisi olla pelkkä muisto vain. Niillä perustein saan Danielin houkuteltua mukaan. Keskustassa sijaitsevassa pimeässä rakennuksessa on hyvä olla seuraa kaiken varalta. Eikä korkeuksista inspiroituva Daniel haraa vastaan vaan osoittaa uudenlaista energiaa, kun kapuamme maisemannälkäisinä kohti huippua.

Huipulla tuulee ja sataa kaatamalla, mutta se ei haittaa. Pulssi sykkii voimakkaasti sekä kapuamisesta että innosta. Maisemat ovat kertakaikkisen vaikuttavat. Rakennus kohoaa koko kaupungin ylle. Se näyttää tyypilliseltä neukkulähiöltä. Horisontissa kohoaa koko Viron korkein kuonavuori sekä Kohtla-Järven tehdaskombinaatti kirkkaine valoineen ja piippuineen kuin joku avaruusasema. Annan kameran laulaa.

Kaupungin massiivisin asuintalo.

Sisällä on pimeää.

11 kerrosta maatason yläpuolella.

Näkymät Kohtla-Järvellä ovat vertaansa vailla.

Huipulla ollessa Daniel katoaa yhtäkkiä katolta jonnekin kulmien taakse. Huhuilen turhaan. Kaikki äänet peittyy tuulen huminan sekä sateen litinän ja lorinan alle. Alkaa ahdistaa olla yksin luultavasti keskustan ykkösmestassa, jos ryyppyremmeiltä tai turhautumistaan purkaavilta teinijengeiltä kysytään. Kiroan itsekseni. Tilanne todella potuttaa, mutta en anna hätiköinnille valtaa vaan jään odottamaan ja hetken kuluttua hän saapuu seikkailultaan. Laskeudumme alas. Pimeät kerrokset eivät vaikuta kovin vetäviltä ja jäävät käytännössä kokonaan tarkastamatta.

Daniel tietää lähistöllä, merenrannalla paikan, joka saa luvan kelvata. Rankkasateessa lämpimän aterian teko ei houkuta. Haukkaamme naposteltavia, jonka jälkeen pystytämme yhteisvoimin Danielin teltan. Vasta hieman yli puolenyön pääsemme pehkuihin. Päivä on viimein pulkassa.

Linkit:

Neuvosto-Viro osa 3

Idän reissut (reissut Venäjälle)