Reissukertomus: Luovutettu Karjala 3 osa I

Esipuhe:

Luovutettu Karjala 3:a alettiin suunnittelemaan heti pian kakkosreissun jälkeen. Vuosi oli silti pitkä aika olla poissa Karjalasta. Korvikkeena lueskelin Karjalaan ja Venäjään liittyvää kirjallisuutta. Yksi tavallista kiinnostavampi aihealue minulle oli Talvi- ja Jatkosota, joihin syvennyin TV-dokumenttien katsomisen ja musiikin ohella lukemalla monipuolisesti niin rintamamiesten, siviilien, lottien, vanjojen kuin vankienkin koettelemuksista. Aluksi viehätyin Esa Anttalan tosipohjaisista sotaromaaneista, jotka kertoivat usein kaukopartioiden toiminnasta vihulaisten linjojen takana. Sittemmin aihe-alue tempaisi minut kokonaan sisäänsä. Ahmin kirjoja kuin hullu puuroa. Luin enemmän kuin olin koskaan elämässäni ennen lukenut.

Kirjoissa seikkailin mielessäni samoissa maisemissa, minne nykyiset retkemme olivat suuntautuneet. Dramatiikassa meidän reissut jäivät tietysti kakkoseksi sota-ajan tapahtumiin nähden, mutta samanlailla jäin kirjojen seikkailujen pauloihin aivan kuin olisin itse lähtemässä mukaan. Vaimoa kummaksutti suuresti tällainen "sodalla fiilistely". Ihmettely oli ihan aiheellista, sillä olin elänyt koko elämäni yltäkylläisyydessä. Todellisuudessa minulla ei ollut minkäänlaista realistista käsitystä sodan julmuuksista ja karuudesta. Siltikään en ollut missään määrin sotaan päin kallellaan. Aseita olin aina kavahtanut enkä voinut kuvitella tarttuvani niihin kuin pakon sanelemana. Olin ollut jopa niin rauhan miehiä, että olin valinnut nuorena armeijan sijaan siviilipalveluksen vastoin yleistä painetta. Moisen pohtiminenkin taitaa olla mieletöntä vailla minkäänlaista kokemuspohjaa, mutta jokin selittämätön siitä huolimatta noissa kirjoissa veti minua puoleensa. Palatakseni asiaan, kirjojen kautta kiintymyssuhteeni Venäjään ja Karjalaan syveni entisestään.

Fanaattisuus aihepiiriä kohtaan ajoi koko homman välillä muutenkin sivuraiteille, sillä Luovutettu Karjala 2:een kirjoittamani spekulaatiot Ville Haapasalosta meidän reissukumppanina oli ilmeisesti saanut yhden kustantamon jalkeilleen. Olin nimittäin saanut kutsun Kauko Röyhkän kirjoittaman uuden Ville Haapasalo-kirjan "Et muuten tätäkään usko..." julkistustilaisuuteen, joka järjestettiin syksyllä 2014. Kutsu tuli täysin puun takaa, etten voinut olla ajattelematta olisiko siinä jotain kohtalonomaista. Siitäkin huolimatta, että kohtaloon en usko.

Saavuin Helsingin Rautatientorilla sijaitsevaan Kansallisteatteriin sovittuna aikana muiden median edustajien kanssa. Tunnelma tilaisuudessa oli hyvä ja rento. He esittelivät kirjaa ja sainpa jopa ensimmäisenä kysyä Villeltä tuleeko 30 päivää Venäjällä-sarjoille jatkoa. Tuli (Kaukasia 30 päivässä). Tarkoituksenani toki oli tehdä jatkokysymys olisiko Ville ollut kiinnostunut rappioromanttisesta retkeilystä meidän kanssa, mutta sitten ammattitoimittajat alkoivat herätä. En saanut enää suunvuoroa enkä hyeenan lailla jaksanut sitä hakeakaan. Villeä vietiin. Seurasin taka-alalta. Suomalainen lehdistö ei ollut kuitenkaan niin päällekäyvää, että voisin heitä moittia liian ahnaiksi. Päinvastoin. Ongelma oli enemmänkin minussa. En ollut hännystelijätyyppiä. Tulin hakemaan kirjan ja katsomaan, josko saisin jotain hyödyllistä kontaktia aikaiseksi.

Kauko Röyhkä & Ville Haapasalo.

