Hylätyt paikat turismin syleilyssä

Ei sitä aina tule ajatelleeksi, että hylätyt paikat kiinnostaisivat juurikaan muita kuin joitain harvoja rappioromantiikkaan taipuvia ihmisiä. Silti kuitenkin monista hylätyistä kohteista on tullut turismin historian suurimpia vetonauloja Kiinan muurista, Machu Picchusta ja aina pyramideista lähtien.

Meikäläinenkin on poseerannut kuuluisan muurin harjalla 2006.

Kaukomatkailu on alunperin ollut harvojen hupia sekä käytännöllistä toimintaa, joka on liittynyt kaupankäyntiin, opiskeluihin, uskontoon tai kulttuurin ja sivistyksen levittämiseen. Tavallisen kansan keskuudessa matkakohteeksi riitti usein jokin paikallinen luonnonnähtävyys. Massaturismia alkoi esiintymään laajemmin vasta 1900-luvulla parantuneen tulotason sekä matkailun helpottumisen ja edullistumisen johdosta. Vesiliikenne yleistyi vuosisadan alkupuoliskolla, mutta 1960-luvuilta lähtien yleistynyt lentoliikenne on muuttanut matkailun luonnetta perusteellisesti. Esoteerinen maantieteen blogissa käsiteltiin tätä aihetta taidokkaasti tämän vuoden tammikuun kirjoituksessa.

Nyt kun globaalilla tasolla kaikki on saavutettavissa, uusien matkakohteiden keksiminen ei olekaan niinkään enää kiinni resursseista vaan tuoreista ideoista. UE-harrastajana on ollut silmiinpistävää kuinka pikkuhiljaa urbaanien löytöretkeilijöiden ihastelemat unelmakohteet ovat nousseet median ja sitä kautta myös matkanjärjestäjien suurennuslasin alle. Harva se päivä tuuttaa jostain Iltalehdestä Daily Mailiin uutta linkkiä maailman TOP 10 hienoimmasta hylätystä paikasta.

Kukapa ei olisi kuullut Tsernobylissä vuonna 1986 tapahtuneesta ydinvoimalaonnettumuudesta. Harvalla kuitenkaan varmaan kävi mielessä silloin se, että räjähtäneestä ydinvoimalasta ja sen välittömässä läheisyydessä sijainneesta hylätystä kaupungista, Prypjatista, tulisi vain parinkymmenen vuoden päästä ukrainalaisten matkailutoimistojen kulta-aitta. Toinen hyvä esimerkki on Japanissa Hashima, japaniksi Gunkanjiman saari. Lähes 100 vuotta toimineen hiilikaivoksen ympärille rakennettu, täyteen ahdettu saarikaupunki autioitui 1974 kaivostoiminnan muututtua kannattamattomaksi. Saari nousi vuonna 2012 ensiesityksen saaneen Skyfall eli James Bond-elokuvan kuvausten myötä viimeistään suuren yleisön tietouteen. Hashimaan järjestetäänkin nykyisin opastettuja, mutta tarkoin rajattuja kiertomatkoja.

Thaimaalainen saari toimi 007 ja kultainen ase-elokuvan kuvausten loppunäyttämönä.

Havainnollistavin omakohtainen kokemukseni edellä mainitusta ilmiöstä tapahtui Kambodzassa vuonna 2006. Olin matkalla Kaakkois-Aasian läpi Kiinaan ja sieltä edelleen Mongolian ja Venäjän kautta Suomeen. Matkalla halusin nähdä kuuluisat Angkorin temppelit. Kambodzan ja Thaimaan välisellä rajalla oli heti selvää, että astutaan rutiköyhään maahan. Joukko pieniä lapsia piiritti minut heti rajan ylitettyäni lippikset kädessään anelemaan almuja. Kuitenkin vain yrittääkseen näpistää minulta jotain. Se yritys epäonnistui. Sotien ja punaisten khmerien hirmuvallan alta vain 20 vuotta sitten selvinnyt, miinakenttien keskellä elävä kansakunta vaikutti silti iloiselta ja toiveikkaalta.

Kambozhassa liikenne on villiä.

