Reissukertomus: Luovutettu Karjala 3 osa II

Päivä 2:

Yöllä heräsin kylmyyteen. Lämpötila oli laskenut pakkasen puolelle. Kesämakuupussini oli täysin riittämätön, vaikka päälläni oli pitkät kalsarit, sukat ja pitkähihainen paita. Tempaisin vielä pipon päähän ja villasukat jalkaan. Auton metallipohja hohkasi silti kylmää alhaaltapäin. Markoa ei näkynyt. Hieman huolissani uinahdin uudelleen lämmettyäni.

Heräsin uudelleen puoli 8 aikoihin. Markokin oli käpertynyt makuupussiinsa. Olin havahtunut unen seasta hänen saapumisensa 5-6:n tienoilla. Hän oli varmasti lopen uupunut. Kulutin aikaa aamutoimissa lähes tunnin kunnes tohdin herätellä Markoa. Niinhän siinä lopulta kävi, että Marko jäi sikaosastolle nukkumaan startatessani matkaan.

Matka jatkuu Viipurista kohti Koivistoa.

Otin suunnan kohti etelässä sijaitsevaa Koivistoa ja alueita, joilla en ollut aiemmin liikkunut. Kiehtovien kohteiden löytäminen Kannaksen länsirannikolta oli ollut hiukan haastavaa, mutta sen verran olin saanut kasaan, että päivän niissä saisi helposti kulumaan. Ajellessani Viipurin esikaupungin huonokuntoisia teitä ulos kaupungista, en voinut olla ihmettelemättä Markon unenlahjoja. Tärinää, pomppuja ja rytkytystä. Sellaisissa olosuhteissa sai nyt Marko koettaa elpymistä illan riennoista. Kyllä siinä kuskilla vilahti hymykin suupielessä katsellessa sitä höykytystä.

Tuossa tuokiossa olimme seuraavalla kohteella. Tai pikemminkin minä olin, sillä Marko tuhisi edelleen auton perällä kävellessäni kohti Pappilanniemessä sijaitsevia linnoitteita. Alueella oli myös luolia, joita en lähtenyt tavoittelemaan. Kallioisen niemen kärjessä oli täysin autiota, vaikka ympäristössä on jonkin verran asutusta. Vain vastarannalla sijaitsevasta Viipurin tavarasatamasta kantautui metallista kolinaa. Viipurin meri- ja ilmapuolustukselle sijainti oli ihanteellinen ja niemen kärjestä löytyikin juoksuhautaa, suojahuoneita ja tykinjalustoja.

Kalliolla liikkuessa kului tovi ennen kuin siirryimme jälleen muutaman kilometrin eteenpäin Nuoraan kylään. Nuoraa ei ollut ennen sotiakaan erityisen merkittävä paikka. Se oli noin 300 asukkaan kylä, jossa elanto tienattiin pääasiassa maataloudesta. Kylän suurin yrityskin oli ollut ennen sotia 56 työntekijän Karjalan Peruna Oy:n perunajauhotehdas. Nykyään pellot ovat viljelemättömiä ja Neuvostoliiton aikana rakennetut kolhoosit raunioina. Myös vuosikausien läpi säästynyt Karjalan Peruna on poltettu viimeisen parin vuoden sisään.

Raunioituneita kolhooseja.

Sodan tuhoilta säästynyt Kakkolan kartano on asutettu.

Karjalan Peruna-teksti on säilynyt seinässä muuntajan eläpuolella.

Kohde sai myös Markon heräämään.

Sisätilat eivät houkutelleet.

Marko oli itse vinkannut Karjalan Perunasta ja kohteella pysähtyminen sai Markonkin virkoamaan. Matka eteni jälleen tupakan tuprutessa kohti Koivistoa. Vastaantuleva rekka vilkutteli innokkaasti valojaan. Se tiesi sitä, että miliisi oli parin mutkan takana valmiina sakottamaan. Tien varrella oli myös Rokkalan lasitehtaan rauniot, joiden vuoksi oikein pysähdyimme. Rokkalanjoen varrella lasitehdas toimi vuosina 1788-1920. Nykyään tehtaasta oli jäljellä vain muutama kiviseinä. Pidempiä ihmettelemättä kiihdytimme jälleen eteenpäin.

Römpötti oli seuraava kiintopisteemme. Siellä sijaitsi vanha, vaille käyttöä jäänyt sotilaslentokenttä ja sen vieressä vielä aktiivinen helikopteritukikohta. Alueelle pääsee jonkin verran tutustumaan. Ajelimme läpi vanhan portin ja hylätyn tarkastuspisteen sisälle alueelle. Suomen rekisterikilvissä ja kamerat kädessä herätimme aitoa uteliaisuutta sotilaissa, jotka olivat talkoohengessä siivoamassa aluetta roskista tulevan Voitonpäivän kunniaksi. Venäläinen pop-musiikki soi kovalla jossain suljettujen aitojen sisäpuolella ja sekös sai myös Markon uteliaisuuden heräämään. Uusi portti kuitenkin rajoitti liikkumistamme syvemmälle alueelle.

Vanhalla portilla on näyttävä helikopterista rustattu muistomerkki.

Saavuimme Kannaksen lounaisimpaan asutuskeskukseen Koivistoon (ven. Primorsk) kello 12. Koiviston kauppala perustettiin 1927. Siellä sijaitsi myös tienoon näyttävin suomalaisrakennus, Koiviston kirkko, joka valmistui 1904. Kirkon tiloissa toimii nykyään museo. Rakennus on edelleen näyttävä, joskin ei enää alkuperäisessä loistossaan. Lähtiessämme sisältä kantautui pauhulla Neuvostoliiton kansallislaulu: Oi suuri mahtava Neuvostoliitto. Samalla nälkä alkoi kurnia vatsassa. Vietimme hetken pyörien ympäri Primorskia ja etsien sopivaa kahvilaa pysähtyen muun muassa rannassa lojuvalla rauniotehtaalla ja Koiviston asemalla.