Mitään kontaktia ei ollut tapahtumassa. Mietin, että tässäkö tämä olisi, jollen itse asialle tekisi jotain. Pahimman hulinan laannuttua, kun Villeä vielä vietiin kuvauksesta ja haastattelusta toiseen, päätin kääntyä Kauko Röyhkän, kirjan kirjoittajan puoleen, joka istui sivussa seuraamassa kaiken huomion kerännyttä Villeä. Olin digannut hänen tuotannostaan, kirjoista ja etenkin musiikista jo teinipojasta lähtien. Hän oli rento ja nauravainen ja siksi hän tuntui helpolta lähestyttävältä. Kyselin, josko hänellä olisi Haapasaloon jotain kontaktia, sillä jotenkinhan hänkin oli kirjaideallaan Villeä lähestynyt. Kauko ei omien sanojensa mukaan ollut Villen manageri ja juttu tyssäsi alkuunsa. Hätäpäissäni oudossa tilanteessa, kun muutakaan en keksinyt, kysyin olisiko Kaukosta kuvailemalleni reissulle katsomaan hylättyjä sotilastukikohtia ja sen sellaista. Hänelle ajatus oli aivan mahdoton ja vaarallinen tässä maailmantilanteessa. Tunsin oloni epämukavaksi. Jälleen kerran olin havahtunut siihen kuinka elän oman kuplassani. Kuplassa, jossa hylätyt venäläiset sotilastukikohdat olivat minulle luonnollinen asia, mutta Röyhkälle olin varmaan joku sotahullu, friikki. Olisihan pikkutakkiin ja suoriin housuihin usein sonnustautuva Kauko Röyhkä hylätyssä bunkkerissa ollut melko koominen mielikuva. Häivyin tilaisuudesta ennen kuin onnistuisin nöyryyttämään itseäni enää enempää.

Entä jos Ville olisikin lähtenyt mukaan? Luultavasti olisimme saavuttaneet hänen avullaan paljon, mihin normaalisti emme pääsisi. Lupia paikkoihin, joista muut vain unelmoivat. Jälkeenpäin tajusin, että se ei ehkä olisi ollut ihan sitä mitä tahdoin. Halusin seikkailua, arvaamattomuutta ja tekemisen vapautta. En kameraryhmää, tuotantoporukan tai kenenkään muun aikataulua ja ohjelmaa. Kohteisiin pääsy olisi ollut ehkä liiankin helppoa Villen vaikutusvallan ansiosta. Reissun luonne olisi muuttunut täysin. Tuskin luotettava parin sadan euron Citikkamme olisi enää kelvannut kulkuvälineeksi saatika makuualustaksi ja sekös se tunnelmantappaja olisi ollut. Ville ja Kauko olivat kiinnostuneita kulttuurista ja ihmisistä. Minun mielenkiintoni taas kohdistui lähes yksipuolisesti rakennettuun ympäristöön, etenkin hylättyyn sellaiseen. Ihmisistä en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut, elleivät ne liittyneet jotenkin tähän harrastukseeni. Tavoitteemme siis olivat täysin eriäviä.

Vaan mikäpä minä olen ketään arvioimaan pelkän julkisuuskuvan perusteella? Sitä suuremmalla syyllä oli parempi, ettemme sotkisi ketään julkimoita tälle reissulle. Koko ajatus oli siten jo kuollut syntyessään. Olisihan reissu Villen kanssa ollut kiinnostava, mutta tunnelmaltaan se varmasti olisi jotain ihan muuta kuin meidän tuntema UE-reissu. Syy saamaani kutsuun, jonka sain sittemmin myös Armanin maailma-kirjan julkkareihin, taisi sittenkin olla puhtaasti markkinointipuolella. Bloggarit mainostaisivat varmasti saamaansa tilaisuutta. Olin kiitollinen kuitenkin kutsusta ja kirjasta, joka sekin edellisen tapaan oli koukuttavaa luettavaa.

Sen sijaan meidän uskollinen sankarimme, vanha sotaratsu Marko, joka ei pienistä herkistellyt, oli täysillä hengessä mukana. Huolenaiheita uuden reissun toteutumisen suhteen ei siis ollut. Kolmatta reissua suunnittelin alun perin Laatokan Karjalaan suuntautuvaksi. Olin kuitenkin saattanut edellisen vuoden lopulla vaimoni raskaaksi ja kesäkuulle uumoiltu lapsen syntymä johti suunnitelmien uudelleen organisointiin.  Päädyimme suunnittelemaan yhden viikonlopun pituista tynkäreissua Viipurin ympäristöön. Pidempi reissu, saisi siten odottaa parempaa ajankohtaa.

