Äänisen rannoille & Laatokan ympäri osa 3

Päivä 3:

Hyvinnukutun yön jälkeen heräämme samanaikaisesti kello 7 aikoihin. Aamupalaa ei ollut tarjolla, joten pienen peseytymisen jälkeen ainoa vaihtoehto on jatkaa matkaa. Aivan näin mutkattomasti aamumme ei kuitenkaan ala, sillä vasen eturengas on jostain syystä tyhjentynyt yön aikana. Ei muuta kuin renkaan vaihtoon. Vararengas on notkunut kattotelineessä koko matkan ajan ja nyt sille löytyi käyttöä. Renkaanvaihto ei ole erikoinen operaatio ja Markon vankalla kokemuksella homma hoituu hetkessä.

Renkaanvaihto hoituu Markolta ripeästi.

Toimenpiteen jälkeen siirryn ratin taakse. Käännymme heti ensimmäiselle vastaantulevalle kylälle hakemaan mahantäytettä. Kylä vaikuttaa perinteiselle karjalaiskylälle, jonne on kuitenkin pystytetty pakollinen neukkutyylinen kulttuuritalo. Kylälle löydämme nimen vasta jälkikäteen. Se on nimetty Pyhäjärveksi viereisen järven mukaan. Kerrotaan, että itse Pietari Suuri oli parantunut silmätulehduksestaan kyseisen järven vedellä.

Keskusaukion muodostaa linja-auton päätepysäkki, kulttuuritalo ja pari parakinomaista kauppaa. Ajamme kylän laidalle, jossa on vanhoja karjalaistaloja, talonraunio, hylätty sovhoosi ja toinen ruokakauppa. Ostamme leipää, makkaraa ja jogurttia. Ne nautitaan sitten kylän ytimessä ihmetellen heräileviä asukkaita ja vapaana kulkevien kissojen keskinäisiä mittelöitä.

Pyhäjärven idyllinen kylä.

Kenttäaamiainen "torin" laidalla. Tiilinen kulttuuritalo taustalla.

Matka jatkuu ennen pitkää. Tien laidoilla päivystävät lukuisat marjastajat marjakannuineen. Toiset ovat saaneet kyydin, toiset ovat saapuneet munamankelilla, mutta myös moni odottaa autossaan mahdollisia ostajia. Mikään rahasampo homma ei ole, mutta aina tyhjää parempi. Samassa maisemien ihmettely ja huoleton matkantekomme kuitenkin rikkoutuu, kun huomaan auton viettävän suoralla tiellä epäilyttävän paljon vasemmalle. Pysäytämme ja pelkomme osoittautuu todeksi. Juuri vaihdetusta renkaasta on vuotanut ilmat pihalle. Tilanne näyttää nyt huolestuttavalta. Tyssääkö reissumme tähän?

Marjanpoimijat päivystävät tienvarressa.

Kolmas päivämme lähti käyntiin todella nikotellen. Jälleen rengas lussuna.

Ei liene sattumaa, että meillä oli vielä toinen vararengas jemmassa. Tilanne oli kuitenkin sikäli kriittinen, että enää tällaiseen ei olisi varaa. Ongelmien jatkuessa päivämme menisi taatusti hukkaan. Rengas vaihtui Markon osaavissa käsissä jälleen alta aikayksikön ja pääsimme matkaan. Aamun tohinat veivät Markosta voimat ja hän torkahti apukuljettajan penkille. Lotinapeltoon oli vielä noin tunnin matka.

Miliisin valvontapisteen jälkeen tie oli tietöiden katkomaa. Ennennäkemättömän rankat sateet piiskasivat tuulilasiin välillä siihen tahtiin, että vauhtia oli laskettava reilusti. Jopa hätäisimmät kaaharit ymmärsivät sen. Mutta kuin rukouksesta synkkä pilviverho väistyi jälleen saapuessamme puoliltapäivin Syvärin ylittävälle sillalle ja Lotinapeltoon. Samalla jätimme Karjalan tasavallan rajan taaksemme ja siirryimme Leningradin piiriin.

