Reissukertomus: Luovutettu Karjala 3 osa III

Päivä 3:

Heräsin virkeänä aamukuuden aikoihin. Markokin osoitti elonmerkkejä, mutta jäi kernaasti vielä koisaamaan kävellessäni kohti Linnansaareen johtavaa rautatiesiltaa. Aamuvarhaisella Hiekan kaupunginosasta saapuvat työläiset käyttävät rautatiesiltaa päästäkseen keskustaan ja asemalle. Sillalle on jalankulkijoita varten rakennettu kapea levennys muutamista laudoista. Tätä hyödyntämällä säästin itseltäni Salakkalahden kiertämisen. Sattumoisin samaan aikaan juna saapui sillalle pilli ulvoen. Tein tilaa levennyksellä, joita oli tehty muutama tällaisia tilanteita varten. Samalle levennykselle juoksi myös venäläinen mies pieni koira sylissään, jota hän ihailtavan isällisesti suojeli takkinsa alla samalla kun tavarajuna ryskytti ohitsemme.

Viipurin vanha kaupunki aamuvarhaisella rautatiesillalta nähtynä.

Sillan toisella puolen oli heti ensimmäinen betoniraunio. Ilmeisesti neukkuaikainen rautatien lastausasema. Radan eteläpuolella taas oli Linnantelakan alue ja Pyhän Annan kruunu. Tyrmistyin huomatessani Linnantelakan alueen vanhojen puisien varastojen olleen poltetut kivijalkaan saakka. Kaiken kaikkiaan kymmenkunta rakennusta oli nyt vain kasa hiiltä. Kovin monta historiallista rakennusta oli palanut vuoden parin sisään Viipurin seudulla tämä mukaanlukien. Se saattoi olla Venäjällä arkipäivää, mutta minut se sai mietteliääksi. Jos tahti jatkuisi samanmoisena, miltä näyttäisi Viipuri parin vuosikymmenen perästä?

Lastauspaikka radan varressa.

Olisi helppoa parjata venäläisiä vanhan rakennuskannan huonosta hoitamisesta. On kuitenkin tasapuolisuuden nimissä todettava, että Viipurin vanhojen rakennusten suojelu ei ole ollut yleisesti varojen puutteesta kärsiville venäläisille mikään helppo nakki. Toisen maailmansodan jälkeen venäläisiä odotti pommitettu kaupunki pahoin vaurioituneena. Tosin heidän itse pommittamansa, mutta niin kävi käytännössä kaikille sodan keskelle joutuneille kaupungeille.

Vailla alkuperäisväestöä, joka oli evakoitu Suomeen, sai Viipuri odottaa uusia asukkeja vuosikausia. Alkuperäisväestö taas on terminä hiukan ongelmallinen, sillä päinvastoin kuin asiaan perehtymättömänä suomalaisena helposti ajattelisi, Viipuri ei ole alkujaan ollut "puhdas" suomalaiskaupunki. Viipuri oli oikeastaan hyvin kansainvälinen kaupunki, jossa yleisesti puhuttiin niin ruotsia, venäjää, suomea kuin saksaakin. Alunperinhän Viipurin perustivat ruotsalaiset ja ruotsalaiskaupunkina se on ollut suurimman osan historiastaan (1293-1710). Venäläisenä linnoituskaupunkina se toimi seuraavat pari sataa vuotta. Eli ajan Pietari Suuren valloituksesta, 1710, Viipurissa käytyihin Suomen sisällissodan taisteluihin vuonna 1918. Itsenäisen Suomen aika jäi siis vain hieman yli kaksikymmenvuotiseksi. Tuona aikana Viipuri suomalaistuikin voimakkaimmin.

Ei se rakennussuojelu Suomenkaan kaupungeissa ole ollut kovin mallikasta. Monet suomalaiskaupungit ovat saaneet 70 vuodessa täysin uuden ilmeen vailla minkäänlaista kauaskantoisempaa pelisilmää. Sen sijaan Venäjällä ja Viipurissa on moni rakennus saanut odottaa vaikka huonokuntoisenakin uutta mahdollisuutta. Viipurin vanhassa kaupungissa on edelleen säilynyt vanhan kaupungin henki, vaikkakin vanhaa on jouduttu rakentamaan uudelleen. Se, missä täällä on epäonnistuttu on Viipurin ainutlaatuisen tunnelmallisen, keskiaikaisen kaupungin markkinoiminen vaikkapa Pietarin kaltaisena historiallisena nähtävyytenä. Näitä asioita kehittämällä voisi löytyä varat myös rakennusten kunnostamiseen ja ylläpitämiseen. Vaan asiat tai niiden toteuttaminen harvoin on niin yksinkertaista.

