Reissukertomus: Syrjäseudun ytimessä

Joulunajan vietimme perheemme kanssa appivanhempien tykönä. Matkalla Helsingistä Kristiinankaupunkiin maisema muuttuu jo sen verran, että sitä voi helposti kutsua irtiotoksi pääkaupunkiseudun sykkeeseen. Kerrostalolähiöiden ja kauppakeskittymien jälkeen tulee peltoa ja metsäkaistaleita. Sen jälkeen jokin kyläpahanen ja uudelleen peltoa. Rakennuksia on vähemmän, mutta niitä tulee matkan edetessä edelleen tasaisin väliajoin niin kuin taajamiakin. Mitä kauemmas menemme kasvukeskuksista, sitä useammin matkalla voi bongata hylättyjä taloja. Välille mahtuu muutama hylätty huoltamokin. Nykyäänhän vain ABC-tyyppinen matkakeskus rulettaa.

ESSO oli ennen se ainoa oikea.

Maatilan luuranko ei ole Satakunnassa mikään harvinainen näky.

Joulu on rauhoittumisen ja hiljentymisen aikaa. Ainakin itselleni. Hiljentymisessä on tiettyä henkistä syvyyttä, jonka ei tarvitse olla mitenkään uskonnollista. Kristiinankaupungin perämetsissä olosuhteet sille on huomattavasti otollisemmat kuin missään Helsingin kolkassa - kenties etäisimpiä saaria lukuunottamatta. Ei liikenteen loputonta pauhua, ei ihmisiä, ei kauppoja eikä katuvaloja. Vain satunnaisesti ohikulkevia ajoneuvoja ja ihmisiä, joista jokaisen näkeminen on pienoinen ihmettelyn aihe.

Kun virikkeitä ei virtaa päähän jatkuvalla syötteellä, pienistä asioista kasvaa merkityksellisiä. Urbaanin löytöretkeilyn kannalta asia toimii samoin. Pikkukylien syrjäseuduilla ja metsissä jokainen löydetty pieni ihmismerkki tuntuu kätkevän jonkun tarinan sisäänsä; oli se sitten kiviaita, ruosteeseen murentuva metsäauto, pellonlaidalle nuukahtanut lato tai lahoava maitolaituri. Toisin kuin useinmiten turmelluissa ja rauhattomissa kaupunkikohteissa, historia tuntuu olevan vahvemmin maaseudulla läsnä - ainakin tunnetasolla. Olisihan todennäköisempää, että kaukaisen ja tiheän ryteikön keskelle piiloutunut kohde on säilynyt ihmistoiminnan vaikutuksilta paremmin kuin jatkuvan huollon ja muutoksen keskellä kaupungissa. Yksi esimerkki tästä löytyi erään kylätien varrelta.

Erään autiotilan takaa paljastuu metsäautorykelmä.

Luonto ottaa vähitellen omaansa.

Isännän Ford Zephyr Six 1950-luvun alusta.

Olin siis anoppilassa lomalla, mutta en voinut olla tutkailematta lähitienoita, kun ne olivat kerran siinä käden ulottuvilla tai ainakin lyhyen automatkan. Eräs tapaus alkoi, kun sattumalta olin löytänyt anopin kirjahyllystä vanhan näköisen opuksen. Kirja oli painettu 1922 ja se sisälsi vanhoja karttoja ja taistelupiirroksia Suomesta. Kirja oli nimeltään Suomen vapaussota. Se oli toinen osa kirjasarjasta. Vahvasti valkoisia suosivaa historiankerrontaa oli haasteellista lukea täysin vakavissaan. Appiukko oli kuitenkin puhunut jo aiemmin venäläisen kasarmin raunioista lähimetsissä, jossa kirjan mukaan oli käyty taistelujakin venäläistä rannikkovartiostoa vastaan. Tämä yhteys ja kohtalonomaisuus sytytti palon rinnassani välittömästi.