Virolahden graniitista rakennettu Koiviston kirkko.

Suomalaisia rakennuksia Koiviston asemalla. Itse asema on kadonnut.

Löysimme kahvilan, söimme ja tapasimme sattumalta kaupalla Markon vanhan tutun. Rehvakas mies oli toiminut piirakkakauppiaana Pietarissa 80-luvulla. Nyt hän oli Koivistossa muissa työasioissa, joten kohtaaminen jäi lyhyeksi. Muita suomalaisia kiekallamme emme nähneetkään Viipuria lukuunottamatta.

Suunta oli nyt vuorostaan kohti itää. Keskustasta ulos ajettaessa aidatun alueen sisäpuolella näkyy säilyketehtaan luuranko ja hitusen myöhemmin rannassa täysin hylätty tehtaan raunio, jossa itse asiassa pysähdyimme jo ruokapaikkaa etsiessämme. Tietoa tehtaasta emme löytäneet, mutta neuvostoliittolaisittain rakennusvuosi, 1967, on ystävällisesti kirjailtu tiilistä rakennuksen kylkeen. Maisemalliselle tontille ei ihmetykseksemme oltu keksitty parempaakan käyttöä.

Kohti itää. Matkamme seuraava määränpää oli Summassa.

Seuraava megakohde löytyi kartoilta vain pari päivää ennen reissua. Löydön vuoksi päivän reittimme muuttui ja piteni. Kyseessä oli entinen puna-armeijan sotilastukikohta. Odotin kieli pitkällä pääsyä tutkimaan aluetta, joka käsitti useita raunioituneita sotilaskohteita. Porteilla koin järkytyksen ja reissumme ensimmäisen takaiskun. Useita rakennuksia oli purettu ja tilalla oli tasoitettu työmaa koneineen. Varsinaisen sotilastukikohdan rakennuksista oli jäljellä vain suurin kolmekerroksinen kasarmi. Sekin jäi lopulta näkemättä, kun hiippaillessamme rakennuksen nurkalla nuhjuisesta työmaakopista esiin syöksähtänyt nuori, laiha ja hampaaton tyttö käski meitä poistumaan. Neuvotteluille ei jäänyt sijaa, sillä Venäjän suurin yhtiö, maakaasu- ja öljyjätti Gazprom, oli ostanut tontin ja rakensi sinne nyt jotain. Tukikohdan vieressä, todennäköisesti siihen liittyvä teollisuusalue, oli myös raunioina, mutta osa siitä ilmeisesti jonkin sortin käytössä.

Teollisuusalue on osittain suljettu.

Toistaiseksi säästynyt kasarmi.

Voimalaitokselle pääsi kiertämään takakautta.

Sekin raunioina. 

Hieman syrjässä muusta löytyi tukikohdan oma vesilaitos.

Samoilla nurkilla kökötti aution niityn keskellä keskeneräisen kerrostalon luuranko. Taloa oli ilmeisesti alettu rakentaa 1990 ja lopputulos oli tässä. Kerrostalon takana mopopojat polttelivat nuotiota ja purkivat valjastamatonta energiaansa potkimalla pellinrojuja maassa. Kohteen viehätys perustui hätkähdyttävään ulkomuotoon, sillä sisällä tutkittavaa ei ollut. Ensimmäisen parin kerroksen raputkin oli mitä ilmeisimmin tieten tahtoen romautettu, joten katolta avautuvat näkymät jäivät haaveeksi.

On sanottu, että Venäjällä ihmisoikeudet on retuperällä. Voi vain kuvitella, mikä on tilanne sitten eläinoikeuksien suhteen. Tähän yhdenlaisen näkökulman sai massiivisella turkistarhalla. Marko oli jo edeltävällä kohteella siirtynyt ottamaan apukuskin paikalla nokkaunia, joten kohteen tarkempi tutkiminen jäi minun harteilleni. Joskaan en ollut siitä lainkaan pahoillani. Noin 6 hehtaarin kokoiselle, täyteen ahdetulle tontille oli mahtunut epäilemättä tuhansia kettuja häkkeineen. Häkit, joita löytyi vielä maasta lahoamasta, olivat armottoman pieniä, joten en harmitellut paikan nykyistä kohtaloa.

Päärakennusta kiertäessäni kuulin ulkoa venäjänkielistä puhetta ja askelia. Asutusta ei ollut ihan lähimailla, mutta koira jossain räksytti. Välttelin kohtaamista viivyttelemällä sisätiloissa, koska kielitaidottamana tilanne olisi luultavasti vain vaivaannuttava. Ulostullessani en nähnyt enää ketään. Markokin uinui vielä autuaasti. Sitä sen koommin murehtimatta käänsin auton keulan kohti Kuolemajärveä.

Tie kulki harjun päällä turmelemattomien kangasmetsäisien maisemien halki. Keskellä metsäisintä osuutta ohitimme Markus Lehtipuun matkaoppaissaan ja Karjalan Tragedia kirjassaan mystifioiman Kipinolanjärven salaisen asetehtaan, jonka sähköistettyjen aitojen sisäpuolelta löytyisi luultavasti reissumme makeimmat ja massiivisimmat hylätyt kohteet. Mutta portti oli kiinni ja vartioitu. Epävakaa maailmanpoliittinen tilanne ei ehkä ollut kovin suotuisa alueen varovaisellekaan tutkimiselle, joten en edes koittanut kepillä jäätä vaan tyydyin hurauttamaan ohi. Metsikön läpi näkyi tehtaan rautatieseisake, joka sekin oli kunnostettu.