Viipurin keskusta oli suurimpien raunioiden osalta kylläkin jo syynätty, mutta kaivelemalla ja haravoimalla ympäristöä, tekemällä syventävää taustatyötä, sain aikaan jälleen suunnitelman, joka sai veden herahtamaan kielelle. Niinpä tuumasta toimeen, lähdimme huhtikuun viimeisenä viikonloppuna matkaan samalla kokoonpanolla kuin ennenkin.

1. Päivä:

Kahdeksan kuukautta oli kulunut edellisestä retkestämme. Odotukset olivat korkealla. Tuntui kuin olisin elänyt viimeiset viikot, kuukaudet pelkästään tätä hetkeä varten. Kello oli hieman yli 10 aamulla. Olin herännyt jo reilu 4 tuntia aiemmin, kuskannut lapset Lahteen mummilaan hoitoon ja palannut takaisin Helsinkiin päästäkseni itse reissuun, sillä viimeisillään raskaana olevasta vaimostani ei ollut nyt lapsien kaitsijaksi. Olin nyt matkalla Kontulan ostarille jo tutuksi tulleella Markon farmari-Citroënilla, jossa oli jo lähtiessä ylitsepursuavan tuhkakupin stydi löyhkä, johon nenä kyllä tottui parissa tunnissa, mutta sitä sai tuulettaa vaatteista vielä pitkään reissun jälkeenkin. Auton Marko oli tuonut minulle jo edellisenä iltana lähteäkseen iltakaljalle. Pahimmat pelkoni kävivät toteen, sillä iltakaljat eivät olleet jääneet iltaan. Yö siinä oli kulunut ja tasoittavilla oli aloitettu heti aamusta. Ostarilla hilpeässä nousuhumalassa odotteleva Marko ei mieltäni liiemmin ilahduttanut. Tilanne oli kuitenkin tämä ja lähtöä ei enää voinut viivyttää.

Reissun päähenkilöt: Marko, Citroën ja minä.

Matkaan lähdettiin Markon kitatessa matkakaljojaan minun marmatuksen säestämänä. Vähitellen mielemme valtasi kuitenkin reissufiilis ja muutaman tölkin jälkeen uni vei voiton Markosta. Reilu pari tuntia kului Helsingistä Lappeenrantaan. Marko korisi vielä syvää unta, mutta tokesi 20 kilometriä ennen Nuijamaan raja-asemaa. Torkut tekivät hyvää. Markon olemuksesta ei enää kajastanut samanlailla humalaisen holtittomuus kuin aamulla. Sitä tuskin edes huomasi.

1. päivän reissusuunnitelma: Nuijamaalta Viipuriin.

Rajan ylitys sujui mutkattomasti. Tulliruuhkista ei ollut tietoakaan, vaikka ainahan niissä muodollisuuksissa oma aikansa menee. Minulle rajanylitys autolla näyttää edelleen yhtä sekavalta kuin ennenkin. Onneksi minun tehtäväksi jää vain passin näyttäminen Markon hoitaessa kaiken muun.

Nuijamaan ylitys on siitä mielenkiintoinen, että tie rajalta kulkee Saimaan kanavan viertä. Nykyinen laajennettu kanava on vihitty käyttöön vuonna 1968, mutta kanava on ollut käytössä jo vuodesta 1856 lähtien. Suljetun rajavyöhykkeen erämaajärvet ja metsä näyttävät miltei koskemattomilta kanavan varrella. Niitä ehdimme noin 15 kilometrin verran ihailla auton kyydistä ennen kuin saavuimme ensimmäiseen kylään, Juustilaan.

Saimaan kanavaa autosta katsottuna.

Juustilassa eli Suomen aikana lähes 1000 asukasta. Nyt kylä on elossa pitkälti tämän läpikulkevan tien ansiosta. Rahanvaihtoa, bensaa ja kahviloita on hieman tarjolla rajan ylittäjille. Juustilassa oli myös ensimmäinen hylätty kohteemme, raunioitunut kylpyhuone tai mikä lie. Kohde ei ollut hääppöinen, mutta pieni jaloittelu teki hyvää.