Hämmentyneenä, monien asioiden risteillessä päässäni, jatkoin kävelyä koleassa aamuilmassa Pyhän Annan kruunun linnoituksille, jotka venäläiset olivat rakentaneet 1700-luvulla, vallattuaan Viipurin linnan suojaksi Ruotsia vastaan. Bastionjärjestelmän mukaisesti muurit olivat kruunumaisia, siksakin muotoisia ja teräväkärkisiä muodoltaan, jotta muureilta puolustettaessa kuolleita kulmia ei päässyt syntymään. Linnoituksilla oli täysin autiota. Vain autojen kohinaa kuului kauempaa. Laajat, hiljaiset puistoalueet ja eritoten jyhkeät muurit ovat itsessään nähtävyys, joissa voi suorastaan haistaa historian havinan. Siitäkin huolimatta, että linnoitukset eivät koskaan päätyneet alkuperäistarkoitukseensa.

Pyhän Annan kruunun linnoitusmuureja.

Ei niin tunnettu Hiekan portti on edelleen olemassa, mutta muurattu umpeen.

Askeleeni kuljettivat minut lopulta Viipurin linnan vastarannalle, jossa nökötti suurista kivistä ja tiilistä rakennettu raunio, joka kaltaiseni amatöörin silmissä näytti yhtä vanhalta kuin itse linnakin. Sen sisällä oli roskia, vaatteita ja luultavasti varastettuja käsilaukkuja. Kaikenlaista ihmisjätettä, mitä vaan voi kuvitella. Ei ihan arvonsa mukaista rakennukselle, joka jälkikäteen paljastui 1741 rakennetuksi ruutikellariksi. Epäilemättä yksi vanhimmista hylätyistä kohteista, joita olen exploroinut elämässäni sisältä käsin, ellei jopa vanhin.

Ruutikellarin kolkkoutta.

Voiko tutkittava ympäristö enää historiallisemmaksi muuttua...

Olin kuluttanut reilun tunnin harhaillessani näillä historian näyttämöillä. Taivaanranta hehkui jo lämpöä madellessani takaisin kohti Druzhbaa. Markokin oli saanut köllimisestä tarpeekseen ja tokesi vähällä herättelyllä.

Druzhban parkkipaikalla. Taustalla itse hotelli.

Pankit olivat vielä kiinni ja siten rahanvaihto sai odottaa, joten suuntasimme laitakaupungille katsomaan kohteita, joita emme edellisillä reissuilla ehtineet. Ensimmäisenä vuorossa reserviupseerikoulu Markovilla. Markovilla rakennettiin venäläisten toimesta 1914 ilmeisesti keskukseksi, jonka tarkoituksena oli edistää venäläisten valtaa Viipurissa. Suomen itsenäistyessä rakennus siirtyi Suomen puolustusvoimien haltuun tullen tunnetuksi Markovillan taistelukouluna. Neuvostoaikana rakennuksessa toimi sotilaskeuhkotautisairaala. Rakennus oli nyt pitkälti tyhjillään, mutta ei hylätty. Varsinainen vetomagneetti seisoi sen takana kalliolla. Ilmeisesti sittemmin rakennettu vesitorni. Kumpikaan meistä ei erityisemmin pitänyt korkeista paikoista ja vielä vähemmän huonokuntoisista sellaisista, mutta Viipurin vähiten tunnetun näkötornin valloitus oli pelkojemme voittamisen väärtti.

Markovillaan ei toivoteta tervetulleeksi.

Huimaavat näköalat vesitornin huipulla.