Matkaa Siem Reapiin ja Angkorin temppeleille tuli rajalta korkeintaan 100 kilometriä, mutta ajassa se tuntui ikuisuudelta. Siihen syynä olivat osittain huonokuntoiset tiet, jossa hurjasteleva taksimme ajoi sattumoisin erään moottoripyörän käyttökelvottomaksi. Henkilövahingoilta onneksi vältyttiin. Aikaa venähti poliisia odotellessa, mutta se antoi mahdollisuuden tutustua sellaiseen kylään, jossa valkoihoisen turistin läsnäolo aiheutti etenkin lapsissa aitoa uteliaisuutta.

Olin kuitenkin monien muiden turistien tavoin tullut katsomaan temppeleitä ymmärtämättä kokevani jo jotain erityislaatuista. Siem Reapista ensimmäisen vapaan hotellihuoneen löydettyäni, sovinkin heti lähteväni etsimään temppeleitä ennen auringonnousua. Paikallisen skootterikuskin kanssa tietenkin.

Suurimman temppelin, Angkor Watin, takaa nouseva aurinko oli kieltämättä huikaiseva näky.

Aamuhämärissä suuntasimme päätemppelin Angkor Watin ohi alueen kaukaisimmille temppeleille, joita oli yksityisen oppaani mukaan jopa 70. Tämä siitä syystä, että isoimmat turistilaumat eivät olisi vielä ehtineet sinne. Hän taisi tietää, mistä puhui, sillä aamun kaksi ensimmäistä tuntia sain kulkea kohtuullisen yksin. Vain paikalliset tienvarsimyyjät olivat jo asemissaan. Tällä välin kuskini odotteli tyynenä mopedinsa luona.

Yksi monista alueen temppeleistä.

Päivän vanhetessa eräällä temppeliaukealla se iski tajuntaan. Bussilasteittain länsimaalaisia turisteja vaelteli pitkin siistittyjä viheriöitä temppelinraunioiden välissä. Haaveideni mukainen Indiana Jones-tyyppinen kadonnut maailma raunioineen oli pelkkä vitsi. Olin yksi turisteista turistien joukossa. En mikään löytöretkeilijä.

Kuvankaan ottaminen ei olisi ilmaista.

Ihmisiä sisältämättömän kuvan ottaminen alkoi olla jo työn takana.

Puut olivat kasvaneet satumaisesti temppelinraunioiden ylle.

Niiden kuvaukseen sisältyi silti aina muiden perhepotretit.

Paikallisille turistivirrat tietävät tuloja.

Villit temppelinrauniot ja muut luonnonihmeet on latistettu pikaruokamaiseksi viihdykkeeksi, jonka voi käydä läpi kuin jonkun ohjelman. Usean tunnin kiertelystä ja hienoista näkymistä huolimatta jälkimaku oli teollinen. Sitähän se oli: tuotettua ja teollista matkailua. Matkailua kuitenkin tarvitaan ja jokaiselle se suotakoon. Nimittäin irtaantuminen arjesta. Tämä ei vain ollu minun käsitykseni siitä.

Turistien suosimien alueiden keskellä voi kuitenkin itsessään jo olla paljon sellaista, jota turistin silmä ei huomaa tai ymmärrä. Vielä 70-luvulla Kyproksen suosittu lomakohde Varosha on muuttunut lähes tyhjäksi aavekaupungiksi Turkin armeijan aidattua alueen. Toinen tapaus löytyy keskeltä Bangkokia, jossa 49-kerroksinen Sathorn Unique-pilvenpiirtäjä on jäänyt keskeneräiseksi luurangoksi. Etelässä keskeneräiset rakennukset eivät ole mikään tavaton näky muutoinkaan. Monia muitakin yleisesti tunnettuja UE-kohteitakin on säilynyt turismilta kuten kovaa vauhtia autioituvassa Detroitissa Packardin tehtaat tai Centralia Pennsylvaniassa. Pariisin katakombit puolestaan on niin laaja tunnelijärjestelmä, että sitä ei ole voitu valjastaa kokonaisuudessaan valvottuun turistikäyttöön. Esimerkkejä on lukemattomia.