Reissun ensimmäinen kohde - hip hip hurraa!

Viipurin ohitustien varressa, vain 8 kilometrin päässä Juustilasta oli seuraava kohteemme. Se oli osa Viipurin ympärille Venäjän vallan alla rakennettua linnoitusta. Rakennusajankohta osoittautunee vuosien 1914-1917 välille. Osa linnoituksesta on jäänyt tielinjan alle, mutta syvemmälle metsään mennessä näkymät muuttuvat jyhkeiksi. Jopa linnoituksille yleensä kintaalla viittaava, kohmeloisen oloinen Marko oli vaikuttunut ja minulta ryöpsähtivät ensimmäiset innostuksen aiheuttamat ärräpäät.

Markon 183-senttisestä varresta saa jotain vertailukohtaa muurien kokoon.

Pitkiä sammaloituneita muureja...

...ja suojahuoneita.

Vielä ennen Viipuriin ajamista poikkesimme kallioon sijoitetulla asevarastolla. Harvoin olen saanut kohteista vinkkejä ja vielä harvemmin hyödyntänyt niitä, mutta nyt nimettömäksi jäävälle motoristille kuuluu kiitos tästä oivallisesta vinkistä. Tie kohteelle oli jättimäisiä lammikoita lukuunottamatta kävelykelpoinen. Kuoppia peitti kuravesi, mikä teki syvyyden arvioimisen hankalaksi. Markon penäsi kuitenkin, että ajaisimme perille ja pienen väännön jälkeen niin teimmekin ongelmitta. Luolia alettiin rakentamaan 1915. Suomalaiset käyttivät niitä ilmeisesti ruutivarastona. Epäluotettavan lähteen mukaan neuvostoaikana tilat muutettiin puolestaan armeijan varakomentokeskukseksi. Kallioon louhitut tilat ovat suuret, joita venäläiset ovat sittemmin koristelleet holvikaarin. Olimme haltioissamme.

Luolastoon johtaa kaksi raunioitunutta oviaukkoa.

Ruostunut sähkötaulu tervehtii sisäänastujaa.

Ilmeisesti jonkinlainen vastaanottotiski.

Huoneista löytyy hapertunutta rojua, katossa taas oli säilyneenä valaisimen suojakupuja. 

Onkaloissa riittää kierreltävää.

Luolilta siirryimme Kivisalmen sillan yli Sorvalin puolelle. Sillalta näkymät ovat kauaskantoiset ja mielikuvitusta ruokkivat. Aikomuksenamme oli etsiä pankki ja vaihtaa eurot rupliksi, kun ensimmäinen yllätyskohteemme hyökkää silmien eteen. Monet kerrat Sorvalin läpi ajaneena tuntui ällistyttävältä, etten muistanut paikkaa. Keltainen, oveton ja ikkunaton kivitalo suorastaan kylpi iltapäivän auringossa. Ulkoasusta päätellen se oli suomenaikainen rakennus. Jälkiselvittelyissä rakennus osoittautuikin Pohjola-Koitto Oy:n makeis- ja makaronitehtaaksi, joka oli perustettu vuonna 1921.

Pohjola-Koitto Oy:n Makeis- ja makaronitehdas tieltä nähtynä.

Saunalahden rannalla aitiopaikalla.

Teollista tuotantoa tiloissa tuskin on vuosikymmeniin nähty.

Rakennus oli tyhjä, joten lyhyen pysähdyksen jälkeen otimme suunnan suoraan Viipurin ytimeen. Vaihdoimme rahat jossain pankissa, joka löytyi erään kerrostaloalueen sokkeloisen sisäpihan perältä. Nyt kun olimme rahoissamme, aloimme miettimään ruokailemista. Kuljimme samalla ohi Punaisen lähteen torin, jossa Voitonpäivän juhlallisuuksien valmistelut alkoivat näkyä. 

Kaupan ikkunassa kuva Viipurin "vapauttamisesta". (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Ainoastaan nestemäistä päivän aikana nauttineella Markolla vaikutti olevan hevosennälkä, kun hän latoi tilausta tiskiin kauppahallia vastapäätä sijaitsevassa kahvilassa. Siinä missä itse tyydyin pihviin ja kinkkusalaattiin Markon tarjottimelle kertyi keittoa, leipää, kananmunia ja kalaa herneiden kera, majoneesi-kinkkusalaatti, pizza slice, marjamehu sekä rasvaa tirisevät perunat ja pihvi. Lähtiessämme tiskin takaa ravintolan pöytään siirtynyt tarjoilijatar vilkaisi äimistyneenä pöydän tyhjiksi kaavittuja lautasia. Ihmekös tuo, kyllä siinä riitti ihmettelemistä minullakin.