Sää muuttuu parahiksi tullessamme Syvärin ylittävälle, 392 metriselle sillalle.

Lotinapelto (ven. Лодейное Поле) on reilun 20000 asukkaan kaupunki. Lotinapelto tiedetään ainakin hyvistä liikenneyhteyksistään. Sen lisäksi, että se on Pietari-Murmansk-valtatien varrella, se on myös Murmanskin junaradan varrella. Suomalaisille Lotinapelto tarjoaa Jatkosodan muistoja kolme vuotta kestäneestä asemasotavaiheesta, jolloin rintama juurtui kaakossa juuri Syvärille ja Lotinapeltoon. Täällä Suomen armeijan oli tarkoitus kohdata etelästä hyökänneet saksalaisjoukot, mutta niin ei koskaan käynyt.

Poistuimme valtatieltä kaupungin sisäänajoväylälle. Kaupunkiin ajettaessa oikealle jää heti ensimmäiset tehtaanrauniot, joista yhdessä seinässä komeilee vuosiluku 1934. Alueelle on ilmeisesti mahdollista päästä, mutta ei suoraan autolla, sillä tontti on osittain käytössä. Meidän ensimmäinen tavoite oli silti löytää pankki ja saada murua rinnan alle. Teollisuusalue jäi siten taakse, mutta pankki löytyi. Marko sai vaihdettua eurot rupliksi. Sateen jälleen ripotellessa ajoimme Syvärin rantaan ihmettelemään tuota 224 kilometriä pitkää jokea, joka laskee Äänisestä Laatokkaan. Sade ja Markon kurniva vatsa hoputteli meidät kuitenkin pian eteenpäin.

Syvärin varrella tehtaanraunioita 1930-luvulta.

Ravintolaa etsiessämme tulimme jo seuraavalle kohteelle, jonka edessä on kuin tilauksesta pienenpieni shaferma-ravintola. Rata halkoo teollisuusalueen, jossa on sekä betonitehdas että saha. Sahan puoli on osittain käytössä. Sen edustalla sijaitsee moderninoloinen autonkorjauspaja ja ravintolamme. Tutkittuamme betonitehtaan ajamme pajan pihaan, jossa päivystää vahtikoira ja pari nuivannäköistä ukkoa. Lupaa heiltä tutkia aluetta lähemmin ei Markon joviaalista ulosannista huolimatta helly. Niinpä siirrymme ravintolan puolelle. Markon odotellessa tilausta käytän tilaisuuden hiipiäkseni pajan takana sijaitsevaan pitkään toimistotaloon omin lupineni.

Veturi kulkee raunioituneen teollisuusalueen läpi.

Sahan puoli on osittain syvässä rappeutumisen tilassa.

Shafermat eli venäläiset kebabit maittoivat, mutta vielä parempi mieli tuli siitä, ettei koko komeus jäänyt kokonaan näkemättä. Näillä eväillä jatkoimme seuraaville kohteille, jotka nousivat jo horisontista massiivisina omakotitalojen ja kaiken muun yläpuolelle. Voitettuani tahtojen kilvan sopivimmasta reitistä, ajoimme sivustalle, roskaiselle hiekkakuopalle, jossa jalkauduimme. Läpäisimme ohuen mäntymetsän, jonka takana, osin aidatulla alueella töröttää jotain suurta ja keskeneräistä.

Olimme valtavan, betonisen kolossin juurella. Pelkäksi kehikoksi jäänyt rakennusprojekti, jota kutsukaamme mystisesti vaikkapa "radiotehtaaksi", käsitti kolme avaraa kerrosta ja portaat. Niitä kavutessamme huomasimme viereisen rakennuksen kohoavan vielä korkeammalle, johon siirryimme todettuamme matalemman rakennuksen vähäisen sisällön.