Raunioiden ihannointi ei silti ole mikään uusi keksintö. Jo antiikin ajoilta lähtien on raunioiden estetiikkaa osattu arvostaa. Tulevaisuudessa matkailun ennustetaan kasvavan vielä monella saralla. Näkymät eivät välttämättä ole synkät. Kestävämpää matkailua edustaa muun muassa Reilun matkailun yhdistys, joka on merkki asenteiden muuttumisesta. Omalla tavallaan voi UE:ssakin esiintyä turismia. Siksi urbaanien löytöretkeilijöiden yhtenä tehtävänä on myös omalta osaltaan pysyä valtavirtaa edellä: keksiä itse ne paikat, jotka ovat turistien, tavallisten tallaajien ja jopa toisten harrastajien psyykkisten ja fyysisten kykyjen ulottumattomissa. Koska ne tunnetuimmat paikat eivät aina ole niitä upeimpia.

Linkit:

National Geographic Suomi: Ihmeellinen Angkor

Syrjäseutu: UE ja lähiseutumatkailu - vaihtoehto massaturismille

Haastattelu: Nila, #urban_exploration-kanavan perustaja

Ennen facebookkeja ja muita UE-yhteisöjä ainoa kaikille urbaaneille tutkimusmatkailijoille avoin internet-yhteisö muodostui QuakeNetin IRC-verkkoon. Valtaväestölle luultavasti vieraat kirjainyhdistelmät #urban_exploration @ QuakeNet toimivat juuri kukkaan puhkeavan harrastuksen ja sen edustajien ensimmäisenä yhteydenpitopaikkana. Suhteellisen vähäisen käyttäjäjoukon kanavaa ei muutenkaan voine pitää suomalaisen UE:n kannalta merkityksettömänä. Siellä sai alkunsa muun muassa viritelmät Suomen UE-foorumin, Q-elementsin, perustamisesta.

Kanavan takaa löytyy aktiiviharrastaja ja irkkaaja nimimerkillä Nila, joka perusti kanavan muistelmiensa mukaan jo 2003. Tampereen murretta vääntävä, 33-vuotias, pitkän linjan harrastaja on viettänyt elämänsä useissa Etelä-Suomen kunnissa: Orivedellä, Hämeenlinnassa, Jämsässä, Forssassa, Jokioisilla ja Urjalassa. Hänet muistetaan aiemmilta vuosilta niin sanotusta sinisestä sivustosta, joka tunnetaan myös lempinimellä Abandoned Finland. Tästä TreStalkersien alkuperäisjäsenestä tuli myöhemmin myös huumoripohjaisen UE-sivuston Kohteet.orgin toinen perustajista. Omien sanojensa mukaan hän on loisinut yhteiskunnan varoilla työttömänä viime aikoina. Päällimmäisenä harrastuksenaan hän mainitsee urban explorationin ja toisena tietokonepelit, joita hän myös keräilee.

Tammikuussa 2014 Syrjäseutu sai tilaisuuden selvitellä #urban_exploration-kanavan ensivaiheita. Nilan haastattelu tapahtui eräässä hämärässä kellaritilassa Helsingin Kruununhaassa.

Nila tiirailemassa Sörnäisten ihmettä, paikallista puluhelvettiä. (2014)

Syrjäseutu: Quakenetin #urban_exploration-kanava perustettiin jo ennen Q-elementsiä. Mistä idea sai alkunsa?

Nila: Ne on vähän hämärän peitossa nää jutut. Se oli varmaan 2003. Meikäläinen ja muutama kaveri, joilla ei ole ollut mitään tekemistä UE:n kanssa, ollaan irkattu aina ja ajateltiin, että perustetaan UE-kanava. Sitten mä perustin sen iivanin kanssa, jonka olen tuntenut jo 90-luvulta. Sinne alko vaan sitten pikkuhiljaa valuun harrastajia ja nää meikäläisen muut kaverit, mitkä ei liittynyt siihen mitenkään, poistu kanavalta.

SS: Oliko teillä jotain tavotteita tän kanavan perustamisen suhteen?

Nila: Ei. Se on perustunut ihan paskanjauhamiseen ja perustuu edelleenkin. Se on vaan sellanen roikkumispaikka Netissä, jossa voi vaihtaa tietoja ja kokemuksia.

SS: Miten kanava on muuttunut tämän reilun 10 vuoden varrella?