Siirtymästämme tuli siten yli 40 kilometrinen. Tiet olivat hyvässä kunnossa ja Marko sai häiriöttä nukkua pois väsymystään. Vanha tielinjaus jatkoi matkaansa läpi kauniiden maalaismaisemien. Ohitimme Pentikkälän, Akkalan, Pihkalan ja muita Kuolemajärven entisen kunnan kyliä. Pysähdyimme vasta Kaukjärven tienhaarassa, nykyisessä Kamenkassa. Samalla Markokin tokesi uniltaan. Kamenkassa sijaitsee Venäjän armeijan 138. moottoroitu jalkaväkiprikaati, johon kuuluu lisäksi panssarivaunu- ja tykistöpataljoonat. Alueen läpi saa ajaa. Panssarivaunut ovatkin vahvasti esillä. Ainakin pari oli nostettu jalustalle tien viereen muistomerkiksi.

Neuvostoliiton sotateollisuuden tuotos 70-luvun lopulta, T-80 panssarivaunu.

Kamenkan tienhaarasta oli enää lyhyt matka Summaan. Tie sinne oli perin huonokuntoista sorttia. Nimismiehen kiharat eivät aivan riittäneet kuvaamaan näitä kutreja. Oikeastaan ajaminen tiellä oli pikemminkin yhtä kuoppien väistelyä. Tie jatkunee samankaltaisena aina Uudeltakirkolta asti.

Summan kylä sinänsä ei ollut meille merkittävä vaan Summassa käydyt Talvisodan taistelut. Summa osui keskelle Mannerheim-linjaa. Nähtävillä on edelleen lukuisia kaivantoja, täyttyneitä juoksuhautoja, räjäytettyjä bunkkereita ja muita sodan jäänteitä. Tunnetuimpia bunkkereita ovat muun muassa Miljoonalinnake ja Poppius. Summassa torjuttiin menestyksekkäästi suomalaisiin nähden valtavan arsenaalin omanneiden neuvostojoukkojen hyökkäykset. Alettiin puhua Summan ihmeestä. Asemat pidettiin aina helmikuun alussa 1940 alkaneeseen suurhyökkäykseen asti. Tykistö ja pommikoneet jauhoivat seudun seulaksi. Pommien yhtäjaksoinen jyly oli aikoinaan niin kovaa, että yksittäisiä pomminräjähdyksiä tuskin erotti. Pentti H. Tikkanen on kuvannut Summan henkeäsalpaavia tapahtumia uskottavasti sotaromaanissaan Summan tulihelvetti.

Saavuimme hiljaisella vauhdilla Summan tienristeykseen. Tie entisille taistelutantereille näytti ajokelvottomalta. Suuret ja pohjattoman näköiset kuralätäköt eivät houkutelleet riskin ottoon auton kanssa. Jalkauduimme ja taituroimme itsemme huonokuntoisimman osuuden ohi, jonka jälkeen tie oli jälleen kelvollista. Lätäkköjen toisella puolen huomasimme, että paikallinen nuoriso oli saapunut monttuja uhmaten Samarallaan grillaamaan saslikkia. Tutustuminen Summaan jäi kuitenkin ilman autoa pintapuoliseksi.

Suomen valtion muistomerkki 204 tuntemattomaksi jääneen sotilaan kunniaksi.

Kannon päälle nostettu pommin sirpale.

Konekivääriasemalla varustettu komentokorsu SK16.

Summasta käännyimme tielle, joka johti Karhulan ja Kaijalan kautta länsirannikolle. Kylissä elo vaikutti köyhältä ja saimme pitkiä katseita. Turistit olivat ilmeisen harvassa näillä seuduin. Muutamia raunioitakin näkyi, mutta yhdelläkään niistä emme nähneet aihetta pysähtyä.

Paluu Summasta, Johanneksen ja Uuraan kautta Viipuriin.

Ranioitunut heinävarasto Kaijalassa.

Jättiläisukonputket reunustivat teitä Tokarevossa ja valtasivat kokonaisia niittyjä.

Ajoimme pienen Tokarevon koukkauksen jälkeen Suomenlahden rannalla sijaitsevaan Johannekseen. Johannes (ven. Sovetsky) oli aikoinaan 10 000 asukkaan suomalaiskylä. Nykyään Sovetsky harvinaisen mielenkiinnottoman näköinen, mutta siisti kaupunki. Työtä tarjoaa sellutehdas, joka on alkujaan Suomen peruja. Monet nykyisistä kerrostaloista on 90-luvulla suomalaisvoimin rakennettuja. Kaupunki ei kuitenkaan houkutellut pysähtymään.

Ennen paluuta Viipuriin meillä oli vielä yksi tienoo tutkittavana, Uuraan saari. Uuraan saari oli osittain suljettua aluetta vuosituhannen alkuun asti. Nykyään vain rajavartioston alue ja Lukoilin öljysatama rajoittaa vapaata liikkumista saarella. Tie Uuraaseen kulkee mantereelta Hannukkalan saaren kautta. Matkalla sillalta voi havaita Patterisaaren, joka tunnetaan myös Hannukkalan patterina. Uuraan ja sen pohjoisen naapurin Ravansaaren elämää on aikoinaan muokannut sahateollisuus ja satama. Ennen vilkas arviolta 9000 asukkaan Uuraan saaristo on taantunut reilun 1000 asukkaan hiljaiseksi pikkukaupungiksi. Suomalaisia rakennuksia on edelleen paljon havaittavissa.

Vastarannalla Ravansaari, joka käytettiin aikoinaan massiivisena lautatarhana.

Löysimme kylältä hiljaisen kahvilan, jossa meille tarjoiltiin syötäväksi sitä, mitä pakasteesta sattui löytymään. Palvelu oli silti hyvää. Todellisten superkohteiden puuttuessa ja koko päivän ajamisen jälkeen mieliala ei kuitenkaan ollut korkeimmillaan. Saapuessamme Uuraansalmen pohjoiskärjessä sijaitseville linnoitteille, tilanne muuttui. Alunperin vaatimattomalta näyttävästä linnoitetusta niemenkärjestä sukeutuikin jyhkeä elämys historiaa ymmärtämättömällekin.