Yhteinen päivä oli alkanut näin mieltä ylentävissä tunnelmissa. Krapulakaan ei vaivannut ja Markokin totesi edellisiltaisen rahojen loppumisen koituneen voitoksi. Reippain mielin köröttelimme kuoppaista tietä seuraavalle kohteelle, Papulan kunnalliskodille. Se jää helposti aitojen takaa huomaamatta kuten viime reissulla, jolloin ajoimme aivan porttien edestä onnea tajuamattamme.

Papulan kunnalliskoti otettiin käyttöön vuonna 1890. Seuraavina vuosina tontille rakennettiin lisärakennuksia, mutta tilat kävivät jo 1920-luvulla ahtaaksi, jolloin osa asukkaita siirrettiin Maaskolan kunnalliskotiin, jonka katsastimme viime reissulla. Rakennuksen vaiheet seuraavan lähes 100 vuoden ajalta onkin sitten mysteeri.

Raunioituneen portin takana todellakin on jotain enemmän.

Laaja piha toimii joutomaana, jonne paikalliset dumppaavat jätteensä.

Kaikista raunioista itse päärakennus on parhaiten säilynyt.

Seuraavat kohteet olivat miltei kivenheiton päässä. Rajavartiolaitoksen osin hylätyn alueen sisällä sijaitsi monta raunioitunutta kerrostalon rohjoa. Vieri vieren oli käytössäolevia ja sitten taas suuria tyhjillään olevia kerrostaloja. Haaveet sisällemenosta karisti lopulta sähköistetty aita ja vielä viranomaiskäytössä oleva alue. Päätimme kuitenkin seurata tilanteen kehitystä jatkossa.

Rajavartiolaitoksen alueen rähjäiset kerrostalot horisontissa.

Koirista muodostui meille kompastuskivi seuraavilla kohteilla. Äkäisen näköiset kulku- ja vahtikoirat vaeltelivat vapaana teollisuusalueella, jossa sijaitsi useampia neukkuaikaisia teollisuuraunioita. Pari kohdetta siinä jätimme suosiolla väliin. Kolmannella kaarsimme surkean kujan perälle, jossa yllätykseksemme nökötti Kamaz, venäläinen kuorma-auto, puolitohjona. Marko rynnisti innokkaana kamera kädessään ulos, kun samalla alkoi vihainen räyskytys. Yleensä laiskanlaisesti laahustava Markokin sai vipinää kinttuunsa, kun aidan takaa ryntäsi pari seefferin kokoista läyskyttäjää vartija perässään. Emme jääneet neuvottelemaan tilanteessa vaan käänsimme kokan takaisinpäin koirien pyöriessä väkkärää auton ympärillä. Saimme koirasaattueen seuraavan 100 metrin matkalle, kunnes louskuttajat ymmärtivät viimein luovuttaa.

Teollisuusalueen autonraatoja. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Piruko niistä tiesi, mikä oli edes kulku- tai vahtikoira. Ja sittenkin, oliko itse vahdeilla tarpeeksi isännyyttä saamaan rotia niihin. Onnettoman teollisuusalueella pyörimisen päätteeksi ajoimme ohi viime reissulla jo nähdyn raunioituneen Maaskolan kunnalliskodin ohitse rautatien tasoliittymään, jossa kello kilkatti ja valot vilkkuivat punaisella. Muutaman minuutin odottelun jälkeen paikallisjuna rullaili ohitsemme pilli soiden. Olin jo valmiina kiihdyttämään ja jatkamaan matkaa, mutta kello soi ja puomit pysyivät alhaalla. Junia tuli vielä toinen ja kolmaskin eikä vielä neljäskään riittänyt. Autoletka kasvoi takanamme.

(Kuva: Marko Kilpeläinen)

Parikymmentä minuuttia siinä vierähti elämästämme. Minussa heräsi kiireiselle kaupunkilaiselle tuttu tuskastuneisuuden tunne, vaikka tuo viivästys oli lopulta hiiren papanan kokoinen suhteutettuna koko matkaamme. Lopulta neljännen ja viidennen junan rullatessa ohi osasin vasta alkaa ihmettelemään koko ruljanssia. Venäjän rautateiden toimintatapoja tuntematta mietin, oliko tasoliittymät automatisoituja ollenkaan ja mikä oli yksittäisen tasoliittymän valvojan rooli ja vastuu kaikessa tuossa.