Taivaisiin kurottava kolossi ei suoranaisesti poikennut edellisestä. Tähtäimemme oli jälleen korkeuksissa, josta avautuisi arvatenkin näköalat vailla vertaa. Jokin kuitenkin esti minua etenemästä siinä missä Marko oli jo innoissaan kapuamassa ensimmäisiä portaita. Juuri ne olivat ongelma. Siitä huolimatta nousimme hetken empimisen jälkeen 6 metrin korkeudessa sijaitsevaan toiseen kerrokseen. Kiinnitin yhä enemmän huomiota säiden armoille jääneen rakennuksen rapautumisesta johtuneisiin vaurioihin. Portaissa oli suoranaisia reikiä ja useassa kohtaa rappusissa tukiraudoitus paistoi läpi niin, että pelkkä ajatus suorastaan huimasi. Tiesin rajani tulleen vastaan. Annoin Markolle luvan jatkaa matkaa, mutta hetken keskustelun jälkeen päädyimme molemmat omaisiamme ajatellen palaamaan samaa reittiä takaisin. Mikään kohde tai näkymä ei ole hengen menettämisen arvoinen.

Autioita, sisällöttömiä kerroksia.

Tasojen kantavuus epäilytti reiät nähtyämme vielä enemmän.

Kulumia ja reikiä. Kohde on hengenvaarallinen.

Olin hyvilläni päätöksestä. Ihmeteltävää riitti silti vielä laajan alueen muissa, vähemmän näyttävissä rakennuksissa, joita uinui matalan puuston seassa arviolta 10 kappaletta. Rakennusten alla ja maastossa oli myös petollisia muutaman metrin tiputuksia, loukkoja, suuria tiloja, joita sai alinomaa tarkkailla. Minkäänlaista järkevää reittiä niihin ei oltu kuitenkaan tehty.

Seuraava kohteemme ei sekään ollut kaukana. Vain kaksi kilometriä syrjäistä tietä ja mäen harjalta näkyy jotain vielä massiivisempaa. Käsittämättömän kokoinen hallinraato, jonka katto on osin jo antanut periksi. Aluen laidalla tehdään töitä, joten ajamme toiselle sivustalle. Pitkä halli, jonka toisen puoliskon katto on enää vain kasa betonimurskaa, on noin 300 metriä pitkä ja 100 metriä leveä, on epäilemättä alueen suurin rakennus. Itse asiassa suurimpia hylättyjä rakennuksia, mitä olen Venäjällä nähnyt. Sen toinen puolisko on säilynyt eheänä. Avara halli ja venäläisten rakennusprojektien kunniallaloppuunviemis-prosentti jaksaa arveluttaa.

Tämäkään ei riittänyt. Maastossa lojuu kymmenkunta muutakin yhtälailla keskeneräistä projektia, jotka lähes kaikki lyövät kokoluokassaan suurimman osan Suomessa esiintyvistä kohteista. Massiivista ja hengästyttävää. Aluetta ei tunnu olevan tarpeen käydä kokonaisuudessaan läpi, sillä suurin esteettinen anti löytyy ulkokuoresta ja siitä juontuvasta hämmästyksestä.

Massiivisen hallin katto on romahtanut.

Korkeampi voima on ajanut meidät paikalle.

Voimalaitoksen raato.

Viidakoituneita rakennuksia löytyy alueelta lisää ja lisää.

Lotinapelto tullaan muistamaan meidän taholta keskeneräisten rakennusprojektien hautausmaana, sillä päivän loputkin kohteet alueella ovat jääneet kesken. Jäljellä on pari tehdasta, joista vain toista pysähdymme kiertämään. Sitäkin vain hätäisesti. Olemme saaneet yliannostuksen keskeneräisyydestä - tältä erää.

Siellä niitä on, jokapuolella. Keskeneräisiä rakennusprojekteja.