Jylhät vallit kiihottavat mielikuvistusta.

Marko penäsi, autolla porstualle asti. Niitä porstuoita olikin monta.

Sisätilat ovat säilyneet pääasiassa hyvin, mutta sortumisia oli huomattavissa.

Kun Viipurin silloisen linnoituskaupungin vanhaksi käyneitä valleja alettiin purkamaan 1860-luvulla, alettiin rakentamaan korvaavaa linnoitusketjua kauemmaksi muun muassa Patterinmäelle ja Viipuriin johtavan laivaväylän suojaksi Uuraan saaristoon 1860-70. Uuraan saaren linnoitukset olivatkin kuin Vallisaaressa konsanaan. Sen syvimmät ja mielenkiintoisimmat osat olivat vain kävellen saavutettavissa. Seikkailu viidakkotemppeleissä sai mielemme miltei hurmokseen. sillä etukäteistiedot näistä olivat niukat.

Ryteikkö muuttuu välillä hankalakulkuiseksi.

Viidakoituneita ja romahtaneita sopukoita riittää tutkittavaksi.

Ovet ovat kutsuvasti auki kaikkialla.

Ruutikellareille on löytynyt muutakin käyttöä joskus.

Perunavarasto on sekin jäänyt nyt tarpeettomaksi.

Lopulta kierroksemme päättyi rannassa sijaitsevalle raunioituneelle rakennukselle. Päivä oli saanut arvoisensa päätöksen. Tohkeissamme lähdimme ajelemaan takaisin Viipuria kohti. Pysähdyimme ihastelemaan vielä Hannukkalan patteria auringon jo painuessa mailleen. 

Hylkyrakennus Uuraan saaressa.

Hannukkalan patteri kello 21:42.

Viipurissa hakeuduimme jälleen tutuksi tulleen hotelli Druzhban parkkipaikalle. Vanhan kaavan mukaan lopetimme päivän tohinat hotellin baarissa. Tunnelma oli hyvin vaitonainen. Viereisessä pöydässä istui umpihumaltunut, riidanhakuinen suomalaismies ja kolme venäläistä naista. Keskustelu oli väkinäistä ja sen kuuntelu kiusallista. Yksi asia oli varmaa: charmillaan tuo mies ei näitä naisia houkutellut seurakseen, vaikka "kalusto" olikin vanhentunut viime kerrasta. Se riitti minulle. Yhden oluen jälkeen vetäydyin keräämään voimiani autolle. Puolenyön jälkeen myös hotellin tissibaarista kotiutunut Marko kömpi viereen. Syy tähän löytyi kuitenkin siitä, että ruplamme olivat loppuneet ja pankit olivat kiinni. Helpotusta tilanteeseen oli luvassa vasta seuraavana aamuna. Yö sujuikin kommelluksitta.


Linkit:

Luovutettu Karjala 3 osa 3

Luovutettu Karjala 3 osa 1

Reissukertomus: Luovutettu Karjala 3 osa I

Esipuhe:

Luovutettu Karjala 3:a alettiin suunnittelemaan heti pian kakkosreissun jälkeen. Vuosi oli silti pitkä aika olla poissa Karjalasta. Korvikkeena lueskelin Karjalaan ja Venäjään liittyvää kirjallisuutta. Yksi tavallista kiinnostavampi aihealue minulle oli Talvi- ja Jatkosota, joihin syvennyin TV-dokumenttien katsomisen ja musiikin ohella lukemalla monipuolisesti niin rintamamiesten, siviilien, lottien, vanjojen kuin vankienkin koettelemuksista. Aluksi viehätyin Esa Anttalan tosipohjaisista sotaromaaneista, jotka kertoivat usein kaukopartioiden toiminnasta vihulaisten linjojen takana. Sittemmin aihe-alue tempaisi minut kokonaan sisäänsä. Ahmin kirjoja kuin hullu puuroa. Luin enemmän kuin olin koskaan elämässäni ennen lukenut.

Kirjoissa seikkailin mielessäni samoissa maisemissa, minne nykyiset retkemme olivat suuntautuneet. Dramatiikassa meidän reissut jäivät tietysti kakkoseksi sota-ajan tapahtumiin nähden, mutta samanlailla jäin kirjojen seikkailujen pauloihin aivan kuin olisin itse lähtemässä mukaan. Vaimoa kummaksutti suuresti tällainen "sodalla fiilistely". Ihmettely oli ihan aiheellista, sillä olin elänyt koko elämäni yltäkylläisyydessä. Todellisuudessa minulla ei ollut minkäänlaista realistista käsitystä sodan julmuuksista ja karuudesta. Siltikään en ollut missään määrin sotaan päin kallellaan. Aseita olin aina kavahtanut enkä voinut kuvitella tarttuvani niihin kuin pakon sanelemana. Olin ollut jopa niin rauhan miehiä, että olin valinnut nuorena armeijan sijaan siviilipalveluksen vastoin yleistä painetta. Moisen pohtiminenkin taitaa olla mieletöntä vailla minkäänlaista kokemuspohjaa, mutta jokin selittämätön siitä huolimatta noissa kirjoissa veti minua puoleensa. Palatakseni asiaan, kirjojen kautta kiintymyssuhteeni Venäjään ja Karjalaan syveni entisestään.