Viimeisen junan mentyä en enää edes ajatellut koko asiaa. Todellinen kiire ei ollut missään vaiheessa vaivannut reissuamme. Asiat tuli ja meni. Mihinkään emme jääneet surkuttelemaan tai jumittamaan. Elimme huoletonta elämää.

Päästyämme matkaan pysähdyimme Markon toiveesta yllättäen Valtion Rautateiden alueella, Viipurin Konepajan tuntumassa. Vaikka mitään todella hylättyä muutamaa perunakellaria lukuunottamatta ei ollutkaan havaittavissa, 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alulla rakennettu alue tarjosi paljon rosoista rautatieromantiikkaa ja suomalaisille tutunnäköistä arkkitehtuuria.

Toisen pysähdyksen teimme suunnitellusti Pyhän Annan kruunulla, jossa liikenneministeriön alueella lepäsi vanhaa teknologiaa. Samoilla nurkilla tarkastimme myös linnoitukseen kuuluneen hylätyn rakennuksen. Vuonna 1776 rakennettiin linnoitukseen 3 vartiorakennusta. Vain tämä, Haminanportin vieressä, on "säilynyt". Viimeksi rakennus on restauroitu vuonna 1984, mutta nyt se seisoo tyhjillään osittain poltettuna rauniona. Sisältä löydetty tiili paljasti, että rakennusta oli kunnostettu läheisen Tammisuon tiilitehtaan tuotteilla. Tehtaan, jonka jämiä viime reissulla yritimme tiirailla tuloksetta.

Vartiorakennus vuodelta 1776.

Tammisuon Tiili Oy:n tuotteita.

Vartiorakennuksen takana puolestaan avautuu näky, joka on mahdollista vain Venäjällä ja joka saa monen Viipuria nähneenkin hämmästymään. Suljetulle ja vartioidulle piha-alueelle on kerätty Neuvostoliitossa rakennettuja, vanhanlaisia helikoptereita. Ne voi nähdä linnoituksen päältä Viipurin linnan komeillessa horisontissa. Koptereita ympärystää useita vanhoja armeijan rakennuksia 1700-, 1800- ja 1900-luvuilta. Muun muassa tykistön varikko, insinöörikomennuskunnan talo, kasarmeja ja talleja.

Näitä Mil Mi-sarjan helikoptereita rakennettiin 1960-80-luvuilla.

Päästyämme ihmetyksen yli vaihdoimme rahaa Karusellissa, paikallisessa supermarketissa, ja ostimme tuliaisia. Talouspakotteista huolimatta hyllyt pursusivat länsimaisia tuotteita, sillä tavara kiertää vilunkipelillä Valko-Venäjän kautta.

Palasimme vielä kerran Viipurin keskustaan syömään uudelleen kahvilassa kauppahallia vastapäätä, jonka totesimme reissun ensimmäisenä päivänä rahansa väärtiksi. Samalla haimme Kauppahallista sen tärkeimmän tuliaisen, maatuskan vaimolle, jolla hyvitetään matkasta aiheutunut huoli. Maatuskavalikoima oli merkittävä. Perinteisten väritysten ohella oli hyllyille ilmestynyt merkkimies-maatuskoita. Näitä olivat maatuskat, joihin oli maalattu "suurten johtajien" kuten Leninin, Stalinin ja Putinin kuva. Myös Martti Ahtisaari oli hämmästyksemme saanut oman maatuskan. Emme kuitenkaan halunneet tukea poliittisesti kyseenalaisten henkilöiden palvontaa, vaikkakin niillä oli oma koominen arvonsa, vaan päädyimme tavallisempaan malliin.

Tästä eteenpäin suuntamme oli kohti Suomea. Linnasaaressa sijaitsi vielä yksi metsän kätköihin jäänyt puolustusrakennelma. Autolla sinne ei pääse. Kävelyreitti johtaa harjulla kulkevan junaradan yli pieneen ja hiljaiseen kylään, jonka takaa löytyy puolustuvarustuksia ja louhittu uoma vanhalle graniittilouhokselle. Tietoa kohteesta ei juurikaan löytynyt, mutta asevarastona ja ruutikellarina löydetyt luolat lienee toimineet. Alueella liikkui runsaasti muitakin retkeilijöitä.