Heti seuraavana päivänä, muiden ottaessa päivätorkkuja, suunnistin saamieni vihjeiden perusteella metsikköön, jossa reilu 100 vuotta sitten oli vuodatettu verta. Rantatieltä johti sähkölinja ja heinittynyt polku potentiaaliselle tapahtumapaikalle. Sammaloitunut laaja ja katkonainen kiviaita rajasi hakualuettani hieman, mutta reilun tunnin rämpimisen jälkeen en ollut vieläkään löytänyt kasarmin perustuksia. Vain eräänlaisen lammikon, jonka appiukon mukaan olivat venäläiset kaivaneet itselleen somistukseksi sekä kivistä rakennetun tulitussuojan. Tässä talousmetsässä jäljet eivät olleetkaan niin hyvin säilyneet kuin olin toivonut. Aika oli tehnyt tehtävänsä.

Kiviaita antaa osviittaa ihmisen muokkaamasta alueesta.

Kasarmin perustusten löytämättäjääminen ei jäänyt pahemmin häiritsemään, sillä kohteena alue vaikutti enemmänkin jonkun arkeologin tai sotahistoriantutkijan heiniltä. Käänsin katseeni jälleen maalaisromantiikkaan. Vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen leuto ja lumeton talvi loi myös mahdollisuuden tutustua hämärään eri tavalla. Pimeys ja UE on kulkenut minulla aina käsi kädessä, sillä päivänvalossa tietty hohto kohteissa katoaa.

Pimeys on asia, jota vastaan on taisteltu yhä voimakkaammin etenkin katuvalaistuksen keksimisen jälkeen. Vain muutamat soraäänet ovat huomauttaneet valosaasteen piilevistä haittavaikutuksista ei pelkästään luontoon vaan ihmiseenkin. Pimeyden pelko on luultavasti primitiivinen jäänne. Pelko on luonnollinen reagointitapa tilanteessa, jossa aistimme ja kykymme osoittautuvat riittämättömäksi. Ihminen kohtaa voimattomuutensa.

Pimeys kuitenkin viehättää minua. On viehättänyt jo lapsesta lähtien. Sen sisuksiin, mummolan kuusikoihin, oli helppo kuvitella susia, petoja ja mörköjä. Yhtä sun toista. Vaikka se oli pelottavaa, samalla se jollain tapaa houkutti. Silloin ikkunalasin takaa turvasta pimeän metsikön tarkkailu oli riittävää. Jostain syystä tuo verkkokalvoille piirtynyt hämärä mielenmaisema ei ole jättänyt minua rauhaan myöhemmälläkään iällä. Sen lupaaman seikkailun tarve on myöhemmällä iällä säilynyt.

Pimeys teki ja tekee maailmasta paljon jännittävämmän. Peruskouluikäisenä Lahden keskustan laitamilla, tarkemmin ottaen Paavolassa, iltahämärässä seikkailu oli juhlallista. Karjalankadun kulmilla, joka on suoraa jatkumoa Lahden pääkatuun, näkymättömänä pysyminen eli hiipparointi on hankala, mutta innostava tehtävä. Samalla keskustan iltarientoihin suuntaavien aikuisten näkeminen ruskeat lasipullot kädessään levottomassa mielentilassa on kuin kurkistusta esiripun taakse. Aivan kuin olisi pääsemässä jonkun suuren salaisuuden jäljille. Hämärässä muuttuu ei vain maisema, vaan ihmisetkin. Tämä on kai sellainen asia, jonka valtaosa nuorista aikuisista haluaa selvittää ensi työkseen. Lapsen näkökulmasta ehkä hohdokkaat kulissit keskustan kuppiloissa lysähtävät aikuisiällä nopeaan. Niin kävi ainakin minun kohdalla. Paluu kuusikkohorisontteihin ja laskevan auringon taivaanrantoihin tuntui mielekkäämmältä.