Fanaattisuus aihepiiriä kohtaan ajoi koko homman välillä muutenkin sivuraiteille, sillä Luovutettu Karjala 2:een kirjoittamani spekulaatiot Ville Haapasalosta meidän reissukumppanina oli ilmeisesti saanut yhden kustantamon jalkeilleen. Olin nimittäin saanut kutsun Kauko Röyhkän kirjoittaman uuden Ville Haapasalo-kirjan "Et muuten tätäkään usko..." julkistustilaisuuteen, joka järjestettiin syksyllä 2014. Kutsu tuli täysin puun takaa, etten voinut olla ajattelematta olisiko siinä jotain kohtalonomaista. Siitäkin huolimatta, että kohtaloon en usko.

Saavuin Helsingin Rautatientorilla sijaitsevaan Kansallisteatteriin sovittuna aikana muiden median edustajien kanssa. Tunnelma tilaisuudessa oli hyvä ja rento. He esittelivät kirjaa ja sainpa jopa ensimmäisenä kysyä Villeltä tuleeko 30 päivää Venäjällä-sarjoille jatkoa. Tuli (Kaukasia 30 päivässä). Tarkoituksenani toki oli tehdä jatkokysymys olisiko Ville ollut kiinnostunut rappioromanttisesta retkeilystä meidän kanssa, mutta sitten ammattitoimittajat alkoivat herätä. En saanut enää suunvuoroa enkä hyeenan lailla jaksanut sitä hakeakaan. Villeä vietiin. Seurasin taka-alalta. Suomalainen lehdistö ei ollut kuitenkaan niin päällekäyvää, että voisin heitä moittia liian ahnaiksi. Päinvastoin. Ongelma oli enemmänkin minussa. En ollut hännystelijätyyppiä. Tulin hakemaan kirjan ja katsomaan, josko saisin jotain hyödyllistä kontaktia aikaiseksi.

Kauko Röyhkä & Ville Haapasalo.

Mitään kontaktia ei ollut tapahtumassa. Mietin, että tässäkö tämä olisi, jollen itse asialle tekisi jotain. Pahimman hulinan laannuttua, kun Villeä vielä vietiin kuvauksesta ja haastattelusta toiseen, päätin kääntyä Kauko Röyhkän, kirjan kirjoittajan puoleen, joka istui sivussa seuraamassa kaiken huomion kerännyttä Villeä. Olin digannut hänen tuotannostaan, kirjoista ja etenkin musiikista jo teinipojasta lähtien. Hän oli rento ja nauravainen ja siksi hän tuntui helpolta lähestyttävältä. Kyselin, josko hänellä olisi Haapasaloon jotain kontaktia, sillä jotenkinhan hänkin oli kirjaideallaan Villeä lähestynyt. Kauko ei omien sanojensa mukaan ollut Villen manageri ja juttu tyssäsi alkuunsa. Hätäpäissäni oudossa tilanteessa, kun muutakaan en keksinyt, kysyin olisiko Kaukosta kuvailemalleni reissulle katsomaan hylättyjä sotilastukikohtia ja sen sellaista. Hänelle ajatus oli aivan mahdoton ja vaarallinen tässä maailmantilanteessa. Tunsin oloni epämukavaksi. Jälleen kerran olin havahtunut siihen kuinka elän oman kuplassani. Kuplassa, jossa hylätyt venäläiset sotilastukikohdat olivat minulle luonnollinen asia, mutta Röyhkälle olin varmaan joku sotahullu, friikki. Olisihan pikkutakkiin ja suoriin housuihin usein sonnustautuva Kauko Röyhkä hylätyssä bunkkerissa ollut melko koominen mielikuva. Häivyin tilaisuudesta ennen kuin onnistuisin nöyryyttämään itseäni enää enempää.

Entä jos Ville olisikin lähtenyt mukaan? Luultavasti olisimme saavuttaneet hänen avullaan paljon, mihin normaalisti emme pääsisi. Lupia paikkoihin, joista muut vain unelmoivat. Jälkeenpäin tajusin, että se ei ehkä olisi ollut ihan sitä mitä tahdoin. Halusin seikkailua, arvaamattomuutta ja tekemisen vapautta. En kameraryhmää, tuotantoporukan tai kenenkään muun aikataulua ja ohjelmaa. Kohteisiin pääsy olisi ollut ehkä liiankin helppoa Villen vaikutusvallan ansiosta. Reissun luonne olisi muuttunut täysin. Tuskin luotettava parin sadan euron Citikkamme olisi enää kelvannut kulkuvälineeksi saatika makuualustaksi ja sekös se tunnelmantappaja olisi ollut. Ville ja Kauko olivat kiinnostuneita kulttuurista ja ihmisistä. Minun mielenkiintoni taas kohdistui lähes yksipuolisesti rakennettuun ympäristöön, etenkin hylättyyn sellaiseen. Ihmisistä en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut, elleivät ne liittyneet jotenkin tähän harrastukseeni. Tavoitteemme siis olivat täysin eriäviä.

Vaan mikäpä minä olen ketään arvioimaan pelkän julkisuuskuvan perusteella? Sitä suuremmalla syyllä oli parempi, ettemme sotkisi ketään julkimoita tälle reissulle. Koko ajatus oli siten jo kuollut syntyessään. Olisihan reissu Villen kanssa ollut kiinnostava, mutta tunnelmaltaan se varmasti olisi jotain ihan muuta kuin meidän tuntema UE-reissu. Syy saamaani kutsuun, jonka sain sittemmin myös Armanin maailma-kirjan julkkareihin, taisi sittenkin olla puhtaasti markkinointipuolella. Bloggarit mainostaisivat varmasti saamaansa tilaisuutta. Olin kiitollinen kuitenkin kutsusta ja kirjasta, joka sekin edellisen tapaan oli koukuttavaa luettavaa.