Paluu käsillä. Suunta kohti Suomea.

Punatähdellä koristettu juna Kivisalmen sillan päässä.

Haudan pohjalla kolme kaarevaa oviaukkoa.

Ennen kuin jätimme Viipurin kokonaan tutkimme vielä Sorvalin varuskunta-alueen ympäristöä. Näyttävin kohde on tietysti Venäjän armeijan massiivinen autovarikko, jossa satoja maastoväritteisiä kuorma-autoja mädäntyy alueen pihassa. Ainoa, mikä rajoittaa niihin tutustumista on tieto siitä, että varuskunta-alue on edelleen käytössä. Alueen sotilaallinen käyttö alkoi 1856-66, jolloin sinne rakennettiin linnoituksia. Myöhemmin 1900-luvun alussa rakennettiin myös kasarmeja mäen korkeimmalle kohdalle, joista näkyvin on vuonna 1938 valmistunut Viestirykmentin kasarmi. Nyt kasarmit ovat huonossa kunnossa ja ainakin yksi raunioina. Vaikka alueen tutkailu jäikin kauaskantoiseksi, ihmeteltävää riittää.

Funktionalistinen viestirykmentin kasarmi erottuu autovarikon takaa kukkulalta.

Takana hieman vanhempia venäläisiä kasarmeja.

Rannasta löytyi myös isännätön Datsun näköalapaikalta.

Markon siirtyessä ensimmäistä kertaa reissumme aikana rattiin ylitimme Kivisalmen sillan. Oli huojentavaa istua apukuljettajan paikalla ja keskittyä kartan lukemiseen. Pian saavutimmekin Viipurin maalaiskunnan Tienhaaran, jossa on ennen sotia ollut runsaasti yrityksiä ja teollista toimintaa. Nyt alueelta on vaikea löytää mitään Suomesta muistuttavaa. Ränsistyneitä rakennuksia on kuitenkin senkin edestä. Suurin ja näkyvin niistä on kolkon näköinen tehdas radan varressa. Ympärillä oli autokorjaamoita ja hieman empien, tietämättä rakennuksen tilasta lähestyimme sitä. Ovet olivat suljettu ja useimmat ikkunat olivat ehjiä. Tehdas ei ollut raunioitunut kuten useimmat kohteistamme. Sen hyväkuntoisuus sai minut epäilemään sen olevan vielä käytössä ja suorastaan arastelin yrittää edes sisään.

Marko sen sijaan oli toista mieltä. Yksi ovi oli auki. Yritin vielä neuvotella ja varoitella, mutta Marko oli jo päättänyt mennä sisään. Olisi ollut hienoa olla aina vahva ja selkeäkatseinen näissä tilanteissa, mutta jostain syvältä minua painoi epävarmuus. En päässyt sen yli, mutta notkuin silti Markon perässä mukisematta osin uteliaisuudesta, mutta ehkä eniten siksi, että luotin Markon kykyyn luovia meidät joviaalilla luonteellaan melkein tilanteesta kuin tilanteesta. Hänellä oli sellainen lahja, joka sai minut näyttämään ilmeettömältä ja vähäsanaiselta kuin Kimi Räikkönen. Ja tuo sivurooli ihmisiä kohdattaessa sopikin minulle oikein hyvin.

Rauniotehdas keskellä peltoaukeaa.

Ainoaksi reitiksi muodostui kalteva kuljetinputki.

Suuri konehalli ja sen uunit.

Valvomon konetauluja.

Toimistojen irtoroinaa.

Jatkuvista poltteluista huolimatta saimme tutkia tehdasta täysin rauhassa. Se olikin reissumme parhaiten säilynyt kohde. Toimisto- ja varastohuoneissa oli vielä kalusteita ja tarpeetonta tavaraa tallella. Mitään ei oltu rikottu tai poltettu, korkeintaan kamoja vohkittu.

Tienhaaran keskustassa ei liiemmin ihmeteltävää ollut. Rakkolanjoki halkaisee kunnan, jonka länsipuolelle jää ruma kerrostalolähiö, jonka keskeisimmässä pisteessä on keskeneräinen kerrostalon luuranko. Uteliaat paikalliset seurasivat kiinnostuneina toimiamme ajaessamme kylän läpi.