Nila: Alkuun keskustelu liittyi varmasti enemmän ite aiheeseen. Sittehän se meni siihen, että puhutaan autoista, naisista, viinan juomisesta ja mistä milloinkin. Aina silloin tällöin juttu vähän sivusi UE:ta. Kulta-aika oli varmaan silloin, kun sää sinne ilmestyit siinä 2007. Siellä oli melkein 50 henkeä jatkuvasti roikkumassa. Nythän se on supistunut. Siellä on ehkä 20 enää roikkumassa. Kukaan ei puhu mitään ja jos puhuu, niin se on jotain jonninjoutavaa. Jotain naurunappula-linkkiä sinne tulee.

Tumma parta koristi ennen Nilan naamaa. (Kuva: TreStalkers)

SS: Mikä lienee syynä jutunaiheiden muuttumisen ja porukan kaikkoamiseen?

Nila: Porukat varmaan puhuu UE:sta nykyään omissa piireissään enemmän, koska kanavalla on niin paljon tuntematonta sakkia. Sitten on pikkuhiljaa muodostunut kuppikuntia. Juttu siirtynyt enemmän Facebookiin, toisille irc-kanaville ja hajaantunut. Porukka oli joskus paljon yhtenäisempi, mutta sitten tää salailukulttuuri on hoitanut tän homman tällai. Irkkaaminen alkaa olla kans vanhentunutta hommaa.

SS: Mieleenjääneitä muistoja kanavan ajoilta?

Nila: Parhaita on varmaan nää kunnon lynkkaukset, kun tulee joku uus tyyppi ja alkaa utelee tai muuten käy ärsyttäväksi, niin sitten se v***uillaan maan rakoon. Äijä on hyvä esimerkki itte siitä, mutta se on sellaista toverillista vi**uilua. Ei mulla sen kummosempia muistoja liity siihen kanavaan. Niitä vanhoja logeja vois joskus kaivella alkuajoilta, niin näkis mitä se meininki oli silloin.

Nila baltialaisessa aavekaupungissa. (Kuva: TreStalkers)

SS: Siirrytäänpä sinuun. Miten oma harrastuksesi alkoi?

Nila: Hiedan sahalta se on lähteny joskus ala-asteikäisenä. Ollaan eksytty sinne riehuun. Sitten ollaan kierretty kaikki Oriveden autiotalot, ratapihat, pistoraiteet ja mettät läpi. Se oli sellaista pikkupojan uteliaisuutta. Sitten mä muutin Hämeenlinnaan ja sain käsiini Internetin, josta aloin sitten ettiin tietoa. Löin Oriveden Googleen ja dm-expihän se sieltä tuli vastaan ja jotain Hiedan sahan juttuja. Sitten mä lähetin niille sähköpostia ja käytiin kanavan perustamisen aikoihin tsekkailemassakin paikkoja yhdessä.

SS: Kuinka sinusta tuli TreStalkkeri?

Nila: Vahingossa varmaan. Irkkikanavalla ja irc-galleriassa heitettiin läppää Mortuksen kanssa joskus 2006 tienoilla. Mortus ja Wormwood taas tunsi toisensa jostain Tampereen goottipiireistä. Sitten me vaan päätettiin mennä Grottolle ekan kerran kolmistaan. Oltiin meikäläisen punasella Ladalla liikenteessä, missä oli musta karvaratti. Vettä sato vielä niin v**usti. Sitten pojat perusti Manse-expin, joka sitten muovautui TreStalkersiksi.

Nila lampsimassa Grottoon vuonna 2007.

SS: Viimeinen kysymys. Puuhasitte c8h11no2:n kanssa kohteet.org:in. Palaako se enää?

Nila: Siellähän se on koko ajan. Ehkä se palaa, mutta ei meillä ole mitään suunnitelmia sen suhteen. Se roikkuu samanlailla kuin sininen sivusto.

SS: Kiitos.

Nila: Olkaa hyvä.


Linkit:

TreStalkers

Kohteet.org

QuakeNet Web IRC (irkata voi myös selaimessa)

Paluu luovutettuun Karjalaan valmisteilla

Nyt on monia jännittäviä asioita vireillä. Yksi niistä on se, kun suunnitelmat Luovutetun Karjalan pohjatyötä varten alkavat Syrjäseudun päämajassa. Itse asiassa työ on jo alkanut. Reissutoverini, vanha venäjänkävijä Marko, on vahvistanut sitoutumisensa tähän projektiin. Muutoksia ei tule siis muuhun kuin reittiin. Tälläkin kertaa ajaudumme entisen Suomen rajojen ulkopuolelle. Se, missä määrin, riippuu senhetkisestä reissumenestyksestä. Miinuspuolena tämä suunnittelutyö on suoraan pois siitä vähästä ajasta, jota on käytetty blogin kirjoittamiseen. Rautalangasta vääntäen se tarkoittaa sitä, että reissusuunnitelmien laatimisen aikaan uusia bloggauksia tullee verkkaisemmin.