Sen sijaan meidän uskollinen sankarimme, vanha sotaratsu Marko, joka ei pienistä herkistellyt, oli täysillä hengessä mukana. Huolenaiheita uuden reissun toteutumisen suhteen ei siis ollut. Kolmatta reissua suunnittelin alun perin Laatokan Karjalaan suuntautuvaksi. Olin kuitenkin saattanut edellisen vuoden lopulla vaimoni raskaaksi ja kesäkuulle uumoiltu lapsen syntymä johti suunnitelmien uudelleen organisointiin.  Päädyimme suunnittelemaan yhden viikonlopun pituista tynkäreissua Viipurin ympäristöön. Pidempi reissu, saisi siten odottaa parempaa ajankohtaa.

Viipurin keskusta oli suurimpien raunioiden osalta kylläkin jo syynätty, mutta kaivelemalla ja haravoimalla ympäristöä, tekemällä syventävää taustatyötä, sain aikaan jälleen suunnitelman, joka sai veden herahtamaan kielelle. Niinpä tuumasta toimeen, lähdimme huhtikuun viimeisenä viikonloppuna matkaan samalla kokoonpanolla kuin ennenkin.

1. Päivä:

Kahdeksan kuukautta oli kulunut edellisestä retkestämme. Odotukset olivat korkealla. Tuntui kuin olisin elänyt viimeiset viikot, kuukaudet pelkästään tätä hetkeä varten. Kello oli hieman yli 10 aamulla. Olin herännyt jo reilu 4 tuntia aiemmin, kuskannut lapset Lahteen mummilaan hoitoon ja palannut takaisin Helsinkiin päästäkseni itse reissuun, sillä viimeisillään raskaana olevasta vaimostani ei ollut nyt lapsien kaitsijaksi. Olin nyt matkalla Kontulan ostarille jo tutuksi tulleella Markon farmari-Citroënilla, jossa oli jo lähtiessä ylitsepursuavan tuhkakupin stydi löyhkä, johon nenä kyllä tottui parissa tunnissa, mutta sitä sai tuulettaa vaatteista vielä pitkään reissun jälkeenkin. Auton Marko oli tuonut minulle jo edellisenä iltana lähteäkseen iltakaljalle. Pahimmat pelkoni kävivät toteen, sillä iltakaljat eivät olleet jääneet iltaan. Yö siinä oli kulunut ja tasoittavilla oli aloitettu heti aamusta. Ostarilla hilpeässä nousuhumalassa odotteleva Marko ei mieltäni liiemmin ilahduttanut. Tilanne oli kuitenkin tämä ja lähtöä ei enää voinut viivyttää.

Reissun päähenkilöt: Marko, Citroën ja minä.

Matkaan lähdettiin Markon kitatessa matkakaljojaan minun marmatuksen säestämänä. Vähitellen mielemme valtasi kuitenkin reissufiilis ja muutaman tölkin jälkeen uni vei voiton Markosta. Reilu pari tuntia kului Helsingistä Lappeenrantaan. Marko korisi vielä syvää unta, mutta tokesi 20 kilometriä ennen Nuijamaan raja-asemaa. Torkut tekivät hyvää. Markon olemuksesta ei enää kajastanut samanlailla humalaisen holtittomuus kuin aamulla. Sitä tuskin edes huomasi.

1. päivän reissusuunnitelma: Nuijamaalta Viipuriin.

Rajan ylitys sujui mutkattomasti. Tulliruuhkista ei ollut tietoakaan, vaikka ainahan niissä muodollisuuksissa oma aikansa menee. Minulle rajanylitys autolla näyttää edelleen yhtä sekavalta kuin ennenkin. Onneksi minun tehtäväksi jää vain passin näyttäminen Markon hoitaessa kaiken muun.

Nuijamaan ylitys on siitä mielenkiintoinen, että tie rajalta kulkee Saimaan kanavan viertä. Nykyinen laajennettu kanava on vihitty käyttöön vuonna 1968, mutta kanava on ollut käytössä jo vuodesta 1856 lähtien. Suljetun rajavyöhykkeen erämaajärvet ja metsä näyttävät miltei koskemattomilta kanavan varrella. Niitä ehdimme noin 15 kilometrin verran ihailla auton kyydistä ennen kuin saavuimme ensimmäiseen kylään, Juustilaan.

Saimaan kanavaa autosta katsottuna.

Juustilassa eli Suomen aikana lähes 1000 asukasta. Nyt kylä on elossa pitkälti tämän läpikulkevan tien ansiosta. Rahanvaihtoa, bensaa ja kahviloita on hieman tarjolla rajan ylittäjille. Juustilassa oli myös ensimmäinen hylätty kohteemme, raunioitunut kylpyhuone tai mikä lie. Kohde ei ollut hääppöinen, mutta pieni jaloittelu teki hyvää.

Reissun ensimmäinen kohde - hip hip hurraa!

Viipurin ohitustien varressa, vain 8 kilometrin päässä Juustilasta oli seuraava kohteemme. Se oli osa Viipurin ympärille Venäjän vallan alla rakennettua linnoitusta. Rakennusajankohta osoittautunee vuosien 1914-1917 välille. Osa linnoituksesta on jäänyt tielinjan alle, mutta syvemmälle metsään mennessä näkymät muuttuvat jyhkeiksi. Jopa linnoituksille yleensä kintaalla viittaava, kohmeloisen oloinen Marko oli vaikuttunut ja minulta ryöpsähtivät ensimmäiset innostuksen aiheuttamat ärräpäät.

Markon 183-senttisestä varresta saa jotain vertailukohtaa muurien kokoon.

Pitkiä sammaloituneita muureja...

...ja suojahuoneita.