Minullakin on pimeä puoli. Kun ihmisen näennäinen kaikkivoipuus tuntuu todelta, myrskyjen aiheuttamat sähkökatkot, tulvat ja muut luonnonkatastrofit, pienemmätkin sellaiset, aiheuttavat minussa mielihyvää.
Sellainen hetki, jolloin ylimielinen ihminen yrittäessään kontrolloida kaikkea menettää otteensa ja joutuu alistumaan luonnonvoimille, on nautinnollinen. Siinä on jotain oikeudenmukaista, jos asetelmaksi halutaan asettaa ihminen vastaan luonto. Tällaista turvattomuuden tunnetta hain nyt omatoimisesti. Pimeydestä. Valosaasteeton taivas ja kuusikkoinen tienoo tarjosi tähän parhaimmat puitteet. Lähdin illan tullen metsään.

Kuljen vanhaa peltotietä.

Oli aivan hiljaista. Vain tuuli humisi puissa ja oksat rasahtelivat jossain. Poikkeuksellisen lämpimän talven ansiosta maa jalkojen alla oli pehmeää. Pimeässä metsässä voi kokea loputtoman erämaan tuntua, mikä päivänvalossa tavallisesta talousmetsästä uupuu. Ihmisten merkit: sähkölinjat, muokattu maa ja jopa metsäautotiet sumentuvat metsän hämärään. Hieman vastaavalla tavalla kuin runsasluminen talvi peittää pahimmatkin raiskiot neitseelliseen huntuunsa luoden illuusion jostain koskemattomasta.

Tie johtaa kuun valaiseman peltoaukean reunaan.

Aukealla suojaisa metsä tuntuukin yllättäen uhkaavalta.

Suuntana oli vanha ja autioitunut maatila pellon laidalla. Pellon ylittäminen tulisi tehdä ilman valaistusta, sillä näköetäisyydellä oli myös asuttu talo. Harvaan asutulla seudulla pimeällä pellolla samoileva valokeila herättäisi lähinnä pelkoa ja epäilyksiä ulkopuolisissa. Siksi katsoin parhaaksi heittäytyä näkymättömäksi. Kun silmät tottuu hämärään minuuteissa, kuun valokin riittänee valoksi aukeassa maastossa. Silloin koin myös olevani enemmän yhtä ympäristöni kanssa kuin keinovalon loisteessa, joka rajasi hyvin tarkkaan näkökenttäni vain valaistuun alueeseen. Keinovalon kanssa olisin ollut myös paljaampi ulkopuoliselle huomiolle. Oloni oli turvallisempi ilman. Hieman samankaltainen ilmiö toistui ollessani metsässä. Se oli suoja siellä ollessani, mutta peltoaukealla metsänraja vaikutti jo jotenkin uhkaavalta. Ihmisen mieli on hämmentävä. Saavutin silti määränpääni ongelmitta.

Autiotilalla kaikki oli ennallaan työkaluista lähtien.

Talo oli hieno, mutta pimeässä seikkaileminen etenkin oli koukuttavaa. Harrastukseni alkuvaiheet palautuivat kirkkaina mieleeni. Silloin jokainen seikkailu tehtiin pimeän turvin. Siksi vietin myös pari seuraavaa iltaa poiketen parilla autiotalolla. Kerran nuoremman pojan kanssa, joka jostain syystä nauttii erityisen paljon autossa istumisesta.

Syrjäteillä on aina kauhuelokuvan henkeä.

Syrjäseudulla autiotalo saa virua rauhassa lahoamiseensa asti.

Toisena iltana vaihdoimme vaimon kanssa farmarin appiukon maasturiin ja ajoimme hieman syrjäisemmälle autiotilalle. Pilvetön ja valosaasteeton taivas mahdollisti universumin laajemman silmämääräisen tutkimusmatkailun.

Maatila talousrakennuksineen on ollut vuosia asumattomana.

Hiljennymme tutkailemaan tähtitaivasta ja tähdenlentoja. 

Horisontin kaukaisuudessa valosaaste pilkottaa esteettisenä näkynä.

Olimme kaukana tavanomaisesta urbaanista ympäristöstämme. Kaukana hylätyistä tehtaista, bunkkereista ja tunneleista. Silti siellä unohdetun maatilan pihalla, metsiköissä ja tähtitaivaan alla, tunsin olevani Syrjäseudun ytimessä.