Viimeinen reissumme loppui Säkkijärven massiivisille kolhooseille.

Edellinen seikkailu luettavissa täältä:

Luovutettu Karjala osa I

Reissukertomus: Syrjäseudun ytimessä

Joulunajan vietimme perheemme kanssa appivanhempien tykönä. Matkalla Helsingistä Kristiinankaupunkiin maisema muuttuu jo sen verran, että sitä voi helposti kutsua irtiotoksi pääkaupunkiseudun sykkeeseen. Kerrostalolähiöiden ja kauppakeskittymien jälkeen tulee peltoa ja metsäkaistaleita. Sen jälkeen jokin kyläpahanen ja uudelleen peltoa. Rakennuksia on vähemmän, mutta niitä tulee matkan edetessä edelleen tasaisin väliajoin niin kuin taajamiakin. Mitä kauemmas menemme kasvukeskuksista, sitä useammin matkalla voi bongata hylättyjä taloja. Välille mahtuu muutama hylätty huoltamokin. Nykyäänhän vain ABC-tyyppinen matkakeskus rulettaa.

ESSO oli ennen se ainoa oikea.

Maatilan luuranko ei ole Satakunnassa mikään harvinainen näky.

Joulu on rauhoittumisen ja hiljentymisen aikaa. Ainakin itselleni. Hiljentymisessä on tiettyä henkistä syvyyttä, jonka ei tarvitse olla mitenkään uskonnollista. Kristiinankaupungin perämetsissä olosuhteet sille on huomattavasti otollisemmat kuin missään Helsingin kolkassa - kenties etäisimpiä saaria lukuunottamatta. Ei liikenteen loputonta pauhua, ei ihmisiä, ei kauppoja eikä katuvaloja. Vain satunnaisesti ohikulkevia ajoneuvoja ja ihmisiä, joista jokaisen näkeminen on pienoinen ihmettelyn aihe.

Kun virikkeitä ei virtaa päähän jatkuvalla syötteellä, pienistä asioista kasvaa merkityksellisiä. Urbaanin löytöretkeilyn kannalta asia toimii samoin. Pikkukylien syrjäseuduilla ja metsissä jokainen löydetty pieni ihmismerkki tuntuu kätkevän jonkun tarinan sisäänsä; oli se sitten kiviaita, ruosteeseen murentuva metsäauto, pellonlaidalle nuukahtanut lato tai lahoava maitolaituri. Toisin kuin useinmiten turmelluissa ja rauhattomissa kaupunkikohteissa, historia tuntuu olevan vahvemmin maaseudulla läsnä - ainakin tunnetasolla. Olisihan todennäköisempää, että kaukaisen ja tiheän ryteikön keskelle piiloutunut kohde on säilynyt ihmistoiminnan vaikutuksilta paremmin kuin jatkuvan huollon ja muutoksen keskellä kaupungissa. Yksi esimerkki tästä löytyi erään kylätien varrelta.

Erään autiotilan takaa paljastuu metsäautorykelmä.

Luonto ottaa vähitellen omaansa.

Isännän Ford Zephyr Six 1950-luvun alusta.

Olin siis anoppilassa lomalla, mutta en voinut olla tutkailematta lähitienoita, kun ne olivat kerran siinä käden ulottuvilla tai ainakin lyhyen automatkan. Eräs tapaus alkoi, kun sattumalta olin löytänyt anopin kirjahyllystä vanhan näköisen opuksen. Kirja oli painettu 1922 ja se sisälsi vanhoja karttoja ja taistelupiirroksia Suomesta. Kirja oli nimeltään Suomen vapaussota. Se oli toinen osa kirjasarjasta. Vahvasti valkoisia suosivaa historiankerrontaa oli haasteellista lukea täysin vakavissaan. Appiukko oli kuitenkin puhunut jo aiemmin venäläisen kasarmin raunioista lähimetsissä, jossa kirjan mukaan oli käyty taistelujakin venäläistä rannikkovartiostoa vastaan. Tämä yhteys ja kohtalonomaisuus sytytti palon rinnassani välittömästi.