Vielä ennen Viipuriin ajamista poikkesimme kallioon sijoitetulla asevarastolla. Harvoin olen saanut kohteista vinkkejä ja vielä harvemmin hyödyntänyt niitä, mutta nyt nimettömäksi jäävälle motoristille kuuluu kiitos tästä oivallisesta vinkistä. Tie kohteelle oli jättimäisiä lammikoita lukuunottamatta kävelykelpoinen. Kuoppia peitti kuravesi, mikä teki syvyyden arvioimisen hankalaksi. Markon penäsi kuitenkin, että ajaisimme perille ja pienen väännön jälkeen niin teimmekin ongelmitta. Luolia alettiin rakentamaan 1915. Suomalaiset käyttivät niitä ilmeisesti ruutivarastona. Epäluotettavan lähteen mukaan neuvostoaikana tilat muutettiin puolestaan armeijan varakomentokeskukseksi. Kallioon louhitut tilat ovat suuret, joita venäläiset ovat sittemmin koristelleet holvikaarin. Olimme haltioissamme.

Luolastoon johtaa kaksi raunioitunutta oviaukkoa.

Ruostunut sähkötaulu tervehtii sisäänastujaa.

Ilmeisesti jonkinlainen vastaanottotiski.

Huoneista löytyy hapertunutta rojua, katossa taas oli säilyneenä valaisimen suojakupuja. 

Onkaloissa riittää kierreltävää.

Luolilta siirryimme Kivisalmen sillan yli Sorvalin puolelle. Sillalta näkymät ovat kauaskantoiset ja mielikuvitusta ruokkivat. Aikomuksenamme oli etsiä pankki ja vaihtaa eurot rupliksi, kun ensimmäinen yllätyskohteemme hyökkää silmien eteen. Monet kerrat Sorvalin läpi ajaneena tuntui ällistyttävältä, etten muistanut paikkaa. Keltainen, oveton ja ikkunaton kivitalo suorastaan kylpi iltapäivän auringossa. Ulkoasusta päätellen se oli suomenaikainen rakennus. Jälkiselvittelyissä rakennus osoittautuikin Pohjola-Koitto Oy:n makeis- ja makaronitehtaaksi, joka oli perustettu vuonna 1921.

Pohjola-Koitto Oy:n Makeis- ja makaronitehdas tieltä nähtynä.

Saunalahden rannalla aitiopaikalla.

Teollista tuotantoa tiloissa tuskin on vuosikymmeniin nähty.

Rakennus oli tyhjä, joten lyhyen pysähdyksen jälkeen otimme suunnan suoraan Viipurin ytimeen. Vaihdoimme rahat jossain pankissa, joka löytyi erään kerrostaloalueen sokkeloisen sisäpihan perältä. Nyt kun olimme rahoissamme, aloimme miettimään ruokailemista. Kuljimme samalla ohi Punaisen lähteen torin, jossa Voitonpäivän juhlallisuuksien valmistelut alkoivat näkyä. 

Kaupan ikkunassa kuva Viipurin "vapauttamisesta". (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Ainoastaan nestemäistä päivän aikana nauttineella Markolla vaikutti olevan hevosennälkä, kun hän latoi tilausta tiskiin kauppahallia vastapäätä sijaitsevassa kahvilassa. Siinä missä itse tyydyin pihviin ja kinkkusalaattiin Markon tarjottimelle kertyi keittoa, leipää, kananmunia ja kalaa herneiden kera, majoneesi-kinkkusalaatti, pizza slice, marjamehu sekä rasvaa tirisevät perunat ja pihvi. Lähtiessämme tiskin takaa ravintolan pöytään siirtynyt tarjoilijatar vilkaisi äimistyneenä pöydän tyhjiksi kaavittuja lautasia. Ihmekös tuo, kyllä siinä riitti ihmettelemistä minullakin.

Yltäkylläisinä jatkoimme jalan bongaamaani rauniorakennusta kohden. Parin korttelin päässä ruokalasta oli nimittäin Fredrik Thesleffin suunnittelema renesanssihenkinen asuintalo vuodelta 1897. Ei aikaakaan, kun pujahdimme työmaa-aitojen sisäpuolelle. Pääovet repsottivat lähes auki ja kellariinkin ainakin yhteen suuntaan oli reitti, mutta yhdessä tuumin päätimme odottaa parempaa hetkeä tämän helmen tarkempaan tutkimiseen.

Viipurin paraatipaikalla tämäkin.

Rakennus on kärsinyt tulipalosta aivan vuoden tai parin sisään.

Viipuri ei vieläkään lakannut yllättämästä. Kiertelimme jalan vanhan kaupungin mukulakivillä päällystettyjä katuja. Jokaisen nurkan takana tuntui olevan jotain kiinnostavaa. Vanha Tuomiokirkko oli tuttu jo ennestään. Kirkko tuhoutui Neuvostoliiton pommituksissa Talvisodassa. Nyt sen säilynyttä kellotornia oli historian ystävien iloksi alettu kunnostamaan.

Vanhan kaupungin kujilla on tunnelmaa.

Vanhan Tuomiokirkon rauniot.

Suunnittelematon vaelluksemme jatkui Linnankatua itää kohden. Saavuimme jo edellisiltä reissuilta tutuille raunioille, Viipurin Kirja- ja Kivipainon konttorille samalla, kun joku hurjapää kikkailee osittain puretun rakennuksen raunioissa kolmannessa kerroksessa. Tilanne täällä ei liioin ole muuttunut pariin vuoden takaiseen.

Tällainen ei olisi Suomessa enää mahdollista. Varastorakennus vuodelta 1874 raunioina.

Yleisnäkymää.

Kadun päässä häämöttää seuraava kohde.

Matkamme jatkui edelleen Maaseurakunnan kirkolle, jota alettiin rakentamaan 1481. Vanhan Tuomiokirkon tapaan tämäkin paloi Talvisodan rajuissa pommituksissa ja suomalaisten korjaushaaveet kariutui viimeistään Jatkosodan jälkeen. Rakennus oli sittemmin toiminut neuvostovallan alla jonkinsortin sähkötarviketehtaana, mutta sekin elo päätyi tulipaloon vuonna 1989. Nyt raunio seisoo hylättynä. Kirkko jää korkeiden aitojen sisäpuolelle, jonka sisäpuolella pidetään autokorjaamoa. Tallustelimme muina miehinä sisään, jossa paikkaa vartioiva papparainen tuli jututtamaan hetken empimisen jälkeen.