Yltäkylläisinä jatkoimme jalan bongaamaani rauniorakennusta kohden. Parin korttelin päässä ruokalasta oli nimittäin Fredrik Thesleffin suunnittelema renesanssihenkinen asuintalo vuodelta 1897. Ei aikaakaan, kun pujahdimme työmaa-aitojen sisäpuolelle. Pääovet repsottivat lähes auki ja kellariinkin ainakin yhteen suuntaan oli reitti, mutta yhdessä tuumin päätimme odottaa parempaa hetkeä tämän helmen tarkempaan tutkimiseen.

Viipurin paraatipaikalla tämäkin.

Rakennus on kärsinyt tulipalosta aivan vuoden tai parin sisään.

Viipuri ei vieläkään lakannut yllättämästä. Kiertelimme jalan vanhan kaupungin mukulakivillä päällystettyjä katuja. Jokaisen nurkan takana tuntui olevan jotain kiinnostavaa. Vanha Tuomiokirkko oli tuttu jo ennestään. Kirkko tuhoutui Neuvostoliiton pommituksissa Talvisodassa. Nyt sen säilynyttä kellotornia oli historian ystävien iloksi alettu kunnostamaan.

Vanhan kaupungin kujilla on tunnelmaa.

Vanhan Tuomiokirkon rauniot.

Suunnittelematon vaelluksemme jatkui Linnankatua itää kohden. Saavuimme jo edellisiltä reissuilta tutuille raunioille, Viipurin Kirja- ja Kivipainon konttorille samalla, kun joku hurjapää kikkailee osittain puretun rakennuksen raunioissa kolmannessa kerroksessa. Tilanne täällä ei liioin ole muuttunut pariin vuoden takaiseen.

Tällainen ei olisi Suomessa enää mahdollista. Varastorakennus vuodelta 1874 raunioina.

Yleisnäkymää.

Kadun päässä häämöttää seuraava kohde.

Matkamme jatkui edelleen Maaseurakunnan kirkolle, jota alettiin rakentamaan 1481. Vanhan Tuomiokirkon tapaan tämäkin paloi Talvisodan rajuissa pommituksissa ja suomalaisten korjaushaaveet kariutui viimeistään Jatkosodan jälkeen. Rakennus oli sittemmin toiminut neuvostovallan alla jonkinsortin sähkötarviketehtaana, mutta sekin elo päätyi tulipaloon vuonna 1989. Nyt raunio seisoo hylättynä. Kirkko jää korkeiden aitojen sisäpuolelle, jonka sisäpuolella pidetään autokorjaamoa. Tallustelimme muina miehinä sisään, jossa paikkaa vartioiva papparainen tuli jututtamaan hetken empimisen jälkeen.

Maaseurakunnan kirkko, jälleen yksi pala historiaa hitaasti katoamassa.

Sisäpuoli kasvaa vesakkoa.

Kävelymme johdatti meidät takaisin Lehtovaaran talolle, joka on alunperin 1700-luvulla rakennettu kivitalo. Rakennus uudistettiin perusteellisesti Uno Ullbergin suunnitelmien mukaan vuonna 1910. Rakennuksen teki tunnetuksi ravintola Lehtovaara, joka perustettiin vuonna 1916. Maankuuluksi noussut ravintola päätyi jatkamaan toimintaa Talvisodan alkaessa Helsingissä. Talo on ollut joitain vuosia heitteillä, silti säästynyt toistaiseksi tuhopoltolta. Kävimme vuosien odotuksen jälkeen tekemässä lähempää tuttavuutta.

Lehtovaaran talo verkotettuna mahdollisen romahtavan aineksen vuoksi.

Portaikon kunto kertoo omaa karua kieltänsä rakennuksen hauraudesta.

Jäipä vielä tuleville reissuille jotain muutakin tarkastettavaa.