Heti seuraavana päivänä, muiden ottaessa päivätorkkuja, suunnistin saamieni vihjeiden perusteella metsikköön, jossa reilu 100 vuotta sitten oli vuodatettu verta. Rantatieltä johti sähkölinja ja heinittynyt polku potentiaaliselle tapahtumapaikalle. Sammaloitunut laaja ja katkonainen kiviaita rajasi hakualuettani hieman, mutta reilun tunnin rämpimisen jälkeen en ollut vieläkään löytänyt kasarmin perustuksia. Vain eräänlaisen lammikon, jonka appiukon mukaan olivat venäläiset kaivaneet itselleen somistukseksi sekä kivistä rakennetun tulitussuojan. Tässä talousmetsässä jäljet eivät olleetkaan niin hyvin säilyneet kuin olin toivonut. Aika oli tehnyt tehtävänsä.

Kiviaita antaa osviittaa ihmisen muokkaamasta alueesta.

Kasarmin perustusten löytämättäjääminen ei jäänyt pahemmin häiritsemään, sillä kohteena alue vaikutti enemmänkin jonkun arkeologin tai sotahistoriantutkijan heiniltä. Käänsin katseeni jälleen maalaisromantiikkaan. Vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen leuto ja lumeton talvi loi myös mahdollisuuden tutustua hämärään eri tavalla. Pimeys ja UE on kulkenut minulla aina käsi kädessä, sillä päivänvalossa tietty hohto kohteissa katoaa.

Pimeys on asia, jota vastaan on taisteltu yhä voimakkaammin etenkin katuvalaistuksen keksimisen jälkeen. Vain muutamat soraäänet ovat huomauttaneet valosaasteen piilevistä haittavaikutuksista ei pelkästään luontoon vaan ihmiseenkin. Pimeyden pelko on luultavasti primitiivinen jäänne. Pelko on luonnollinen reagointitapa tilanteessa, jossa aistimme ja kykymme osoittautuvat riittämättömäksi. Ihminen kohtaa voimattomuutensa.

Pimeys kuitenkin viehättää minua. On viehättänyt jo lapsesta lähtien. Sen sisuksiin, mummolan kuusikoihin, oli helppo kuvitella susia, petoja ja mörköjä. Yhtä sun toista. Vaikka se oli pelottavaa, samalla se jollain tapaa houkutti. Silloin ikkunalasin takaa turvasta pimeän metsikön tarkkailu oli riittävää. Jostain syystä tuo verkkokalvoille piirtynyt hämärä mielenmaisema ei ole jättänyt minua rauhaan myöhemmälläkään iällä. Sen lupaaman seikkailun tarve on myöhemmällä iällä säilynyt.

Pimeys teki ja tekee maailmasta paljon jännittävämmän. Peruskouluikäisenä Lahden keskustan laitamilla, tarkemmin ottaen Paavolassa, iltahämärässä seikkailu oli juhlallista. Karjalankadun kulmilla, joka on suoraa jatkumoa Lahden pääkatuun, näkymättömänä pysyminen eli hiipparointi on hankala, mutta innostava tehtävä. Samalla keskustan iltarientoihin suuntaavien aikuisten näkeminen ruskeat lasipullot kädessään levottomassa mielentilassa on kuin kurkistusta esiripun taakse. Aivan kuin olisi pääsemässä jonkun suuren salaisuuden jäljille. Hämärässä muuttuu ei vain maisema, vaan ihmisetkin. Tämä on kai sellainen asia, jonka valtaosa nuorista aikuisista haluaa selvittää ensi työkseen. Lapsen näkökulmasta ehkä hohdokkaat kulissit keskustan kuppiloissa lysähtävät aikuisiällä nopeaan. Niin kävi ainakin minun kohdalla. Paluu kuusikkohorisontteihin ja laskevan auringon taivaanrantoihin tuntui mielekkäämmältä.