Maaseurakunnan kirkko, jälleen yksi pala historiaa hitaasti katoamassa.

Sisäpuoli kasvaa vesakkoa.

Kävelymme johdatti meidät takaisin Lehtovaaran talolle, joka on alunperin 1700-luvulla rakennettu kivitalo. Rakennus uudistettiin perusteellisesti Uno Ullbergin suunnitelmien mukaan vuonna 1910. Rakennuksen teki tunnetuksi ravintola Lehtovaara, joka perustettiin vuonna 1916. Maankuuluksi noussut ravintola päätyi jatkamaan toimintaa Talvisodan alkaessa Helsingissä. Talo on ollut joitain vuosia heitteillä, silti säästynyt toistaiseksi tuhopoltolta. Kävimme vuosien odotuksen jälkeen tekemässä lähempää tuttavuutta.

Lehtovaaran talo verkotettuna mahdollisen romahtavan aineksen vuoksi.

Portaikon kunto kertoo omaa karua kieltänsä rakennuksen hauraudesta.

Jäipä vielä tuleville reissuille jotain muutakin tarkastettavaa.

Palasimme viimein autolle, vaikka pari kohdetta jäikin odottamaan lisätutkimuksia. Aurinko alkoi jo laskemaan, mutta silti oli liian aikaista vielä painua pehkuihin. Nostimme kytkintä ja kurvasimme vielä hieman kauemmaksi vanhasta kaupungista. Markon ottaessa kauneusunet, tutkin palanutta asuintalon rauniota Kolikkoinmäen kaupunginosassa. Katsastin myös monumentiksi muunnetun T-26 panssarivaunun, joita käytettiin muun muassa Talvisodassa. Likaisia julkisivuja, roskaa, epämääräistä sakkia; lähiö oli hieman puistattava iltasella.

Vanhan näköinen, mutta pitkälle tuhoutunut raunio Kolikkoinmäellä.

T-26 kevyt panssarivaunu sotamuistomerkkinä.

Matka jatkui Ristimäkeen. Ristimäen kaupunginosa koostui Suomen aikaan pitkälle 1700-luvun lopulla perustetusta Ristimäen hautuumaasta. Asutusta oli vähän ja yrityksiä vain nimeksi. Viipurin siirryttyä Neuvostoliitolle Jatkosodan jälkeen jäi hautausmaakin vailla käyttöä. Sen 1936 valmistunut Uno Ullbergin ja A. Nikulinin suunnittelema ortodoksinen Kaikkien pyhien kirkkokin tuhoutui Talvisodassa puna-armeijan armottomassa tykistötulessa. Nyt pilkotulla Ristimäen hautuumaalla makasi vain muutama hautakivi Suomen aikakaudelta oman onnensa nojassa ja kirkon tilalla oli muistomerkki. Hautausmaa on silti saanut olla rauhassa vuosikymmenet, joskaan täysin pusikoitumaan sitä ei ole päästetty. Useita kuuluisia viipurilaisia Jaakko Juteinista lähtien oli aikojen saatossa löytänyt täältä viimeisen leposijansa. Markokin virkosi etsimään mahdollisesti säästyneitä suomalaisten hautakiviä.

Monumentissa lukee:"SUKUPOLVIEN UHRAUTUVASTA ELÄMÄNTYÖSTÄ".

Henriette Witt 1872...

Henrik Johan Järnefelt 1813.

Hautakivien tekstit ovat ruotsinkielisiä.

Hämärä laskeutuu.

Hautausmaan takaa pilkottaa ruma hylätynnäköinen myllylaitos.

Auringon vajotessa mailleen alkoivat meidän päivän seikkailutkin olla purkissa. Se oli ollut antoisa ja hyvillä mielin kurvasimme jo tutuksi tulleen hotellin Druzhban parkkipaikalle asettamaan Citroënia valmiiksi yöpuulle. Mieli oli sen verran korkealla, että päädyimme vielä ohrapirtelölle. Ei tarvinnut olla kummoinen profeetta arvatakseen, että ilta jatkui vielä tämän jälkeenkin näissä merkeissä. Marko otti kontaktia baarissa paikalliseen väestöön. Suorasanaisena ja hyvin venäjää osaavana kaverina hän tuli heidän kanssa toimeen.

Suorasanaisuus saattoi ajaa joskus myös pieneen kärhämään kuten oli tapahtunut edellisenä talvena aseman viereisessä baarissa äärinationalistien kanssa. "Kansa on mukavaa, mutta johto paskaa", se oli Markon usein toistama teesi. Siitä hyvästä oli reissukumppanini saanut tuijottaa pistoolin piippua. Ei Marko silloinkaan sanattomaksi jäänyt. "Et sä niin tyhmä ole, että uskaltasit mua ampua. Viettäisit seuraavat 15 vuotta vankilassa...", oli Marko vielä piipun suuhun huppelispäissään katsoessaan uhonnut. Vastahan ne suomalaismiehet joutuivat viime reissulta tutussa Svetogorskin (Enso) yökerhossa ongelmiin paikallisten kanssa ja kaahasivat sieltä henkensä kaupalla takaa-ajettuina rajapuomin läpi turvaan. Että kyllä Venäjällä ongelmiin voi joutua tahtomattaankin. Niin kuin missä tahansa muuallakin.

Minun kiinnostuksen kohteet lepäsivät kuitenkin seuraavassa päivässä ja niin ollen palasin autolle ollakseni ajokunnossa heti aamusta. Unta ei tarvinnut tälläkään kertaa kauaa odotella.


Linkit:

Luovutettu Karjala 3 osa II

Idän reissut (muut venäjänreissut)