Palaamme jälleen M18-valtatielle. Pietariin on matkaa enää vain vajaa 300 kilometriä. Ajoittaiset tietyömaat ruuhkauttaa välillä tien, mutta muuten liikenne sujuu mutkitta. Markon ottaessa toistamiseen päivätorkkuja ohjastan meidät seuraavalle kohteelle. Kuin tilauksesta hän havahtuu suuren sotilasalueen porteilla, joka satelliittikuvien mukaan vaikutti pitkälti hylätyltä, mutta todellista tilannetta emme etukäteen pystyneet selvittämään.

X = tämän päivän tavoitteemme. Nevajoen ranta.

Markon komennuksessa ajamme sisään läpi rikkoutuneen valvontapisteen. Körötellessämme tietä nainen ilmestyy tien laidalle ja katselee oudoksuen ulkomaalaisin kilvin varustettua autoamme. Alkaa hiukan kuumottaa. Vajaan kilometrin jälkeen tulemme kerrostalojen ympäröimälle aukiolle, jossa selvästi asutaan vielä. Tie jatkuu edelleen toiselle portille ja vahtikopille, joka sekin on rikottu. Muutaman sadan metrin päästä saavumme jälleen aukiolle, jonka reunalla on vandalisoitu kolmekerroksinen kasarmi. Taaempana näkyy lisää raunioita. Alueella on hiljaista ja pysähdymme tutkimaan ympäristöä tarkemmin.

Vartija ei päivystä tällä portilla.

Kasarmin ikkunakarmit ja ovet on paikallaan. Silti se on hylätty.

Saniteettitiloja.

Lattian puutavara on kelvannut, ovi ei.

Lukuisten huoneiden läpikäyminen ei ole aina erityisen palkitsevaa.

Joskus taas on. Aamutarkastus menossa.

Loppuunkalutun kasarmin takaa löytyy vielä enemmän kovia kokenut hallintorakennus, jonka pääsisäänkäyntiä koristaa ankkurit ja puna-armeijan tähdet. Rakennuksesta on katto kadonnut kokonaan. Sen takaa löytyy vielä varasto, jonkinlainen paja ja lämpökeskus.

Koristeltu hallintorakennus.

Saapasvarastolle ei laskettu arvoa.

Tie jatkuu vielä syvemmälle ja juuri, kun kuvittelemme, että alue alkaa olla kohtapuoliin nähty, saavumme piikkilanka-aidatun alueen vartiokopille, joka sekin kaiken muun näkyvän ohella on hylätty ja rikottu. Halleja on silminkantamattomiin. Minun jatkaessa kävellen alueelle, Marko jatkaa kiertelyä autolla. Ihmeteltävää riittää.

Alue on tehty satunnaisille harhailijoille luotaantyöntävän näköiseksi.

Portilla rakennusten kunto käy selväksi.

Kuntoisuusluokka vaihtelee rikotusta raunioituneeseen.

Rakennuksia silminkantamattomiin.

Ilmatorjunta-sotilastukikohta varikkoineen on toiminut vuoteen 2010 asti. Metsän keskeltä voi löytää myös entisen sotilaslentokentän villiintyneet kiitoradan uomat. Ne ovat toisen maailmansodan peruja. Tuolta ajalta ovat myös vanhimmat säästyneet rauniot.

Video: varastoalueen kierros Markon kyydissä

Parin tunnin kiertelyn jälkeen koemme nähneemme tarpeeksi. On aika siirtyä pieniä kohteita pursuavaan Uuden Laatokankaupunkiin. Se sijaitsee Olhavanjoen suulla, jossa Marko pulahtaa ensin peseytymässä. Uusi Laatokka on vajaan 10000 asukkaan pikkukaupunki, joka kasvoi voimakkaimmin 1700-luvun alussa, kun Pietari Suuri siirrätti sinne Vanhan Laatokankaupungin asukkaat.

Kaupunki vaikuttaa idylliseltä ja eloisalta. Tiivisti rakennetun keskustan pääkadun varrella on kauppoja ja kahviloita, elämää. Pohjoispuolella kaupunkia viipaloi uusi ja vanha Laatokan kanava. Kanavia rakennettiin pitkin 1700- ja 1800 luvuilla Laatokan kovien myrskyjen vaarantaessa tärkeät tavarankuljetusreitit. Rautatiekuljetusten yleistyessä kanavien merkitys väheni.