Palasimme viimein autolle, vaikka pari kohdetta jäikin odottamaan lisätutkimuksia. Aurinko alkoi jo laskemaan, mutta silti oli liian aikaista vielä painua pehkuihin. Nostimme kytkintä ja kurvasimme vielä hieman kauemmaksi vanhasta kaupungista. Markon ottaessa kauneusunet, tutkin palanutta asuintalon rauniota Kolikkoinmäen kaupunginosassa. Katsastin myös monumentiksi muunnetun T-26 panssarivaunun, joita käytettiin muun muassa Talvisodassa. Likaisia julkisivuja, roskaa, epämääräistä sakkia; lähiö oli hieman puistattava iltasella.

Vanhan näköinen, mutta pitkälle tuhoutunut raunio Kolikkoinmäellä.

T-26 kevyt panssarivaunu sotamuistomerkkinä.

Matka jatkui Ristimäkeen. Ristimäen kaupunginosa koostui Suomen aikaan pitkälle 1700-luvun lopulla perustetusta Ristimäen hautuumaasta. Asutusta oli vähän ja yrityksiä vain nimeksi. Viipurin siirryttyä Neuvostoliitolle Jatkosodan jälkeen jäi hautausmaakin vailla käyttöä. Sen 1936 valmistunut Uno Ullbergin ja A. Nikulinin suunnittelema ortodoksinen Kaikkien pyhien kirkkokin tuhoutui Talvisodassa puna-armeijan armottomassa tykistötulessa. Nyt pilkotulla Ristimäen hautuumaalla makasi vain muutama hautakivi Suomen aikakaudelta oman onnensa nojassa ja kirkon tilalla oli muistomerkki. Hautausmaa on silti saanut olla rauhassa vuosikymmenet, joskaan täysin pusikoitumaan sitä ei ole päästetty. Useita kuuluisia viipurilaisia Jaakko Juteinista lähtien oli aikojen saatossa löytänyt täältä viimeisen leposijansa. Markokin virkosi etsimään mahdollisesti säästyneitä suomalaisten hautakiviä.

Monumentissa lukee:"SUKUPOLVIEN UHRAUTUVASTA ELÄMÄNTYÖSTÄ".

Henriette Witt 1872...

Henrik Johan Järnefelt 1813.

Hautakivien tekstit ovat ruotsinkielisiä.

Hämärä laskeutuu.

Hautausmaan takaa pilkottaa ruma hylätynnäköinen myllylaitos.

Auringon vajotessa mailleen alkoivat meidän päivän seikkailutkin olla purkissa. Se oli ollut antoisa ja hyvillä mielin kurvasimme jo tutuksi tulleen hotellin Druzhban parkkipaikalle asettamaan Citroënia valmiiksi yöpuulle. Mieli oli sen verran korkealla, että päädyimme vielä ohrapirtelölle. Ei tarvinnut olla kummoinen profeetta arvatakseen, että ilta jatkui vielä tämän jälkeenkin näissä merkeissä. Marko otti kontaktia baarissa paikalliseen väestöön. Suorasanaisena ja hyvin venäjää osaavana kaverina hän tuli heidän kanssa toimeen.

Suorasanaisuus saattoi ajaa joskus myös pieneen kärhämään kuten oli tapahtunut edellisenä talvena aseman viereisessä baarissa äärinationalistien kanssa. "Kansa on mukavaa, mutta johto paskaa", se oli Markon usein toistama teesi. Siitä hyvästä oli reissukumppanini saanut tuijottaa pistoolin piippua. Ei Marko silloinkaan sanattomaksi jäänyt. "Et sä niin tyhmä ole, että uskaltasit mua ampua. Viettäisit seuraavat 15 vuotta vankilassa...", oli Marko vielä piipun suuhun huppelispäissään katsoessaan uhonnut. Vastahan ne suomalaismiehet joutuivat viime reissulta tutussa Svetogorskin (Enso) yökerhossa ongelmiin paikallisten kanssa ja kaahasivat sieltä henkensä kaupalla takaa-ajettuina rajapuomin läpi turvaan. Että kyllä Venäjällä ongelmiin voi joutua tahtomattaankin. Niin kuin missä tahansa muuallakin.

Minun kiinnostuksen kohteet lepäsivät kuitenkin seuraavassa päivässä ja niin ollen palasin autolle ollakseni ajokunnossa heti aamusta. Unta ei tarvinnut tälläkään kertaa kauaa odotella.


Linkit:

Luovutettu Karjala 3 osa II

Idän reissut (muut venäjänreissut)