Minullakin on pimeä puoli. Kun ihmisen näennäinen kaikkivoipuus tuntuu todelta, myrskyjen aiheuttamat sähkökatkot, tulvat ja muut luonnonkatastrofit, pienemmätkin sellaiset, aiheuttavat minussa mielihyvää.
Sellainen hetki, jolloin ylimielinen ihminen yrittäessään kontrolloida kaikkea menettää otteensa ja joutuu alistumaan luonnonvoimille, on nautinnollinen. Siinä on jotain oikeudenmukaista, jos asetelmaksi halutaan asettaa ihminen vastaan luonto. Tällaista turvattomuuden tunnetta hain nyt omatoimisesti. Pimeydestä. Valosaasteeton taivas ja kuusikkoinen tienoo tarjosi tähän parhaimmat puitteet. Lähdin illan tullen metsään.

Kuljen vanhaa peltotietä.

Oli aivan hiljaista. Vain tuuli humisi puissa ja oksat rasahtelivat jossain. Poikkeuksellisen lämpimän talven ansiosta maa jalkojen alla oli pehmeää. Pimeässä metsässä voi kokea loputtoman erämaan tuntua, mikä päivänvalossa tavallisesta talousmetsästä uupuu. Ihmisten merkit: sähkölinjat, muokattu maa ja jopa metsäautotiet sumentuvat metsän hämärään. Hieman vastaavalla tavalla kuin runsasluminen talvi peittää pahimmatkin raiskiot neitseelliseen huntuunsa luoden illuusion jostain koskemattomasta.

Tie johtaa kuun valaiseman peltoaukean reunaan.

Aukealla suojaisa metsä tuntuukin yllättäen uhkaavalta.

Suuntana oli vanha ja autioitunut maatila pellon laidalla. Pellon ylittäminen tulisi tehdä ilman valaistusta, sillä näköetäisyydellä oli myös asuttu talo. Harvaan asutulla seudulla pimeällä pellolla samoileva valokeila herättäisi lähinnä pelkoa ja epäilyksiä ulkopuolisissa. Siksi katsoin parhaaksi heittäytyä näkymättömäksi. Kun silmät tottuu hämärään minuuteissa, kuun valokin riittänee valoksi aukeassa maastossa. Silloin koin myös olevani enemmän yhtä ympäristöni kanssa kuin keinovalon loisteessa, joka rajasi hyvin tarkkaan näkökenttäni vain valaistuun alueeseen. Keinovalon kanssa olisin ollut myös paljaampi ulkopuoliselle huomiolle. Oloni oli turvallisempi ilman. Hieman samankaltainen ilmiö toistui ollessani metsässä. Se oli suoja siellä ollessani, mutta peltoaukealla metsänraja vaikutti jo jotenkin uhkaavalta. Ihmisen mieli on hämmentävä. Saavutin silti määränpääni ongelmitta.

Autiotilalla kaikki oli ennallaan työkaluista lähtien.

Talo oli hieno, mutta pimeässä seikkaileminen etenkin oli koukuttavaa. Harrastukseni alkuvaiheet palautuivat kirkkaina mieleeni. Silloin jokainen seikkailu tehtiin pimeän turvin. Siksi vietin myös pari seuraavaa iltaa poiketen parilla autiotalolla. Kerran nuoremman pojan kanssa, joka jostain syystä nauttii erityisen paljon autossa istumisesta.

Syrjäteillä on aina kauhuelokuvan henkeä.

Syrjäseudulla autiotalo saa virua rauhassa lahoamiseensa asti.

Toisena iltana vaihdoimme vaimon kanssa farmarin appiukon maasturiin ja ajoimme hieman syrjäisemmälle autiotilalle. Pilvetön ja valosaasteeton taivas mahdollisti universumin laajemman silmämääräisen tutkimusmatkailun.

Maatila talousrakennuksineen on ollut vuosia asumattomana.

Hiljennymme tutkailemaan tähtitaivasta ja tähdenlentoja. 

Horisontin kaukaisuudessa valosaaste pilkottaa esteettisenä näkynä.

Olimme kaukana tavanomaisesta urbaanista ympäristöstämme. Kaukana hylätyistä tehtaista, bunkkereista ja tunneleista. Silti siellä unohdetun maatilan pihalla, metsiköissä ja tähtitaivaan alla, tunsin olevani Syrjäseudun ytimessä.