Miesvartalo Olhavanjoessa.

Kohdepuolella kaupungilla on runsas tarjonta. Nimittäin kaupungissa ja sen ympäristössä on useita pienkohteita. Me keskityimme kirkkoihin, joista kiersimme niistä kolme. Ensimmäinen pysähdys on ennen keskustaa kirkon jämällä. Paikalle saapuva venäläinen mummo viihdyttää Markoa samalla, kun vilkaisen kirkon sisuksiin. Mummo ihmettelee kuinka arvokas rakennus on päästetty tällaiseen alemmuustilaan samalla, kun muuta kaupunkia on uudistettu. On syytä muistaa, että Venäjä on ollut kautta aikojen syvästi uskonnollinen maa, vaikka uskontoa ja uskonnonharjoittajia on neuvostoaikana yritetty kitkeäkin. Tässä valossa päättävät elimet ansaitsisivat sapiskaa, jos siis venäläiseltä mummolta kysytään.

Venäläinen mummo on nähnyt venäjän historian monet vaiheet.

Samalla kadulla reilu kilometri eteenpäin on jälleen rauniokirkko. Johannes Kastajan kirkko rakennettiin vuosien 1763 ja 1767 välillä. Sen vieressä aivan yhtä hylättynä jo 1743 rakennettu luostari. Kuten edelliseen, myöskään näihin sisäänpääsy ei ollut ongelma. Edellistä kohdetta mielenkiintoisemmaksi nämä tekee puolestaan sisältä löytyvät ilmeisesti alkuperäiset seinämaalaukset. Huulet pyöreinä ihmettelemme ja valokuvaamme maalaukset huolella kaiken varalta.

Johannes Kastajan kirkko ja luostari. Kohteet 1700-luvun puolivälistä.

Johannes Kastajan kirkkoa on laajennettu.

Sisätilat ovat tyhjiä, mutta ei mielenkiinnottomia.

Kirkon sisäkatto on romahtamaisillaan.

Maalaukset ovat säilyneet neuvostoaikojen yli.

Kirkot nähtyämme siirrymme molempien Laatokan kanavien yli kaupungin pohjoisosiin, jossa viimeistelemättömän tehtaan massiivista kuorta ei voi olla huomaamatta. Ironista, että tämänkin kaupungin yksi suurimmista rakennelmista on keskeneräinen ja hylätty. Tehtaan tarkoitusta emme saaneet selville eikä sen ollut väliäkään.

Aivan Laatokan rannassa on seudun viimeinen kohde. Vuonna 1756 rakennettu Pietarin ja Paavalin kirkko. Toisin kuin edelliset, kirkko ei luuloistamme huolimatta ollut hylätty - ei edes tyhjillään. Kellotorni on raunioitunut, mutta muutoin oli jonkinlaisen kunnostuksen jälkiä havaittavissa. Hautausmaa on venäläiseen tapaan hoidettu, ruohon annetaan rehottaa valtoimenaan, mutta silti tuoreita kukkia löytyy lähes joka haudalta.

Pietarin ja Paavalin kirkko vuodelta 1756.

Venäläisittäin hoidettu hautuumaa.

Laatokka häämöttää jossain kaislikon takana.

On keskiviikko ja päivä on kaartumassa iltaa kohden. Mielissämme oli hautunut matkalla suunnitelma, joka mullistaisi koko loppureissun. Olimme nimittäin päättäneet palata vielä yön aikana koto-Suomeen. Matkaa oli Pietarin nurkille, Neva-joen rantaan, vain 100 kilometriä. Siitä vielä pari tuntia Viipuriin. Sieltä ostokset ja kotia kohti, jos kaikki menisi suunnitelmien mukaan.