Keskeneräinen kerrostalo Tienhaarassa.

Nyt suuntamme oli jo kohti Vaalimaata. Matkalla ollut lentokenttä jäi tutkimatta, sillä ajauduimme väärälle puolelle kenttää ja rämpiminen kaatosateessa ryteikön läpi kentän laidalle ei enää motivoinut. Samaan syssyyn jäivät myös läheiset bunkkerit ja muutama muu potentiaalinen paikka.

Pysähdyimme vasta Säkkijärvellä. Vuonna 2013 kävimme Säkkijärvellä vilaisemassa kookasta kolhoosialuetta. Jälkiselvittelyissä oli käynyt ilmi, että vielä sitäkin massiivisempi hylätty kolhoosinavettojen suma oli kylän laidalla. Ajelimme hyväkuntoista hiekkatietä alueelle. Kymmenkunta maatalousrakennusta paljastui tien päästä vailla ikkunoita ja ovia. Eristyksissä muusta kylästä saimme tutkia aluetta täysin häiriöttä.

Pitkulaisia navettoja.

Niitä oli useita.

Pitkien hallien sisään on mahtunut satapäin karjaa.

Kiireellä oli lähdetty.

Kolhoosit olivat edeltävän tehtaan tavoin verrattain hyväkuntoisia kohderepertuaariimme suhteutettuna. Näytti siltä kuin ne eivät olisi olleet hylättynä pitkääkään. Säkkijärven Nesteellä automme tankanneet paikalliset työntekijät eivät kuitenkaan tienneet kolhoosin vaiheista tai kohtalosta mitään. Ehkä niiden kohtalona on vain upota ränsistyvien rakennusten loputtomaan suohon - ja se suo on Venäjällä laaja ja syvä.

Lähtiessämme Säkkijärven puna-armeijan sankaripatsas loi tuiman katseensa hyvästiksi. Tästä alkoi nimittäin kotiinpaluumme. Tämän reissun kohteet oli nyt nähty. Tunnelma autossa oli vaisu. Ei siitä syystä, että satoi tai retkemme olisi ollut jotenkin pliisu. Mielemme vain prosessoivat viimeisen kolmen päivän tapahtumia ja koittivat sopeutua kohta koittavaan arkeen. Se arki oli hyvin erilainen.

Puna-armeijan sotamuistomerkki Säkkijärvellä.

Tupakki sauhusi autossa vielä viimeiset kilometrit. Kilometrit, joita kertyi lopulta reilu 800. Hajuaistini oli jo turtunut jatkuvaan tupakan lemuun, sillä poltin reissun päällä itsekin. Minkäänlaista peseytymistä emme olleet viitsineet suorittaa. Suussa oli karvas maku ja töhnäkerros peitti ikeniä. Mitä sitä suotta yhden viikonlopun aikana, olimme ajatelleet.

Huolimatta erilaisista luonteistamme hyvä yhteishenki ja keskinäinen luottamus oli muovautunut miltei säröttömäksi toveruudeksi, joka kukoisti matkoillamme, ja reissumme muodostivat ainutlaatuisen aikakauden, joka kulkisi muistoissamme lopun iän. Se mikä Venäjässä ja yhteisissä reissuissamme oli myös hienoa, että kaikki maalliset murheet unohtuivat. Silloin elimme vain sitä hetkeä.

Rajaa ylittäessämme katseemme kääntyivät taas tulevaisuuteen. Kesään, töihin, velvollisuuksiin ja toisaalta taas tuleviin reissuihin. Toisin kuin olin uumoillut, Luovutetussa Karjalassa riitti edelleen paljon löydettävää. Sen oli Viipuri todistanut. Piti vaan kaivaa syvemmältä ja osata katsoa urbaanin löytöretkeilyn viitekehyksen ulkopuolelle. Uudet reissut olivat vain toteuttamista vailla.



Hidas paluu arkeen alkaa.

Linkit:

Luovutettu Karjala 3 osa 1 (alkuun)

Idän reissut (muut venäjänreissumme)