Menisimme siis suorinta mahdollista reittiä kotia kohti. Monet kohteet siinä sitten jätettiin seuraaville reissuille, mutta pienessä Kiselnjan kylässä oli muutama katsomisen arvoinen kohde ihan päätien varressa. Ennen kuin huomasimmekaan, olimme jo saapuneet kylään ja ajaneet melkein ohi. Rengasliikkeen takaa lähti kehno tie hylätylle teollisuusalueelle, joka ei luojan kiitos ollut tällä kertaa keskeneräinen. Ei myöskään erityisen kiinnostava. Alue koostui voimalaitoksesta sekä parista suuresta, mutta pitkälti tyhjästä teollisuushallista, jossa ainakin toisessa säilytettiin vielä vanhaa Kamazia. Voimalaitoskin, näyttävästi rapistuneesta ulkokuorestaan huolimatta, oli sisällöltään köyhä.

Voimalaitos illan hämyssä.

Marko tutkimassa pääosin tyhjiä sisätiloja.

Yhtä näyttäviltä vaikuttivat ulkoa myös viereiset kohteet. Peräti kolme hylättyä kerrostaloa kadulla, joka päättyy vartioidulle portille. Vartijan kuikuillessa toimiamme ajoimme kaukaisimman talon, meille lähimmän, eteen parkkiin. Olipa kerrostalot sitten missä jamassa tahansa, mutta kun niitä on useampi vierekkäin on siinä enemmän tenhoa. Ne eivät myöskään iloksemme olleet keskeneräisiä. Harvat tavaroiden rippeet, lehdet ja kirjat kertovat siitä, että täällä on joskus asuttu. Kuka tietää - ehkä ne on rakennettu viereisen teollisuusalueen työntekjöille?

Muille poikkeamille meille ei juuri jäänyt aikaa. Vaikka olimme päättäneetkin jättää kohteilun tällä reissulla, ei mielenkiinto loppumatkaa kohde laimennut. Päinvastoin. Oli suuri helpotus luopua suuremmista suunnitelmista ja vain nauttia Venäjällä olemisesta, maisemista ja eksotiikasta.

Varsinainen loppunäytös alkoikin Pietaria lähestyttäessä. Huolimatta pimenevästä illasta liikenne Pietari-Murmansk-valtatiellä ei laantunut. Sitä vastoin Pietaria lähestyttäessä se pikemminkin voimistui. Yksi kaista suuntaa kohden vaikutti riittämättömälle tälle tielle, jonka ruuhka-aikoja voi vain kauhulla kuvitella. Siinä sitä kuitenkin mentiin. Eikä se meno ollut mitään verrattuna siihen, mitä se meno olisi keskustassa. Vauhti pysyi kohtalaisen tasaisena ja venäläiset ohittelivat minkä ehtivät. Kahden, kolmen tai jopa neljän auton rinnakkaisohitukset eivät olleet mikään harvinainen näky. Eivät sitä olleet myöskään kiilailut ja yleinen vihanpito, rattiraivo. Ne yhdistettynä sitten olemattomiin turvaväleihin niin soppa suuremmalle katastrofille oli kasassa. Se oli venäläisen liikennekulttuurin multihuipentuma.

Liikenne vilkastuu Pietaria lähestyttäessä.

Kolhoosinraunioitkaan eivät saa meitä enää pysähtymään.

Takana hiostavalle ammattikuljettajalle henkemme ei ole paljonkaan väärti.

Pietarin nurkilla tie levenee kaksikaistaiseksi. Hetken hengähdystauko tarjoutuu Neva-joen rannalla sijaitsevassa panssarivaunujen ulkoilmamuseossa.

Sotilaan kypärät muistuttavat 70 vuoden takaisista tapahtumista.

Panssarivaunuja samalta ajalta.

Neva-joki.

Matka jatkuu tuota pikaa Markon edelleen luotsaamana. Reittikartoistani ei juurikaan ollut enää hyötyä, mutta Markolla on vankka kokemus Pietarissa ajamisesta. Kaupunkiin johtava tie on vehreä ja hyväkuntoinen. Opiskelijavalo palaa, joten vielä kerran pysähdytään tankilla. Huoltoaseman jälkeen maisema avartuu ja Pietarin loputtomien lähiöiden massiiviset kerrostalot nousevat horisontissa. Tottumattoman näkymä saa haukkomaan henkeä. Suuria rakennustyömaita, joista nousee kymmenittäin massiivisia kerrostalon kolosseja. Viiden miljoonan rajoja hätyyttelevän metropoli Pietari sulkee siis sisäänsä lähes koko Suomea vastaavan asukasmäärän. Mikä määrä ihmiselämää!

Me sivuutamme tuon kaiken kääntymällä ohitustielle, joka sekin kyllä antaa jonkinlaisen käsityksen jättiläisen laajuudesta. Historiallista keskustaa ympäröi modernit lähiöt, jossa länsimaalaisille tutut ilmiöt IKEA:sta lähtien ovat näkyvästi esillä. Liikenne on illalta rauhoittunut, joten saamme nauttia hulppeista näkymistä auringon painuessa jo mailleen.

Pietarin lähiöihin rakennetaan uutta elintilaa.

Leveä ohitustie maisemineen muistuttaa 80-luvun tietokonepelejä. 

Valtavat ostosparatiisit odottavat. Mukana mm: Prisma ja IKEA.

Ohitustien käytöstä vaaditaan myös maksu tietullissa.

Selvittyämme Pietarin hälinästä koitin ottaa torkkuja. Oli alkanut sataa. Marko sinnitteli edelleen ratissa. Matka kului kohdallani puoliunessa. Jo ennen Viipuria havahduin seuraamaan maisemia. Kello on jo yli puolenyön, mutta ympäri vuorokauden auki päivystävä tavaratalo Karuselli palveli vielä meitä ja muita yökukkujia.

Hätäiset tuliaiset takakonttiin ja ajan vuorostani pätkän Viipurista rajalle. Heinäkuisen yön hämyssä soiden yllä hohkaa aavemainen sumu. Ilmassa on todellista matkantekemisen tuntua. Rajalla juuri valmistuneella rajavartijalla riittää virkaintoa täpötäyden auton tarkastamisessa, mutta vain hetkeksi. Sekalainen roina ja Markon ympäripyöreät vastaukset lannistaa nuoren miehen. Niin pääsemme Suomen puolelle kello 2:24 Markon jatkaessa ajoa. Vasta Loviisan kohdilla puoli 4 yöllä Markon kestävyys pettää. Itsekin täysin väsymyksestä ajokelvottomana nostan silti päätä ja päätän pistää kaikki tahdonvoimani peliin. Tiet ovat tyhjiä, molemmat kaistat käytössä ja vauhti kovaa. Kello 4:30 saavuin kotipihaan. Lähes 8 tunnin miltei yhtäjaksoinen ajorupeama oli saatu päätökseen. Kilometrejä kaiken kaikkiaan takana noin 2150. Sellainen oli se reissu.

Niin muuten. Huomasiko kukaan, että Marko ei ollut nauttinut pisaraakaan alkoholia matkamme aikana? Ei edes Petroskoissa yksin kaupunkia illalla kiertäessään. Jokin oli muuttunut. Vähintään yhtä käsittämätöntä oli myös se, että olimme vapaaehtoisesti yksissätuumin jättäneet yhden reissupäivän käyttämättä. Vaikka kuinka hartaasti odotettu ja valmisteltu tämäkin retki oli eritoten minulle. Mutta siinäkin oli jo tarpeeksi sulateltavaa ja reissuväsymys näkyi jo roikkuvina silmäpusseina. Vaan tuskinpa kumpikaan meistä osasi silloin aavistaa, että vain parin kuukauden päästä lähtisimme Pietariin viimeistelemään keskenjääneen reissumme...

Linkit:

Äänisen rannoille & Laatokan ympäri osa 3 (alkuun)

Idän reissut